Kaikki ei mene lineaarisesti

 

En muista kuka mulle sanoi, että se suru ja muu huono olo voi tulla vasta myöhemmin. Kun aluksi oli sekava olo ja paniikki, musta huumori, reippaus… nyt tuntuu, että lähimuisti on ihan puuroa. Varmaankin stressin takia. Ja nyt taitaa olla se suru vallalla. Eipä sitä tässä toivu paremmaksi joka päivä, ainakaan henkisesti. Se on ylipäätäänkin pirun iso harha, että kaikki menisi jotenkin lineaarisesti. Paraneminen, ihmisen kehittyminen, kansakuntien muutos. Musta tuntuu usein, että mä näen asiat historian kautta. Se perspektiivi auttaa ymmärtämään, että miksi mikäkin on ja miten asiat kehittyvät ja mikä niitä voi horjuttaa. Monethan pitää historiaa tosi kuivana jo pelkästään vuosilukujen takia, mutta nehän on vain pieniä tienviittoja, joihin kylläkin koululaitos suhtautuu kuin kiveen hakattuun jumalan sanaan. Ihan sivuseikkoja mun mielestä. 

Ja nyt näköjään päästiin aika kätevästi mun lempiaiheeseen; historiaan! Mulla on tässä lähiajoille vielä yksi unelma; että mä pääsisin viettämään aikaa mun ainoan elossa olevan sedän kanssa. Istuttais kaikes rauhas pihassa kesäiltana ja katteltais lintuja. Setä muistelis 1940-lukua ja 50-lukua. Pahkuttais sitä mihin tää maailma on menny ja miten nopeasti elämä. Ne on mulle aina kullanarvoisia hetkiä! Ihan kuin matkaisin ajassa.

Ihan ku sillon lapsena, kun olin kaks tai kolme tai neljä ja makailin aina isän vieressä päivälevolla ja kyselin ”kerro vielä mitä pahaa sä oot tehny pienenä?” Ja isä kertoi. Selvästi mielissään. Aina niitä samoja juttuja, mutta aina myös pyysin kertomaan niitä uudestaan. Taisin olla isän tyttö silloin pienenä. Kullanarvoisia muistoja.

Sekin, miten isä oli joskus 1930-luvun lopulla tavannut käydä isoveljensä kanssa marjavarkaissa kräätärin Maijan mustaherukkapuskalla. Maija oli pahana ja ajoi poikia pois. ”Joko te taas…!” Kunnes pojat keksi loistoidean, ’mennään ja katkaistaan koko puska maata myöten’! Irtonaisen puskan pojat raahas ison kiven taakse ja söivät kaikki marjat makoisiin suihinsa. Maija parka itki ja mesos ja tottakai arvas ketkä oli ollu asialla! Tarina ei kerro mitä tästä seikkailusta seurasi, mutta melko varma selkäsauna siihen maailman aikaan.

Myöhemmin tuntui, että mun lapsuudessa ei ollu lähellekään niin jännittäviä seikkailuja kuin isän. Harmillista! Mutta ehkä parempi niin. Mulla oli omanlaiseni seikkailut, tyttöjen seikkailut. Kullanarvoisia juttuja nekin totta kai!

Miten toipuminen edistyy?

 

Eilen leikkauksesta tuli kuluneeksi kaksi viikkoa. Kotona olen ollut nyt viisi yötä. Lääkkeenä 1g Panadol ja 600 mg Ibuxin, molempia yksi kolmesti päivässä. (Vähän oudosti mun mielestä kun ajat on klo 9, 15 ja 21… eli yöllä tulee 12 tunnin tauko, kun päivällä se on vaan kuusi tuntia. Miksi väli ei voisi olla tasavälein 8 tuntia?) Aluksi piti ottaa ylimääräisiä ibuxineja öisin, parikin kertaa. Eilen aloin puolittaa aamun ja päivän ibuxinit ja se tuntuu sujuvan ilman kipuja. Pidän tämän tason kolme päivää ja kokeilen sitten jättää päivän ibuxinit pois kokonaan ja ottaa yöksi puolikkaan. Sen jälkeen alan puolitella Panadolia.

En nuku vieläkään kovin hyvin. Olen onnekas, jos saan nukuttua neljä tuntia putkeen ja saan uudelleen unen päästä kiinni saman tien. Yleensä jään valvomaan tunniksi pariksi. Joskus pystyn nukkumaan päiväunia vajaan tunnin. Tällä hetkellä niskan jumitus haittaa myös unta ja selkä kipeytyy, jos makoilee sängyssä liikaa. Toisaalta en jaksa olla paljon jalkeillakaan. Koetan kompensoida sitä istuskelemalla joko sängyn laidalla tai sohvalla muutamia tunteja päivässä. Puhallan vesipulloon, jotta lima lähtee keuhkoista (tilanne on jo aika hyvä!) ja koetan syödä kellon mukaan. Mun pitäis mättää kitusiini sokeria ja rasvaa ja suolaa. Paino on tippunut melkein 7 kiloa. Siinä ehkä osasyy siihen, että en jaksa oikein mitään. Ja toki sekin, että sairaalassa hemoglobiini tipahti 150:sta alle 100:aan.

Vessaan en saanu sitä apuvälinettä ja toisaalta totesinkin jo, että kepin kanssa pärjään ihan hyvin. Moni asia on kielletty vielä kuukaudeksi eteenpäin (polkupyöräily, paria kiloa painavampien nostelu, kumartuminen, kyykistyminen) ja sänkyyn on mentävä kyljittäin. Vatsalihaksia ei juuri saa, eikä voikaan käyttää. Pidätyskyky on lähes nollissa, eli vaipoissa kuljetaan. Oman mielenrauhan takia ehkä vielä pitkäänkin.

Varasin kampaajan ensi viikolle, mutta joudun perumaan sen, sillä tajuan jo nyt, että ei ole voimia käpsytellä pitkin katuja ihan vaan huvin vuoksi.

Onko kaikki siis sujunut odotusten mukaisesti? No tjaa, ainakin itse yllätyin siitä miten kateissa voimat on ja miten hidasta tää toipuminen on. Mutta haava on parantunut hyvin ja kivut on tiessään. Joka päivä napsin vielä Cuplatonia, jotta vatsan väänteiltä vältytään. Pitäisi kävellä enemmän joka päivä ja yritän toki parhaani.

Vaikeimmat asiat sairaalassa

 

Musta tuntuu, että mä vaan tässä jauhan loputtomiin sairaalasta, mutta ehkä mä nyt vaan jauhan siitä sitten. Ainakin niin kauan, kuin on jotain sanottavaa. Nyt kun on vähän etäisyyttä jo, voin jotenkin summata niitä asioita, joita pidin vaikeimpina sairaalajakson aikana. Tän on siis tarkotus olla tsemppaus muille, sillä oon ainakin ite vähän yllättynyt siitä mikä oli vaikeinta.

Oikeestaan sielä oli vain kolme asiaa, joihin en halua kauheesti edes enää palata ja eläytyä ja mietin, että jos ne sais muutettua, niin ei olis mitään hätää. Noiden myötä mulle kuitenkin kehittyi pienoinen sairaalakammo. Oon ollu aikaisemmin sairaalassa (varhaislapsuutta ja synnyttämistä lukuunottamatta) vain kahdesti; vuonna 2014 viikon tiputuksessa sapen ja haiman yhteistulehduksen takia ja toisella kertaa yhden yön leikkausta edeltävällä viikolla tähystysleikkauksen takia, eikä niistä kummastakaan jäänyt mitään traumaa.

Kaikkein vaikein asia, jota kävin läpi, oli mielestäni sietämätön kuumuus, joka vaan jatkui ja jatkui. Sain siihen kyllä apua kun eräs ihana hoitaja toimeliaana avasi tuuletusikkunan, jossa luki ”älä avaa ikkunaa” ja se olikin auki lähes koko loppuajan. Sain myös viilennysgeelipusseja ja jääkylmäksi kasteltuja pyyhkeitä, jotta pystyin ylipäätään olemaan. Ja lopulta sain vielä pöytätuulettimen näiden kaikkien lisäksi. En taida olla ihan normaali, mutta mähän haluisin mieluummin asua vaikka Siperiassa kuin Espanjassa! En voi sille mitään. Ja olen täysin varma siitä, että jos kuumuutta ei olisi ollut kiusana, en kirjoittaisi tähän myöskään kohtaa kaksi. Mutta sitä ennen muutosehdotus sairaaloille; liittykää näihin lämpötilan alentamistalkoisiin, ja laskekaa lämpötilat vaikka edes 21 asteeseen! Pyjamilla ja tyynyvuorilla ja lukuisilla peitteillä saadaan potilaat kyllä pysymään lämpöisinä. TAI vaihtoehtoisesti luokaa sellainen lämmitysjärjestelmä, jossa voidaan huonekohtaisesti säätää lämpötiloja!

