Valokuvia, valokuvia, valokuvia

 

Miten paljon valokuvia voikaan olla! Ja silti vanhoja, ennen sotia otettuja, on vähän. Rakastan selailla valokuvia ja etenkin nykyään kun kuvasta voi napata kuvan ja sitten suurentaa sitä, näkee kuvat aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Lapsuudenkotini tursuaa lähinnä äitin ottamia kuvia, mutta on siellä myös näitä vanhoja. Ja albumien kannetkin on hienoja!

Pappa VR:toimistossaan. Hän siirtyi ulkohommista toimistohommiin vioittuneen kuulonsa takia. Kuvassa näkyykin kuulokoje, jota pappa käytti loppuelämänsä. Niin harmi, että olin vaivoin kolme, kun pappa kuoli! Olisin halunnut tutustua häneen ja jutella hänen kanssaan aikuisena. Olisin kysellyt loputtomasti suvusta, erityisesti Matildasta, joka oli papan isoäiti. Pappa oli tarkka, huolehtivainen, huumorintajuinen ja luki paljon, sekä seurasi politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita. Pappa kuoli vain 65-vuotiaana.

Mamma! Sen ajan naiset olivat tyylikkäitä käsilaukkuineen ja jakkupukuineen, vaikka olisivat olleet ihan tavallisia kotirouvia. Mammasta muistan tuiman olemuksen ja se mielikuva on siskollani sekä serkuillanikin. Silti joissakin harvoissa kuvissa mamma nauraa. Olisin halunnut tuntea mammankin paremmin. Hän taisi kaivata Viipuria kovasti, mutta en koskaan kysellyt häneltä asiasta. Harmi!

Harvoin ehkä otetaan tiskikuvaa, mutta nyt on otettu! Kovin kuluneet on kaapit VR:n työsuhdeasunnossa! Tässä asunnossa he asuivat noin 20 vuotta, kunnes muuttivat minun lapsuudenkotiini.

Mamman äiti Sandra mökkinsä edustalla Joutsan Hirvenlahdessa. Sandra asui parhaat vuotensa Viipurissa ja oli saunottaja, sekä hieroja, kunnes perhe muutti takaisin Sandran lapsuuden maisemiin. Muistikuvien mukaan Sandra kulki aina kutimet käsissä, metsäpolullakin! En tiedä onko tämä mökki enää olemassa, enkä edes tiedä tarkkaa paikkaa, missä se on ollut. Jossakin Hevosniemestä katsottuna toisella rannalla.

Tätini, tytöistä toiseksi nuorin. Hyväntuulinen, nauravainen ja kiltti ihminen. Tätini ei mennyt koskaan naimisiin, mutta kihloissa hän oli nuorena ollut. Kerran hän päätti mennä miehen luo yllätysvisiitille Tampereelle, mutta oven avasikin nainen ja eteisessä oli lastenvaunut. Silloin täti pettyi niin hurjasti, että hän meni Hämeensillalle miettien hyppäisikö alas koskeen. Onneksi ei hypännyt, sillä hän sai elää pitkän ja hyvän elämän, joskin kivikkoistakin elämän varrella oli. Voin sanoa, etten ole koskaan tuntenut ketään niin kilttiä ihmistä kuin hän. Koskaan en kuullut hänen sanovan kenestäkään mitään pahaa. Papan varhainen kuolema oli tädin elämän synkimpiä asioita.

Toinen tätini, sisarussarjan nuorin. Hänestä tuli sylikummini. Hän muutti nuorena pois kotoa, oli töissä lehden toimituksessa ja meni naimisiin itseään aika paljon vanhemman miehen kanssa. Elämä heitteli paljonkin ja täti erosi, meni uusiin naimisiin ja erosi jälleen. Tädin kohtaloksi koitui syöpä, joita hän sairasti kolme kappaletta, suunnilleen saman ikäisenä kuin minä nyt. Olisinpa toivonut hänelle parempia elämänvaiheita! Kuvassa on vielä kaikki edessä, elämänjanoa ja valoa silmissä ja hymyssä.