Sottunga

 

Kökarista lautalla Sottungaan, joka on vielä pienempi saari. Mutta kirkko, hautausmaa ja kalastajamökkejä sekä venevalkamia löytyy.

Kökar!

 

Eilen illalla saavuttiin Kökariin! Tässä pieni kuvakooste siitä mitä tänään on kuvattu. Perin kaunis saari tämä on ja yllättäen tosi kiinnostava se Fransiskaaniveljien luostarin raunio kirkon vieressä.

Näitä sinikuvioisia astioita on korjattu aikanaan; huomatkaa pienet pyöreät reiät, jotka rikkoutuneen astian palasiin on porattu ja sitä kautta ehkä rautaniiteillä kokoon taas kursittu. Tuollainen hieno keramiikka kannattikin korjata. Kukahan ne rikkoi ja saiko paljonkin sapiskaa siitä?

Lista asioista…

 

…mutta mistä asioista? Se jää vähän himmeäksi tällä kertaa. Kartanon kellarista löytyi kirjalaatikko, jossa oli mm ’Rysslands Geografi’, vuodelta 1913, joka on sinällään jo kiinnostava kirja, mutta etenkin sen takakansi, johon joku on riipustellut listan asioista. En vain parhaalla tahdollanikaan saa selvyyttä siitä, mitä siihen on listattu. Lomalle mukaan otettavia asioita? Mutta ’kesähuvila’? Ostoslista? Mutta ’filosofia’? Muistilista? Muista mennä kesähuvilalle maalaamaan, filosofoimaan ja lukemaan, oli sää mikä hyvänsä? Äh, järjetöntä!

Lopulta päädyin siihen, että se on elämän tärkeiden asioiden lista tuona kesänä tuolle ihmiselle. Omallekin listalleni voisin ottaa filosofian, kirjat, kesähuvilan - tosin siveltimien tilalle kynät ja paperia. Kalossit ja takki on kyllä ihan asiallinen juttu Suomen kesässä, ilmeisesti kaikkina aikoina.

Ehkä se on raapustettu toukokuussa maantiedontunnilla, uupuneena koulun viimeisten päivien painon alla? Tai junassa, matkalla kaupungin koulukortteerista kotiin, josta hän aikoo edelleen matkustaa ystävättären kesähuvilalle?

Tai ehkä hän kehittelee runoa? Kalossit runoudessa on jo niin vinkeä valinta, että sen haluaisin lukea! Tai romaania? Ehkä hän kuuntelee kahvilassa viereisen pöydän keskusteluja ja poimii sieltä summittain sanoja ylös? Vakoilija?

En edes halua ajatella mitään arkista, esimerkiksi sanakoetta! Joku salaperäinen ja jännittävä lista tuossa on meneillään! Mutta onko lista valmis? Ja toteutuiko se koskaan? Tuliko hänestä filosofiaa harrastava taidemaalari? Vai kuoliko hän nuorena keuhkotautiin?

Ehkä hän ajautui perheeseen, jossa mies ei enää antanut hänen haihatella ja maalata? Ja lapsia syntyi 16? Mitä jos kesähuvila paloi salaman iskusta 1930-luvulla? Tai meni perinnönjaossa sille ikävälle porilaiselle insinööriserkulle, joka myi huvilan ruotsalaisille? Joka sitten johti siihen, että hän ei enää koskaan maalannut ja alkoholisoitui suruissaan loppuelämäksi?

Tai ehkä hän olikin poika, tai mies, joka halusi salaa pukeutua naisten vaatteisiin yksinäisellä huvilalla? Tai ehkä hän listaakin asioita, joista hänen kissansa pitää? Huomaattekos; tästä voisi kehitellä tuhat ja yksi tarinaa! Niin loputonta ja kiehtovaa!

