.

.

30.6.2021

Oh, tämmöistäkö kaupungissa on?



Kävin tänään kaupungissa. Nyt kun olen oleillut koko korona-ajan vain tarkasti rajatuilla alueilla, haahuilematta epämääräisesti ns "ihmisten ilmoilla" juuri lainkaan, olen jotenkin kuplautunut tänne puutarhaani. En ole varsinaisesti kaivannut mitään erityistä kaupungista, en ole käyttänyt rahaa ollenkaan heräteostoihin, en ole kuljeskellut kaupoissa. Mutta tänään olen! Ja voi taivas miten hullulta se tuntuikaan!

Tuntui tosi oudolta olla läpikotaisin tutussa kaupungissa, katsella kaikkea kuin uusin silmin (ja onhan siellä muutoksia ollut tosi paljon tänä aikana myös), herätä huomaamaan, että ai niin tämmöistä oli shoppailla vaikkapa ihan tavallisessa ruokakaupassa, joka on muu kuin oma tuttuakin tutumpi lähikauppani. Tuntui vähän samalta kuin olisi ollut ulkomailla, jossain tuossa lähellä, Ruotsissa tai Virossa. Kaikki oli tuttua ja outoa yhtä aikaa.

Kylläpäs sitä nopeasti tottuu uuteen normaaliin ja takaisin paluu vanhaan tuntuu tosi kummalliselta. Saas nyt nähdä miten kauan tässä korona aaltoilee ja onko sitä "normaalia vanhaa" enää ikinä tulossa. Tai jos on, niin minkälainen se uusi normaali sitten on. Hiukan tämän päivän lukemat pisti mielen pessimistiseksi taas.











P.S. Juuri kun olin todennut, että ihanaa kun harakat ei enää riehu ja ilkeile puutarhassa, niin sain huomata, että heti kun selkänsä kääntää, niin siellä ne ovat taas. Nyppivät taimia juuriltaan, repivät nimikyltit kasvien juurilta pois, kaivavat ja hääräävät mitä ikinä keksivät. Viime kesänä tämä oli iso ongelma ja kaikki piti peittää harsolla. Nyt ongelma näköjään palaa jos poistun kotoa päiväksi tai kahdeksi.

 

29.6.2021

Mökillä



En ole vuosiin ollut mökillä viettämässä arkipäiviä! Ei ole ollut mahdollisuutta. Nyt, kun mahdollisuus on, mietin että miksipä ei. Tämä on oikeaa maaseutua! Maalaistaloja, peltoja, metsää, iso järvi. Oikeastaan tämä on anoppini lapsuudenkodin seutua. Se talo oli tuossa naapurissa ja hänen isänsäkin on kotoisin samasta kylästä, aivan kuten jokunen edeltäväkin sukupolvi.

Olen mökkeillyt täällä nyt 20 vuotta ja mieltänyt tämän vahvasti mieheni sukujuurien paikaksi. Siksi oli todella hassua, kun ryhdyin hiljattain jostain syystä tarkemmin tutkailemaaan äitini isoäidin isoisän, juuria. Ne olivat olleet minulle hämärän peitossa kauan. Yhtäkkiä löysin kokonaisen uuden historian sukumme vaiheisiin!

Tuon esi-isän äiti Anna Kaisa, joka on syntynyt 1794, oli yllättäen tästä samasta mökkikunnasta kotoisin! Ketään muita sukulaisia täältä ei ole. Ja sitten kun pengoin polven ja pari taaksepäin, sieltä pomppasi esivanhempia, jotka ovat syntyneet tässä pienessä kylässä, ihan mökkimme lähellä. Tänään teen varmasti sukukävelylenkin kylätielle kameran kanssa ja katson kaikkea jälleen kerran mutta uusin silmin! Taas kerran tuli todistettua, että Suomi on hyvin pieni maa ja että olemme kaikki jotenkin kytköksissä toisiimme.








 

28.6.2021

Kermavaahtopitsit




Laitetaanpas pitkästä aikaa tänne kuvia vanhasta kesähameesta.
Jos itse olen tuskaillut vaatekaappini sisällön kanssa helteellä, niin tämän kanssa ei juuri ole tarvinnut tuskailla! Niin hentoa ja vaaleaa ja ilmavaa tekstiiliä tämä on.








