Jotenkin kevät tuo sen pakahduksenkin taas voimakkaampana. Kun kaikki valo ja lämpö ja kauneus alkaa hiipiä taas ympärille. En millään tahtoisi luopua mistään vuodenajasta! Kesä saisi kestää 10 kuukautta, mutta kun talvikin on ihana! Kevät kaiken odotuksineen ja syksy talvilevolle laskeutumisineen...
Mietin tässä yks päivä, miten kiinni olen tässä maailmassa! Kauneutta on niin paljon. Olen kiinni linnunlaulussa, auringonpaisteessa, sateenkaarissa, vesipisaroiden kimmellyksessä. Suloisissa pienissä luonnon otuksissa. Mutta sen lisäksi niin kiinni etenkin vanhassa arkkitehtuurissa, muotoilussa, tekstiileissä, kaikessa maallisessa upeudessa. Rakkaista ihmisistä puhumattakaan! Sehän on itsestäänselvää. He ovat sekä täällä, että tuonpuoleisessa...
Kun samaan aikaan en haluaisi itsekään olla täällä. Juurihan sanoin, että olen täällä niin kiinni, kyllä kyllä. Tarkoitan, että en tahtoisi olla ainakaan koko aikaa tässä ajassa. Mitä enemmän seuraan juurieni kiemuraisia teitä, sitä enemmän haikailen sinne jonnekin. Kunpa saisin tavata heidät! Kaipaisin potkutella paapan paappani Tuomaan kanssa kelkalla Jalasjärven teitä 1920-luvulla. Mennään katsomaan poikia. Tai käymään myllyllä, sillä omalla rakkaalla höyrymyllyllä, Jokipiin sillanpielessä.
Tai lähtemään Susanna Elinan kanssa Ameriikkaan, niinkuin hän 19-vuotissyntymäpäivänään päätti tehdä, vuonna 1902. Michiganiin, Ironwoodiin, jossa suomalaisia oli vuonna 1920 jopa 25%. Tammikuussa lähdettiin matkaan ja jännitti! Suuri maailma odottaa meitä, ties mitä kaikkea voi tapahtua! Ja niin tapahtuukin. Seuraavana vuonna Susanna Elina menee naimisiin suomalaisen Matin kanssa. Laimi Maria syntyy vuoden päästä ja sitten palataan Suomeen. Miten ihanaa onkaan henkäistä lakeuden puhtaita tuulia niiden pölyisten, pimeitten ja vaarallisten kaivosten jälkeen! Mutta kyllä ne metsät siellä vaan on mahtavia. Niistä lännen lokareista mahdetaan tehdä vielä lauluja!
Tai kurkkia paapan isän Tuomas Vihtorin selän takaa, kun se käy morsianta tapailemassa Seinäjoella. On niin rakastunut ja jääräpäinen! On rakentanut oman polkupyörän puusta, jotta voi ajaa koska huvittaa Jalasjärveltä Niemistönmaalle. Kuinkahan monta kymmentä kilometriä sekin tekee! Mutta sinne vain on päästävä, minkä töiltään ehtii. Sitä Sannaa se kattelee, vaikka kaikki luulee, että Sofiaa, nuorempaa siskoa. Mitäs se kellekkään kuuluu, huiputetaan niitä vähä! Sanna se on kaunis ja aikaansaapa nainen. Kuusi vuotta vanhempikin, mutta mitäs nyt siitä. Niin sitä vaan jyryytellään kärryteitä pitkin pää sekaasin ja syrän sykkyrällä. Ja niin se pappikin aamenen sanoo, herran vuonna 1896. Ja Tuomas Vihtori täyttää heti perään 21.
Tai ihmetellä mitä se Kreetta oikeen meinaa. Värjärinleski, jolla on pari lastakin sen värjärivainaan kanssa. Sepä mennä tormuuttaa naimisiin uudelleen, vähän päälle kolmikymppisenä, vaan erohan siinä tulee! Johan on, eipä ole kuunaan kuultu. Mutta niin se Turun tuomiokapituli sen eron vaan määrää tasan neljän vuoden avioliiton jälkeen kesäkuussa 1895. Se kävi niin nopiaa että en oikein tarkasti näe, mitä siellä on oikein hosuttu. Vaan painavat on syyt, ei voinu erota jos ei huvittanu olla yhdessä. Siihen se Kreetta jää teini-ikäisten lastensa kanssa, talon maalle asumaan vielä vuodeksi. Vaan poishan siitä on muutettava, kun uusi emäntäkin jo heti eron jälkeen taloon tuotiin!
