.

.

31.12.2019

Tulevan vuoden odotuksissa





VUODEN 2020
NÄKYMÄT

Alkupuoleksi vuotta on näkyvissä tiivistä työntekoa. Ja koska pätkätyöläisen työt aina katkaistaan joksikin aikaa ennen uutta pestiä, tulee katko mahtavasti nyt heinäkuulle. Kotinäkymissä on ehkä remppaa ja puutarhan uudistamista varmasti. Tein jo kaavion ja yksityiskohtaiset suunnitelmat hyötypuutarhasta ensi kesän varalle.

ODOTUKSET

Odotan vuodelta sopivassa määrin puuhakkuutta ja rentoa oloa, lomaa ja työntouhua. Odotan fyysistä pienenemistä ja henkistä kasvua. Odottaisin myös, että mindfulness löytyy jälleen ja sen myötä samat ihanat fiilikset vaikkapa luonnon suhteen, kuin kuluneenakin vuonna.

TOIVEET

Toivon, että saan pari pitkäaikaista projektia päätökseen! Toinen liittyy kotiin ja toinen lapsuudenkotiin. Toivon, että saan pysyä terveenä ja läheiseni myös. Toivon, kunnollista kylmää ja lumista talvea, sekä sen vastapainoksi tosi lämmintä kesää. Toivon myös muutamia ihania matkoja, lähelle tai kauas, mutta jonnekin.

LUPAUKSET

Lupauksia olen yleensä vuodenvaihteessa koettanut hieman vältellä, sillä olen huomannut, että alkuinnostuksen jälkeen ne lässähtävät ja unohtuvat. Mutta nyt koetan varovaisesti tehdä joitakin lupauksiakin. Lupaan vähentää somenotkumista, mutta sen sijaan olla taas aktiivinen blogimaailmassa. Tämä on niin kivaa ja visuaalisesti palkitsevaa hyörimistä, jossa ei ole liikaa nykyajan kommervenkkejä! Lupaan olla lepoverisempi monessa asiassa, stressata vähemmän ja harjoittaa mielen voimia hyvällä tavalla. Katsotaan vuoden päästä miten olen onnistunut!

Kaunista tulevaa vuotta jokaiselle!





30.12.2019

Kuluneen vuoden pääkohtia



Taas on yksi vuosi kulunut yllättävän nopeasti!
On aika luoda pieni katsaus jokaisen menneen kuukauden pääkohtiin.




Tammikuussa kotoilin etenkin ulkona. Vuosi alkoi pienellä pakkasella ja lumitöitä tein melkein joka päivä. Jääkokeiluja tuli harrastettua jääkakkujen, jäämuffinssien, jääkäsien ja jäädytettyjen pitsiliinojen muodossa.

Helmikuussa alkoivat työt ja elämisenrytmi vaihtui taas erilaiseksi. Olo oli fyysisesti hieman kehno ja stressiäkin tuli koettua.

Maaliskuussa opettelin mindfulnessia ja otin rauhallisesti. Opin huomaamaan elämän erilaiset värisävyt taas. Pidin facetaukoa. Suosittelen!

Huhtikuussa innostuin viherkasveista! Päätin aloittaa mieheni kanssa myös hyvien ravintoloitten katsastamisen: ensimmäisenä kokeilussa Näsinneula, joka olikin loistava paikka! Menkää ihmeessä!

Toukokuussa vietin viikon loman lapsuusmaisemissa ja latasin koko kevään akut kuntoon kerralla! Myös puutarhahommat alkoivat hiljalleen.

Kesäkuussa kuokin puutarhassa melkein joka päivä ja nautin portailla istuen aamukahvin kukonlaulun aikaan, ennen töihin lähtöä. Mahtavia hetkiä!

Heinäkuussa tein lyhyitä työviikkoja ja lyhyitä työpäiviä. Vinkkinä kaikille jotka voivat tehdä tunteja talteen: kevättalven pitemmät päivät maistuvat kesän lyhyinä päivinä tosi makeilta! Ihastelin luontoa ihan pienissäkin asioissa: tarkkailin esimerkiksi joka aamu uusia luonnonkukkia tienvarrella bussipysäkiltä töihin kävellessä. Miten en ole niitä ennen huomannut? Ikinä?

