Minä olen sellainen "vähitellen, vähitellen" -ihminen! Sehän on eräs selviytymisen muoto. Ilostuu pienestäkin muutoksesta oikeaan suuntaan ja leijailee hyvän mielen pilvissä pitkän aikaa. Esimerkiksi olen nyt aivan ihastuksissani tuohon lapsuudenkodin rappukäytävän katon uuteen väriin! Vaikka suunnitelmissa on rapun kaikkien pintojen uusi väri ja sävytkin on jo lyöty lukkoon, niin voisin tyytyväisenä fiilistellä sitä kattoa ensin vaikka viisi vuotta. Elämä taitaa vain olla liian lyhyt sellaiselle tyytyväisyydessä hengailulle. Minulla koko talon remontti kestäisi ihmiselämän tai pari!
Sisareni on toista maata. Hän on nopea ja varma, hän pistää tuulemaan ja muutos tulee kuin kuperkeikka. Mutta loppujen lopuksi meidän makumme on ollut koko elämän ajan yllättävän samanlainen. Ja etenkin tässä iässä, kun mitään teinivaikutusta ei (minulla) enää ole, maku on lähes identtinen. Hän remontoi talossa alakertaa ja minä yläkertaa.
Mutta jos ei puhuta remontista, olen joka tapauksessa se vähitellen etenevä tyytyväinen hymisijä. Jos saan tehtyä jostain isosta kokonaisuudesta pienen osasen, olen ihan valtavan tyytyväinen. Koko projekti voi tyssätä siihen, kun olen niin tyytyväinen ja tuntuu, ettei tässä nyt oikeastaan mitään muuta tarvitsekaan tehdä. Varmaan tosi rasittavaa läheisten mielestä. Tosin miehenikään ei ole mikään nopeiden käänteiden mies. Hän on pohtija ja suunnittelija. Kun hän viimein tekee, se tapahtuu rysäyksellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti