PuuCee

Ja tällä kertaa tämmöisiä mainoksia aikojen takaa. Lapsuudenkotini ulkorakennuksesta puuceen seiniltä. Jos  tiukka paikka tulee, voidaan puucee ottaa helposti uudelleen käyttöön. Mikäpä siinä!

Tiesitkö, että Helsinkiläisissäkin kerrostaloissa oli aikanaan sisäpihoilla puuceet? Mitenköhän toimisi nykyään? Taitaisi nykyihminen olla kauhuissaan!

 

KE-VÄT!!

Levollinen ihana viikonloppu mökillä. Katselin yöllä tähtitaivasta ja täysikuuta samalla kun kuuntelin läheiseen salmeen asettuneita joutsenia. Istuin auringon lämmittämällä terassilla nuuhkien tervaisen hirren tuoksua. Ajoimme moottorikelkalla järvenselän toisella puolella olevaan saareen uskomattoman kirkkaassa kevätlumessa. Kevät!! Herään keväällä eloon talviunesta. Lataan keväällä akut. Koko vuoden toivo syntyy keväällä. Kevät on odotus. Kevät on uudistuminen, into ja idea. Kevät on kauneus. Kevät on hymy. En osaisi ottaa vastaan lempivuodenaikaani kesää ilman tuudittavaa kevättä.

 

Täydellinen hampurilainen ja burgerimies

Päätin kerran tehdä hampurilaisen niin alusta lähtien, kuin se on mahdollista, sillai parin viikon varoitusajalla. En siis kasvattanut porsasta itse saadakseni pekonia, eikä nuo tomaatitkaan ole itse kasvatettuja. Noh, semmoiseen tuskin kovin moni kykeneekään; kasvattaa ensin itse viljan ja lihan ja kananmunat ja vihannekset ja ananaksen, sekä mausteet…ainakaan Suomessa!

No sen sijaan leivoin sämpylät itse, tein sinapin, ketsupin ja majoneesit itse, pikkelöin punasipulin ja tein jauhelihapihvit omin kätösin. Tulos oli kyllä toiselta planeetalta, kuin joku Hesburgerin roskamassa, jota eivoi nimittää edes ruoaksi mun mielestä. Maku oli siis näissä ihan hyvä, mutta kokonaisuus kaipaisi hiomista; vähän kuivahkot ne ehkä oli ja unohdin mätitahnan!

Ja koska pidän kunnon hampurilaisista (niistä 80-luvun alun leipälautasenkokoisista teoksista, joiden takia makumaailmani nousi ihan uudelle levelille pikkulikkana), ja tietysti oikein hyvistä ravintolahampurilaisista, niin ei ole varmaan yllätys, että seuraan Herlevin Burgerimiehet-seikkailuja vesi kielellä huudahtelemalla vähän väliä ”Ooooo…!” ja ”Na-MMMM!!”

Pidän Herlevin olemuksesta muutenkin. Tinkimätön ammattilaisuus, mutta huumorin pilke aina silmissä. Siksi innostuin kun huomasin, että hän on uudella Farmi-tuotantokaudellakin mukana. Aikaisemmilla tuotantokausilla on ollut täysin samat mahdollisuudet tehdä hyvää ruokaa ja mitä on tapahtunut? Ihmiset on syöneet loputtomiin perunaa tai kaurapuuroa tai jotain ankeeta keittoa, niin että jokainen on ollut ihan näännyksissä, ja NYT joka ikinen päivä on kuin gourmetmatka taivaaseen. 

Ja sitten vielä se, että ne muut valittaa ja vikisee kun Herlevi menee keskelle jotain annettua rakennusprojektia sellaisella tiukalla kokkiotteella, joka jokaisen hyvän ammattikeittiöhenkilön PITÄÄ osata, jotta homma toimii, että ”voi voi, mitä se tulee tänne käskyttämään, kun me neuvotellaan…”  joo joo neuvotellaan loputtomiin, on se nähty. Söhellystä ja mielensäpahoittamista siellä on joka jaksossa. Miksi sitten katson sitä? Koska mä kilpailen mukana kotisohvalta käsin. Tai ei, en kilpaile, vaan elän siellä maatilalla. En lähtisi varmaan pois ollenkaan. Ja ihmettelen tietysti sitä, miten kummallisesti aika moni nuoren polven edustaja suhtautuu nykyään kaikkeen. Jauhetaan vaan loputtomiin jotain teorioita siitä, miten nykyään pitää puhua tai ajatella. Siis ihan loputtomiin!