Elokuussa vietin "lomaa" eli työsuhde loppui ja elämä siirtyi lähes kokonaan puutarhaan sadonkorjuun merkeissä. Ja sehän tiesi totaalista kiirettä!

Syyskuussa kotoilin, kävin lapsuusmaisemissa ja sairastin vähän. Ja sain tietää uudesta duunista.

Lokakuussa aloitin uuden työn ja levitin siipiäni hiukan uusille suunnille sillä rintamalla. Innostuin itsenäisestä duunista, joka oli myös mukavan ja sopivan haastavaa.

Marraskuussa pääsin enemmän balanssiin terveyteni kanssa, mutta ankeilin vähän pimeää vuodenaikaa. Työmatkat pimeään aikaan ovat nuuduttavia!

Joulukuussa jäin taas "lomalle" ja jouluilin ja kotoilin oikein olan takaa. Hyvissä fiiliksissä ja terveenä! Paljon yhteistä aikaa miehen kanssa ja rauhallista oloa kotosalla - juuri introvertille sopivaa!

Nyt voi sitten luoda katseen vuorostaan eteenpäin ja haudutella tulevan vuoden näkymiä, tavoitteita, toiveita ja lupauksia...



29.12.2019

Loman loppumetrit






Tänä iltana vietämme yhteisen joululoman viimeisiä hetkiä.
On ollut tunnelmallinen, kaunis, jouluinen, rauhallinen ja elämyksellinen loma! Ihan hirveästi en ole koristellut kotia tällä kertaa, mutta joulukuusi, jouluvalot, joulukukat, joululiinat, joulumusiikki ja jouluruoka ovat kyllä ajaneet asian ihan hyvin. Tästä siis puuttuu laatikkokaupalla koristeita!

Eilinen -11,5 pakkanen on yön aikana vaihtunut lämpöasteiksi. Se näkyy heti luonnossa; lehtipuiden kaunis kuura on tiessään ja muutenkin kaikki on aika märän näköistä. Eilen kävimme loimuttamassa lohta laavulla ja tänään valokuvaamassa Karhukoskea toisella laavulla. Luonnon merkitys on vuosi vuodelta suurempi! Iloitsen auringonpaisteesta ja ainakin sen odotuksesta, sillä tokihan se JOSKUS taas paistaa, mutta vielä enemmän eläinelämyksistä. Vaikkakin tänään näimme vain lukuisia hirvenjälkiä.



28.12.2019

Valonpilkahdus





Elämän valonpilkahdus kaikessa on kauneus.
Kaunis käytös,
kaunis muotoilu,
kaunis luonto,
kaunis ajatus,
kaunis teko...

Itselleni kaunista tässä hetkessä on
toisen huomioon ottaminen,
läheisyys,
rakkaus,
nostalgia,
tarinat,
luminen luonto.

Kauniita joulukuun viimeisiä päiviä kaikille!

27.12.2019

Joulurauha jatkukoon






Rakastan levossa ja hiljaisuudessa oloa,
talvimaisemissa ajeluita,
kakluunitulien huminaa,
kynttilöitten valoa,
ja tämän joulurauhan jatkumista!



26.12.2019

Joulukalenterin merkitys


Joulussa oikeastaan parasta on odotus. Odotusta vahvistaa joulukalenterikin, jollaisia on tietysti itsellä ollut ihan pari-kolmivuotiaasta saakka. Ne vanhimmat ei tosin ole tallessa enää - harmi! Mutta yksi, se rakkain, on edelleen käytössä. Muistan miten askartelimme sen äitin kanssa suunnilleen joskus 1978. Saattoi se olla vuotta aiemminkin, taikka myöhemmin, mutta joka tapauksessa niillä main. Jossakin kuvalehdessä taisi olla ohjeet siitä, miten tehdä joulukalenteri tyhjistä tulitikkuaskeista. Lehdessä oli myös 24 kiiltokuvamaista kuvaa, joihin oli painettu numero. Askit liimattiin pahvialustaan korkean torinitalon muotoon ja kuvat liimattiin etiketeiksi. Vetokahvat askarreltiin punaisesta villalangasta.