Toiseksi vaikein asia, joka poiki myös pelon öitä kohtaan ja joka hiukan kulkeutui kotiinkin mukana, oli henkinen paniikki. Se tuli silloin alkuvaiheessa, kun olin paistua ja kaikki oli tuskaisaa. En nyt sitten tiedä onko kyse paniikkihäiriöstä vai jostain muusta, mutta rauhoittavia sain ja niillä pääsin pahimman yli. Sama paniikki toistui, kun tuntui, että en saa henkeä. No en varmaan saanutkaan kunnolla, koska leikkauksessa toinen keuhko oli vähän mennyt lysyyn ja kai molemmissa oli vähän vettäkin. (Olis nyt ollut vaikka mieluummin skumppaa…) Mietinkin, että täytyiskö mun mennä lääkäriin ja pyytää rauhoittavia vastaisuuden varalle. Tai enhän mä tiedä saako niitä edes, mutta se olis sellanen turva takataskussa kuitenkin. Kotona nämä paniikit nostaa päätään öisin, kun palaan vessasta ja meinaa henki loppua. Jotenkin olen yö yöltä kuitenkin saanut psyykattua itseäni niin, ettei kohtaus tule päälle täysin palkein. Istun sängyn laidalla ja toistelen fyssarin sanoja; muista ryhti! Hengitä syvään! Älä jännitä, hartiat alas.

Ja kolmas vaikea asia oli se, ettei saanut kertaakaan nukuttua kunnon yötä. Kipeä + väsynyt = huono juttu! Kuten jo aiemmin puhuinkin, kaikki kolinat ja laitteiden piipitykset ja sitten vielä joidenkin ultimaattinen kailotus, ne häiritsi jo valmiiksi haperoa unta. Nukuin sairaalassa 10 yötä ja kotona olen nukkunut kolme yötä ja edelleen odotan sitä, että joskus vielä nukun ihanan pitkän levollisen yön! Kotona kukaan ei kailota, eikä ole piipitystä, eikä kuuma, mutta uni on katkonaista ja nukun normaaliin verrattuna vähän.

Yllätyin itse siitä, että esim kipu ei ollut se vaikea juttu. Ehkä se oli niin hetkittäistä kuitenkin, eikä jäytävää vuorokaudesta toiseen jatkuvaa piinaa, että siitä ei jäänyt traumaa, vaikka välillä tosi kipeä olinkin! Vaikeinta ei ollut myöskään nenämahaletkun asennus. Sillä hetkellä vointi oli niin huono, että mikä tahansa auttava toimenpide oli kuin vastaus rukoukseen. Sitä paitsi se oli hetkessä ohi. 

Hmm, okei, nyt tulee mieleen vielä neljäs vaikea asia! Se tehtiin vain kerran, mutta minulle se oli painajaista. Pistäminen! Yks aamu mun kaulavaltimokanyylia ei saatukaan toimimaan, joten labratäti ryhtyi ronkkimaan suonia. Hän aloitti sanoilla ”Onko sua koskaan pistetty jalkaan?” Siinä kohassa sain jo sätkyn ja sit kun hän ryhtyi etsimään suonta vasemmasta kämmenselästä, niin aloin kiljua. Kuka nyt alottaa kämmenselästä, hyvänen aika?! Verta saatiin lopuksi ihan tavallisesti kyynärtaipeesta ja se kämmenselkä on edelleen arka.

Mitä pakata sairaalaan

 

Mulle itelleni kumpus sairaalassa sellanen ajatus, että täytyy tehdä joku lista niistä kaikista tavaroista, joita sairaalaan kannattaa muistaa pakata, jos joskus viä tarvii mennä sinne oikein yökylään. Mietin asioita, jotka tuntuu oman ergonomiatottumusten kannalta välttämättömiltä, jotka on hyödyllisiä, jotka tuo piristystä ja hyvää mieltä. Esim kuvan jutut mulla oli sairaalassa ja muistan kyllä sen hetken, kun olin toipunut sen verran, että jaksoin ottaa kosmetiikkalaukun käteeni ja sain omaa huulirasvaa huuliin ja omaa käsivoidetta käsiin! Se oli aika luxusta kuulkaa! Se oli semmonen paranemisen eka porrastasanne.

Ihan eka muistutan, että jos joudut sairaalaan, vaikkapa kuinkakin kiireellisesti kotoa lähtien, niin jätä hyvä ihminen kello ja korut kotiin! Se ei ole yks eikä kaks tarinaa, miten sille tielleen jää arvokasta omaisuutta. Siellä suhtaudutaan tietysti yllättyneenä ”miiiitä? Ei meillä varasteta!” Ja silti joku ne vie. Sille ei tietysti voi mitään, jos onnettomuudesta joutuu suoraa sairaalaan ja päällä on normikorut. Mutta muuten, jos voit vaikuttaa asiaan, niin tee tämä korujen ja kellon riisuminen jo kotona!

Lista tärkeimmistä:

1) oma tyyny

2) omat tukisukat

3) helpot kotiinpaluuvaatteet

4) harja tai kampa

5) hampaidenhoitovälineet

6) korvatulpat

7) kosteuspyyhkeet!

8) suihkusaippua

9) shampoo

10) peili

11) huulivoide

12) kasvovoide

13) käsivoide

14) huulipuna kotiinpääsymatkalle

15) kirja tai lehtiä tai tabletti/puhelin

16) silmälasit

17) murukahvi

Oma tyyny oli mulle aivan ehdoton! Ergonominen memory foam-tyyny on nykyään ainut jonka niska sietää. Ja sairaalaan saa viedä oman tyynyn. Yks isoimpia tuskittelun aiheita mulle oli ne reisipituiset tukisukat, jotka oli tosi kuumat. Ehkä toipumispäivänä 8 sain luvan vaihtaa jalkaan omat polvipituiset tukisukat! Voi olla, että olisin saanu ne jo ennemmin, mutta en älynny neuvotella asiasta kovin aikaisin. Kotiinpaluuvaatteet ajattelin niin, että ei mitään kiristävää vatsan kohdalle, joten väljä tunika, polvipituiset tukisukat ja helposti jalkaan sujautettavat avokkaat oli paras yhdistelmä. Täähän riippuu tietysti siitä, miksi on ollut sairaalassa ja mitä kohtaa kropasta pitää varoa. Sairaalassa toki on hammasharjoja ja tahnoja, mutta jos on joku oma suosikki, niin se ehdottomasti mukaan! 

Jos on herkkä äänille - joita sairaalassa riittää - kannattaa varata mukaan ainakin yhdet omat korvatulpat. Mä en sitä muistanut ja siksipä räpelsin siellä niiden sairaalan omien kökkö-tulppien kanssa. Siis niiden keltasten perustulppien, joita ei ikinä saa korviin kunnolla ja jotka pullahtaa itekseen ulos. Mulla on sellaset silikoniset joulukuusen muotoiset apteekista ostetut tulpat, jotka on kalliimmat, mutta todella hyvät kaikin puolin! Kosteuspyyhkeitä on toki sairaalassakin, mutta ne on jotenkin mun mielestä tehottomampia kuin mun omat. Niitä ei ole koskaan liikaa, etenkin jos et pysty menemään suihkuun esim yli viikkoon, kuten minä ja silti hikoilet kuin villisika. Suihkusaippua ja shampoo löytyy myös sairaalasta, mutta ne omat voi yllättäen piristää tosi paljon. 

Se ikioma huulivoide on entiselle huulirasva-addiktille pakollinen! Väärä rasva voi aiheuttaa kuivumista ja sitä kautta jopa aikamoista kipua huulissa. Kasvovoide ja käsivoide on lähinnä mukavuustekijöitä, mutta ainakin mulle se ihan oman voiteen tuoksu oli tosi tosi piristävä juttu! Ja koska kasvoihin oli teipattu se nenämahaletku (kirotut sairaalan teipit!) niin sen pois ottamisen jälkeen oli tosi mukava vähän töpsöttää voidetta iholle. Huulipuna tai joku muu piristävä meikki on jo melkein överiluxusta, mutta olipa mulla kuitenkin pari huulipunaa mukana. Muistin laittaa sitä yhtenä päivänä, enkä edes sillon kotiinlähdön hetkellä! Siinä kohassa kun alkaa jaksaa ajatella jotain muutakin, kuin kipujen talttumista ja ajan kulumista, on hyvä varata tarpeeksi lukemista mukaan. Ja netti yhteydenpitoa varten. Mulla siihen jaksamiseen meni kyllä yllättävän kauan! Ja ilman silmälaseja edellämainituista ei ole mitään hyötyä.

Ja lopuksi; koska pannukahvi on ehkä pahinta kuraa mitä tiedän, suostun juomaan vain murukahvia. Siksi varasin sairaalaan mukaan oman murukahvipurnukan, josta sitten peräti kerran uskalsin tehdä kaffikupillisen. Suoli ei sanonu sopimusta irti, eli hyvin meni! Ai niin, vielä yks juttu; parfyymiöljyäkin mulla oli mukana, mutta sen kanssa täytyy olla varovainen; jos huoneessa on yksikin hajusteyliherkkä, sellasta ei tietysti voi käyttää.

Veren kanssa läträämistä

 

Mun tämän hetken inhokkiasia, napapiikki, aiheutti aivan uudenlaisia inhon väristyksiä eilen, just kun olin tottumassa siihen ja ajattelin, että ne on tän parin viikon pyörityksen helpoin osuus. Nyt kun vatsa on arka ja sen poikki puikkelehtii arpeutuva haava ylhäältä alas saakka, joka on ehkä 30cm pitkä, en halua ajatellakaan pistämistä vatsaläskeihin. Sairaalassakin ne pisti mua reisiin ja niin saa jatkua mun puolesta, vaikka reidessä on enemmän tuntoa kuin vatsan läskiröllykässä. Eilenkin sitten pistin vasempaan reiteen ja se kirveli jotenkin tavallista enemmän kun aine meni ihon alle. Sitten huomasin, että pistokohtaan tuli veripisara. Ja uusi ja taas uusi. Laitoin laastarin, joka täyttyi ja alkoi tihkuttaa reunan ali, niin että verta oli lopulta lakanalla, mun lempparipussilakanalla (Marimekon!), käsissä ja jaloissa. Ei kumminkaan litroittain onneksi. Yöllä vaihdoin laastarin isompaan ja laitoin niitä kaksi ristikkäin, jotta se olisi pitävämpi. Kuus tuntia pistämisen jälkeen laastarin alta tihkutti edelleen tuore veripisara! Stressaannuin tästä tietysti aika lailla ja mietin puoli yötä mitä tää tarkottaa. Tiedättehän ne yön tunnit, kun kaikkein pienimmät ja merkityksettömimmätkin asiat muuttuu hirviömäisiin mittasuhteisiin, jotka horjuttaa koko universumin rauhaa?

Että siinä sitä miettii puoli kolme yöllä, että vieläkö se vuotaa, miks se vuotaa, loppuuko se ikinä, kuolenko mä tähän? (Olis ehkä maailman hitain kuolintapa; kestää ainakin 20 vuotta vuotaa kuiviin jostain neulanpiston kokoisesta pintaverisuonihaavasta! Ja kukaan ei voisi mitään, lääkäritkin vaan kohauttelis olkiaan, että ’no can do’…) Mutta hitto ne yön tunnit! Mikä niitä vaivaa? Ei se ainakaan siitä johdu, että aivot on jotenkin unenpöpperöiset, kun pahimmat fiilikset tulee vaikka ei olis vielä nukahtanutkaan. Eikä se voi johtua valon määrästä, koska muutenhan sitä joutuis samoihin tiloihin klo puoli viisi joulukuisena iltapäivänä, kun palaa töistä. Tai mä en ainakaan oo ikinä joutunu. Ainakaan vielä. Ja kesäöisinkin, vaikka on valoisaa kuin leikkaussalissa, sama efekti. Se on jotenkin ne pirun tunnit, se pimeyden voimien ajanjakso. Pakko olla.

Soitin sairaalaan ja mulle sanottiin että joo, se on ihan normaalia, se vaan jää joskus tihkutteleen. Äh. Mä inhoon tämmösiä epämääräisiä vastauksia ’se vaan jää…’, mikä vastaus se nyt muka on? Mä haluan eksaktin ja tieteellisen selityksen! Ei joku vaan tolleen tapahdu, se ei vaan ole fysiikan lakien mukaista! Ihan ku lukiossa aikoinaan. Matikan ope menetti varmaan mielenterveytensä mun kanssa, kun mä en vaan tajunnu, että mitä helvetin väliä on sillä missä kohtaa viivaa joku x ja y seikkailee ja mitä sillä on tekemistä minkään kanssa? Siis todellisuuden?? Että kerrotaan että tässä on y ja tuolla x ja tuolla tuommonen pallukka ja tossa tommonen hässäkkä, että sanopas mikä on Q:arvo? Mistä helvetistä sen tietää? Ja miks helvetissä se edes pitäis tietää ja miks mua pitäis muka kiinnostaa tuollanen jaarittelu ollenkaan? Napsin koko lukioajan laajan matikan kursseista nelosia ja vitosia. Sama opettaja oli ihan kuistilla, kun mä yllättäen loistin kiitettävästi fysiikassa. Totta kai, kun siinä on joku järki! Avaruusalus menee tätä vauhtia tuonne suuntaan ja lähimmän mustan aukon vetovoima häiritsee sitä tuon verran tänne suuntaan ja perhosten siiven iskut Afrikassa tekee tämän vaikutuksen. Koska ollaan takaisin kotona ja koska syödään eväät? Mä olin että jahas katsotaas, hymmm hymmm hymmm, oisko näin? Jaa on vai? No se olikin helppo!

Ilmeisesti olen tässä hyvää vauhtia toipumassa, kun jaarittelen jo lukion matikastakin. Ehkei kannata myöskään pelätä, että mä jotenkin pitkästyn täälä toipilaana. Mun ultrakimmoisa mielikuvitus pitää mut kyllä virkeänä ilman mitään virikkeitäkin. Ja onhan mulla tässä pari pinoa kirjoja, sekä telkku seinässä ja siellä vaikkapa Netflix. Josta muuten löysin eilen kiinnostavan sarjan autistisesta lääkäristä. Aloin katsoa sitä ja tajusin liian myöhään, että hei pahvi, hän on lääkäri ja tää on sairaalasarja, jossa koko ajan leikataan ihmisiä jne. Sellastahan sä haluut kattoa etenkin nyt?!

 

Äkkirynnäköllä kotiin

 

Mut heitettiin eilen ulos sairaalasta, tai ”kotiutettiin”, voihan sen niinkin sanoa. Ajattelin, että ehkä mulla on kaks vaihtoehtoa; joko kiltisti kiitän, vilkutan ja lähden, tai jos en suostu lähteen, niin takuulla yks niistä sängyn säätönapeista on sellanen, että sänky ampastaan heittoistuimen lailla suoraa krematoriokuiluun. Mietin pari sekkaa ja sanoin, että okei, voinhan mä yrittää. Vaikka vähän pelotti kyllä lähteä sairaalan rutiineista villiin ulkomaailmaan. Kukaan ei oikeen tuntunut tajuavan mitä pelottavaa mä siinä nään. Ne katsoi lempeästi silmiin ja tolkutti, että mies saa nyt tehdä kotityöt, että lepäilet vaan, kyllä kaikki hyvin menee! Siis oikeesti, onko ne hulluja? Luuliko oikeesti joku, että mä pelkään kotitöitä? Että mä oon viimeset 11 päivää pinnistellyt, kun en pääse jynssäämään lattioita ja kiillottamaan sukuhopeita?! Voi herran jeesus. Mähän inhoon kotitöitä ja teen niitä vaan pakon edessä.

Ne on ihan muut jutut, jotka mua pelotti. Esim se, että viimeksi perjantai-iltana sain sairaalassa hengenahdistus-pelkokohtauksen, pelkästään siitä, kun kävin vessassa siinä huoneen toisella puolella. Kun paluumatkalla tuntui, että ilmaa ei vaan riitä!! Se yhteensä ehkä 8m lenkki otti vaan aika koville. Niitä hallitsemattomia paniikkikohtauksia mä pelkään. Ja mitä tulee siihen kotona lepäilyyn, niin suurin ongelma mulla nyt kai kuitenkin oli että miten mä pääsen sinne sänkyyn saakka?! Sanomattakin on selvää, että väsyin jo alkumatkasta sairaalassa, kun mies kärräsi mua pyörätuolilla parkkihalliin. Pinna oli kireällä myös, koska olin väsynyt ja hermostunut. Onneksi se ei jättäny mua könöttään sinne parkkihallin nurkkaan ja teeskennelly, ettei yhtään tiedä kuka tuo on, ja kaasutellu pois koko kaupungista. 

Kotimatkan jälkeen oli edessä se, että piti jaksaa punnertautua autosta ulos, kävellä parkkikselta talon toiselle puolelle (tässä kohtaa tulee jo tuskan hiki pelkästä ajatuksesta)  ja sitten kivuta vielä portaat sisälle! Eikä sittenkään voi vielä jäädä lepäämään, kun enhän minä nyt voi lattialle heittäytyä pyörittelemään sääriä ja keräämään voimia, vaan pitää pinnistää läpi kuistin ja eteisen ja olohuoneen, jotta pääsee välietappiin sohvalle. Näillä lihaksilla ei kuulkaa istahdeta noin vaan edes portaille levähtämään! Ja jo pelkkä seisominen kuluttaa voimia. Joten siinä matkalla autosta sohvalle eteisen kohdalla alkoi jo voimat ihan olla äärirajoilla. Mutta pyörtymättä selvisin sohvalle viimein, (miehen tukiessa toiselta puolen ja toisella puolella oli kävelykeppi apuna) jossa keräsin voimia tunnin verran, ennen viimeistä koitosta; yläkerran portaita! Vois sanoo, että olin kuin maratonin juossut, kun vihdoin viimein pääsin oman sängyn uumeniin!