Mitä se sukututkimus oikein on

 

Mun lempiaihe; sukututkimus ja menneet ylipäätään! Ajattelin muutamia juttuja laitella ylös aiheesta, sillä mä oon huomannu monesti, että ihmisillä on siitä aika väärä mielikuva yleensä. Ehkä suurin harha on se, että sukututkimus on vaan jonkun puun luominen, kerätä esivanhempien nimet ja syntymäajat tästä päivästä moosekseen asti. No pakko palauttaa maan pinnalle semmonen luulo ja selventää, että se on mitä suurimmissa määrin aloittelijan meininkiä se. Kun on vaan kauhee kiire päästä ’eteenpäin’ ja haluaa vaan nimiä puuhun hinnalla millä hyvänsä. Pahin versio tästä tuli muutama vuosi sitten, kun sukupuufirmat alkoi mainostaa televisiossa ja ihmiset sankoin joukoin lähti luomaan omaa sukupuuta. Se vielä markkinoitiin sillä tavalla, että nyt on helppo lisätä valmiista puusta tietoja omaan puuhun. Ja yhtäkkiä oli puita, joihin ei oikeesti oltu mitään edes tutkittu, napattu vaan mahollisimman paljon muista puista himphamppua yhteen läjään ja voila, ’puu’ on valmis. No senhän tekee tunnissa, jos tolla metodilla mennään. Eikä siinä ole mitään järkeä, sillä se puu jos mikä on täynnä virheitä. Että semmosta. Jos on hienoo, että sukupuuhun on saatu lykättyä hetkessä 150 000 henkee, niin sillai se sujuu. Ja uskokaa mua, kun mä sanon, että myös meitä sukututkijoita todellakin on moneksi, netistä löytyy mitä oudoimpia sukupuita, joita niiden tekijät pitää varmaan ihan todellisina. Taitaa Jeesuskin joissakin komeilla.

Sitten on se muiden omiin puihinsa haravoiminen sun puusta. Mun sukupuut on esimerkiksi lähteneet vaeltamaan pitkin nettiä jo vuosikausia sitten. Ei siinä mitään, että joku katsoo henkilön tietoja toisen puusta, mutta kun lähtee valokuvat kiertoon, kaikki pienetkin omat huomiot ja lisäykset lähtee maata kiertävälle radalle, vaikka ite ei ole tarkoittanut sitä niin, niin se on vähän tylsää. Hyvin usein löydän omia kirjoituksiani muiden puista. No, oma moka toisaalta; kaikki mitä nettiin päätyy, on siellä ikuisesti ja sille ei ite voi mitään. Ikinä ei tiedä kuka haravoi ja miksi haravoi sun tietoja johonkin säilöön, josta sulla ei oo aavistustakaan.

Toinen iso harha, joka monella sukututkimuksesta on, on että se tarkoittaa vain uteliaana kaikkien salaisuuksien esiin penkomista. No ei, herran jumala! Vaikka osa meistä ihmisistä onkin tosi uteliaita, niin väitän, että suurin osa tutkijoista ei keskity sellaiseen, eikä pidä sitä tutkimuksen itseisarvona. Mä ajattelen toisaalta myös niin, että asioiden salaaminenkaan ei ole jees, mutta ei niitä tarvii myöskään kaikelle kansalle julki tuoda. Salaaminen voi aiheuttaa lähimmille vaikeaa henkistä olotilaa, kun tajuaa jollain tapaa, että asiat on pielessä, muttei tiedä miksi. Että totaalinen salaaminen ei palvele ketään, mutta retosteleminenkaan ei ole hyvä juttu.

Sellanen kokonaisvaltainen hyvä sukututkimus tuo esiin esi-isien nimien ja syntymäaikojen lisäksi kuolinajat, kuolinsyyt, paikkakunnat, muutot, koulutukset ja opiskelut, ammatit tai tittelit, matkustelut, mahdolliset oikeusjutut (entisaikaan sakkoa saattoi pamahtaa aika hassuistakin jutuista), sisarukset, sisarusten perheet tietoineen, aikaansaannokset (jos on vaikka julkaissut kirjan), lemmikkien ja kotieläinten määrät ja nimet, omaisuuden, ulkonäön (valokuvaa tai maalausta ei useinkaan löydy, mutta joissain asiakirjoissa voidaan kertoa esim pituus ja silmien ja hiusten väri), autojen, veneiden ym omistaminen, harrastukset, sosiaalinen lähipiiri (esim kummiuden kautta), politiikka - mikä tahansa sellainen asia, joka tuo ’lihaa luiden ympärille’! Ja sitten kun tahtoo ymmärtää jonkun tietyn ihmisen elämää, täytyy penkoa hänen naapurit, paikallistapahtumat, laajemmat uutiset, hänen läheisten persoonat ja niin edelleen. Loputon suo! Mutta niin kiinnostavaa. Ja se tuo perspektiiviä nykyhetkeen ja omaan elämään!

Rauhaa

 

Tämä kaikki kartanolla oleminen on samalla oppia itsestä. Se on herännyt vasta nyt ja sitä tunnustelen parhaillaan; mikä täällä on tärkeintä, miten usein täällä haluan olla, mikä on päivärutiini, mitä ehdottomasti vaadin ja mitä en siedä. 

Tärkeintä täällä mulle on rauha, visuaalisesti kaunis sekä miellyttävä ympäristö ja niiden rinnalla kaikenkattava fiilis, joka kumpuaa suuresti myös historiasta. Ne on aivan ehdottomia asioita. Jos ne ei toteudu, voin yhtä hyvin olla muualla. Rauha tarkoittaa hiljaisuutta sekä omissa oloissa olemista taikka hyvin pienessä porukassa olemista. Kaikenlainen tapahtuma kartanolla järkyttää tietysti tätä rauhaa. Pohdin, halutaanko tästä tapahtumakeskusta vai työtiloja yhteisölle, jossa on myös ajatustyön tekijöitä? Ne ovat hiukan ristiriidassa keskenään.

Miten usein haluan olla täällä? Sitä olen miettinyt viime aikoina jonkin verran. Usein tuntuu siltä, että viihtyisin täällä vaikka joka päivä, mutta toisaalta kyllä täältä on mukava kotiinkin lähteä. Joku fiksu keskiarvo pitäis ehkä keksiä. Olisko se kolme päivää viikossa? Vähintään! Pidän aamuista täällä. Mutta vuodenaikakin vaikuttaa; onko kesällä ihanampi kuin syysmyrskyllä? Tykkään katsella ikkunasta ja upota mietteisiin. Jokainen vuodenaika voi tuoda oman jännittävyytensä ja olla mielenkiintoinen!

Päivärutiini on oikeastaan jo hahmottunut. Aamulla ensin kahvittelu keittiöllä. Sitten kalenterin läpikäyminen, muistikirjan kirjoittaminen (pidän Matilda-projektista muistikirjaa), joko lukeminen tai nettiarkistojen penkominen, ruoka, fiilistely, jonkun ongelman miettiminen ja ratkaisuvaihtoehtojen pyörittäminen päässä, arkistojen penkomisen jatkaminen, päiväkahvi, muistiinpanojen tekeminen. Kutakuinkin näin. Ehkä välillä vähän eri järjestyksessä, tai painottaen jotain kohtaa. Ehdottomasti vaadin visuaalista inspiraatioita! Ja siinä olen edennyt hyvin! En siedä kovia ääniä tai jotain uskomatonta rumuutta, enkä myöskään jatkuvaa keskeyttämistä. Tuossa tämä kaikki oli oikeastaan pähkinänkuoressa. Eteenpäin eläminen tuo lisää asioita ja niitä odotan mielenkiinnolla.

Lyhäri kartanolla

 

En tiedä pitäiskö mun esitellä itseni jatkossa siihen tapaan, että ’Olen Thilda 1700-luvulta, päivää!’, koska  siltä se alkaa yhä vahvemmin tuntua! Esim se, että en ole meseä kummemmassa somessa (ja mesessähän on vaan muumiot), joka tarkoittaa käytännössä sitä, että minä oon se hankala ihminen, jolle pitää viestittää kaikki erikseen sähköpostilla. Ja jos se joskus unohtuu, niin käy niin kuin tänään, kun tulin kartanolle. Kummastelin heti alaovella, että mitä ihmeen jengiä täällä heiluu, vaikka kahvilakin on kiinni, että onko täällä uusia harjoittelijoita tai joku opastettava ryhmä vai mitä tapahtuu. Aina vaan oudommaksi meni, kun yritin työhuoneessa pistäytymisen jälkeen tepastella paraatiportaikon kautta keittiölle aamukahvilla ja portaissa törmäsin johonkin lamppuviritykseen. Kysyin, että mitäs täällä tapahtuu, kuvaattekos te jotain ja sain vastaukseksi että kyllä vaan, lyhäri on tekeillä.

