Paluu eiliseen

Kun kerrankin sain kuvat koneelle näin pian, voin saman tien näyttää maisemia joita ihailin viikonloppuna! Nämä valloittavat rakennukset, pellot ja luonto minua kiehtoivat aika monen kuvan verran.

Vanhan talon lumoissa taas

Hengailinpa viikonloppuna erään vanhan pienen mökin liepeillä ja leikittelin ajatuksella, että asuisin siinä vaikkapa kokeellisesti vuoden. Mökissä oli takka, yksi ikkuna, mustuneet hirret, ylälaveri jonne kiivettiin tikapuita pitkin nukkumaan. Kyseessä ei siis ollut mikään kesämökki, vaan sellainen entisajan peltotyöläisten kesämaja. Itse en mökissä nukkunut, mutta istuskelin ikkunan ääressä ja ovensuussa ja innostuinpa lakaisemaankin siellä. Pohdin mitä huonekaluja siellä tarvittaisiin vuoden asumiseen. Pari arkkua ja lautashylly, tuoli, sekä pari kaappia pöydän ja penkkien lisäksi. Kaikki tietysti 1800-luvulta. Vaatteikseni ottaisin mukaan muutamia pellava- ja puuvillavaatteita menneen ajan tyyliin ja ehkä uskaltaisin jonkun villavaatteenkin valita koivaarasta huolimatta. Kengiksi kylmille ajoille tallukkaat, ja matkoille supikkaat, mutta muuten paljaat jalat. Astioiksi muutamia kulhoja, lautasia, laseja, tölkkejä, pulloja ja kattiloita. Sen verran ahdistunut olen luonteeltani, että ikkunaan haluaisin pimeille illoille verhot; salusiinit. Kelloa en ottaisi, enkä ainoatakaan konetta tai laitetta, ei edes patteriradoita. Kirjoja ja lehtiä kyllä. Näppärät kädet ja mielikuvitusta!

Jälleen kerran kuvat on valittu vain jutun henkeen sopiviksi, eivätkä esitä kyseistä mökkiä. Mutta miksei tässäkin torpassa olisi mukava asustella! Ja kisulin sieppaisin kainaloiseksi kanakseni aivan ensimmäisenä.

Hatuttaa

Heinäkuu on kiitänyt kohti loppuaan nopeammin kuin olen osannut varoa. Kesä on kulunut säätä päivitellessä, aikaista nukkumaanmenoa opetellessa, naisten menneeseen muotiin tutustuessa ja paljossa muussa. Muun muassa olen ihastellut kymmeniä naisten hattuja, joista kauneimmat ovat olleet 1800-luvun bahytteja ja hilkkoja. Olen katsellut niitä sillä silmällä, että voisiko sellaisia kohtuullisen helposti ommella, näyttämättä muumiolta tai kummitukselta. Voisi sanoa että suorastaan hatuttaa tämän kaiken hattupaljouden keskellä!

Olen myös ollut ristiriitaisissa tunnelmissa; liittynyt kiloklubiin suurella innolla ja vähintään yhtä suurella innolla juossut Pyynikin munkkikahvilan munkkeja ahmimaan, sillä en ole voinut vastustaa niiden hyvää makua, enkä mainiota mainoslausetta "Munkki päivässä pitää pyllyn pyöreänä"!

Tosin nyt ymmärrän kiloklubin ansiosta syvällisemmin mistä siinä on kyse jos ei laihdu. Nyt minulla vasta on muutoksen avaimet käsissäni ja voin tyytyväisenä todeta että marraskuusta olen kaventunut 5 kiloa, eikä (periaatteessa) loppua näy. Vaikka viikonloppuisin kiloklubin kalorilaskuri huutaa punaisella, niin viikolla olen komeasti vihreällä. Sitä paitsi olen vihdoin tajunnut kuinka paljon hedelmiä ja vihanneksia oikeasti pitää syödä joka päivä! Nyt odotan innolla sadonkorjuuaikaa...

Hyvästi kesäkuu, hyvästi loma!