Muistaakseni tulitikkukalenterissa oli minun aikanani karamelleja. Tyttäreni aikana otin kalenterin uudelleen käyttöön. Aluksi siinä taisi olla pieniä leluja, välillä karamelleja ja sitten pieniä kuponkeja, joihin kirjoitin esimerkiksi, että "ensi vuonna menemme elokuviin yhdessä" - siis jokaisessa luukussa joku uusi lupaus yhteisestä ajanvietosta. Eikä se kalenteri vieläkään ole jäänyt käytöstä. Se jotenkin vain kuuluu niin vahvasti meidän jouluperinteeseen!




Ensimmäinen painettu joulukalenteri on ollut Saksalainen, vuodelta 1904 (toisten tietojen mukaan vuodelta 1908.) Kunnioitettavassa iässä tämäkin perinne siis jo. Suomeen kalenteri on rantautunut vasta 1940-luvun lopulla. Tosin ensimmäinen maininta eräänlaisesta joulukalenterista on jo vuodelta 1851, Hampurilaisen lastenkirjan sivuilta. Äiti ripustaa siinä seinälle lasten iloksi joka päivä uuden kuvan.

Ensimmäinen painettu joulukalenteri on koostunut kahdesta arkista, joista toisessa on ollut päivän värssy ja toisesta leikattiin kuva, joka liimattiin värssyn päälle. Aluksi kalenteri ei ollut suosittu, vaan vasta 1920-luvulla kysyntä alkoi kasvaa. Samaan aikaan kuva-aiheet maallistuivat enkeleistä ja Jeesus-lapsista satuhahmoihin ja leluihin.

Vuonna 1920 keksittiin ensimmäinen luukullinen kalenteri ja vuonna 1926 keksittiin täyttää luukut suklaalla. Vuonna 1930 tehtiin oma versio sokeille lapsille. 

Itselle on jäänyt tavaksi ostaa joka vuosi uusi kalenteri. Aina en ehdi niitä edes availla, vaan säästän ne seuraavaan vuoteen. Kauneutensa tähden säästän kuitenkin avatutkin aina. Lempikalentereihini on viime vuosina kuuluneet sellaiset, joissa luukusta ilmestyvä kuva sopii jotenkin taustakuvaan. Ja niistä parhaita ovat olleet Helsingin Kaupunginmuseon museotarinakalenterit! Mutta vitsikkäätkin kalenterit kiehtovat mieltä ja suloisen vanhanaikaiset - jollainen kuvassakin on - tietysti ovat kauniita myös.



23.12.2019

Vuoden ihanin ajankohta



Talvipäivänseisaus takana ja joulu edessä! Vuoden ihaninta aikaa siis. (Jos ei kevättä ja alkukesää lasketa...)

Meillä tosin vietettiin joulua jo lauantaina, kun jälkikasvu ahkeroi jouluna hyväntekeväisyyden parissa. Mahtavaa, olen kyllä ylpeä nuorison valinnoista! Itsekin vuosia, tai oikeastaan jo vuosikymmeniä olen miettinyt miten voisin auttaa yksinäisiä mummoja. Mitään en ole saanut tehdyksi kuitenkaan. Vaan ehkä sen aika tulee vielä joskus.

Meillä olikin melko räväkkä ja vauhdikas lauantai. Asumme 1950-luvun talossa, jossa on öljylämmitys ja vesipatterit. Mies kävi lisäämässä vettä patterikiertoon ja noin vain yks kaks alkoi keittiön katosta tipahdella pisaroita! Voin todeta vain, että hetkeksi siinä joulufiilis kääntyi paniikin puolelle. Vaan sitten vedentulo lakkasi ja tutkimme keittiön katon sisustaa endoskoopilla, eikä siellä ollut vuotavaa putkea tai kuutiokaupalla märkiä villoja tai mitään muutakaan hälyttävää. Kosteusmittari ei näytä huonoja lukemia. Että tässä sitä nyt remonttia odotellessa täytyy varmaan pakata keittiötä pahvilaatikoihin. Meillä on siis vesikaton alla välikatossa paisuntasäiliö, joka todennäköisesti pursusi yli. Mutta tällä hetkellä aiheesta ei oikein osaa muuta sanoa. Luojan kiitos vettä ei kuitenkaan valunut kirjastohuoneeseen! Astiat voi kuivata, kirjojen kanssa olisi vähän toisin.