No, tein siinä paikassa uukkarin ja menin keittiölle sihteeriportaikon kautta (olen muuttanut portaikon nimen, sillä piikarappu se ei ole koskaan ollut, koska se on ilmeisesti rakennettu vasta Nottbeckien jälkeen tehtaan konttoristeille) ja haastattelin siellä yhtä projektin avainhenkilöä. Heillä oli tosiaankin lyhäri tekeillä ja vieläpä erittäin kiinnostava sellainen! Minä kun en tiennyt tästä mitään. Ilmeisesti meitä on infottu whatsapissa ja minä olen jäänyt johonkin kuolleeseen kulmaan könöttämään, sillä en pysty lataamaan sitä laitteilleni.

Mutta hienoa, että kartano pääsee elokuvaan! Ja hauskaa, kun huonekaluja on siirrelty ala-aulasta ja kirjastosta pois. Nyt alakäytävä ja ruokailuhuone ja asukastilat ja vielä monitoimihuonekin näyttävät kodikkaammilta, kun niissä on enemmän huonekaluja. Jos minä olisin kartanon sisustussuunnittelija, niin täällä näyttäisi vallan toiselta! Roudaisin kaiken uuden pois ja täyttäisin talon vanhoilla tai edes vanhan näköisillä huonekaluilla. Kuka on sanonut, että neukkarissa pitää olla uutta toimistokamaa? Miksi ei yksi paikka Tampereella voisi olla sellainen, että ihmiset henkäisisivät ihastuksesta ihan joka huoneessa, ilman että se olisi museo?

Josta tulikin mieleen, että kuulin, että elokuvantekijät olivat kysyneet tosi monesta paikasta lupaa tulla kuvaamaan, mutta vastaanotto oli ollut kielteistä, nuivaa, epävarmaa, kallista… paitsi täällä Lielahden kartanossa! Tampere haluaa vetovoimaa ja kulttuuria - mutta käytännössä se on monessa paikassa vain sanahelinää. Ihme juttu. Suomessa ollaan jotenkin tosi lukossa kaikenlaisen kielteisyyden kanssa. Me ei osata markkinointia juuri ollenkaan. Ite oon sitä mieltä, että kaikki on kiinni vaan mielikuvituksesta! Olen jo ideoinut kartanollekin vaikka mitä, mutta jotkut nuivat säädökset vesittää kaiken kivan tähän asti. Täytyy pinnistää mielikuvitusta vielä enemmän siis.

Paanu Relax Spa!

 

Olen hemmotellut itseäni Härmän kylpylän Paanu Relax Spassa! Ja nyt aattelin kertoo millanen kokemus se oli ja kannattaako mennä.

Menin nauttimaan Paanusta ystävättären kanssa lauantai-iltapäivänä kello 13-15.00. Paanuun pitää varata aika heidän sivuillaan olevasta varauskalenterista tai vaihtoehtoisesti soittamalla paikan päälle. Paanun rajattu henkilömäärä on 25 henkeä, (vaikkakin toisessa kohdassa sivuilla lukee, että maksimihenkilömäärä on 30 - mitä lienee tällä tarkoitettu?) joten ainakin sesonkina varaus on ainut mahdollisuus päästä sisälle. Yritin hiukan laskeskella väkimäärää ja luulen, että meitä oli noin 20, vaikka olikin lauantai, ja se määrä tuntui jo aika paljolta, koska tilat on pienet ja saunat on pienet, joten tuli vähän semmosta jonottamista monessa kohdassa. Jos haluat mennä enemmän rauhassa, valitse arkipäivä tai mene heti kun paikka aukee (maanantaisin klo 11, ti-to klo 10 ja pe-su klo 8), koska alkuun väkeä oli vähemmän ja klo 14 heitä alkoi tulla lisää. 