Olipa kyllä jaksamishuolta lukuun ottamatta erittäinkin ihana palata kotiin! Mutta jäin toki pohtimaan semmosta, että mulle sanottiin just muutama päivä sitten, että keskimäärin tämmösen ison leikkauksen jälkeen ollaan sairaalassa vähintään kaksi viikkoa ja jos on jotain häikkää, niin voi mennä jopa pari kuukautta. Ja nyt sit mut tuupataankin kotiin jo toipumispäivänä nro 10. Että olisin kyllä mieluusti odottanut sen kahden viikon täyttymistä tai edes ensi viikon alkua. Kun käytännöshän mä oon arkisin kotona ypöyksin, lukuun ottamatta ihan aamua ja iltaa. No okei, mä ajattelin, että kenties selviydyn apuvälineen kanssa, kun mulla on oikeus saada esim semmonen tukikehikko vessanpytyn ympärille, josta voin ponnistaa käsivoimin alas ja ylös. No, arvatkaas huviksenne, oliko apuvälinekeskus auki eilen tai tänään? Arkenakin se on auki vain klo 9-15, eli miten mun mies sinne pääsis hakemaan mitään, kun se on töissä? Yks hoitaja muuten lohdutteli eilen, että, nooo, sun mies voi varmaan ottaa nyt vähä vapaata! (Ai yrittäjä? Joka on firman ainoo työntekijä? Hyvä idea, kas kun se ei meille pätkähtänyt mieleen!)

Toinen asia, joka mietityttää tässä äkkikotiuttamisessa, on se, että yllätys yllätys kotona mun lääkearsenaali pienenee sairaalaan verrattuna huomattavasti! Täytyy käytännös tulla siis toimeen panadolilla ja ibuxinilla, joita ei voi rouskia menemään kuin karkkia, vaan mulla on määrätyt kellonajat, koska voin niitä ottaa. Ja panadolin määrää ei saa ylittää. Kiinnostavaa siltä kantilta, että eihän siitä ole kuin pari yötä (ke-to-välinen) kun oli ne elämäni pahimmat kivut, koska yks vahva sairaalalääke jäi vahingossa ottamatta. No, siksipä ehkä jouduinkin nyt yöllä pari kertaa rapistelemaan lääkeliuskoja. Ne vaan sairaalassa kuittas tämän sillä, että pitää niitä lääkkeitä muutenkin alkaa kohta vähennellä. No joo, kohta mutta ei ihan vielä! Ei tämä ole mikään tähystysleikkaus, jonka jälkeen kivut on poissa noin viikossa. Näenhän mä tässä selkeen yhteyden resurssipulaan, ei voi kieltää. ”Osasto täynnä + hoitajia niukasti = kukas täällä olis vähiten henkihieverissä? Laitetaan se ulos.” Vaikka eihän se sairaala toki mikään lepokoti ole, mutta ei se siltä kyllä tuntunutkaan.

Kotona on senkin puoleen ihan kiva olla, että täällä on omat kosmetiikat ja vaikka en nyt kellariin saunaan tai suihkuun vielä kipasekaan, niin jonkinlaista parempaa lappupesua täällä voi harrastaa. Saairaalassa oli sellanen tunne, että haisen, kuin olisin vahingossa niellyt mädäntyneen rotan. Voi tietysti olla mahdollista, että se liittyi vaippoihin ja suolen toiminnan harjoitteluun. Mutta edistystä joka päivä! Kotona on myös kivaa, kun voi katella mitä tahansa elokuvia, toisin kuin sairaalassa, jossa on aika lailla telkun armoilla ja siellä pitää huomioida huonekaverikin. Siispä eilen illalla kotona näpsyteltiin Netflixiä, josta valikoitui elikuva ”Land”. Siinä nainen muuttaa johonkin Alaskan syrjäkylän syrjämökkiin ja tunaroi siellä. Lopussa käy ilmi, että häntä auttanut metsästäjä on kadonnut siksi, että hän makaa kuolinvuoteella ja on kuolemassa syöpään. Jeee. Lisää tälläsiä syöpäelokuvia. Muita en haluisikaan kattoa.

Yö meni lisälääkkeillä ihan jees, mutta heräsin puoli kuudelta saamatta enää unta. Oon selkeesti laitostunut sairaalassa, kun herään kukonlaulun aikaan, vaikka on sunnuntai ja sais nukkua…

Tänään tämmönen tuska

 

En nyt oikeen tiedä pitäiskö itkee vai nauraa, mutta mä aloin siis uneksia täällä petilläni ruoasta ainakin jo viikko sitten. Aluksi kuola valui kun ajattelin hampurilaisia, Friends&burgersin ranskalaisia ja kaikki dipit mukaan tai Kaivannon hot wingsejä. Sit mukaan tuli pizza. Lupasin pyhästi, että syksyllä, kun mennään mökille, ostan pelkästään itelleni kolme isoa pizzaa viikonlopun ruoiksi. Syön pizzaa aamupalaksi, lounaaksi, kahvin kanssa, päivälliseksi, iltapalaksi ja kääriydyn vielä yöksikin pizzaan niinkuin peittoon ja imeskelen pizzan reunaa nukahtaessa, niinku lapsi peukaloa. 

Se oli kuulkaa vasta alkua.

Päivä päivältä himoitsin pizzaa enemmän kuin koskaan ennen ja enemmän kuin mitään koskaan. Lopulta tää kulminoitui siihen, että en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin pizzan ajatteluun. Selasin Napolin, Lucan, Sitkon ja Basilicon pizzalistoja. Luin hitaasti joka täytteen ja näin pizzan rakentuvan silmieni edessä. Sain loistoidean; me tehdään jälkikasvun kanssa sellanen haaste, että syödään kaikki Napolin 100 pizzaa numerojärjestyksessä, ei poikkeamia. Napoli on vaan niin pirun suosittu, että sinne on aina  ihan ultimaattinen jono. Mun tarvii varmaan hankkia pyörätuoli tai vähintään rollaattori, jotta jaksan jonottaa niiden pizzoja kymmeniä tunteja seuraavan vuoden tai parin aikana!

Voiskohan pizzaa muuten laittaa blenderiin oliiviöljytujauksen kanssa ja pursottaa massan suoraa suoneen? Pahus, kun se kaulavaltimokanyylikin otettiin jo pois! Ei sillä, että sairaalaruoka olis pahaa! Olen varmaan sairaalan kiitollisin potilas, kun ruoka on maittanut koko ajan ja musta ne ruoat on oikeesti tosi hyviä. Oikein aina odotan, että mitä tänään mahtaa olla lounaaksi tai päivälliseksi ja syön aina lähes kaiken. Paitsi usein en kyllä jaksa jälkkärit enää, kun tuntuu, että täällä saa ruokaa joka kolmas sekunti! On nämä sairaalaruoat kyllä muuttuneet hurjasti vuosien saatossa. Ei mun mielestä ennen saanu jacky makupala-vanukasta, taikka suunnilleen mitään sen kummempaa kuin armeijan soppatykki pystyi tuottamaan 50-luvulla… Mutta voi myös olla, että jos ihminen on syömättä monta päivää, niin se ihan tavallinenkin arkiruoka on vaan sit superhyvää!

Mainitsin eilen hoitajalle, että hitsi kun mulla on aivan järjetön pizzahimo, ollu jo päivätolkulla! Hän vastasi siihen, että tiedätkös mistä se johtuu? Sun elimistö alkaa nyt huutaa niitä rasvoja ja muita ravintoaineita. Että jos sulla on mahdollista, niin pyydä läheisiä tuomaan huomenna pizzaa. Meinasin tippua lepositeistäni; siis mitä, saanko mä oikeesti jo nyt syödä pizzaa???!!!! Jooo, ei mitään estettä. Herran jumala… ettepä arvaa mitä syön tänään lounaaksi! Tässä sen nyt näkee; universumi vastaa kyllä, kun siltä pyytää. Tai no, tytär ehkä, mutta kumminkin. Waude!

Haha, mä nään nyt jotenkin sieluni silmin sen kuolan määrän, jonka tämä synnytti… villi veikkaus, että joku muukin saattaa syödä tänään ehkä pizzaa. 

Elämäni kivuliain päivä

Huh, kaikenlaista voi sattua!

Onneksi ei mitään vakavaa takapakkia kuitenkaan. Koetanpa vähän valottaa tilannetta. Kuvailen ensin olosuhteita sitä kautta, että jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen millaisissa sfääreissä eilen pyörin.

1) kuvittele, että se huonelämpötila, jossa olet tottunut nukkumaan, nostetaan viidellä asteella, etkä pääse siitä pois. Jos nukut 20 asteessa, nyt se olisi 25 ja jos 24 asteessa, niin nyt 29:ssa.

2) kuvittele, että makaat siinä kuumassa huoneessa ja sinulla on maailman kauheimmat ilmavaivat. Mahassa kiertää niin, ettet pysty olemaan juuri hetkeäkään aloillasi. Et kuitenkaan voi noustakaan, vaan pyörit varovaisesti kyljeltä toiselle. On pakko ähkiä kivusta. Mikään ei auta.

3) kuvittele että olet henkisesti aivan lopussa; olet saanut hiljattain jonkun todella musertavan uutisen, joka saa sinut jo valmiiksi itkuiseksi. Siis sen kivun ja kuumuuden lisäksi.

4) kuvittele, että tässä kaiken keskellä olet juuri synnyttämässä (sori miehet, voi olla vähän vaikeaa, mutta try hard!) ja synnytyspoltot on muuttuneet jatkuvaksi pötköksi. Selkä on kuin tulessa! Ja vatsaan sattuu ja on kuuma ja olet itkuisen lohduton.