Nyt on vielä edessä mukavia laiskoja juhlapäiviä. Olisiko aika nojua sohvalla suklaakonvehteja imeskellen, glögiä siemaillen, joulupiirrettyjä katsellen (niistä tulee niin nostalginen olo!) tai Barksin joulusarjakuvia selaillen... Kuusen katkaisemme omasta pihasta sähkölankojen alta ja kuten yleensä, se saa olla olohuoneessa ainakin helmikuulle ja kasvatella rauhassa kerkkiään kevätauringossa, kunnes teen niistä siirappia.

Koska ulkona on vihreää ja mustaa, ei ehkä huvita haahuilla kovin paljon pihan puolella. Tosin mieheni on lisäillyt tänä vuonna ihania jouluvaloja muutamaan paikkaan, joita voisi tepastella ihastelemaan. Ja säätiedotus näyttää tällä hetkellä, että saisimme lunta joulupäivänä! Noin kolmet lumet tässä jo onkin eletty tämän marras-joulukuun aikana - ja siis myös menetetty ne kaikki palaten mustuuteen. Silti jaksan odottaa lapsen innolla lunta ja pakkasen riemuja; narisevia askeleita, tähtitaivasta, revontulia, jääkakkuja ja -muffinsseja, jäädytettyjä pitsiliinoja, jäätyviä saippuakuplia, kuuraa ja tietysti niitä aina niin kauniita lumikiteitä!




Se joulukirjeperinne, josta mainitsin aiemmin, on hautunut mielessä. En siis ole lähettänyt ainuttakaan (vielä), mutta olen miettinyt kenelle niitä lähettäisin ja mitä kirjoittaisin. On esimerkiksi eräs perhe, johon vanhempani tutustuivat harrastuksensa kautta, joiden kanssa olen viettänyt monia hauskoja hetkiä lapsuudessa. Heitä olisi kiva muistaa lapsuuteen liittyvillä muistoilla ja mietteillä. Voi olla, että saan kirjeen aikaan ennen uutta vuotta, tai sen jälkeen, mutta joka tapauksessa aion sen kirjoittaa.

Onkin hassua miten suunnitelmat ja odotus ovat usein tärkeämpiä ja merkityksellisempiä kuin itse toteutus. Pätee jouluun ja moneen muuhun. En tarkoita, etteikö toteutusta tarvitse tehdä, mutta ainakin painotus on jännästi erilainen kuin luulisi. Toivottavasti teillä kaikilla on myös ollut söpöjä suunnitelmia ja kuplivaa odotusta! Nautinnollisia joulunpyhiä!




20.12.2019

Mikä olis pahinta...


Meillä on tyttären kanssa yhteinen hupailunaihe. Me mietitään "mikä olis pahinta mitä vois tapahtua?" milloin missäkin tilanteessa. Mehän siis ollaan lapsenmielisiä, mutta aikuisia kuitenkin molemmat.

Tästä syntyy stressin ja hermoilun sijasta naurua ja vähintään virnistelyä julkisella paikalla. Tämä taisi alkaa kerran Tallinnanmatkalla, jossa mietittiin, että mitä jos jäädään laivasta! (Apuah!) Tässä kuuluu miettiä aivan överiksi meneviä epätodellisia vaihtoehtoja, kuten: "jäädään ikuisiksi ajoiksi kiertämään vanhankaupungin katuja, eikä kukaan enää koskaan saa meitä Suomeen," tai "seisotaan loppuelämämme satamassa avuttomana ja kadotetaan yhteys kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin. Muumioidutaan seisaaltaan lähtöselvitykseen."