Mutta voi jee, ainakin sen Arvon mukaan on lähdettävä, kun sekin sinne Ameriikkaan hinkuu, vaikka isänsä ei päästäisi. Kyllä se on niin, että ei sinne kannata lähteä! On sitä ennenkin siellä käyty. Sitä on kaikista suvuista joku tai montakin lähtenyt ja jäänyt taikka palannut. Joku ryöstetty jo heti maahan saapuessa ja jollakin ollu parempi onni. Kuinka käynee Arvo, mihinkäs me oikein joudutaankaan tässä vielä? Seikkailumeininki tuntuu olevan kova nuorella miehellä! Sitä ei oikein Kanada taida piisata, pitää päästä näkemään Ameriikan yhdysvaltoja kun kerran täälä asti ollaan. Mutta passi ei sinne asti riitä ja rahankin kanssa on niin ja näin. No, kyllä hätä keinot keksii! Mehän kavutaan junan alle ja mennään jäniksenä! Sehän se on yleisempiki tapa täällä päin; on oikein sellaisia junapummeja, jotka elää junilla kulkien edes takasin, eikä maksa mitään. Niin että eiköhän mekin! Vaan huonostihan siinä kävi. Kiinni jäätiin ja kotiin lähetettiin! On se noloa ja isäkin kohdattava vielä. Vaan kyllä se vähän selkäpiitä karmi siellä preerialla kulkea pimeässä kohti jotakin nuotiotulta ja kuunnella kalkkarokäärmeitten kalinaa ympärillä! Huh huh...
Kun muutettiin Jalasjärveltä Seinäjoelle, Yrjö oli 12, sisaruksista toiseksi vanhin. Isän isä ei millään haluaisi, että muutetaan, mutta kyllä on nyt niin hyvä paikka meille äitin suvun mailta annettu, että sinne vaan mennään. Ja onhan se niinkuin suuremmassakin maailmassa oltaisiin; on kauppalakin ihan kivenheiton päässä! Äitin sukua asuu ympärillä. Isä laittaa komean talon lakeuden laidalle. Tosin sitä lakeutta halkoo pian juna, kun rata rakennetaan aivan siihen silmien alle. Kyllä se on ihmeellistä! Pikkuveljet siellä juoksis junan perään aiva alvariinsa, jos ei niitten perään kattoisi. Vaan sotilashommat ne vetää Yrjöä puoleensa. Suojeluskunnassa ollaan tiiviisti ja lopulta se tie vie heimosotaankin Venäjän puolelle. No, se otti kyllä koville. Ei ole kunto oikein entisensä. Yskittää ja heikottaa. Kunhan kesä tulee, niin kaikki muuttuu paremmaksi! Aivan varmasti. Juhannus 1920 on viimeinen jonka Yrjö elää. Kuun lopussa on lähdettävä, vaikka millään ei haluaisi. Äiti itkee ja isänkin silmäkulmassa kiiltää. Siskot ja veljet, älkää jääkö kaipaamaan, eläkää te eteenpäin vaan! Kyllähän me siellä toisella puolella sitten nähdään kun sen aika tulee...
On Tapaninpäivän aamu 1938. Tuomas Vihtori vetää raskaasti pompan päälleen ja astuu ulos. Katselen vanhan miehen vielä ryhdikästä olemusta, joka kuitenkin ihan kuin aavistuksen olisi nyt painunut kumaraan. Henkäisee hetken ulkoportailla pakkasessa. Näin se elämä heittelee. Täytyy käydä pojan luona sanomassa, että niin se äitiskin sitte viime yönä kuoli... Vaikka minä aina ajattelin, että se Sanna jäis tänne mun jälkeeni. On niin outoa. Yksinkö sitä tässä vielä pitää jatkaa? Onneksi on tuvassa nuorta polvea, uutta elämää. Martan lapset jatkaa tässä sitte... niin ne tässä jatkaa. Mitäs me vanhat enää. Ja raskain askelin astuu tielle, kulkee kohti punaista mökkiä jonkun matkan päässä. Raskas on matka sellaista sanomaa viemään.
