Maisemat joita rakastan

Olen vahvasti ihminen, jolla on juuret jossakin. Isäni juuret ovat Etelä-Pohjanmaalla ja äitini suurin piirtein Tampereen seudulla ja Keski-Suomessa. Minun henkilökohtaiset juureni ovat enimmäkseen Etelä-Pohjanmaalla, sillä olen syntynyt ja kasvanut siellä.

Lakeus on toinen kotini, vaikka elämä veisi minne! Se ei tarkoita sitä, etten rakastaisi omaa kotiani, mutta sydämeni vain on täällä. Ja vahvasti. Minun ei tarvitse kuin katsella taivasta, niin rakkaus hyökyy sielussa. Siltä se tuntuu! Täällä olen myös rennoimmillani. Lakeuden tuuli pyyhkii stressin pois, akut latautuvat hetkessä ja kaikki suojaavat kuoret haihtuvat pois.

Olen valokuvannut lakeudella ja pohjalaiskylissä ja kaupungeissa aikojen mittaan paljon. Koettanut saada sitä sisimmässäni asuvaa tunnelmaa edes hitusen kuviin mukaan. Katsellut kameran etsimen läpi ylös ja alas, lähelle ja kauas, asuttua ja autiota. Eikä se tapa ehkä koskaan lopukaan.

 

Haavekuvia ullakkokamarissa

Lapsena ihanin paikka jonka tiesin, oli vinttikomero. Se oli täynnä vanhaa tavaraa, "aarteita", esimerkiksi isosiskon leluja 1950-60-luvuilta. Siellä pengoin laatikoita innosta hehkuen ja vietinpä siellä monia sateisia päiviä kokonaankin. Joskus aurinkoisiakin, niin että vanhempien piti patistella ulkoleikkeihin. 

Ullakkokamari näytteli ihastuttavaa osaa myös fiktiivisen lempihahmoni elämässä; Vihervaaran Annan lapsuudessa ja nuoruudessa. Harmittelin lapsena, että parhaan ystäväni kotiin ei aivan näkynyt minun huoneestani, jotta olisimme voineet tehdä valomerkkejä, kuten Anna ja Diana ikkunasta toiseen. Onneksi, sillä nehän kuului tehdä palavilla kynttilöillä ja pahvinpalasilla!

Kuvien ullakkokamari on isoisäni lapsuudenkodissa. Taloa on remontoitu lähivuosina ja pääsin kuvaamaan sinne ennen remontin valmistumista. En tiedä kuka näitä kuvia on seinille ripustanut; filmilehtien vuosikymmenistä (1940-luku) päätellen ehkä isäni serkut aikoinaan. Voin hyvin kuvitella sen haaveilun siellä pikkuruisessa huoneessa, pienestä ikkunasta ulos katsellen ja sen satumaisen ajan pysähtymisen, joka haaveiluun aina liittyy.

 

Tepastelua Södermalmilla ja Åsöbergetillä

Jos Ruotsin laivalta ei lähdekään kävelemään suorinta tietä Tukholman vanhaan kaupunkiin, vaan kääntyy loivasti vasemmalle Södermalmille, päätyy hyvässä lykyssä Åsöbergetille, jossa on viehättäviä vanhoja punaiseksi maalattuja pikkuruisia taloja 1700-luvulta!

Södermalmista on kirjallisia mainintoja jo vuodelta 1288. Södermalm on ensimmäinen asutettu esikaupunki, jonne rakennettiin jo 1300-luvun puolivälissä ensimmäinen kappeli, pysyvän asutuksen lisääntymisen seurauksena. Alue oli kuitenkin enimmäkseen porvariston laidunalueena ja asutus kiellettiin ja talot on jopa poltettu useaan kertaan valtapoliittisista syistä. Näissä pienissä jopa 1700-luvulta peräisin olevissa taloissa kuitenkin edelleen asutaan. Alue on kuin pieni kylä keskellä isoa kaupunkia. Suosittelen tutustumaan!