 

27.6.2021

Juhannus maalla



Lapsena vietin kaikki juhannukset kotona grillaillen vanhempieni ja lukuisten sukulaisten ja vieraiden kanssa. Itse asiassa en koskaan ole ollut mikään bileihminen. Minä olen se joka jo juhliin lähtiessä kärtän mieheltä, että 'eihän olla sitten kauaa?!' - varmuuden vuoksi. Teininä vietin siis ihan samanlaisia juhannuksia kotona grillaillen, mutta sillä erolla, että introvertti sieluni vaati myös yksinoloa. Silloin lähdin aina kekkereitten päätteeksi valoisana juhannusyönä pyöräilemään pitkin maalaismaisemaa. Vanhat kylätiet ja lakeus juhannusyönä; ei ole mitään upeampaa! Merikin on hieno ja järvi, mutta minun sieluni asuu siellä lakeudella.





Maaseutu ylipäätään hivelee sielua ihan eri tavalla kuin kaupunki. Jos saisin valita asuinpaikan kaikista maailman kaupungeista, niin mieluiten asuisin varmaan Saksan Rothenburg ob der Tauberissa, tai jossain ihan vastaavassa keskiaikakaupungissa. Siellä taloilla on isot takapihat ja maaseutukin on ihan siinä kaupunginmuurin toisella puolella. Ja kauneutta ja kaikkea vanhaa on ympärillä niin, että sieluun sattuu.





Entäpä Suomessa? Pidin joskus Tampereesta, mutta se kaupunki on muuttunut aika tavalla neljännesvuosisadassa ja jonkinlainen taika on haihtunut. Minun kaikki lempipaikkanikin on myllätty. Ehkä valitsisin Porvoon tai Loviisan, niiden ällistyttävien vanhojen talojen vuoksi! Tosin niissäkin turistivyöry mahtaa ottaa päähän. Toden totta, minä en ole oikein kaupunki-ihminen. Kaupungeissa on toki kiva käydä, viettää vaikka muutama päivä, käydä ravintoloissa, kahviloissa, puistoissa, kirkoissa, kiinnostavissa liikkeissä, taidenäyttelyissä ja museoissa. Mutta ei semmoista jaksaisi joka päivä tehdä koko loppuelämän ajan!





Juhannus linkittyy minun mielikuvissani aina maaseutuun. Lapsena katselin juhannuksena tietysti Suomi-Filmin, joka muuten melko usein oli "Ihmiset suviyössä", jossa Martti Katajisto tekee upean roolityön! Kävin aamupäivisin äitin kanssa keräämässä kukkia niityltä tai tyhjältä tontilta, johon oli jäänyt kasvamaan syreenejä. Isä lähti pyöräilemään samaa lenkkiä, jota itse sitten myöhemmin ajelin. Juhannuksessa on jotenkin samanlaista odotuksen jännittävää tunnelmaa, niin kuin joulussa. Jotakin taianomaista. 





Tein tietysti myös ystäväni kanssa juhannustaikoja. Joskus varhaisteininä halusimme palavasti tietää tulevat miehemme ja keräsimme niityllä aivan tietynlaisen (pitiköhän siinä olla yhdeksää eri kukkaa...) kukkakimpun, jonka sidoimme villalangalla ja asetimme yöksi tyynyn alle. Emme kuitenkaan - luojan kiitos - kieriskelleet alasti pellolla! Muistan vieläkin sen pojan ulkonäön, joka unessa näyttäytyi. Hän oli vanhasta ajasta, pukeutuneena niinkuin joskus 1930-luvulla  maaseudun miehet pukeutuivat. Hän katsoi minua etäältä ja taisi nostaa lippalakkiaan tervehdykseen. Mikko Kouki Akselissa ja Elinassa 90-luvulla näytti vähän samalta. Enpä usko että SE on kuitenkaan Mikko...