Helsingissä oli ihanaa, vaikka tuuli lujaa, satoi ja oli harmaata. Ne olivat vahvojen fiilisten hengästyneitä päiviä. Söin thairuokaa, nojasin Ruiskumestarin talon kivijalkaan, toivoen että sinne pääsisi sisälle taas joskus. Mutustin macaroneja sateisen Kruununhaan kaduilla, loikin lätäköiden yli ja hymyilin onnellisena funkistyylisessä antiikkikaupassa. 

Elin toisessa todellisuudessa, toisissa ajoissa, keskellä kaupungin kiireistä hulinaa. 

Nautin rakkaiden ystävien hyvästä seurasta ja annoin itseni herkutella, jopa jäätelöllä ja mansikoilla...

Istuin Karamzinin puutarhassa teellä ihanan ystävän kanssa ja koin voimakasta yhteenkuuluvuutta.

Valvoin yli rajojen elokuvista ja yhdessäolosta nauttien. Miehet eivät aavista miten paljon naisilla riittää puhumista yhdessä. Loputtomiin! Joka kerta!

Katselin työväenmuseon pihassa aivan täydellisiä asuntoja, joissa jotkut saavat asua; kuin eri ajassa, kaupungin kuulumattomissa, vieläpä museon pihassa!

Kesäkuu on eletty, monenlaisissa tunteissa, monenlaisissa paikoissa ja seikkailuissa, monenlaisissa haaveissa. Loma on lopussa, huomenna lonksahdan jälleen rutiineihin, määrättyyn tekemiseen, ennalta viivoitettuihin päiviin. Ehkä hitunen kesän taikaa on silti koettavissa jokaisena arkipäivänäkin. Kesän kuuma ja vahva osuus on vielä edessä!

P.S. Kuvat on otettu Amos Anderssonin taidemuseossa ja Hgin kaupunginmuseossa kesällä 2014.

Puistojoogaa

Tänään olen kokeillut ensimmäisen kerran elämässäni puistojoogaa! Mukavaa oli, vaikka osanottajia olikin vain kourallinen. Pari asanaa koin niin haastaviksi että horjuin aloillani pienen siunaaman hetken ennekuin rysähdin takaisin ketoon. Mutta en anna sen ollenkaan masentaa, päinvastoin. Nyt jo suunnittelen uutta osallistumista :)

Kuvan miehellä oli ihan oma ohjelmansa Tallinnan taidemuseo Kumun pihassa viime kesänä. Oli taas pakko suunnata kamera kiinnostavaan suuntaan...

Muistakaa tehdä Juhannustaikoja!

Suomen kesä on niin kaunis, kiivaasti odotettu ja niin järkyttävän lyhyt! 

Nyt jo Juhannus kolkuttelee ovelle!

Juhannus on ikivanha Ukon juhla, jonka juhlaperinteeseen kuuluu muun muassa taikojen tekeminen, hyvän sadon ja hedelmällisyyden, sekä  naimaonnen toivossa. Auringon juhlaa vietetään riekkumalla yön valkeina tunteina kokon ympärillä. Juhannusyönä aaveet kulkevat ja aarnivalkeat palavat. Ruotsinkielisellä rannikolla on tapana pystyttää hyvin kaunis juhannussalko. Juhannuskoivuja pystytellään portaiden pieliin. Myös juhannussauna lämpiää joka niemessä ja notkossa. Jollain tapaa juhannus on edelleen hyvin juurille palaavaa ja pakanallista aikaa. Kirkko liittyy juhannukseen vain jos vietetään juhannushäitä. Ihmiset vetäytyvät mielellään maaseudulle ja nyt jos koskaan katselevat tulta ja juopuvat suloisessa kesäyön valossa.

Ja muistakaa vielä siskot vanha perinne; Juhannusaattona saunan jälkeen on naisten vuoro lähteä yöjalkaan! Ja että Juhannusyönä muuttuu pohjoiseen päin virtaavien lähteiden vesi puolen yön jälkeen viiniksi... Taidanpa tietää mitä teen Juhannuksena! ;)

Autiotalossa

Eilen kolusin parissa autiotalossa, pihapiirissä jossa oli kaksi yli 100-vuotiasta taloa, ja joukko ulkorakennuksia. Miten jännittävää niissä onkaan kierrellä! Ja miten hämmästynyt aina olenkaan siitä karmeasta 70-luvun rempasta, joka niihin on tehty. Muovilattiat, muovipintaisia seiniä, lastulevyä, muovimaalien kirkkaita värejä, kylpyhuoneita ja vessoja ihanista vanhoista kamareista muokattuna.