Joskus muistan miettiä tätä yksinäni. Eilen esimerkiksi seisoin liikennevaloissa, jotka ei mielestäni vaihtuneet ikinä. Lopuksi keksin miettiä seuraavaa ajatuskulkua: "Vihreä valo ei vaihdu, tulee yö, tulee ja menee kesä, koko kaupunki jumiutuu kun kaikki ihmiset lopulta jäävät juuri näihin valoihin..."




Jotenkin kaikki murjovat tilanteet saa käännettyä hauskuudeksi tällä tavalla. Hauskaa joulunodotusta (jos se nyt IKINÄ tulee!!) - ja joka tapauksessa se on saman tien ohi. Mikä siinä sitten lienee, että maanantait on ikuisuuden pituisia (ehtii harmaantua ja lonkkanivelet saa luuvalon), mutta se elämän suloisin ajankohta, joulu, on niin nopsaan ohi? (Ei ehdi kissaa sanoa, saati hakea kuusta pihalta, kun jo västäräkki huutaa niin, että korvissa soi ja pitää anoa kiireesti kesälomaa.) Pah.



17.12.2019

Joulupaniikki on vakio


Olen nähnyt jo vuosia painajaista joulusta (ja minähän olen syvästi jouluihminen!), jossa yleensä muka herään jouluaattona myöhään aamupäivällä ja tajuan yhtäkkiä, että nythän on joulu, enkä ole hankkinut lahjoja tai tehnyt mitään muutakaan valmiiksi. Katson kelloa ja huomaan, että kauppa on vielä vajaan tunnin auki. Unille tyypillisesti sotkeudun sukkahousuihini ja tumpuloin vaatteiden kanssa ainakin puoli tuntia niin, ettei kauppaan taida enää ehtiä. Lopulta herään paniikissa!

Oikeassa elämässä tämä naurattaa, mutta monen monena vuotena joulu alkaa kuitenkin niin, että kauheassa kiireessä on muka huhkittu viikkokaupalla, eikä mikään kuitenkaan ole oikein niin kuin suunnitteli, että "TÄNÄ vuonna minä olen jo viikkoa ennen valmis, jotta voin vain lojua sohvalla minttuliköörikaakao tassussa lueskellen joululehtiä lumihiutaleitten hiljaksiin leijuessa alas satumaiseen maisemaan." Vaan haaveeksi tuo jää kerta toisensa jälkeen.

Ei auta, että unohdan siivouksen, vähennän valoja ja kuvittelen kaiken olevan tip top. Minun luonteellani kaiken on oltava edes jollain lailla tip ja top, jotta voin rentoutua. Jos tiedän itse, että lattioilla kisailee villi villakoiralauma, en voi saada rauhaa, vaikka tainnuttaisin itseni miten monella kaakaolla ja suklaakonvehdilla. Siellä se lauma haukkuu ja häiritsee. Vaikka rajansa kaikella; en kuitenkaan sentään kaappeihin aio jouluksi sulkeutua, joten niitä en ole koskaan siivonnut tähän aikaan vuodesta.




Kaukaa viisaana, heh, päätin jo viime jouluna, että seuraavan kerran aloitan ajoissa! Kirjoitin kalenteriin lokakuun kohdalle, että "tee joululeivonnaiset!" No, teinkin sitten joulutortut ja piparikaakkuset ajoissa, mutta Englantilainen hedelmäkakku jäi notkumaan aikeeksi. Se on nääs vieläkin tekemättä, vaikka se on must joka joulu! Marraskuun kohdalle kirjoitin, että "tee joululaatikot!" Pakastimesta luojan kiitos löytyi viime vuodelta bataattilaatikkoa ja lanttulaatikkoa niin, ettei olisi tarvinnut väsätä kuin imellettyä perunalaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Miten lie käynyt niin, että se porkkanalaatikko valmistui vasta eilen...

