Syto 4

 

Taas erilainen kerta! Kun viimeksi tuskittelin päivää ennemmin, että ’ei yhtää huvittais mennä sinne!’, niin nyt ajattelin että ’ei nyt kauheesti huvita, mut jipii tän jälkeen enää kaksi kertaa!’ Se sytoneulan pisto tuohon laskimoporttiin oli helppo, joskin olen huomannut, että se vähän riippuu hoitajasta.

Tuossa se letku menee siististi kauluksen alle ja tässä säädettävässä nojatuolissa sitten lekottelen pari-kolme tuntia.

Tältä näyttää mun sulhanen, jota raahaan mukana jos pitää mennä vaikka vessaan tai tupakalle tai viskipaukulle. No heh heh, kuka luuli?! Siinä on monia tippapusseja ja niitä vaihdetaan moneen kertaan. Ainakin kuusi pussia tippuu, ellen ole laskuista aivan kaalimaalla.

Aamulla ostin Taysin Ärrältä Picadelisalaattia ja luen illalla aloittamaani uutta kirjaa ’Viis veisaamisen elämänmullistava taika’. Olis mahdollista katsoa myös edessä olevasta telkusta vaikka Suomifilmiä, jos tahtoo.

Ennen sytoa menin lääkärin pakeille. Nyt eri lääkäri kuin viimeksi, mutta tuttu kasvo. Kysyin, että otetaanko multa sitten sytojen jälkeen niitä syöpäantigeeniverikokeita myös? Kuten se leikkausta edeltävä lääkäri lupasi. ”Ei, ei oteta.” (Kuinka mä tän arvasin!) ”Syynä se, että jos ne on koholla, niin potilas on hyvin stressaantunut ja jos oireita ei ole ja kuvantamisessa ei mitään löydy, niin me ei voida tehdä mitään!” No se on sitten semmonen tilanne, mutta jos kuvantamisessa löytyy jotain, niin sittenhän kaikki etenee. Näin ajattelisin itse. Ihme selittelyä kyllä. Edelleen aion mennä omakustanteisesti yksityiseen labraan ja tarkkailla lukemaa. Ehkä kerran kuussa aluksi. Lääkäri tosin sanoi, että jos mua hirveästi stressaa, niin voi he välillä ottaa niitä kokeita. Eli tämäkin asia pitää taistella!

Tuli myös lääkärin kanssa puheeksi se, että miten mielentila vaikuttaa syöpään, toipumiseen ja uusiutumiseen. Kuulemma jos on aivan ankeena, surullinen ja toivoton, ei liiku, vaan jää sängyn pohjalle ja antaa periksi, niin tutkimuksen mukaan se on huono juttu. Silloin ennuste on kehno. Sellainenhan mä aika lailla olin viime syövän jälkeen! En nyt ehkä antanut ihan periksi, mutta pelkäsin hulluna joka päivä noin vuoden ajan, itkin päivittäin, en jaksanut juuri liikkua puoleen vuoteen. Sitten kun aloin jo liikuskella ja olin paremmalla mielellä pari- kolme kuukautta, niin sen jälkeen meni pari kuukautta kun sain uudet epäilyt uusiutuneesta syövästä.

Nyt olen paremmalla mielellä! Olen itkenyt ehkä kaksi kertaa koko kolmen kuukauden aikana. Piristän itseäni sytotsempeillä. Kesä kohottaa mieltä ja lapsuudenkoti ja hyvät tapaamiset piristää pitkäksi aikaa. Silti ei ole hyvä näiden hyvien asioidenkaan keskellä olla surumielinen, ankeissa fiiliksissä, riidellä ja kohdata totaalista ylikulkemista. En kaipaa ilkeyttä ja tahallisia vastoinkäymisiä just nyt. Syöpäpotilas ei kaipaa vittuilua ja niskojen nakkelua. Itsekkäitä kusipäitä maailma pursuaa, mutta koettaisivat himmata edes joissain tilanteissa! Pientä pelisilmää ja käytöstä, kiitos! Paitsi tietysti jos päämääränä on, että kuolisi tuo tuosta jo pois…?