5) kaiken ilon keskellä joku on sirotellut sänkyysi paljaan selän alle viisi pikkulegoa, joita et saa itse pois! Ne pistävät ja sattuvat ja painavat ja häiritsevät. Mutta et oikein voi tehdä mitään. Siinä synnytyspoltoissa, vatsakivuissa, lohduttomana ja kuumissasi.

Naurettava ja helkatin epätodellinen tilanne, eikö vaan? Mutta sellainen oli mun eilinen ilta suunnilleen kello kuudesta eteenpäin. Otin lääkkeitä, mutta ne ei vaikuttaneet mitenkään. Kirosin, että näin sitä saakeli sairaalassa ”pidetään kivut loitolla”! Melatoniinilla sain jonkinlaisen unen päästä kiinni, mutta heräsin hätkähtäen viiltävään kipuun vajaan tunnin kuluttua. Huonekaverin mielestä huoneessa oli yhtäkkiä jäätävää ja hoitaja oli sulkenut tuuletusikkunan. Aamuiset lääkärin sanat siitä, että munkin kohdalla on 80% todennäköisyys, että munasarjasyöpä uusiutuu, vaikkei koko roippeita ole enää mailla halmeilla, tekivät mielen itkuiseksi. Suoli ei ole vielä oikein yhteistyöhaluinen ja kaikki ruoka ja juoma pistää sen hyvin kipeäksi. Aamulla selvisi, että yöpöydälle oli unohtunut yksi tosi tärkeä vahva kipulääke ja mun leikkauskipu oli yltynyt hallitsemattomaksi, johon ei meinannut auttaa mikään. Ja entä ne legot sitten? Kuvassa näkyvä kova muovinen kanyylinkorkki -tai mikskä sitä ikinä kutsutaankaan- ja neljä muuta vastaavaa muoviosaa oli tosiaan vaan jäänyt erilaisista toimenpiteistä pyörimään sänkyyn ja päätynyt selän alle!

Tänään cuplaton-lääke jo vaikutti mukavasti ja ilmavaivat poistuivat kuin taikaiskusta. Suoli ei silti toimi mitenkään normaalisti vielä, tietenkään. Onhan sitäkin parkaa kidutettu varsin raa’alla tavalla! Siirrelty ja pengottu ja järjestelty uudelleen ja vielä napsattu kappale pois ja ommeltu ronskisti saumat yhteen. Yök! Huonekaveri kotiutettiin ja saan nauttia vaikka miten viileästä jos haluan. Tänään on oltu tarkkoja lääkkeitten kanssa ja nyt mitään ei ole unohtunut. Olen heti oireiden alkuvaiheessa pyytänyt äkisti lisälääkettä. Muovirojut on pengottu sängystä ja olen kyllä näyttänyt paheksuvaa naamaa muutamallekin hoitajalle moisesta huolimattomuudesta! Ja henkinen puoli - no se sahaa päivän ja hetken mukaan, mutta ollut tänään verrattomasti parempi kyllä.

Naurettavaa kyllä, eilen tapahtui vielä sekin, että kun vihdoin pääsin sellaiseen tilaan, että olin vain hiljaa paikoillani ja keskityin hengittämiseen ja vaivuin johonkin horteeseen noin kello kaksi yöllä, heräsin hätkähtäen melkein heti siihen, että joku eksynyt potilas harhaili huoneessamme! Huuteli, että ”missä mä oon?” ja että ”mä oon eksyny!” Voi herran jumala, tämäkin vielä… ehkä tuollekin voi joku päivä nauraa, mutta eilen lähinnä halusin tappaa jonkun.

Täällä sairaalassa jokainen päivä on erilainen ja eri vointinen. Myös jokaisen päivän sisällä on vuoristorataa. Jos aamu on loistava, voikin ilta olla maailman pahin tai toisin päin. Tänään pääsin eroon epiduraalikanyyleista. Tai eilen jo siis kipupumpuista, mutta varsinaiset kanyylit otettiin vasta aamulla. Eipä tuntunut miltään. Huomenna olis ohjelmassa kaulavaltimon kanyylin poisto ja virtsakatetrin poisto. Tuo kaulavaltimojuttu kuulostaa ällöltä, mutta se on itse asiassa aivan perhanan kätevä! Etenkin mulle, koska mun suonet on niin piilossa, että monesti pistäminen on kiduttamista. Nyt mulle on vaan puskettu samaan kanyyliin kaikki ja otettu verikokeetkin siitä. Paitsi yks aamu, kun hoitaja ei saanut kanyyliä jostain syystä toimimaan ja labran pistäjä tunaroi mun käden kanssa. Se sattui! No näiden kahden piuhan jälkeen mulla ei sitten olekaan enää mitään piuhoja perässä, joten voin juosta vaikka hittoon täältä… ja ihan oikeesti kotiuttamistakin on väläytelty, mutta omasta mielestä en pärjää vielä kotona. Katsotaan mitä loppuviikko tuo tullessaan.

 

Viikko pähkinänkuoressa

 

Huh, onpas ollut viikko! Varsinainen elämäni viikko kyllä.

Palataanpas viime viikkoon ja käydään päivä päivältä läpi pääkohtia.

Ke: itkua ja pelkoa tätä koko paskaceissiä kohtaan! Leikkaus alkaa klo 8 aamulla ja kestää 8 tuntia. Leikkaus on ns ultraradikaalileikkaus (eli iso levinneen munasarjasyövän leikkaus). Leikkaustulos on R0, joka tarkoittaa, että kaikki näkyvä kasvaimisto on saatu poistettua. Sisuksista lähti siis munasarjat, kohtu, vatsapaita, umpisuoli ja pieni kappale paksusuolta. Ja sitten teholle. Eka kysymys ”onko mulla avanne?” Ei ole. Luojalle kiitos!

To: Teholla on kipuja, enkä saa nukuttua kuin joitain kymmenen minuutin pätkiä. Häiritsevää oli etenkin opiskelijoiden raikuva nauru vähän väliä. Paikassa jossa ihminen lepää ison toimenpiteen jälkeen, vähintä olisi, että saisi edes hiukan nukkua, vai mitä? Mietinkin, että onko vieruskaverini kuuro, kun he kailottivat hänelle kaikki asiat hirmu kovaan ääneen. Mutta siis elossa ollaan.

Pe: siirto osastolle. Kuumetta 38,5. Olen ihan tuhannen uupunut. Ei kipuja, mutta helvetillisen kuuma koko ajan!! Kotona olen tottunut nukkumaan 5 astetta matalammassa lämpötilassa ja olen tuskainen pelkästä kuumuudesta. Päivän mittaan oksentelen useita kertoja ja sitten sanotaan ”no nyt olet ansainnut nenä-mahaletkun!” Jipii, kuulostaa siltä kuin saisin mitalin! Kurkkuongelman takia (josta lisää tuonnempana) meinaa mennä taju, kun letkua asennetaan. Muuten se on vaan yököttävää ja kestää hetken. Heti sen jälkeen on parempi olo, kun vatsan sisältö alkaa valua letkua pitkin kohti pussia. Suolisto on lakannut toimimasta nääs.

La: aamu on valoisaa mieltä ja sitten tulee -kuulemma tyypillisesti- notkahdus. Olen väsynyt vaikka olen vain harjoitellut sängylle istumaan nousua. Illalla tulee henkinen takapakki. Saan paniikin, haluaisin repiä kaikki vaatteet ja tukisukat hemmettiin ja asettua jääpalojen sekaan lepäämään. En ole vieläkään saanut nukuttua kuin tunnin-parin öitä. Saan rauhoittavia ja vaivun lopulta johonkin koomaan, mutta nukun vain nelisen tuntia. Onneksi saan pitää ikkunaa auki!

Su: Selkeästi parempi olo. Väsyttää tolkuttomasti aika pienestä. Jopa siitä, kun oma perhe käy vierailulla. Siksi kiellän kaikki muut vierailut. Olis ihan jees, jos täällä voisi nukkua, mutta ei voi. En saa unta, ja jos saan, niin uni rikkoutuu siihen kun hoitajat käyvät mittaamassa verenpaineet, happisaturaation ja kuumeen. (Kuume sahailee 36,8-37,6 välillä) ja kun noin puolentoista tunnin välein joku kone piipittää. Onneksi en enää kuule musiikkia. Aika hiton rasittavaa kuunnella repeatina ”oi muistatkos Emma sen kuutamoillan” kuus tuntia putkeen! Taikka ”Rööperin kuu…. Rööperin kuu…Rööperin kuu… Rööperin kuuu!” tunnista toiseen. Lasken että mussa oli enimmillään kahdeksan eri piuhaa kiinni. Enää on kuusi! Se on jo juhlan aihe!!