Samoin ihmettelen aina miten vähän niissä taloissa on alkuperäisiä huonekaluja jäljellä. Näissäkin taloissa oli vain kourallinen huonekaluja, joilla on jotakin antiikkiarvoa. Näin jopa sellaisen sängyn jollaista en ole koskaan ennen nähnyt. Se oli kuin heteka, mutta jousipohja oli suurisilmäistä kuin kalaverkko ja metallijalkojen tilalla oli puuta.

Vinteissä on kaikkein hauskin koluta. Eilen ihailin 60-luvun värikkäistä kankaista ommeltuja tyttölapsen vaatteita, joita roikkui orrella. Kangas niissä oli niin paksua ja laadukasta puuvillaa, että ne voisi ottaa vaikka heti uudelleen käyttöön pesun ja silityksen jälkeen. Vinkkasinkin talon uusille omistajille, että eivät heitä niitä vahingossa menemään, sillä ne ovat haluttua tavaraa nykyään.

Talon vanha emäntä oli kuulemma ollut piikomassa New Yorkissa joskus vuosisadan alussa. Vintissä oli hänen kaunis suuri matka-arkkunsa vielä tallessa. Voi miten ihana olisi kysellä häneltä kokemuksista ja seurata ajassa hänen matkaansa!

Minusta tuntuu, että haluan ryhtyä autiotalo-bongariksi...

Seikkailujen tiimellyksessä

 

 Olen istunut Turun Tuomiokirkon pyhässä viileydessä, juonut jumalaista jasmiiniteetä aurinkoisella kahvilan pihalla, selaillut arkistoja nuttura päässä, löytänyt useita kaukaisia sukulaisia, käynyt Matildan isäpuolen sedän talossa, katsellut miten savenvalaja tekee teekannua, raivannut puutarhaan salaisen polun valkoisena vaahtona kukkivan riippa-omenapuun alle, kontannut kasvillisuuden seassa kädet mullassa, istunut kauniilla näköalapaikalla ystävän kanssa, ärtynyt tekstiilimuseossa museotekstiilejä hipelöivään naiseen, lukenut joka välissä Kristiina Vuoren Disa Hannuntyttären tarinaa, vajonnut itkuun ja epätoivoon, hymyillyt pikkupojalle kädessäni koppakuoriainen, nuuhkinut tervaista ilmaa Luostarinmäen museossa, miettinyt miten voisin elää muutaman neliön huoneessa niinkuin ennenvanhaan, käynyt kiehtovassa kyläpaikassa pitkästä aikaa, hymyillyt sateessa, siirtänyt siivoamista ja siirtänyt siivoamista, nauranut yhä uudestaan puutarhassa hölmöileville oraville, valokuvannut tunnelmia, syönyt pullaa 1800-luvun talossa laihduttamisesta välittämättä, opiskellut pähkinöiden terveysvaikutuksista ja voipunut välillä tylsyyteen, välillä tekemisen paljouteen!  

Käsilaukku käsivarrella heiluen

Kesä on tullut ja minä sinkoilen kuin heikkopäinen! Tällä kertaa matkasuunnitelmissa on Jyväskylä, Turku ja Helsinki. Muutama viikko aikaa ennekuin työt kutsuvat, joten on aika kukistaa edes osa matkustusvimmasta.

Jyväskylässä aion nauttia Suomen Käsityön Museon annista! Turussa uppoudun arkistoihin ja fiilistelen jossakin museossa, mikäli aikaa jää. Helsingissä tapaan tietysti ihania ystäviä ja shoppailenkin vähän... kulttuuriantia unohtamatta!

  

Eikö kukaan voisi jarruttaa aikaa...?

