Kirjapinosta; Aseman nainen

 

Heini Kilpamäen Aseman nainen tarttui hyppysiini Myllykosken kirjakaupassa, sillä tajusin lukeneeni jonkun verran aiheesta jo valmiiksi ja olevani kiinnostunut. Kirja valottaa paitsi Aseman naisen, Sarin elämää, myös yleisemmin asunnottomuutta Suomessa, sen historiaa, nykyhetkeä ja moninaisia ongelmia. Kirja ei kuitenkaan ole mikään puuduttavan ulkokohtainen tutkimus, sillä onhan pääroolissa Sari, jonka vuoksi kirjan ostinkin.

Sari on viisikymppinen nainen, joka on asunut yli kymmenen vuotta Helsingin asemalla. Hän on alunperin kotoisin Mikkelistä ja voisi olla kuka tahansa meistä. Hän on joutunut häädetyksi erinäisten joko väärinkäsitysten tai väärinkäytösten (riippuen tulkinnasta) onnettomana uhrina ja päätynyt melko pian asumaan asemahalliin, jonka hän kaikesta päättäen kokee eniten kodikseen nykyään. Kuitenkin Helsingin asemakin on kiinni kolme tuntia öisin, jolloin siellä olevien pitää hakeutua muualle, kunnes ovet taas avautuvat aamuyöstä. Asema voi ohikulkijalle olla pelottavakin paikka, mutta toisaalta asema on myös turvallinen; siellä on paljon vartijoita ja poliiseja ja erilaisia auttajia. Silti itsestään täytyy osata pitää huolta ja reiluus tuossa yhteisössä on vain positiivista. Tämä ei ole kertomus alkoholistista tai narkkarista, sillä Sari ei ole kumpaakaan. 

Kun sanon, että kuka tahansa meistä voisi olla Sarin paikalla, tarkoitan sitä, miten äkkiarvaamatta rauhassa yksin elelevä nainen voi joutua tilanteeseen, jossa kaikki hajoaa. Tätä jäin pohtimaan kirjaa lukiessani ehkä eniten. Entä jos itselle sattuisi samoin? Onko yksilöllä oikeastaan mitään absoluuttista turvaa? Onko väärinymmärrys, virkaintoisuus tai suoranainen virkavirhe uhka yksilön elämälle? Kun kaikki oli vielä paremmin, Sari asui vuokra-asunnossa Munkkivuoressa, oli osa-aikatöissä mm päiväkodissa, vanhainkodissa, ja henkilökohtaisena avustajana, viihtyi yksin ja harrasti japanilaistyylisesti tekoälyrobotteja. Kuka meistä Suomessa oli edes kuullut tekoälystä vuonna 2008? Kuitenkin kun Sari pyytää vaihtelun vuoksi sosiaalivirkailijat kotiinsa, he kiinnittävät huomion juuri näihin robotteihin ja siitä alkaa huoli Sarin mielenterveydestä. Onhan se nyt kummallista, että joku elää robottien kanssa! Vai onko? Entä nuket? Pehmolelut? Kissat?

Eräänä päivänä Sarin oven takana on kaksi poliisia ja lääkäri. Hänet viedään pakkohoitoon. Sama toistuu uudelleen, vaikka Sari ei koe olevansa sairas, eikä halua muuta kuin elellä kotonaan kaikessa rauhassa. Tästä alkaa syvä epäluottamus yhteiskunnan virkamiehiä kohtaan ja samalla trauma asumisesta yksin, joka voidaan muiden toimesta kumota koska tahansa. Kirjasta saa sen kuvan, että yhteiskunnan taholta tapahtuu jonkinlainen ylilyönti ja samaa jään pohtimaan minäkin. 

Kiinnostun asiasta lisää ja selaan nettiä. Ainakin vauva.fi-sivustolta löytyy paljon pohdintaa aiheesta, mutta myös videoita, joita Sari itse kuvaa todistusaineistoksi, kun hänen ovensa taakse tullaan. Sari pitää myös blogia, jonka linkki on tässä.

Luin kirjan kolmessa päivässä, joka on minulle hotkaisuvauhti! Toisaalta jäin kaipaamaan jatkoa, mutta sitä eletään parhaillaan. Mietin, sanoisinko Sarille muutaman sanan jos hänet joskus näkisin. Kenties. Pyörittelen mielessäni sitä, millä keinoilla asunnottomuus saataisiin tosiaan poistettua. Ei ainakaan asuntoloilla, jotka ilmeisen moni kokee vaarallisiksi paikoiksi, vaikka ei niitä tietysti pidä lakkauttaakaan - kirjasta käy hyvin ilmi myös se uskomaton ahdinko, joka tapahtui koronasulun takia, kun asuntolat laitettiin säppiin. Erittäin ajatuksiaherättävä kirja, olematta silti sosiaalipornoa.

Parissa kohdassa oli häiritsevää toistoa, joka on kuitenkin sivuseikka, eikä koske Sarin elämästä kertovaa osuutta. Vahva suositus!