Ma: Tänään on odotettu fyssaripäivä. Mutta se menee myttyyn, koska jaksan vaivoin nousta seisomaan ”Fordia” vasten. En todellakaan jaksa kävellä!! Saan siitä vähän pyyhkeitä. Mulla on kaksi epiduraalikanyyliä, joista menee lääkepumpulla (muiden lääkkeiden lisäksi) kemiaa sisuksiin. Toista lääkettä jo laskettiin yhden pykälän verran, mutta aamusta se pitää nostaa takaisin, koska ylävatsaan sattuu niin peevelisti. Kipu pyörii koko päivän vatsan alueella, eikä lääke vaikuta siihen yhtään. Jossain vaiheessa tajuan, että ahaa, nyt suolet on alkaneet varmaan toimia! Ja sekös saa mut pyörimään tuskallisesti sängyssä edestakaisin. Olenkin jo muutaman päivän pitänyt tiukkoja neuvotteluita suoleni kanssa, tähän tyyliin: ”Kuules nyt suoli, sovitaanko, että sinä et nyt ole se hienohelma meistä, vaan minä olen! Minä käytän vintagetanttuja, koruja, huulipunaa ja parfyymiä!! Ja sinä alat vaan nyt toimia!” Ja illalla sitten muutuinkin varsinaiseksi sinappikoneeksi… arvelen, että ette halua tietää yhtään enempää aiheesta, mutta tämä on siis todella hyvä asia!!

Ti: seitsemäs päivä. Virtaa on yhtäkkiä ihan eri lailla! Nukuin ensimmäistä kertaa varmaan 7 tunnin yöunet. (Mun mittarit ei piipitä enää niin tiuhaan ja mittauksiakin tehdään jo paljon harvemmin). Äsken tein fyssarin kanssa noin 30m kävelylenkin ja nyt odottelen lääkärin kiertoa. Kyllä tämä tästä! 💪💪💪

Elossa!

 

En jaksa vielä kirjoittaa enempää, mutta leikkaus meni hyvin.

Pelko vaan pahenee

 

Huh huh, aika rankkaa kyllä tämä leikkaukseen valmistautuminen henkisesti. Oikeastaan jos multa kysyttäis (mitä aina tehdään ihan liian vähän! Hohoi hallitus, Putin, Kim-Jong-kukakulloinkin, kaikki tahot; täällä ollaan ja olen valmis antamaan neuvoja kyllä!) niin sanoisin, että kysykää haluaako potilas tietää kaiken! Että jos hän ei halua, niin antakaa tieto vaikka omaiselle. Mä oon aika vakuuttunut, että leikkauksen ja toipumisenkin (ehkä) kannalta olis parempi, jos en olis näin järkyttävän paniikissa. Viimeset neljä viikkoa on olleet toki jännittäviä ja verenpaine on ollu mukavan isoissa lukemissa, mutta nyt kaikki lukemat on taatusti aivan julmettuja! Eiks ois vaan parempi tepastella leikkaukseen rauhallisena, luottaen lääkäreiden ammattitaitoon? Ja herätä sitten semmosena, kuin mut on leikelty? Sen sijaan mä tiedän nyt pitkän listan riskejä, jotka on paljon todennäköisemmät just tässä mun leikkauksessa, kuin jossain pienemmässä syöpäleikkauksessa. Mä tiedän prosentit kuinka monella on komplikaatioita. No ei nää tiedot ainakaan rauhoita mua. Ei todella!

Esim että niiden tavallisten (munasarjat, munatorvet, kohtu, vatsakalvo, vatsapaita) lisäksi voidaan joutua poistamaan tai osittain poistamaan 9 muuta elintä. Ja että komplikaatioita oli vielä pitempi lista. Hemmetti, en haluis tietää!! 

No, tänään lyheni tukka entisestään. Kauhee säätäminen siinäkin aikataulujen kanssa. Nykyään tuntuu, että jos jotain laitan kalenteriin, niin joku sairaalan taholta ihan varmaan pyyhkii sen pois tai vaikeuttaa asiaa ainakin roimasti. Mutta muuten hauska, kun niskaan tuulee yli 20 vuoden tauon jälkeen! Voi olla, että innostun pitään lyhyttä tukkaa jonkun aikaa. Sitä paitti harmaat näkyy nyt ihan eri lailla ja mä tykkään kyllä niistä. Oon aina pitäny harmaita hiuksia kauniina.

Lääkärin luvalla tankkaan sokeria!

 

Tänään aamupäivä kului TAYSissa. Ensin tapasimme leikkaavan lääkärin, joka selitti oikein perin pohjin lähestulkoon kaiken. Melkein osaisin itsekin nyt leikata vastaavan tapauksen! Tai no, ainakin tiedän aiheesta enemmän kuin eilen ja jotenkin rupesi tuntumaan vähän jo siltä, että tarviiko mun oikeestaan tietää ihan kaikkea - ottaen huomioon, että olen ihminen joka ei pysty telkustakaan katsomaan mitään toimenpiteitä, taikka halua eläytyä niihin jonkun kertomana. No joka tapaukses sain nyt kattavan reportaasin kaikista tienhaaroista, joita leikkauksen aikana voi olla tulossa vastaan. Esim että jos syöpä on maksan isojen verisuonten juuressa, niin leikkausta ei voida tehdä. (Eli se mun alkuperäinen pahin visio vois oikeesti olla lähellä, että todetaan, että jaaha, täällä on nyt niin paljon syöpää, että ei voida tehdä mitään… paitsi lääkitä, myrkyttää ja sädettää.) No mitkään pahat visiot ei haittaa, sillä unohdin jo 98% siitä kaikesta, jota mulle yritettiin tänään kertoa.

Lääkäri sanoi, että nyt saan tankata sokeria oikein olan takaa, jotta jaksan leikkauksessa sitten vararavinnon turvin. Tjaaa… kaippa ne säästää tiputusnesteissäkin jo nykyään, joten minähän syön! Tai sitten voisin ehdottaa, että pistäisivät tippaan Cokista, eikä sit mitään onnetonta zero sugar-luirua, vaan sitä originaalia kunnon tavaraa. Tulinkin nyt sitten Lielahden kartanon kautta Niemen kartanolle (ja se Niemen kartano muuten on vanha käsite, vaikka siitä nyt väännetäänkin kättä Tampereen mediassa… ehkä otan yhteyttä ratikkapysäkin-nimi-toimikuntaan, kunhan syövältäni ehdin) … niin tulin siis tänne ryystämään sokeria ja nauttimaan esivanhempien tanhuvista.

Takaisin aamupäivään ja TAYSiin. Lääkärin pakeilta mentiin hoitajan juttusille, joka kertoi ummet ja lammet - onneks kaikki on paperilla - ja antoi tukisukat ja sitä rataa. Melkein kaikki samat jutut kuin edelliselläkin kerralla siis. Paitsi, että tietysti vähän eri, kun on ihan eri leikkauslaajuus kyseessä. Sieltä mentiin anestesiatyypin juttusille ja selvisi, että ilmeisesti olen niin tujuissa mömmöissä ihan hyvän aikaa, että tuskin tulen päivittelemään blogiakaan ihan samana tai seuraavanakaan päivänä. Mahdollisesti ekoina päivinä juttelen tippatelineen kanssa ja luonani vierailee väkeä X-planeetalta. Ei haittaa, kunhan ei ole kipuja! Nyt mun huumekielteisyys meni lepoasetukseen ja olen sitä mieltä, että koko tarjotin tänne vaan ja vaikka vähän tiskin alta lisääkin.

Lopuksi mentiin vielä avanneasentajan luo ja kaiken varalta mun mahassa on nyt neljä permanent-tussilla piirrettyä luumun kokoista mustaa palloa, ihan vaan, jotta leikkaaja tarvittaessa näkee mihin ne avanteet tulee asentaa. Tai ei niitä siis neljää tule, vaan yksi, jos sitäkään. Ehkä piirrän kotona vielä muutamia katkoviivoja ja ohjeistan parin cm:n rasvaimuun. Otetaan kaikki hoidot nyt koko rahan edestä, kun kerrankin ollaan sopivasti hollilla siinä puukon alla. Samalla mahtais mennä suonikohjut ja muukin sohjo? 

Laukkuja, osa 15

Tässä on yksi rakkaimmista laukuistani! Se on mumman laukku, jonka olen pelastanut hänen talostaan 90-luvun alussa, ennen talon purkamista. Laukku oli huonossa kunnossa ja se vaati jo mittavia toimenpiteitä, jotta sitä voisi käyttää. Alkukesästä ostin siihen siis remmin ja sitten purin sisältä koinsyömän vihreän vuorikankaan ja vein laukun suutarille. Suutari ompeli laukun etuosaan huopahatusta purkamani kukan ja sisälle uuden vuorin. Mietin uutta vuorikangasta kauan ja hartaasti ja lopulta päädyin tähän kuviolliseen kankaaseen. Laukun tahroja on myös jynssätty, voideltu ja osittain maalailtukin. Nyt laukku on upea ja niin ehostettu, kuin vanha tekonahka vaan ikinä voi olla!