Miten päivät voivat olla hitaita ja singahtavia yhtä aikaa? Olen nauttinut kaikenlaisista asioista viikon aikana. Istunut moottoripyörän kyydissä, lämmittänyt saunaa, ollut maakellarisaunassa, ostanut 50-60-luvun sukkanauhasukkia + korsetteja + juhlahansikkaita, kuunnellut hyvää bändiä, maistanut pontikkaa, tehnyt sukututkimusaarrelöytöjä, ottanut itseäni niskasta kiinni, jutellut tatuoinneista ja seurannut niiden tekoa, valokuvannut luontoa, kaivanut kuoppia, istuttanut kukkia, puhunut syvällisiä, halannut ystäviä, nuuhkinut kevättä, nauttinut vehreydestä, huumaantunut menneestä, ryöminyt 1800-luvun talon alla, kiivennyt romahtavia portaita, ollut picnicillä hautausmaalla, ollut dildo-esittelyssä, kantanut muuttolaatikoita (ei omia), vajonnut ajatuksiini kahvilassa, allekirjoittanut työsopimuksen, kuunnellut sadetta, tilannut monta ihanaa elokuvaa netistä, ostanut villikasvikeittokirjan, puhunut puhelimessa ystävättärien kanssa, varannut ajan hammaslääkärille, kiipeillyt höyryveturin päällä, valokuvannut ystävättären lasta, syönyt intialaista ruokaa, käynyt pistettävänä, unohtanut asioita, raivannut puutarhaa ja kokenut että aika ei riitä mihinkään!!!

Moniavioisuudesta

Luin uutisen 17-vuotiaan tytön pakkoavioliitosta itseään kymmeniä vuosia vanhemman miehen kanssa. Mies oli jo ennestään naimisissa, mutta hän uhkaili tytön perhettä, niin että heidän oli pakko suostua avioliittoon. Kyseisessä maassa nousi kohu asiasta. Nyt maan itsevaltainen johtaja kehottaa miehiä pistämään vaimonsa lukkojen taakse ja rajoittamaan sosiaalista mediaa - "niin ei tule mitään keskustelua". Jokainen voi pienellä googlettamisella löytää tämän uutisen, vaikkapa kopioimalla edellisen kursivoidun kohdan.

Että tällä viisiin.

Johduin tuosta uutisesta ajattelemaan miten toispuoleista moniavioisuus käytännössä on. Lähes aina tälläisissä tapauksissa miehellä on oikeus useisiin vaimoihin, mutta vaimoilla ei useisiin miehiin. Kiinnostavaa. Aikamoinen epäsuhta, vai mitä siskot?

Joskus pohdin myös sitä onko taantuminen niinsanotusti "keskiajalle" mahdollista nykymaailmassa. Alueet joissa on sotatila ja kriisi, taantuvat uskomattomalla tavalla. Huonolla onnella mitä vain voi tapahtua, eivätkä hyvät olomme ole itsestäänselviä tästä ikuisuuteen. Melko hyytävä ajatus.

Dyykkaamisesta

Hortauksen lisäksi myös dyykkaus on nykyään buumi. Aika usein näkee kaupungin kaduilla mummoja mutta myös ihan siistejä keski-ikäisiä miehiä penkomassa roskiksia. Ammattimaisimmat viilettävät fillarilla suoraan seuraavalle roskikselle, eikä heitä voisi luulla dyykkariksi ainakaan ulkonäön perusteella. Mutta mutta, sepä tässä onkin veikeä juttu; yhä enemmän yhä parempaa tavaraa ja ruokaa heitetään roskikseen joka ikinen päivä joka ikisellä paikkakunnalla, eivätkä kaikki dyykkaa siksi että olisi pakko, vaan siksi että tuhlaus tekee pahoinvoivaksi.

Minä olen dyykannut aika paljonkin tavaraa; huonekaluja, polkupyöriä, kirjoja, lehtiä. Mutta viimeaikoina olen alkanut kiinnostua myös ruokien dyykkaamisesta! Kerran olen jo kokeillutkin; sain hyviä banaaneja ja rasiallisen kirsikkatomaatteja. Muutakin olisi ollut tarjolla, mutta minulla ei ollut kassissa tilaa sillä kertaa. Tosin kättäni en työntäisi tämän näköiseen puistoroskikseen, vaan valikoin turvallisempia kohteita.

Ruokien roskiin heittäminen nykyisessä mittakaavassa on minusta käsittämätöntä. Ekologista on käyttää ruoka mahdollisimman tarkasti hyödyksi ja sitten vasta ruoaksi kelpaamattomat tähteet laittaa kompostiin. Päivämäärien mukaan roskiin heittäminen on osittain tietämättömyyttä ja osittain välinpitämättömyyttä. Myös terveestä järjestä ja aisteihin luottamisesta on hiukan vieraannuttu. Jos ruoka ei näytä, haise, tunnu eikä maistu pilaantuneelta, se ei sitä ole, vaikka pakkauspäivämäärä sanoisi mitä. Lakikin taitaa asian suhteen olla liian tiukka...