Tänä juhannuksena ihailen maaseutua järveltä päin. Itse asiassa nämäkin talot on käyty kuvaamassa veneretkellä. Tumpsahdimme kerran pienen kylän laituriin, otin kameran ja aloin kuvata. Tällaisissa kylissä on niin paljon kuvattavaa!


 

24.6.2021

Hyvää Juhannusta!



Nyt se on!
Kesän paras ja odotetuin ajankohta.
Itse asiassa juuri tänään, se oikea juhannus, eli Johanneksen nimipäivä!







 

23.6.2021

Asioita joista voi huumaantua



Mietin hiljattain listaa itselleni rakkaista asioista.
Se jäi jonnekin taustalle hautumaan ja lopulta tuli pakottava tarve luoda pitempi lista asioista, joista huumaannun. Se ei ehkä ole sama kuin asiat, joita rakastan, vaan se on suuren vaikutuksen tekevien asioiden lista. Ja minähän se pidän listoista!





lämpimästä kesätuulesta lakeudella
pääskysten kaartelusta sinisen taivaan korkeuksissa
kukkien tuoksusta kesäyönä
höyryveturin savupilvestä ja pillin vihellyksestä
revontulista kovalla pakkasella
suurten lumihiutaleitten verkkaisesta leijailusta
tähtitaivaan loputtomuudesta pimeydessä
savun tuoksusta ulkona perjantai-iltaisin
pakkaslumen narskumisesta askelten alla
nuotion loimusta pimeydessä
poutapilvistä juhannustaivaalla
tervan tuoksusta
tiedosta, että jotakin ihanaa tapahtuu pian
arkiston tuoksusta ja hiljaisuudesta
vanhojen talojen rivistöistä keskiaikaisissa kaupungeissa
Norjan vuorijonoista ja vuonoista
matkan ensihetkistä
eläinvauvojen seurailusta
puron solinasta
metsän huminasta ja tuoksusta
mielikuvituksen vaelluksesta


 

22.6.2021

Boheemi kesäpuutarha



Olen muuttanut portaille.
Aamulla on ihan parasta asettua katselemaan päivän heräämistä varovaisesti portaille.
Päivällä kun mitään muuta ei jaksa tehdä, portailla voi istua juomassa jotain kylmää. Vaikka tuoretta raparperimehua!

Illalla, kun kaikkialla on liian kuuma, voi portailla jo istua varjossa.
Yöllä, kun edelleen on aivan liian kuuma nukkumiselle, voi portailla kuunnella lintuja ja laskeutua kesäyöhön pehmeästi.

Sitä paitsi.
Olen huomannut olevani edelleen boheemipuutarhan kannattaja.
Joskus nuorena olin oikein allerginen puutarhan liialliselle puunaamiselle ja sille, että kaikki on viivottimella vedettyä ja TÄYDELLISTÄ. No, olen sitä aika lailla edelleen. Voin tosin ihailla muiden puutarhoja, ihan laajalla skaalalla, mutta itse viihdyn vähän homssuisessa puutarhassa, jossa rönsyää vanhoja maalaiskasveja, niittykukkia, rikkaruohoja ja mitä sattuu niiden taimistolöytöjen kanssa sulassa sovussa.






 

21.6.2021

Tuomiokirkon hämärissä



Helteellä kaipaan aina kivikirkon hämäriin, taikka haaveilen keskiaikaelämästä oikeassa linnassa. Talvella ne tietysti olivat melko ikävän koleita paikkoja, mutta näin helteellä varmasti ihania! 










 

19.6.2021

Helteestä selviytyy parhaiten järvellä



Sukurasitteena olen saanut epämääräisen huonot sydän- ja verisuonigeenit. Se tarkoittaa esimerkiksi olematonta helteensietoa. Iän myötä sopivan lämpötilan raja laskee alemmas. Muistan ”aina” haaveilleeni tosi kovista helteistä ja kun niitä +30 asteen tienoilla olevia kesiä sitten jossain vaiheessa alkoi tulla, olinkin aivan vetämätön. Koetin vain selviytyä iltaan saakka. Ei puhettakaan, että jotain olisi voinut tehdä! Tuskin jaksoin hengittää.

Parina viime vuotena olemme ryhtyneet veneilemään ja viettämään kokonaisia viikonloppuja veneellä. Vaikka hyttysongelma onkin veneessä iltaisin ja öisin usein melkoinen, niin veneestä pääsee sentään viilentymään veteen monta kertaa päivässä. Ilmavirta, varjostava katos, hellehattu, aurinkovoiteet, viilennysgeelit; niistä on tullut vakiovarusteita.





 

18.6.2021

Miesten ja naisten välisistä suhteista

 

Nuorena sitä oli kauhean huono itsetunto ja silloin oli erittäin tyytyväinen, jos edes JOKU oli kiinnostunut. Sitä ajautui kaikenlaisiin huonoihinkin suhteisiin. Toivoisin nyt voivani olla tukena ja vinkata muutamia neuvoja nuorille naisille näin keski-ikäisen näkökulmasta.

Paras neuvoni nyt on; parempi olla yksin, kuin tyytyä huonoon suhteeseen! Usko minua. Ei ole pelkoa, että jäät sen takia yksin LOPPUiäksesi, ellet sitten halua juuri sitä! Keski-ikäisenä ajattelen, että nyt uskaltaisin elää tämän todeksi, että mieluummin tosiaan olisin yksin lopun ikääni, kuin tyytyisin jonkun kamalan naisystäväksi. Eräs mielisanontani onkin "elämästä ei koskaan tiedä", jolla tarkoitan sitä, että elämässä on nurkan takana aina yllätyksiä, vaikka et uskoisi. Minulla on sukupuussa eräs leidi, joka rakastui ja meni naimisiin ensimmäisen kerran vasta 90-vuotiaana. Olenpa hiljattain lukenut jonkun menneen naimisiin vasta satavuotiaanakin. Ei siis koskaan tiedä!





On upeaa, jos olet löytänyt sen, joka tuntuu juuri sinulle tarkoitetulta. Minun tarinani on tämä. Menin 90-luvulla entisten elämien katsojalle, joka istunnon päätteeksi katsahti vähän tulevaankin. Olin silloin ollut sinkkuna jonkun aikaa, lopetettuani juhannuksen jälkeen hyvin kuluttavan ja huonon suhteen. Eron jälkeen yhtäkkiä näin taas värit ja kuulin lintujen laulun. Missä sumussa olinkaan tarponut yli vuoden,  harmaudessa ja ankeudessa... tosi ankeassa ankeudessa.





Entisten elämien katsoja sanoi: "Sinä tapaat sen joka on sinulle tarkoitettu... ei ensi vuonna, eikä sitten.... (pientä miettimistä) ... eikä sitten, mutta sitten! Te tapaatte koulun penkillä." Muuta hän ei sanonut. Hyvin epämääräinen aikamääre siis, mutta laskeskelin, että tapaisin siis tulevan mieheni vuonna 2001. Ja taisin hänelle sanoakin (ainakin ajattelin), että paikka ei voi pitää paikkaansa, sillä EN ole koskaan enää aikeissa mennä mihinkään kouluun opiskelemaan! En todellakaan!

Aikaa kului, oli yksi etäsuhde ja yksi lyhyehkö epämääräinen suhde, joka päättyi ihan vuoden 2001 alussa. En edes muistanut tuota ennustusta. En ollut ajatellut sitä pitkään aikaan. Olin toki kirjoittanut sen ylös, mutta se ei tullut vastaani tässä vaiheessa. Sitten tuli eräs keväinen päivä, kun istuin kansalaisopiston kurssilla. Eräs mukavan näköinen mies istui siellä myös ja minusta tuntui, että hän tuijotti minua koko ajan.

Kurssi kokoontui ehkä viisi kertaa. Viimeisellä kerralla teimme tutustumiskäynnin maanmittaustoimistoon, jossa opettajamme pyysi meitä kirjoittamaan nimemme ja sähköpostiosoitteemme paperille, sillä hän aikoi vielä lähettää meille jotakin materiaalia meilitse. Tässä vaiheessa olin jo tuijottanut tuota miestä - ja hän minua - niin paljon, että tajusin tarkkailla häntä tällä hetkellä. Hän sieppasi paperin itselleen heti sen jälkeen kun olin kirjoittanut meiliosoitteeni ja kirjoitti siihen omansa. Huomasin, miten hän nopeasti lukaisi kirjoittamisen jälkeen minun osoitteeni siitä ylempää ja työkiireisiin vedoten sinkosi sitten ulos rakennuksesta (kirjoittamaan meiliosoitteeni ylös!)