 

Kotimaiset brändit

Ilokseni huomasin tänään uutisen, jossa muutama tekstiilifirma, muun muassa Jokipiin pellava ja Lapuan kankurit, ilmoitti kouluttavansa ompelijoita työhön. Vanhat tekijät alkavat eläköityä, mutta toisaalta koulutus on ajettu alas, joten uusia ei ole saatavilla. 1980-luvun jälkeen tämä onkin ollut aikamoista laskua. Miten paljon täällä tehtiinkään vaatteita 1960-luvulla! Tiedän; Neukkuvienti oli se ylläpitävä taikasana monessa. 

Firmat on siirtyneet ulkomaille. Muutama vanha brändi on sinnitellyt vielä kotimaassa, mutta uusia brändejä ei mielestäni ole syntynyt riittävästi. Paitsi nyt. Kun katselee kotimaisia vaatevalmistajia, koruvalmistajia tai muita uusia yrittäjiä, on määrä ilahduttavan suuri! Ja laatukin todella kiitettävää. Ihanaa! Koronakaan ei puske nurin näitä yritteliäitä ja piristäviä toimijoita.

 Kyllähän tämä tästä!

 

Chili ikkunalla

Nyt taitaa olla se aika, kun chilit voi kylvää ruukkuun. Viimevuotisista chileistä kolme on selviytynyt tähän saakka, mutta nyt on jotain ihmeen minimaalisia ötököitä (mahdollisesti vihannespunkkeja) ilmestynyt kuin tyhjästä niiden lehdille ja pientä rihmaa sinne tänne. Syvä huokaus! En jaksa käydä sotaa niitä vastaan, joita tuskin näen, etenkään ilman laseja! Viereisessä granadillassakin havaittu oireita. Luulen, että koetan pelastaa granadillan, mutta kuskaan chilin kompostiin.

 

Rintamamiestalon vanhat tapetit

Lapsuudenkotini on rakennettu 1959.

Muistan lapsuudesta ison remontin, joka tehtiin isän 50-vuotispäiviksi ihan 80-luvun alussa. Silloin lattiat uusittiin parketiksi, eteisen ja keittiön seiniin laitettiin kokopaneeli, kamarit tapetoitiin uudelleen. Muistan sen vaaleanpunaisen eteisen, jonka seiniin sain piirrellä, ennen paneelien asennusta. Se oli ällistyttävää ja niin kivaa! Että jotain niin kiellettyä saikin yhtäkkiä tehdä!

Nyt taloa remontoidaan seuraavan kerran tuon ison rempan jälkeen. Mitä seinistä onkaan löytynyt?! Ensinnäkin olen piirrelyt ja laskeskellut myös keittiön raakalautaseiniin. Enpä muistanutkaan! Mutta isoin yllätys oli keittiön ja eteisen IHANAT vanhat tapetit, ennen minun syntymääni olleet.

Varhaislapsuudessani keittiö oli ankean vihreä. Tunkkainen, tumma ja kamala. Alla on ihanat vanhat tapetit, joita kiljuen ottaisin seiniin taas. Aika lähelle menevät Pihlgren & Ritolan edelleen myytävät vanhat mallit. Mutta jos keittiössä on kaksi tapettikerrosta ennen tuota kamalaa vihreää, joka on ollut jo ihan 70-luvun alussa, se meinaa sitä, että talon alkuvaiheessa remppaa on tehty noin viiden vuoden välein!! Hitsit, kun vanhemmilta ei voi enää kysyä mitään. Mistä moinen tapetointi-into? Ja sitten 40 vuoden jämähdys. Noh, uusi remontti on enemmän kuin tervetullut!

 

Onnellisesti blogimaailmassa

Ah, olen niin onnellinen tähän blogimaailmaan palaamisesta! Tämä on niin paljon kauniimpi, harkitumpi, kiltimpi ja mukavalla tavalla verkkaisempi maailma, kun muu some. En tiedä lasketaanko tätä edes someksi, ei kai.