Paanussa saa olla kaksi tuntia ja se kyllä kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta tuntui kuitenkin ihan riittävältä, sillä paikka on kuitenkin melko pieni ja kaikki on rauhassa kyllä kokeiltu kahteenkin kertaan parin tunnin aikana. Kannattaa myös ostaa sellainen pieni 15€ hintainen itsehoitopaketti heti kassalta. Siinä on kolme purnukkaa; yhdessä jalkakylpysuolaa, yhdessä kasvonaamio ja yhdessä vartalokuorintaa ja ne voi hyvin ostaa vaikka kaverin kanssa tasan masan, koska niistä riittää ihan hyvin kahdelle. Jos niihin tykästyy, voi tuotteita ostaa kotiinkin. Ite kyllä tykkäsin ja niiden vaimea miellyttävä tuoksukin oli ihana, mutta loppujen lopuksi kotiinviemiset jäi ostamatta.

Paanu on avoin saunoineen kaikkineen kaikille sukupuolille, joten Paanuun mennään tavallisen kylpylän pesutilojen kautta uimapuku päällä. Ihan ekana sisään astuessa paikan rauhoittava tunnelma ottaa huomaansa. Heti ovesta astuessa silmiin osuu jalkakylpypiste, jossa on tilaa kahdelle vierekkäiselle kylpijälle omissa pikku altaissaan. Seinällä on desinfiontiliinoja, joilla allas kannattaa pyöräyttää edellisen jäljiltä, ennen kuin laskee siihen veden itse. Tässä kohassa tietysti testattiin heti sitä kylpysuolaa ja jalat tykkäsi kyllä hoidosta, voin sanoo. Oli pehmeä ja mukava olo! 

Sitten on tietysti niitä saunoja. Aromisaunan lämpö oli mukavat 70 astetta. Löyly ”heitettiin” napista painamalla ja samalla saunaan levisi vähän tuoksua, ehkä aika laimeaa, mutta kuitenkin havaittavaa. Saunan omassa infotekstissä puhuttiin männyn ja greipin tuoksusta ja ainakin männyn kyllä bongasin sieltä. (Vähän eri tuoksuista puhutaan Paanun nettisivuilla.) Sitten oli joogasauna, jossa oli sopiva 60 astetta. Siellä yksi seinä oli suolakiveä ja yhdellä seinällä oli televisioruutu, (ihan samanlainen kuin uimahalleissa se vesijumpparuutu) josta pystyi valitsemaan kolmesta joogasta mieleisen. Jokainen joogahetki kesti 10 minuuttia, joka on ehkä hitusen pitkä aika. Ainakin itsellä alkoi jo kädet väsyä kesken joogan, vaikka eihän niitä ohjelmia loppuun asti tarvii tehdä tietenkään. Sitten vielä oli höyrysauna, jossa oli 40-50 astetta lämpöä, eli just hyvin, koska höyrysauna ei saa mielestäni olla mikään kuuma paikka!

Suihkuja Paanussa oli useita. Yksi oli vähän kuin piilossa seinämän takana, jotta voi rauhassa suihkutella vaikkapa vartalokuorintaa pois iholta ja siinä oli mukavan tuntuinen sadesuihku. Sitten oli kaksi suihkukoppia, joissa oli läpinäkyvät lasiovet. Niissä en käynyt. Sitten oli poreammeen päällä oleva mustekalamainen lonkerorakenne, josta tuli suihkua napista painamalla. Valittavana oli muistaakseni kolme erilaista suihkua, joista lämmin sumusuihku oli lempparini! Sitten on vielä se upein, eli elämyssuihkupolku, jossa voi kokea lakeuden syysmyrskyä, aamusumua, ukkosta jne. Osa suihkuista oli kylmiä, enkä halunnu seisoskella kylmässä, joten siirryin odottelemaan seuraavaa suihkua. Suihkujen alla seisottiin sen tietyn ajan, jotta seuraava suihku aktivoitui ja tähän polkuun pystyi menemään vain yksi ihminen kerrallaan. Tykkäsin kuitenkin kokonaisuutena tästä paljon! Näihin kaikkiin suihkuihin mentiin siis uimapuku päällä.

Altaat sitten puolestaan oli eri tasoilla ja niissä oli tosi lämmin vesi! Oli poreallas, jossa lämpötila on +34 ja halutessaan se kiva suihku, sitten kuumavesiallas +38 asteen lämpötilalla ja vastapainoksi pienet läpikäveltävät kylmä- kuuma -altaat, joiden lämpötilat on 6-8 ja 38, ja tietysti löytyy myös se tavallinen kylmävesiallaskin, jossa on 6-8 -asteinen vesi. Oikeastaan me ei altaissa kauheesti edes oltu, pientä kokeilua lukuunottamatta, vaan hilluttiin enemmän saunoissa.