Se saa mut jotenkin vielä enemmän huolestumaan tästä nykyisestä poliittisesta tilanteesta ja ajatuksesta, että isoveli saisi päähänsä miehittää myös tämän meidän alueemme joku päivä. Mitä Hesalaisempi nuorisolainen on, sitä teoreettisempi höpöttäjä tuntuu olevan. Osaako semmoinen pysyä hengissä, jos tiukka aika tulee? Säälittää ja ihmetyttää ne ressut ja toivon, että se on ohimenevä muoti-ilmiö niiden elämässä ja jonain päivänä ne elää melko normaalia käytännöllistä elämää, vähä niinku taistolaiset aikanaan. Jää se pelkkä idealistinen höpötys vähemmälle.

Jokohan sitä istuis portailla…

Taidan olla sekaisin päästäni, mutta vien nykyään kauriille ruokaa! Tiistai-aamuna katselimme kolmea kaurista hortoilemassa pihassamme. Aivan mielettömän suloinen näky! Ne söivät marjapensaiden ja omenapuiden oksia ja tutkivat lintulautoja ja oravien pudottelemia pähkinänkuoria. Nyt kannan niille pilkottuja perunoita, porkkanaa ja kaurahiutaleita. Sienet ja punajuuretkin olisivat myös herkkua.

Tänään mietin ulkona käväistessä, että voiskohan portailla jo istuskella kahvikupponen kädessä, jos ottaa istuintyynyn alleen? Aurinko paistaa jo niin lämpimästi ja luonto heräilee ja touhottaa pikkuhiljaa. Olen kaivannut portailla oleilua niin monta kuukautta, että nyt voisi jo kohta aloitella sitä ulkoelämää taas. Kuvissa alkukesäisiä silmänräpäyksiä, jotka ihan oikeasti on aivan kohta käsillä!!

 

Helpotus!

Tänään oli hartaasti odotettu päivä, josta ei tiennyt tulisiko siitä hyvä vai oikein hirveä. Siitä tuli kuitenkin helpotuksen päivä. Aurinko rupesi paistamaan jotenkin vielä ihanammin, kuin aiemmin. Raskas huoli suli pois. Viime päivinä alkoikin olla hiukan liian monta stressaavaa huolta päällekkäin!

 

Weldon’s Ladies’ Journal & La Mode Pratique

Kevät saa silmäilemään tyytymättömästi vaatekaappia ja kaihoisasti nettikauppoja, vai mitä leidit? Tässä hiukan muotia jostain sadan vuoden takaa tai ylikin. Vakavasti puhuen minä olen kuitenkin toiminut nyt lähes päinvastoin. Minun ”vaatteidenostokuukauteni” on vasta toukokuussa ja nyt on harkinta-aika, joka sekin on vasta puolivälissä. Aloin jo viikkoja sitten tehdä listaa nettikaupoista, joiden vaatteet houkuttelee. Mutta nyt tulee se askel taaksepäin; olen poistanut pitkähköltä listaltani kaikki muut paitsi Nanson, Ratian ja ruotsalaisen vintagetyylisiä vaatteita myyvän Emmydesignin. Tiedän, että hion ja hion ajatusta edelleen ja voi olla, että loppujen lopuksi tilauslistalle ei jää mitään. Ainakin vähemmän kuin viime vuonna! Hurraa! Alan ilmeisesti oppia.

Sitä paitsi tässä maailmantilanteessa, kun sota, taudit ja ekokatastrofi ovat melkein ulko-ovella, on pakko ajatella toisin. Minä olen luontaisesti sellainen, joka ei oikein malttaisi heittää vaatteita pois, paitsi pakon edessä. Säästelen edelleen sitäkin 1940-luvun autonkuljettajantakkia, jonka kähvelsin ensimmäisestä vuokra-talostani yli 30 vuotta sitten. Viimeaikoina olen pysähtynyt miettimään tekstiilejä entistä enemmän. Sitä, että jos nyt tulisi ”entisajat” takaisin, eikä uutta kangasta saisi kuin itse kasvattamalla - joko pellavaa tai lampaita - ja kutomalla, niin melkomoisen kullanarvoisiksi vanhat tekstiilit muuttuisivat. 