Odottelin jännittyneenä pari päivää ja kun mitään ei kuulunut, ajattelin pettyneenä kuvitelleeni kaiken, koska minulla on melko eloisa mielikuvitus! Kunnes meiliini ilmestyi varovainen yhteydenotto mieheltä, joka oli kurssilla kanssani. Aloimme kirjoitella ja tutustua. Sitä kesti seitsemän viikkoa, ennenkuin tapasimme ensimmäisen kerran. Siinä vaiheessa olin ajatellut jo monta kertaa, että ei voi olla totta; emme voi olla näin samanlaisia! Ja siinä vaiheessa muistin ennustuksen ja tajusin, että mehän todella istuimme koulun penkillä, sillä tuo kurssi järjestettiin yläasteen luokkahuoneessa!!

Ensitreffeistä tulee kohta 20 vuotta. Hääpäivästämme tulee samana päivänä tänä kesänä 10 vuotta. Elämästä ei koskaa tiedä!


17.6.2021

Kesän nautinnolliset teemat



Tänä kesänä tärkeämmäksi kuin koskaan, on tulleet seuraavat asiat;
rauhalliset hetket omien ajatusten kanssa, eli sellainen oma zen,
kukat puutarhassa ja puutarhanhoito ylipäätään,
luonto ihan kaikkineen, pienintä piirtoa myöten!

Olen todella kiitollinen, että tähän on nyt mahdollisuus! 
Monesti erityisesti kesäajat olen ollut töissä kiinni ja kauniit kesäpäivät on kuluneet haaveillen, että voi kun saisi vain olla rauhassa ja saisi olla omassa puutarhassa. Iltaisin ei ole kovin paljon jaksanut ja hyttysetkin on rynnänneet heti kimppuun, jos jotain on mennyt tekemään.

Viikonloput olemme olleet paljolti poissa kotoa, joten niistä on ollut vielä vähemmän apua.
Huomaan, että minusta on kuoriutunut iän myötä yhä enemmän varsinainen kotihiiri!






 

16.6.2021

Autiotalojen kiehtovuus



Olen jo muutaman vuoden hiljaisesti ja melko passiivisesti haaveksinut, että jonain päivänä alan harrastaa autiotalobongausta. En ole sitä vielä varsinaisesti aloittanut, mutta sattumanvaraisesti aina kun mahdollista, pysähdyn sellaisen talon kohdalle ja otan muutaman kuvan. Vain sen verran kuin uskallan. Tuskin koskaan uskallan mennä sisälle, vaikka se olisi mahdollistakin. Pelkään romahdusta tai mitä tahansa yllätystä, joka voi vaania talon sisällä.

Mietin miksi talo on jäänyt yksikseen. Ovatko omistajat kuolleet? Elävätkö he ulkomailla, tai isossa kaupungissa vai hoitokodissa? Monesti talot ovat olleet hyvin kauan vailla asukkaita. Mietin, millainen perikunta paikan omistaa, pitävätkö he taloa aarteena vai riesana? Talot vaikuttavat niin surullisilta.

Mietin myös millaiset ihmiset niissä ovat asuneet. Montako sukupolvea? Toisinaan miniä on selvästi tuonut taloon uusia tuulia ja maalannut oman perheensä huoneet muodikkaasti kirkkain värein, vaikka sekin on tapahtunut jo joskus ammoin. Ovatko he olleet onnellisia? Ovatko sukupolvet tulleet toimeen keskenään hyvin vai huonosti? 

Joskus talon ympärillä leijuu selittämätön tunnelma. Kaikkein karmein ja pelottavin tunnelma on ollut Saaren kartanon lähellä Mäntsälässä. Luin myöhemmin, että paikalla on käyty taisteluita vuonna 1918... Silloin ei voi kuin toivoa hyvää, ajatella valoa ja perääntyä.