Positiivisia ja negatiivisia juttuja

Mulle on sanottu, että mä oon positiivinen kaiken tän keskellä. No, en tiedä, vähän sitäkin ja vähän kaikkea muutakin.  Ihan alussa, kun en ollu vielä käyny ollenkaan gynekologilla, olin ihan hermona ja mietin tähän tapaan: ”apua, mikä mulla on? Onks tää jotain vakavaa… onko mulla syöpä (no ei kai nyt sentään…) mutta apua mikä tää on?? Onko tää syöpä?!…” päivästä toiseen. Sit kun tuli ne ekat verikokeiden tulokset ja se syöpäantigeeni on oli niin korkea, purskahdin itkuun. Sit jotenkin kokosin itseni ja ajattelin että ”no niin, okei, syöpä. Se se todennäköisesti voi olla. No okei, kääk, mutta se hoidetaan. Huh silti.” Sit kun sain lopulta kuulla, että syöpä on levinnyt, niin olin jotenkin pimeellä tavalla tottunut asiaan ja vaan suunnilleen kulmakarvojen kohautuksella menin eteenpäin, että ”jaaa… syöpä, levinnyt? Okei. Mitäs tässä sit sen kummempaa.” Ja aloin jännittää kaikkea epäoleellista, kuten niitä pistoksia ja pieniä kipuja. Kai se on jotain hassua selviytymisstrategiaa. Ai että olenko miettinyt kuolemaa? Totta hitossa. Mutta se ei ole mun tarjottimella nyt se suurin ja etummaisin asia, koska se on joka tapauksessa aika kaukainen juttu. Sehän mua siis ei pelota. Kaikki muu ennemminkin.

 

Se mikä mua tympii just tässä hetkessä, on kaikki semmonen, että nyt meni suunnitelmat uusiksi. Mulla oli isona haaveena käydä tänä kesänä vielä paapan lapsuudenkodissa, hänen äitinsä lapsuudenkodissa ja  vielä hänenkin äitinsä lapsuudenkodissa! Ne on kaikki siellä mun lapsuuden maisemissa ja ne talot on olleet mulle aina todella rakkaita ja tärkeitä. Sitten mulla oli paljon suunnitelmia tavata monia ihania ihmisiä, pitää aktiivisemmin yhteyttä ja myös luoda uusia suhteita. Oli suunnitelmissa edetä lapsuudenkodin rempassa tiettyyn pisteeseen, josta olis hyvä jatkaa ensi kesänä. Oli haaveena, että mentäis Korppooseen hotelli Nestoriin syömään maailman parasta ruokaa, mentäis Ullman’s Villaan yöpymään, menisin Helsinkiin johonkin houkuttelevaan hotelliin, kun syksy on ankeimmillaan. Samalla oli tarkoitus lisätä töissä viikkotuntimäärää, koska olen nyt ottanut tän uuden alan kanssa ihan lunkisti vuoden verran. Kaikki se ja moni muu asia menee nyt tauolle.

Se mistä olen tyytyväinen on, että olen muuttanut elämän suuntaa tässä vuoden parin aikana. Lähtenyt työpaikasta, joka sai minut lopulta voimaan pahoin ja löytänyt ihan uuden alan, jossa tunnen olevani oikeassa paikassa. Ryhtynyt miettimään mikä elämässä on tosi tärkeää! Että se ei suinkaan ole tehokkuus ja raha ja kaiken materian haaliminen. Että kaikkein tärkeintä on voida hyvin ja säteillä hyvää oloa sitten myös ulospäin. Karistaa niitä melko kylmiä arvoja pois itsestä ja esimerkiksi ottaa enemmän omaa aikaa, nauttia palveluista materian sijaan, pysähtyä hetkiin, kuunnella mitä luonnossa kuuluu, katsella ympärille ja huomata ihan pieniä juttuja ja nauttia niistä. Nuuhkia tuoksuja kesäaamuissa, talvipakkasilla ja kevään kynnyksillä. Siis sellaista tyytyväistä ja mukavaa itseensä panostamista jokaisessa asiassa. Esimerkiksi kyllästyin tässä kerran tiskikaapit arkilaseihin ja vaihdoin ne niihin harvoin (jos koskaan) käytettyihin juhlalaseihin. Olen ollut tyytyväinen!

Eilen mieleen tupsahti semmonen peruskysymys, että olenko onnellinen? Kuulostelin itseäni hetken (kauaa ei tarvinnut) ja totesin, että kyllä olen! Kaikesta huolimatta. Tämä terveyden notkahdus ei särje sitä perusonnellisuutta, joka mussa on sisällä. Aika usein mietinkin, että voi kuinka onnelliselta tuntuu; mulla on rakastava mies, ihana tytär, läheisiä ja tärkeitä ihmisiä ympärillä, suloinen koti, elämä täynnä seikkailuja ja jännittävä tulevaisuus edessä. Onnellisuus tuntuu pehmoisena, lämpöisenä tunteena rinnassa, sellaisena valopallona sydämen kohdalla. Tottakai olen välillä surullinen tai vihainen tai superärsyyntynyt, mutta ne on kuin laastareita pinnalla, ne tulee ja menee, eikä hetkauta varsinaista sisintä mihinkään suuntaan. Hassua kyllä, että edelleen se on niin.

Eristys edessä

 

Eilen tajusin, kun puhuin syöpää sairastavan ystävän kanssa, että tästä loppuvuodesta tuleekin varsin erilainen kuin mistään koskaan aiemmin 52:n ikävuoteni aikana. Se pistää jopa introvertin kiristelemään hampaita. Enkä nyt tarkoita sitä, että ’olen sairas’, vaan sitä, että jos se esim kuuden kerran sytostaattihoitokuuri aloitetaan leikkauksesta toipumisen jälkeen, niin konkreettisesti se tarkoittaa vähintään puolen vuoden eristystä. En voi mennä minnekään, jossa on vähänkin ihmisiä, eli ei ruokakauppaa, ei postia, ei junaa, bussia, kahvilaa, kyläreissua. Ei myöskään ketään meille. Se tarkoittaa, että puolustuskyky menee nollille ja voin saada pienestäkin syysflunssasta kohtalokkaan päätepisteen tälle kaikelle. Helvetin helvetti!

En osannut varautua siihen mitenkään. No, ehkä elämän mittakaavassa puoli vuotta - tai vähän enemmän - kuluu melko nopsasti. Ja kotona puuhailu on kivaa! Mutta entä jos on huonovointinen ja äreä ja kipeä, eikä jaksa mitään. Sitten en tiedä. Ehdin jo vähän suunnitella, mitä kaikkea kevyttä ja pientä voisin tehdä kotona; lukea kaikki kirjat,  kaikki ne kymmenet hyllymetrit, jotka odottaa vakaasti ja mihinkään karkaamatta. Voin myös katsoa elokuvia; äkkilaskemalla edessäni olevalla hyllyllä on ainakin 60 elokuvaa, jotka olen nähnyt vain kerran, tai en ollenkaan ja Netflix tursuaa lisää. Voin kirjoittaa; ehkä muutakin kuin tätä blogia, kenties jopa niitä sukukronikoita. Voin ryhtyä taas piirtämään, sillä välineitä on kyllä! Voisin tosiaan opetella uudelleen senkin taidon, jota rakastin lapsena yli kaiken. Ja voisin tehdä käsitöitä. En edes yritä luetella mihin kaikkiin tekniikoihin minulla on mahdollisuus ja valmiudet. Jos vain jaksan, niin aika loppuu kyllä kesken. Ilmoitankin ehkä kaikille, että nähdään viiden vuoden kuluttua, minä vähän piirtelen täällä…

Pieniä ongelmia isojen keskellä

 

Edelleen inhoan napapiikkien pistämistä ja kaikkea pistämistä ylipäätään eniten. Ihan päätöntä tässä tilanteessa, kun edessä voi olla vaikka mitä, niin pelätä jotain minimaalisinta mahdollista… mutta eipä sille mitään mahda. En oikein tiedä onko mulle jäänyt sieltä varhaisista elinajoista joku superkammo piikkeihin, koska 1200g keskosena mua on jouduttu pisteleen ja etenkin on ollu hankala löytää paikkaa johon pistää. Äiti kertoi, että kantapäissä mulla oli sit tarpeeksi lihaa, johon pistettiin. Miten isolta pienikin piikki niin pienestä ihmisestä tuntuu! Etenkin sen ajan piikit. Yöks. Mä en pystyis ikinä oleen mikään sairaanhoitaja (joten hatunnosto heille!) enkä pistämään tai operoimaan ketään millään tavalla. En halua myöskään katsoa, kun mua pistetään, vaikka veren näkeminen ei olekaan mikään ongelma, vaan se ite operaatio.

Aamulla totesin, että jeeess vatsaa ei enää arista niin paljon kun kääntyy tai nousee, joten puolitin Ibuxinin. Mun täytyy muutenkin himmailla lääkkeitä ennen sitä isoa leikkausta. Panadolia menee kokonainen tabletti ja Ibuxinia nyt puolikas, kolmesti päivässä.  Tuttua puuhaa niiltä ajoilta, kun sappi ryökäle päätti äkkiseltään suuttua ja se piti kiskoa pois. Sama tähystystoimenpide ja samat lääkkeet. Muistelisin vaan, että sillon olin heikommassa kunnossa ja jotenkin paaaaaaljon väsyneempi monta päivää. Tänään oon pirteä ja etenkin nälkäinen! Ruokahaluun tämä kaikki ei kyllä ole vielä vaikuttanut!