Montako sellaista vaatetta sinä omistat, joka ei ole sekoitekangasta? Jossa ei ole yhtään lycraa? Joka ei ole tekokuitua tai edes viskoosia, modaalia yms muuntokuitua? Taitaa vähiin käydä, luulen. Voisitko kuvitella käyttäväsi loppuelämäsi nykyistä vaatekaapin sisältöä, siihen mitään uutta hankkimatta? Purkamalla haalistuneet ja kuluneet takit ja ompelemalla palat uudelleen takiksi nurja puoli päällepäin ja muutamien vuosien päästä vielä kerran uudellen? Paikkaamalla housuja niin, että paikka olisi paikan päällä? Parsimalla muutaman käyttökerran jälkeen sukkia yhä uudestaan? Tekemällä taaperolle vaatteita omista vanhoistasi pienentämällä? Ei yhtään kaukaa haettua. Pikemminkin ihmettelisin, jos tämä kulutusmässäily vain jatkuu ja jatkuu. Senkin takia himmailen tässä siis.

 

Suloista Matildanpäivää!

Olen joskus ostanut jostakin kyseisen Matildanpäiväkortin. Oikeastaan se voisi ihan hyvin olla esiäidilleni annettu kortti, koska hänen sisarpuolensa oli nimeltään Olga. Leikin, että kortti tarkoittaa heitä. Matilda on muodostunut hyvin läheiseksi henkilöksi minulle, vaikka hän kuoli yli 30 vuotta ennen minun syntymääni. Olen pohtinut häntä enemmän kuin muita esivanhempiani. Olen puhunut hänestä innostuksella jo 30 vuotta. Olen kirjoittanut hänestä, jakanut sukulaisille kuvia hänestä ja käynyt paikoissa, jotka liittyvät hänen elämäänsä.

Siis toivottelen kaikille hyvää huomista Matildanpäivää! Juhlistan päivää ehkä jollain pienellä mukavalla tavalla. Tehkää tekin kaikin mokomin niin myös! Maanantai on yleensäkin ihan hyvä päivä vaikkapa pienelle leivokselle. Viikon alku saa samalla jonkun kivan piristeen.

 

Kriisistä toiseen, mutta onneksi aurinko paistaa!

Jokaisen mielessä pyörii varmasti nyt sota. Lennossa koronakriisi muuttui sotakriisiksi, vaikka koronakaan ei ole mihinkään hävinnyt. Sairaalassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan ja kuolleita on koko ajan suuria määriä. Eurooppa huojuu. Pakolaisia autetaan mahtavalla tavalla kaikki yhdessä rintamassa. Vaikka joku näkee tässäkin arvosteltavaa ja rasismia. Hoh hoijaa. Eikö mikään ole hyvä?

Tänään siivosin lisää. Vein Nextiiliin kassillisen El Naturalistan kenkiä. En vaan jaksa yrittää myyskennellä niitä missään kanavassa. Olen itsekin ostanut ne käytettynä, mutta jalkani kaipaavat yhä lempeämpiä kenkiä; korolliset ja liian tiukat lempikenkäni saavat nyt mennä eteenpäin.

Huomasin pihassa kauriin jälkiä! Luulin, että ne eivät edes pääsisi pihaamme, mutta hups vaan, jostain ne on tänne kieppuneet. Käyneet haistelemassa oravien ruokapönttöjen luona ja lintujen ruokapötköjä. Ensin ilahduin valtavasti! Kunnes mieleen pamahti, että MITÄHÄN ne on täällä syöneet?? Omenapuita? Päärynäpuuta? Tai jotain muita kasveja…

Ihana ihana ihana aurinko! Se herätti aamupäivällä ja se sivelee sielua rakkaudella. Kukkatarhasta on noin 20cm kaistale näkyvissä, josta pursuaa jo pieniä vihreitä itusia. Tekisi mieli lapioida tarha tyhjäksi lumesta, mutta siellä lumen sisällä on kuitenkin jo lumikelloja, eikä lapiointi enää ole hyvä idea. Odotus on siis päivän sana.