Vihaisena itselleni päätin eilen, että teen tulevalle vuodelle vielä tiukemmat päätökset. Eilen nimittäin luulin, että joulukorttien lähettämiseen on vielä rutkasti aikaa ja aloin tosi suuren itsetyytyväisyyden vallassa kirjoitella niitä kerrankin ajoissa. Kunnes vilkaisin siihen punaisen kuoren päivämäärään; viimeistään 11.12! Herran pieksut, miten tässä näin kävi? Tulevana vuotena aion kirjoittaa kortitkin jo syksyllä. Hioa ne oikein kunnolla ja jopa aloittaa pienen joulukirjeperinteen. Jos luoja suo. (Odotan mielenkiinnolla!)

Toisaalta annoin itselleni luvan hankkia ensi vuonna jouluruokia valmiina; olen pannut merkille, että monien myyjäisten ruokavalikoima on perin hyvä, ja hakkaa varmasti kaupan einesosaston mennen tullen. Mutta ehkä suurimpana itseä niskasta kiinni tarttumana pidän sitä, että lupaan pitää yhden kaaokseen aina uudelleen sortuvan huoneen kunnossa koko vuoden! Jotta edes ensi vuonna olisi pikkuruinen mahdollisuus välttää joulupaniikki ja kiire. Jotta edes joskus olisi aikaa uppoutua lapsuusmuistot herättäviin ihaniin Barksin joulusarjakuviin, Waltarin joulutarinoihin ja monenlaisiin jouluisiin sisustuskuvakirjoihin ENNEN joulua... Sillä lailla laskeutua rauhallisesti joulutunnelmaan kaikessa hiljaisuudessa, tiedättehän. Kun kaikki on valmista ja voi vaan nauttia!


13.12.2019

Muistojen syövereissä


Äitini äitillä eli mammalla oli kuvassa oleva verho 70-luvulla. Tai tässähän se on vieläkin, mutta mammaa ei enää ole, muuta kuin ehkä henkenä asuinsijoilla ja muistoina meillä sukulaisilla. Lapsena nämä verhot oli mun mielestä vähän hassut ja teininä en tykännyt enää ollenkaan. Mutta nyt kun olen kaapinut nämä kaappien kätköistä esille taas, aktivoituu minussa asuva pieni (tai aika iso itse asiassa!) tekstiili-ihminen ihastelemaan aikansa kuvaa, jota verho eittämättä edustaa! Kankaana tämä on edelleen hassu, mutta myös jollain tavalla hyvin kiinnostava. Tosin, en ole varma onko tämä kangas ikkunaverhona se kaikkein paras, tai ainakin pitää olla joku ihan sopiva ikkuna. Ja huoneena keittiö tietysti. Siksi en tätä roikota nyt ikkunassa ollenkaan, kun en ole mieleistäni ikkunaa keksinyt. Ja vaikka välillä "maritankin" hiukan, niin en ole sellainen, joka heti heittää kaiken just tällä hetkellä kiinnostamattoman menemään. Ai miten paljon sellaista lapsuudesta muistan, jota äiti ja täti ovat heittäneet menemään ja jota kaipaan edelleen, niin että sisuksiin melkein sattuu! Kai se on jotain lapsuuden- ja turvallisuudenkaipuuta, tai mitä se nostalgia ja haikailu menneeseen sitten voisi muutakaan olla...