Mutta on tämä muuttunutkin. Kun aloitin ensimmäisen blogini "Kesakko" talvella 2010, blogeja oli vilisemällä. Ja kaikissa oli peruskaavana suunnilleen tämä sama, jossa postaukset rullaavat alaspäin, uuden ilmestyessä aina ylimmäksi. Nykyään tämä taitaa olla jo hyvinkin vanhanaikainen muoto. Monissa blogeissa näkymänä on nyt joukko kuvia ja jonkinlainen ingressi tai otsikko, josta klikkaamalla pääsee lukemaan koko tekstin. Muuten näkymä on hektisemmän oloinen. Ainakin lukijalta selaus vaatii muutaman klikkauksen enemmän. Monet ovat siirtyneet blogeista faceen tai instaan. Minua ne mediat eivät viehätä.

Itselleni blogimaailma on ennen kaikkea pieni yhteisö ja kauneuden ja inspiraation lähde. Rakastan harkitusti valittuja kuvia, jokaisen omaa tyyliä, tekstejä, jotka ovat joko pitkiä ja syväluotaavia tai sitten ihan pientä muutaman sanan kuvausta hetken tunnelmista. Huomaan pitäväni siitä, kun ihmiset antavat itsestään paljon. Ei ole väliä, onko joku omalla nimellään vai tekaistulla bloginimellä liikkeellä. Mutta oman itsensä rehellinen esiintuominen tekstissä on niin mielenkiintoista luettavaa!

Oma blogini on aaltoillut eri aikoina eri suuntiin. Aivan aluksi perustin blogin, koska halusin saada kuviani jonnekin julki. Sitten aloin vähitellen kirjoittaa jotain mukaan. Alussa kuvat olivat pieniä, sitten vähän isompia ja nyt jo isoja. Välillä tekstiä oli paljonkin, ehkä jopa liikaa. Välillä elämäntilanteet vaikuttivat siihen, että blogi jäi taustalle ja jouduin ikäänkuin syväjäähän koko asian kanssa. Koetin silti aina joskus käydä heittämässä elonmerkkiä itsestäni, jotta en vallan joudu unholaan.

Jossain välissä innostuin kokkailuista niin paljon, että blogini muuttui lähes pelkäksi kokkausblogiksi, joka ei kyllä ollut tarkoitus. (Kokkailu ei silti ole elämästäni mihinkään kadonnut.) Nyt olen jälleen herätellyt aktiivista blogiminääni ja kerännyt luonnoksiin ison kasan materiaalia, jotta kiireisenäkin aikana voin julkaista melko tiheästi jotakin uutta. Olen palannut omimpaan olotilaani ja julkaisen asioita, jotka kullakin hetkellä tuntuvat olevan mielen päällä.

Kaikki käyttämäni kuvat ovat minun ottamiani. Monissa kuvissa ideana on vain tunnelma, ei niinkään kirjaimellisesti juuri se paikka tai asia, josta kirjoitan. Kuvia olen ottanut kotona, museoissa, luonnossa, eri kaupungeissa ja jonkun verran Suomen rajojen ulkopuolellakin. Välillä kuvat ovat sellaisia fiilistelynäkökulmasta otettuja. Eivät niinkään suoraan 'tästä tuonne', vaan ikäänkuin sivusilmällä luotuja katseita. Tykkään myös kuvata ihan pieniä juttuja enemmän kuin laajoja maisemia. Takerrun yksityiskohtiin. 

Ja sille matkalle mukaan toivotan lämpimästi sinutkin!

 

Jäädytyksien aika

Olen nauttinut suunnattomasti tästä lapsuuden talvien kaltaisesta talvesta, kun lunta ja pakkasta riittää! Olen myös innostunut jo vuosia sitten jäädyttämään vanhoissa kakkuvuoissa jääkakkuja, muffinssivuoissa jäämuffinsseja ja maitopurkeissa tai muissa vastaavissa erilaisia "kukkatiiliä". Tämänhän voisi tehdä jo valmiiksi pakastimessa, mutta jotenkin sitä aina vaan unohtaa ja odottelee niitä oikeita pakkasia. Ja toivoo, etteivät vaivalla ja innolla väsätyt taideteokset sula saman tien.