Hortoilun horjuvat ensiaskeleet

Olen alkanut kiinnostua Hortauksesta taikka hortoilusta, miten vaan. Se on nykyään oikea buumi ja tarkoittaa villikasvien keräämistä ruoaksi. Minulla kasvituntemus rajoittuu suunnilleen nokkoseen, voikukkaan ja piharatamoon, joten ihan suuren suurta hortoiluretkeä en ainakaan ilman opastajaa voi tehdä.

Eilen päätin hakea ensimmäisen hortaushyppyselliseni puutarhasta; turvallisesti yrttipenkin vierestä. Yrttien lisäksi napsin ruohokentälle levinnyttä viinisuolaheinää, nokkosta ja voikukkaa. Niiden pienet babyversot on kuulemma parhaita ja täynnä superfoodin aineksia.

Popsin siis pihviä ja hortaa vuoron perään... mojovin tuntemuksin! Nimittäin kaikista varotoimista huolimatta nokkosen versoa puraistessa se iski takaisin ja pisti minua kitalakeen. Ainakin tunnin kitalaessa jomotti kiinnostava nokkostuntemus. Ei välttämättä paha, mutta veikeä! Yhden viinisuolaheinän lehden pureskeltuani vilkaisin jostain syystä toista alapuolelle; siellä majaili pieni etana! Yök, maha kääntyi ylösalaisin ja mietin olinko ehkä jo jauhanut jonkun etanan suussani muusiksi. Mikään ruokalaji ei saa minua niin pahoinvoivaksi pelkkänä ajatuksena, kuin etanan (tai osterien) syöminen! Olkoon vaikka miten marinoitu valkosipulissa (ja tämä ei ollut). En pessyt näitä kasvisaaliitani, koska ulkona oli satanut koko päivän, mutta ensi kerralla kyllä pesen.

Tänään piipahdin metsässä ja napsin koivun pikkuruisia lehtiä kitaani kuin hirvi. Kameran kanssa suuntaan katseeni useinkin kasvikuntaan ja etenkin monenlaisiin pikkuruisiin jäkäliin ja epämääräisiin möllyköihin. Nyt pitää ruveta opiskelemaan tätä alaa vähin erin ja syödä turvallista kotimaista Super Foodia koko tuleva kesä!

Mom

Älkää luulko että olen raskaana, nyt olen vain eläytynyt pienen lapsen huoltajan rooliin. Olin nimittäin yökylässä ystävättäreni luona ja sain seurailla kolmilapsisen perheen arkea läheltä. Seuraavana päivänä bongasin kirppikseltä Eve Hietamiehen Tarhapäivä-nimisen kirjan. Nappasin halvan pokkarin mielijohteesta mukaani ja nyt olen siis jatkanut tätä pienen lapsen kanssa sujuvaa arkea muutaman päivän. Olen todennut että se on mukavaa, etenkin kun kirjan voi laskea kädestään ja sitten taas palata kaikessa rauhassa, ilman että kukaan kiskoo tai huutaa siinä välissä palaamaan lapsiarkeen.

Samalla olen miettinyt vähän kateellisena miten hienosti lapsia nykyään osataan käsitellä. Itse taisin aikoinani olla niin väsynyt ja hukassa, että en paljon osannut filosofoida. Useimmiten siitä mentiin missä aita oli matalin ja karjuttiin pää punaisena kummatkin (lapsi ja minä) kunnes ääni lähti. Jos ajassa voisi matkustaa muuttamaan joitakin menneitä huonoja hetkiä, menisin sen tekemään. Lohdutuksekseni tiedän että useimmat ajattelevat varmasti samoin!