Käväisin lapsuuskodissani hiljattain. Otin mukaani Jaakko Ryhäsen joululevyn, jossa lauletaan niitä perinteisiä ihania joululauluja kaikella asiaan kuuluvalla vakavuudella. Heh. Ja sekös lennätti minut muistojen maailmaan! Olin yhtäkkiä siinä pienessä kyläkoulussa, jossa kävin 4 ensimmäistä luokkaani. Muistan miten koulussa oli vain 4 tai 5 luokkahuonetta, opettajainhuone ja jumppasali, joka tietysti muuttui juhlasaliksi tarvittaessa. Tämä koulurakennus oli rakennettu 1950-luvulla ja siinä oli korkeampi sivurakennus, joka kai oli tarkoitettu opettajien asunnoksi ainakin osittain. Minun aikanani siellä asui vain talonmies. Sellainen laiha pitkä mies, jolla oli aina sininen työhaalari päällä. Jos oikein muistan, niin hänen vaimonsa oli koulun keittäjä. Hän taas oli sellainen pyöreä ja pehmeä ja mukava lämmin äitihahmo. Keitti ruokaa meille muutamalle kymmenelle lapselle siinä omassa koulukeittiössä. Kärräsi ruoan sitten luokkien ovelle, josta kauhottiin jokaisen lautaselle oma annos. Ruokaliina asetettiin pulpetille ja luettiin ruokarukous, ennenkuin sai ruveta syömään. Ihania ruokamuistoja tuolta ajalta ovat etenkin kanaviillokki ja pinaattilätyt jauhelihakastikkeella (joka on kai vain Pohjalaisille tuttu sekoitus!) ja sitten taas niitä ei niin ihania muistoja tuovat hernekeitto ja kaalikeitto, jotka saivat minut lähes oksentamaan...

Mutta oikeastaanhan tässä piti muistella joulunaikaa tuossa koulussa! Valmistelut aloitettiin jo hyvissä ajoin koristeitten askartelun ja laulu- ja näytelmäharjoitusten muodossa. Arkana, kilttinä ja herkkänä lapsena olin aina ihan kauhuissani ajatuksesta, että joutuisin näytelmään mukaan. Mutta vaihtoehtoa ei tainnut olla; niihin oli pakko mennä, vaikka vain johonkin yhden lauseen rooliin tai sitten taustalle ilman vuorosanoja joksikin rivienkeliksi. Jotenkin jälestäpäin tämä tapa ei tunnu oikealta kasvattaa aroista lapsista esiintyjiä, sillä en ole sitä vähäisimmässäkään määrin vieläkään, 40 vuotta myöhemmin! Joulujuhlan aikaan salissa oli aivan erityinen tunnelma. Juhla oli yleensä illalla ja sinne tuli meiltä vain äiti. Sellaiset vanhankansan miehet, kuten isäni, eivät mielellään liikahtaneet kotoa koulun suuntaan. Mutta en muistele sitä pahalla, ymmärrän sen oikeastaan ihan hyvin! Ja voi olla, että meidän pieneen saliin oli henkilömäärärajoituskin. Salin valot oli sammutettu, mutta ikkunoilla paloi kynttelikköjä ja jokunen elävä kynttilä toi pehmeää valoa ja tuoksua jossain harmoonin tai pianon päällä ja lasten käsissä. Taisi näyttämöllä kuitenkin vähän valoa olla, jos alan sitä tässä järkeilemään.

Muistan hyvin sen jännityksen ja tunnelman, jota olisi voinut leikata vaikka veitsellä! Joululaulut laulettiin johtajaopettajan johdolla. Hän oli innostunut lauluista ja kuorotoiminnasta; erityisesti virsistä ja körttiläishenkisestä laulannasta. Jostain sieltä on jäänyt selkärankaan rakkaus vanhoihin virsiin, vaikka en kirkkoon kuulukaan, enkä juuri uskonnollisuuksista välitä sen suuremmin. Jännitystä toi tietysti paitsi juhlallinen tilaisuus esityksineen, myös todistusten jakaminen, joka tapahtui erikseen luokassa. Vaikka olin ihan keskiverto-oppilas, pelkäsin aina todistusten jakoa kuin jotakin tuomiota. Onneksi olen säilyttänyt suurimman osan todistuksista ja voin fiilistellä niiden kanssa yhä edelleen ja todeta, että ihan turhaan pelkäsin!