Parhaimmillaan jääteoksia tulee tehtailtua niin, että joka kolkassa roikkuu joku jääteos ja riittääpä naapurinkin iloksi joku salaa viety koristus. En vain ole 100% ratkaissut sitä, miten jäästä saa kristallinkirkasta. Olen kokeillut jääkylmällä vedellä, keitetyllä vedellä ja monella tapaa, mutta aina niissä jonkin verran (mielestäni häiritsevästi) on kuplasumua. Parhaan tuloksen sain, kun jäädytin hitaasti kylmälaukun sisällä, ulkona kovassa pakkasessa teosta pari kolme vuorokautta. Veden laatu voi tietysti olla yksi tekijä...

Kertokaa, jos teillä on jotain ideioita ja vinkkejä tuon kirkkaan jään aikaansaamiseen.

 

Eikö keramiikka voikin näyttää melkein pehmeältä?

Helmikuun ihana aurinko ja lumesta paksut puut. Hanki kuohkea kuin kermavaahto ja mielessä levollinen tunnelma! Mieli kulkee haaveellisena ulkona ja sisällä. Kauhon fasaanikulhoon paksua jogurttia ja viipaloin pinnalle kumkvatteja. Ehkä kasvatan siemenistä puun. Näin kauniina päivänä täytyy tarttua kameraan jo heti aamusta. Liian kauan olen kartellut kameraa, mutta nyt on muutoksen aika!

 

Kaffikupposella

En ole koskaan pystynyt juomaan kahvia. Siis sitä oikeaa "suodatinkahvia" kahvinkeittimellä keitettynä. Muistan vieläkin sen lähes 40 vuoden takaisen hetken, kun päätin olla iso ja juoda kahvia. Ja mikä vatsakipu siitä tulikaan! Sen jälkeen olen yrittänyt uudelleen juoda kahvia aina joskus kylässä tai kahvilassa ja aina vastassa on ollut sama juttu.

Mutta sitten löysin murukahvit. Ja mitä tapahtuikaan! Varovaisesti maistoin itsekin maustamatonta luomumurukahvia ja totesin, että ei se nyt niin kamalaa ollutkaan. Oikeastaan ihan okei. Sitten ostin kookoksella maustettua murukahvia ja sekös hyvää vasta olikin! Sen jälkeen olen ostanut eri makuisia murukahveja säännöllisesti. Enää en juo aamuteetä, vaan aamukahvia. Tosin hyvä vihreä tee on aina parasta! Teetä en ole hylännyt kokonaan sentään.

 

Junalla aikamatkalle

Näin korona-aikana kaipaan kieltämättä muutamia juttuja, vaikka introverttina mielelläni kotiin käperrynkin. Yksi näistä kaivatuista asiosta on vanhojen junien maailma, joihin olen päässyt kurkistamaan muutamia kertoja. Tässä esittelen kuvakoosteen vuoden 2017 junamatkasta Seinäjoelta Kaskisiin ja takaisin. Valitettavasti ilma oli aika huono, mutta ehkäpä kiinnitin vaunujen sisuksiin sitä enemmän huomiota.

Pettymyksekseni veturina ei ollutkaan höyryveturi, mutta lopulta se ei haitannut ollenkaan. Vanhat dieselveturit ovat kiinnostavia nekin. Vaunuja junassa oli monenlaisia. Ehkä tuo minun mielestäni "uudehko" ravintolavaunu oli aluksi hiukan kylmäkiskoinen, mutta toki aikansa kuvaa sekin ja olihan siellä myös loistava omanlaisensa tunnelma.

Vanhoja puuvaunuja oli ainakin kolmenlaisia. Eri osissa junaa oli myös erilaisia käymälöitä. Juuri sellainen vanhasta sanonnasta tuttu: "toimii kuin junan vessa", eli siellä se rata vilisi kun pöntönkannen avasi. Ei voi mennä tukkoon! Mutta pitää olla tarkkana, ettei tiputa radalle kännykkäänsä tai lompakkoaan.