Ja mitäs muuta? Levähdyspaikkoja täällä oli mukavasti. Oli sellanen lavuaari, jossa pystyi pesemään vaikka sen kasvomaskin pois ja sen vieressä levähtämään kaakelisella lepotuolilla, joka oli oikeastaan vuodemainen. Sitten oli tiski, jolta saattoi tilata juomia ja ruokia ja tämän kupeessa muutamia pöytiä ja tuoleja. Me notkuttiin riipputuoleissa ja juotiin vapaasti otettavia vesiä (tavallista ja kuplavettä). Tarjolla oli myös teetä ja omenoita. Joku söi meidän vieressä oikeen makkaraperunoitakin. Kun kello näytti ajan loppumista, siirryttiin ihan hetkeksi tavallisen kylpylän puolelle ja siitä sitten naisten pesutilojen kautta saunaan ja pukuhuoneeseen. Kaiken tän jälkeen mentiin vielä kylpylän buffettiin syömään tukeva, monipuolinen ja maukas ateria! Tätä suosittelen kyllä myös kaikille! Yhdessä Paanu-lipun kanssa ostettuna buffet kustantaa ’viikonlopun Spa Day’-nimisenä 51€/henkilö. (Arkena vastaava maksaa 42€.) Pelkkä Paanu ilman ruokailua maksaa 29€ ja jos yöpyy hotellissa niin silloin 14€.

Paikka on vain aikuisille ma-to klo 18 eteenpäin ja pe-la klo 16 eteenpäin. Sunnuntaisin lapset saavat olla Paanussa koko päivän ajan. Mitään rauhattomuutta ei meidän käynnillä juuri ollut ja sen yhden kerran kun eräs lapsi vähän kailotti, niin hänen äitinsä opasti rauhallisesti, että ei huudeta täällä vaan puhutaan rauhallisesti. Itse iän myötä yhä enemmän ääniherkkänä ostin sille äidille melkein skumpan kiitokseksi fiksuudesta. No, mitä siis pidin? No pidinhän minä ja suosittelen tätä paikkaa kyllä nautiskelijoille! Jos menen tänne vielä uudestaan, koetan valita vähän rauhallisemman ajan, ostan itsehoitopaketin, ehkä tilaan ruoan ja juomia, notkun höyrysaunassa ja aromisaunassa, joogaan vähän, teen jalkakylpyjä ja nautin sumusateesta poreammeessa ja lojun vaan lepotuoleilla teen kera. Sellainen ihana zen-hetki ja rauhallisuus! Kyllä mä tätä suosittelen ja kannattaa siis mennä!

Ja se on siinä!

 

Sinkoilin eilen ympäri taloa etsimässä vasaraa, jotta saan koukun seinään. Kun sen löytäminen osoittautui haasteellisemmaksi kuin arvasinkaan, niin otin kaapista vahvatekoisen juomalasin, jolla nuijin koukun kolme pikku piikkiä seinän sisään.

Edellisiltana olin selaillut opetustaulujani ja päätynyt tähän Saksalaiseen ritarilinnaan, koska kartanon rakennuttajasuvun, Nottbeckien, varhaiset juuret menee Lyypekkiin. Ja sattumoisin äitini isän yhdet juuret menee myös Lyypekkiin. Joten kaksinkertainen syy ripustaa muinaista Saksaa seinälle.

Ja onhan se kaunis, sopii väreihin ja miellyttää silmää suorastaan täydellisesti! Kävin myös nappaamassa kierrätyskeskuksesta pari tyynyä lisää sohvalle. Se mitä huoneeseen vielä tarvitaan, niin on nojatuoli, sohvapöytä, pikkupöytä joka voi olla esim matala kukkapöytä tai hieno jakkara, työpöydän tuoli, mattoja, verho, naulakko. Ja sitten kaikenlaista pikkusälää kuten kyniä, paperia ja sen semmoista. Kartanossa toki on tuoleja ja naulakoita, mutta ei vapaana ja jos joku onkin, niin ne on niin susirumia, ettei niitä voi hyväksyä. Joku voi ehkä ihmetellä että miten minulla on aikaa hössötellä tämmöisiä, mutta minä en tee tätä ansiotyökseni vaan harrastukseksi ja siksi fiilis on tässä kaikkein tärkeintä. Sen takia haluan ensin puitteet kuntoon ja työ etenee sen jälkeen omalla painollaan.