 

Itseensä käpertymisen hetkiä

Voi hiiskatti. Jos oikein tarkasti mietin, niin keksin kaksi positiivista asiaa tällä hetkellä. Toinen on kevään aurinko, joka välillä pilkistelee. Toinen on mun osa-aikatyö, tai siis siinä lähinnä se aika kun en ole töissä. Kahtena arkipäivänä viikossa herään aamulla siihen ensimmäiseen mahtavaan ajatukseen, että ”IHANAA tänään voin puuhata kotona mitä ikinä huvittaa!!” Joten olen tässä nyt sitten imuroinut, pessyt lattioita, pyykännyt, tiskannut, järjestellyt, vaihtanut viimeisiinkin kukkiin mullat, puhunut puhelimessa ja koettanut pysyä liikkeessä, ettei alakulo tempaa syövereihinsä.

Jos kevät on tavallinen, se on oikeastaan toiseksi ihanin vuodenaika! Mutta nyt se ei ole. Elämässäni on ollut kolme hirveän stressaavaa aikaa ja tämä on yksi niistä. Sattumalta ne ajat on kaikki osuneet kevääseen. Voi olla, että blogissa tulee nyt tavallista enemmän välipäiviä tai pelkkiä kuvapostauksia. Mieli on välillä ihan tyhjä ja turta, enkä löydä kirjoitettavaa. Mutta en halua kokonaan täältä kadotakaan. Kesällä toivoakseni on parempi fiilis ja jaksamista enemmän. Älkää kadotko minnekään, sillä tekin lukijani annatte voimaa olemassaolollanne!

 

Onko teillä solakka vartalo?

Tuo mainos ”solakan vartalon mitat” huvittaa suuresti. Edes minun käsivarteni ei ole varmaan ikinä ollut solakka… kaikkea sitä on apteekissa myytykin!

 

Hyvää Naistenpäivää!!

 

Mökkimietteitä

Elämästä täytyy osata nauttia!

Jokaisessa viikossa pitää olla jotakin mukavaa odotettavaa. Jokaisen päivän aikana pitää osata pysähtyä, henkäistä, katsoa kauneuteen päin. Vaikka kaikki olisi aivan lohdutonta, voi silti antaa auringon lämmittää ihoa, voi katsoa tähtitaivasta, voi ihailla lumihiutaleita ja sateenkaarta. Voi nauttia siitä, että pääsee tuulesta ja sateesta suojaan. Älä pidä mitään itsestäänselvyytenä. Sitä, että sinulla on koti, vaatteet, että kukaan ei jahtaa sinua, tai että olet ylipäätään elossa. Kaikki hyvä on kuin lahja. Ole kiitollinen ja nauti siitä.

Kaikkein huonoin ajattelumalli on se, että ”minä nautin sitten eläkkeellä”. ”Puurran nyt tätä arkea ja kiipeän sitten eläkkeellä vuorille”. Voin kertoa; sitä päivää ei IKINÄ tule. Sellaisena olet vain yhteiskunnan sievä robotti ja se kai ei ollut tarkoitus? Tiedän, että monilla lähtökohdat elämään on huonot ja monesti ikävät asiat tulevat ryppäinä. Kyse ei olekaan siitä, että joku antaa sinulle koko ajan huonoja kortteja, ja muille hyviä vaan siitä miten suhtaudut asioihin.

Pessimisti ja optimisti kokevat molemmat samoja suruja ja vihantunteita elämänsä aikana. Molemmat kohtaavat ongelmia, ikävyyksiä, epäreilua kohtelua ja nujertavia tilanteita. Toinen heistä reagoi neutraaleihinkin asioihin negatiivisesti, toinen taas näkee toivoa tai ainakin tietää, että kaikki huono on ohimenevää. Optimismi ei tarkoita tekopirteyttä, sitä ettei ikinä sure tai ole alakuloinen, mutta optimisti on selviytyjä. Jaetuista korteista huolimatta elämään suhtaudutaan lopulta niin, että kyllä tämä tästä. Se on pirun vaikeaa, TIEDÄN.