Jos tiivistän tunnelman tärkeimmät elementit, niin se koostui kyllä vahvasti hämyisästä valaistuksesta, kuhinasta, jännityksestä, odotuksesta, kynttiläntuoksusta, äitien parfyymeistä, joululauluista ja -virsistä, sekä tietysti punaisesta väristä vaatteissa ja tonttulakeissa. Olisi ihanaa päästä käväisemään edes muutamaksi sekunniksi noihin hetkiin 70-luvun lopun pikkukoulun joulujuhlaan. Jo minun aikanani koulussa oli iso remontti, jossa sali muutettiin luokkahuoneiksi ja vanha puukoulu pihan toisella puolella remontoitiin juhlasaliksi, puutyösaliksi ja terveydenhoitajan vastaanottotilaksi. Rakastin aina sitä vanhaa koulua, sillä jo isoisäni oli käynyt sitä 1910-luvulla, mutta itse remontista en tykännyt. Ajattelin jo lapsena, että se vei koulun tunnelman pois. Muovinen haju astui hirsipinnan tilalle... Vaan muistoissa keskityn vain hyviin hetkiin ja imen tunnelmaa kaukaisuudesta nykypäivään. Pitäisi muistaa vain elää tässä hetkessäkin välillä niin, että tästä syntyy muistoja sinne vanhuuden varalle.



3.12.2019

Vuoden masentavin kuukausi on ohitse!


Blogimaailma on jossain taustalla. Tiedätkö sen tunteen, kun on joku kiva tekeminen, jota ei kuitenkaan saa tehdyksi ajanpuutteen vuoksi? Sitä tämä nyt on. Tai oikeastaan tärkeysjärjestyksen muuttaminen olisi asia, joka korjaisi kaiken, tai ainakin paljon! Facebookin imeminen kohtuullisen erilaiseen ja rumaan maailmaansa, on nykyajan suuri ongelma. Tai muun somen, riippuen miten aktiivinen (tai minkä ikäinen) on. Sitä vastaan on taisteltava ihan tieten tahtoen, jotta saa elämänsä takaisin.




Mitä minulle kuuluu? Kokkailen harvakseltaan edelleen. Kotoilen niin paljon kuin mahdollista. Minulle se on viikonloppujenkin viettämistä kotona (aina kun voi), puuhastelua arjenkin töiden tuoksinassa ja vaikkapa istahtamista portaille kesäaikaan ennen töihinlähtöä ja lintujen laulusta nauttimista. Talvella se on lyhtyjen sytyttelyä, joulu (tai talvi-) valojen asentamista, kakluunitulien virittelyä, hiljaisen musiikin kuuntelua, loppumatonta järjestelyä, kaikenlaisen piristävän suunnittelua ja uusimpana puutarhan hyötymaan luomista uudelleen.

Olenkin todennut, että alan olla yhä enemmän jo edesmenneen äitini kuva, ainakin siltä osin kun katsoo mitä kumpikin eniten tahtoo tehdä. Puutarhaa, käsitöitä, lukemista, matkustelua, kokkailua. Olen myös miettinyt, miten hauska olisi tietää mitä kaikkia ulkonäöllisiä piirteitä ja muita luonteenpiirteitä on perinyt kaukaisemmilta esi-isiltä ja -äideiltä. Äidin isän äidin äiti on vanhin, josta on valokuva vanhalta ajalta, vuodelta 1862. Mutta entäs hänen edeltäjänsä ja muut juurihaarat? Onko esimerkiksi Jaakko Ilkalta enää perittynä rahtuakaan tässä polvessa? Voi olla, että geenitekniikka etenee suuntiin, joita ei osaa vielä edes kuvitella ja saamme tulevaisuudessa vastauksia mitä moninaisimpiin hauskoihin asioihin.

Vuoden ankein kuukausi on mielestäni marraskuu. Kun sen yli pääsee, tuntuu että kevät on ihan tuossa joulun takana. Ja jouluhan se aina tulee ihan liian pian! Lapsuudesta 70-80-luvuilta kaipaan lumisia ja kylmiä talvia. Siksi olen erityisen innoissani tästä hetkestä, kun joulukuu on alkanut ja lunta on pihassa ja pakkastakin aamulla lähes 10 astetta. Seurailin minttukaakao kädessäni aamupäivän aurinkoa ja lumista maisemaa. Voi miten alas aurinko huipullaankin ollessaan jää! Vastapainona meillä on toki ihanat tähtitaivaat ja lumen narskuminen askelten alla. Vedän pakkasta syvälle henkeen ja nautin täysin siemauksin tästä hetkestä!