Neilikoiden aika!

 

Pienin askelin viihtyisyyttä kartanoon.

Työhuone ennen ja jälkeen

 

Lupasin laitella kuvia työhuoneesta ’ennen ja jälkeen’. Mä ylipäätään kuvaan elämässäni aika paljon (esim tän tabletin kuvakirjastossa on yli 30 000 kuvaa) ja niinpä olen myös näpsinyt kuvia työhuoneen joka vaiheesta. Eihän tämä nyt vielä tokikaan valmis huone ole, mutta aika hyvä kuitenkin.

Ihan alussa mun työpöytä oli pohjoisikkunan luona selkä ikkunaan päin. Aivan eka juttu, minkä tein, oli kääntää pöytä toisin päin, niin että näen ikkunasta ulos. Agentit ei istu selkä oveen päin, mutta siedin sitä vaihetta hetken. (Vaikka olenkin agentti.)

Sitten äkkiä huoneeseen oli ilmestynyt kaksi järkyttävää työpöytää! Ja tuoleja. Yök. Yhden kuvan olen jo kiinnittänyt seinälle, koska kolkkous hyökkää hyytävän pakkasen lailla kimppuun, jos mitään ei tee.

Ikkunaan nähden vasemmanpuoleinen seinä on oviseinä, jossa könöttää ihana kassakaappi. Se on vielä täynnä kaikkea ihme roskaa - rahaa ja obligaatioita ei valitettavasti yhtään. Punainen seinä pilkottaa ja hyökkää.

Kolkkoutta ja kylmyyttä, mutta tässä on potentiaalia! Pidän noista insinöörien ynnä muitten kuvista pylväässä.

Sitten tuli se piste, kun käänsin pöydän sivusuuntaisesti ikkunaan nähden. Ja kiinnitin seinälle enemmän kuvia…

…ja roudasin työhuonekaverin kanssa ne pöydät varastoon! Muistilappuja sikiää seinälle nyt.

Sitten hankin maton; kartanomaisen, sillä ei kartanoon mitään räsymattoa voi tuoda! Sekä kukan. Voi kuinka se piristää!

Tämä seinä suorastaan huutaa jotain lämmikkeekseen.

…ja sitten vähän lisää kukkia!

Ja lopuksi ostin sohvan kierrätyskeskuksesta! Se on niin ihana, että haluaisin vaan halailla sitä. Puoli päivää se oli tuossa paraatiportaikon ylätasanteella, kunnes sain apua sen kantamiseen perille saakka. Tässä tosin virisi mieleen, että voi kuinka hyvin tuohon kohtaan sopisikaan sohva myös!

Siihen se sitten pesiytyi, kassakaapin viereen nätisti. Kassakaappi on siivottu, sinne on laitettu peitto ja istumatyynyjä. Katsotaan millaiseksi se muotoutuu!

Tyynyjä ja filttejä tarvitaan myös!

Sitten työhuoneeseen tuli kolme uutta ihmistä (meitä on nyt kuusi) ja työpöytääni piti vähän siirtää. Täytyy silti nähdä rustholli ikkunasta edelleen! Tämäkin on hyvä paikka ja aurinko paistaa toisesta ikkunasta kivasti aamupäivällä selkään.

Sohva on kyllä söpö! Ja siinä on istuttu jo paljon. Työhuone on kooltaan 45 neliöö, toiseksi suurin yläkerran huoneista. Edelleen on kolkkoutta, mutta koska huoneeseen pitäisi saada vielä neljä vuokralaista, niin kaikkea tyhjyyttä ei voi antiikilla täyttää. Kahden muun seinän kuvia en julkaise, koska niissä näkyy työhuonekavereitten omia juttuja. Mielenkiintoista on, mihin tämä muotoutuu vielä!