 

Realistisempia sisustuskuvia

Joskus ärsyttää ihan kympillä kuvien kiiltokuvamaisen epätodellinen vaikutelma kodeista. Kun olin vielä facessa, liityin kerran sellaiseen ryhmään, jossa oli toisenlaisia kotikuvia; roskaa. pyykkejä, sotkua ja epäjärjestystä, ja se oli ihan hitsin piristävää!

Ajattelin julkaista meiltä muutaman kuvan yhdestä kaaoshuoneesta, ”konttorista”. Huone elää aaltomaisesti; tämä kuvien kaaos on noin reilun vuoden takaa. Myöhemmin sain huoneen parempaan kuntoon, kun keittiöremontti asettui lähes valmiiksi. Pystyin esim roudaamaan nuo laatikoston edessä olevat keittokirjapinot takaisin keittiöön. Mutta aina tänne kuitenkin kertyy jotain pinoja. Kirjoituspöydälle varsinkin! Tällä hetkellä säilön konttorissa mullanvaihtotarvikkeita ja kukkaruukkuja, ettei niitä tarvitse koko ajan kantaa kellariin ja takaisin.

Huone on kuvissa ehkä hieman normiarkea räjähtäneemmässä kunnossa, mutta silti normaaleissa kodeissa ON kaikenlaista elämään liittyvää sälää siellä täällä. Lattialle unohtuneita sukkia, sohvalla lojuvia sanomalehtiä, tiskipöytä tiskien vallassa, kengät hujan hajan eteisessä. Jos ei ole, olet ehkä siivousfriikki? Tai teillä ei ehkä ELÄ kukaan, hengittää vain? Lycka till sitten vaan valitsemallesi uralle.

Myönnän olleeni aikamoinen kontrollifriikki itsekin. Siivousfriikki en ole ikinä ollut, mutta esineillä on paikkansa ja olen jo nuorena valvonut haukan lailla, että ne todella ovat millilleen paikoillaan. Nyt joku ajattelee, että voi miesparkaa! Tjaah, minä ajattelen kuitenkin niin, että jokainen huolehtikoon tontistaan. En sekoile miehen tavaroiden takia. Ja sitten; elämä kyllä kouluttaa. Onko tärkeää, että kaikki on koko ajan tip top? Mietitkö kuolinvuoteella tai vanhainkodissa, että AINAKIN meillä oli aina siistiä. Montako vuotta elämästäsi käytät siivoamiseen, puunaamiseen, kodin tuunaamiseen ja säätämiseen, sen sijaan, että olisit läsnä läheisillesi? Tai no, pahimmillaan valjastat läheisesikin pakkomielteesi ikeeseen - Bravo!

Enkä nyt tarkoita sitä, että se perushygienia, joka maahamme on luotu satakunta vuotta sitten keuhkotaudin vastataistelussa, olisi jotenkin mitätöitävä juttu. Mutta kaikella on rajansa! Koti on turvallinen ja viihtyisä pesä, jossa elämä ELETÄÄN, eikä mikään näyteikkuna ja lavaste, jossa ei ikinä voi mulahtaa  rennosti sohvan pohjalle ja viskellä sukat kattokruunuun, jos siltä tuntuu! Muistahan se.

Vai eikö näin muka ole??

Mökkirauhan tuudituksessa

Terveisiä kesäkuvien myötä täältä maailmanrauhan tyyssijasta, mökiltä! Ihan ensiksi pitää todeta, että tämä osa-aikainen työ vaikuttaa hyvältä idealta verrattuna kokoaikatyöhön! Jos vaan joku miettii, että pitäisi saada vähän hengittää, vähän latautua, mutta viikonloput ei riitä, niin kannustan miettimään vaikkapa 60% työviikkoa, joka tarkoittaa kolmea päivää viikossa. Käsittääkseni muitakin vaihtoehtoja työnantajalle voi ehdottaa. Vaikka että voisko viiskymppisenä päästä eläkkeelle… tai että voisko saada palkankorotusta edes miljoona euroa kuukaudessa.