Eka yö kotona takana

 

Kotiutuminen oli kivaa, vaikka en mä sairaalaakaan koe pahana. Ajattelen, että siellä ollaan kuin hotellissa  tai parempaakin, kun ruoka tuodaan sänkyyn ja kaikki passataan eteen. Ainoostaan se häirittee, kun yöllä joku kolistelee vieressä tai hoitajat tulee mittaan verenpaineita ja mitä muuta kaikkee. Nykyään niillä yököillä on tosin taskulamput, niin että ne ei räväytä kattolamppuja heti ekana päälle. Omaa tyynyä kaipasin ihan hurjasti, koska vääränlainen tyyny saa aikaan pienen päänsäryn. Siks varaudun ens kerralla ottamaan oman tyynyn mukaan.

Se, mitä sain eilen lääkäriltä tietää, on seuraavaa; mulla on paitsi molemmissa munasarjoissa syöpää, niin sen lisäksi myös sellaista pientä nasturaa aikalailla. Sitä on virtsarakon pinnalla, vatsakalvossa, maksan pinnalla ja palleassa. Ne leikataan kaikki pois ja sen jälkeen, kun sitä mikroskooppista syöpäsolua on veressä ynnä muualla, kulkeutumassa eteenpäin, saan muutaman kerran solumyrkkykuurin. En nyt muista oliko se kuusi kertaa, vai mitä lienee. Että sellainen loppuvuosi tästä on tulossa. Hyvissä käsissä kuitenkin tunnen olevani, eikä pelota muu kuin piikit ja kaikki vastaava epäoleellinen, kuten että suljetaanko pitkä viilto tikeillä vai hakasilla. Yök, tekee ihan pahaa ajatuskin hakasista!

Jaa, että mikä on nastura? Se on pieni kasvaimen alku, joka näkyy silmämääräisesti, mutta joka on vielä niin pieni, että patologi ei osaa sanoa siitä mitään täysin varmaa. Mutta mun tapauksessa on ihan vaan teoreettinen mahdollisuus sille, että se kaikki nastura olisikin ihmeen kaupalla jotain muuta. Eli syövällä mennään, jotta oltais realisteja. Senkin selvitin eilen, että mikä on syövän ja sen rajalaatuisen kasvaimen ero. Syöpä kuulemma kairautuu elimeen sisälle ja tekee siellä tuhojaan. Rajalaatuinen tekee myös etäpesäkkeitä, mutta ei kairaudu vaan on pinnassa, eikä tee tuhoja.

Nyt vaan sitten toivun tähystysleikkauksesta tässä kotona ja pääsen tosi pian siihen varsinaiseen isoon leikkaukseen, jonka tekee huippu-syöpäkirurgi, joka on tottunut tekemään isoja leikkauksia. Kehaisenpa tässä vielä, että hän on saanut koulutuksensa ihan Saksassa saakka, vaikka onkin supisuomalainen. Olen ihan turvallisissa käsissä siis. Nyt mä oon hypänny tämmöseen isoon höyryjunaan, joka vie mua vakaasti eteenpäin ja en voi muuta kuin olla kyydissä ja katella ikkunasta ulos tukka lepattaen. Kohta se tukka muuten lyhenee entisestään. Ja lopulta se lähtee pois kokonaan. Katsotaan sitten jännityksellä millanen uus tukka mulle kasvaa. Sitä kohti siis!

Kohdassa kolme eletään

 

Ja nyt niitä rankempia kuulumisia. Tulin eilen aamulla sairaalaan, luullen tulleeni leikkaukseen. Mun ihana lääkäri tuli juttelemaan juuri ennen leikkausta ja kertoi mitkä on nyt näkymät ja suunnitelmat. No ensinnäkin siitä mun listasta; kerroin siitä lääkärille: ”kohta 1) ei syöpää, kohta 2) syöpä, mutta vain paikallinen, kohta 3) levinnyt syöpä, mutta hoidetaan, kohta 4) levinnyt syöpä, mutta ei voida tehdä mitään” hän sanoi, että nyt mennään tätä kohtaa kolme, eli levinnyt syöpä, mutta hoidetaan. Ja siksi mulle eilen tehtiinkin vain tähystyksessä koepalojen otto. Koepaloja otettiin ainakin vatsakalvolta. Tänään saan tietää sitten mitä siitä saatiin irti. Mutta tänään pääsen myös kotiin odottelemaan varsinaista isoa operaatiota.

Lääkäri kertoi, että tämä munasarjasyöpä on siitä pirullinen, että se leviää nopsakasti. Kysyin, olisko mun pitänyt käydä tiuhaan gynekologilla ja ultrassa, mutta kuulemma tämä on ihan onnenkauppaa. On sellaisiakin tapauksia, että syöpälääkärin ultra on näyttänyt täysin tervettä ja kolmen kuukauden kuluttua syöpä on ollut levinneenä jo laajasti. Great, mukava kaveri totta tosiaan! Nyt vaan sitten odotellaan tuloksia, että mikä oli mun aikaikkuna, että ehdinkö just ajoissa, vai hiukka myöhässä. 

Ja ne suunnitelmat sitten. Riippuen eilisistä tuloksista mut joko leikataan pikaisesti (jätän sen tarkan ajan taas kertomatta, koska en jaksa vierailijoita, ymmärtänette?) taikka annetaan kolmen kerran kuuri sytostaatteja ja leikataan vasta sitten. Sytostaateilla eli solumyrkyillä pyritään hidastamaan ja pysäyttämään levinneisyys ja niitä annetaan noin kerran kuussa. Ja ne on sitten semmoisia, että tukka lähtee. Siihenkin mulla on oma varasuunnitelma, koska olen miettinyt tätä monelta kantilta jo pari kolme viikkoa sitten. Näillä mennään tällä hetkellä, mutta olen ihmeen valoisalla mielellä tulevan suhteen.

Minulla on iso joukko tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa olen viestitellyt joko mesessä tai tekstarilla tästä tilanteesta. Mutta jokainen ymmärtänee, että tässä vaiheessa ei jaksa kirjoittaa yksityisviestillä samoja asioita kaikille. Siksi ohjasin monet seuraamaan blogiani, sellaisetkin, jotka eivät siitä ole ennen tienneet. 

Ei haittaa, jos ei osaa omasta mielestään sanoa mitään. Te annatte minulle paljon voimaa! Olette ihania. Kiitos! ❤️

Laukkuja, osa 14

 

Tämän pikkuriikkisen sulottaren olen hankkinut jo 90-luvulla. Pussukka vähän näyttää siltä, että joku on joko tuunannut sitä myöhemmin taikka sitten purkanut siitä jotain. Ihan en miellä, että tämmönen käsikynkässä on lähetty polkkakisoihin. Mutta silti se on yksi suloisimpia laukkujani! Ikää laukulla on heittämällä noin 100 vuotta.

Laukun päällikangas on mustaa ripsiä, materiaali on vähän kysymysmerkki… olen miettinyt voisiko se olla silkkiä, tai sitten sillaa, eli varhaista viskoosia. Vuorikangas on mustaa… hmm mahdollisesti puuvillaa. Toisessa sivussa on vetoketju ja yläosa on kursittu kummalliselle rypytykselle.

Paraatipuolella on helmikirjontaa, paljetteja ja sekä metallilankakirjontaa. Erityisen tästä tekee se, että noin pieniä helmiä ei ole ollut myynnissä ainakaan vuosikymmeniin. Taustapuolelle on kirjottu näitä pikkuriikkisiä helmiä tasavälein. Varsinaisesti en ole käyttänyt tätä laukkua missään tilaisuudessa - ainakaan muistaakseni - mutta aion sen silti säilyttää erityisen kauneutensa tähden.

Hitusen parempia uutisia

Ensinnäkin eilen illalla napsimani melatoniini (1mg) auttoi ja nukahdin reilussa puolessa tunnissa! Heräsin yöllä pari kertaa, mutta jatkoin unia levollisena ja aamulla olin kuin toinen ihminen. Mahtavaa!

Aamupäivällä menin TK:een psykiatrisen hoitajan juttusille. Tai no, niin… minä puhuin ja hän lähinnä kuunteli. Niin kai se menee? Ei ole aiempaa kokemusta. Mutta sain kyllä kehuja asenteestani, (musta huumori, realismi ja varautuminen neljään vaihtoehtoon, johon ei kaikki pysty) ja sovimme, että jos on tarvetta, niin soitan hänelle suoraan numeroon tuonnempana.

Sitten asetuin puutarhaan odottelemaan soittoa TAYSista. Kellon lähennellessä kolmea aloin jo hermostua;  soittoaika sinnepäin on vain kolmeen saakka. Mitä jos ne eivät soitakaan? Soitin sinne siis itse vähän vaille kolme. (Ilmeisesti he olivat unohtaneet, että eilen sovittiin, että he soittavat minulle joka tapauksessa.) No, sen verran nyt sitten tiedän, että radiologin mielipide on, että ihan kauhean vaikea tämä tilanne ei ole. Joka tarkoittaa sitä, että leikkaus voidaan suorittaa pikapuoliin. Ihan mahtavaa! Tiedän, että siitä tulee rankkaa ja se vie voimat aivan tyystin. En jaksa ekoina päivinä varmaan juuri muuta kuin nukkua ja toipua. Nippa nappa tavata oman perheeni. Mutta sitten kun jaksan, kerron missä mennään. Kiitos kaikille ihanista tsemppauksista niin täällä blogissa, kuin yksityisestikin!