Pihatöitä

Nyt vasta, monta vuotta omenapuita omistaneena, olen oppinut leikkaamaan niitä! On leikattava tietenkin kuivat oksat, suoraan ylös tai alas sojottavat oksat, sekä liian terävässä kulmassa pääoksasta lähtevät. On harvennettava, otettava pois toisiaan hankaavat ja liian lähekkäin kasvavat oksat. Jos puita ei leikkaa, ne pääsevät rehottamaan valtoimenaan ja lopulta lehvästö on niin tiivis, hämärä ja kostea, että omenat homehtuvat ja saavat kaikenlaisia tauteja. Isoilla teleskooppileikkureilla olen sohinut sekä kotona, että mökillä ja tulokseen olen oikein tyytyväinen. Katsotaan millainen omenasato tänä vuonna tulee! Parina viime vuonna omenat ovat olleet rupisia ja muumiotautisia.

Tosin tuloksena on myös jumittuneet hartiat, joita kävin eilen pehmittämässä hierojalla.

Pää pyörällä ja kroppa lomalla

Kyllä sitä vaan pää menee pyörälle täällä Helsingin humussa! Olen käynyt pyhiinvaelluskohteessani Hagelstamin antikvariaatissa tehden pari Vanhaa kirjalöytöä, sekä löytänyt ihania pellavavaatteita, joita ei tuntunut vuosiin oleva saatavilla yhdessäkään Tampereen seudun liikkeessä! Nyt kun entiset vaatteet ei mahdu päälle, rento ja maanläheinen pellava on pelastukseni. Rakastanhan sitä muutenkin,  kuin vain painon muutoksen takia.

Olen myös tutustunut kahteen uuteen sukulaiseen, aivan uskomattoman hienoihin persooniin vieläpä. Olen saanut hiukan kissaterapiaakin ja sallinut itselleni kaksi palasta kakkua tämän kolmen päivän aikana. Matka tekee hyvää mielelle, joten kropasta nyt hetkellisesti viis...

Tien päällä taas

Viikonloppu meni tien päällä; 900 km tuli saldoksi. Kävimme mm Imatran valtionhotellissa (josta kuvia myöhemmin) ja Lappeenrannassa Matildan siskon haudalla. Nyt puran viikonlopun laukun ja pakkaan saman tien huomisaamua varten, sillä huomenna sinkoan Helsinkiin. Viuh Vauh!

Introvertti vai ekstrovertti

Näin Suomalaisessa kirjakaupassa kirjan Introverteistä. Aihe kai käsitteli pääasiassa työelämää, mutta kiinnostavaa silti! Onkin erityisen outoa, että työnhaussa ja työpaikoilla jotenkin itsestäänselvästi vaaditaan että jokaisen pitäisi olla kauhean ulospäinsuuntautunut ja avoin, osallistua ja avata suunsa kaikenlaisissa tilanteissa. Kaikki eivät sitä ole, eikä se tunnu mukavalta jos siihen pakotetaan. Usein esitetään väittämä, että jos koulussa vain tarpeeksi paljon ja tarpeeksi varhain pidetään esitelmiä tai lapset pääsevät muulla tavoin esiintymään, niin asia korjaantuu. Itse olen pikemminkin sitä mieltä, että pakotettu kouluaikainen esiintyminen aiheuttaa introvertille suuria pelkotiloja ja vielä pahempia lukkoja koko loppuelämäksi, kuin se että hän saisi rauhassa ja vapaaehtoisesti joko osallistua tai olla osallistumatta esiintymisiin. 

Tätä pakotettua kouluaikaista esiintymistä perustellaan sillä, että jokainen joutuu joskus tilanteeseen, jossa on pakko esiintyä. Onko todella näin? Introvertit eivät innokkaasti hakeudu tilanteisiin joissa olisi pakko esiintyä. Ekstrovertit pääsevät elämänsä aikana aivan taatusti hurjan monta kertaa esiintymään, vaikka tilaisuutta ei olisikaan! ;) Itse nautin usein hiljaisuudesta. Kuulin jostain hiljattain, että ihminen, joka ei osaa olla hiljaisuudessa, on jotenkin sairas. Tässä siis kaksi ääripäätä, joiden päät kolisevat yhteen aika ajoin. Ystävättäreni oli muuten kummissaan kun kerroin, että koen olevani introvertti. Vasta silloin tajusin, että olenkin aika ekstrovertti vain lähimpien seurassa, muuten olen vetäytyvä ja hiljainen ja omissa oloissani viihtyvä. Näin se taitaa olla monella muullakin.