Toki taloudelliset asiat tulee osa-aikaisuudessa monesti esteeksi. Itse laskin, että tässä kohdassa lyhyt työsuhde näillä ehdoilla on jees. Saan pitkän työmatkan vuoksi vielä kaiken päälle liikkuvuusavustuksen. Kai olette kuulleet, että sellainen on olemassa? Sen voi hakea kelasta tai liitosta. Sen saa jokaisen työsuhteen alussa, jota edeltää työttömyys ja jos työmatkoihin tuhraantuu yli kolme tuntia päivässä (osa-aikatyössä kaksi tuntia). Sen saa yleensä ensimmäisen kolmen kuukauden ajalta ja kyse on sadoista euroista per kuukausi. Niin että heti selvittämään asiaa jos sulla on siihen mahis! Itse hoksasin tuen vasta kun olin jo vuosia tehnyt pätkää tuonne periferiaan. Vähä harmitti kyllä. Takautuvasti avustusta voi hakea kolmelta kuukaudelta.

Vatsa reagoi työn alkuun huonommin kuin olin osannut odottaa. En edes itse tajunnut miten psykosomaattisia oireeni ovat ja yllätyin todella miten vahvasti reagoin vanhaan työpaikkaan paluuseen. Toki tässä on muitakin jännitysmomentteja tällä hetkellä. Uskoisin kuitenkin, että saan psyykattua itseni parempaan kuntoon, kunhan rutiini alkaa. Ja ainakin se auttaa, että tiedän tämän työsuhteen loppuvan toukokuun lopussa.

Nyt on perjantai, istun mökillä takkatulen lämmössä ja kaikki on hienosti. Silti heräsin yöllä vatsakipuun, joka jatkuu jäytävänä koko ajan. Kipu alkoi ensimmäisen työpäivän jälkeisenä yönä. Ja silloin muistin; tätähän se oli viimeksikin, kun olin kaikkein stressaantunein työn vuoksi. Tätähän se oli perhana vieköön! Miten olinkaan sen unohtanut? Tästä taitaa tulla isompien taisteluitten kevät, kuin luulinkaan.

 

Paino

Mietin eilen jostain syystä ennen nukahtamista viimeisen seitsemän vuoden aikaa. Jokainen vuosi vuodesta 2015 on tuonut mukanaan isoja sisäisiä tyrskyjä. Ne on liittyneet ihmissuhteisiin, rakkaiden kuolemiin, taloudellisiin ongelmiin, työuupumukseen tai terveydellisiin ongelmiin. Kunnes tuli vuosi 2021, jonka aikana sain levätä ja kerätä energiaa. Muille se oli toinen koronavuosi, venytettyä hirveyttä ja epätietoa tulevasta. Minulle se oli rauhoittumista, itseni kuuntelua, balanssiin pääsyä ja uuden suunnan löytämistä.

Tämä kuluva vuosi on jo nyt vienyt niin paljon energiaa, että se on melkein nollannut kaiken viime vuonna kerätyn.  Mutta siitä olen iloinen, että uusi suunta on senkin takia vain vahvistunut oikeaksi. Tiedän mihin suuntaan pitää pyrkiä, mikä tuntuu pelastusrenkaalta monin tavoin. Olen kaivanut kirjahyllystä esiin Mindfulness-kirjan, joka tulee juuri nyt tarpeeseen. Olen myös hapuillut pitkästä aikaa vähän Tai chi-liikkeitä. Joogakin voisi toimia. Olen jopa pohdiskellut, että auttaisiko akupunktio paniikin hillitsemiseen?

 

Kohti uusia tuulia

Maaliskuu!

Aloitin työt vielä kerran vanhassa paikassa. Pieni sijaisuus osa-aikapäiväisesti. Pidän työstä, kieltämättä, mutta matka on hyvin haasteellinen ja väsyttävä. Jos se olisi ratkaisevasti lyhyempi, voisin tsemppautua kaikkeen ihan eri tavalla.

Mutta tässä samalla rakennan jotain uutta tulevaa itselleni. Kesällä osaan varmaan sanoa jo enemmän missä mennään ja toivon, että silloin olen pesiytynyt johonkin uuteen paikkaan, joka on ihan tässä lähellä. Tai että työmatkaa olisi edes alle tunti.