Mietteitä hetkestä

 

Nyt on taas se hetki, kun havahdun hypänneeni siihen syvään päähän. Kaikki lähti ihastuksesta taiteeseen, yhdestä upeasta taidenäyttelystä ja sitten löydän itseni suorittamasta taidetta, kahlaamalla viittä galleriaa päivässä. No ei niitä kyllä Tampereella kovin pitkälle riitä, eli loppu häämötti siinä asiassa kyllä. Tämän vuoksi mun pitää luoda itselleni rajat, sanoa hellästi itselleni, että kultaseni, yksi galleria päivässä ja pari viikossa on aivan riittävästi! Sitä paitsi silloin ehdit maiskutella niitä ja voit istahtaa ja hengittää näkemääsi, koska se on parasta. Tämä on joku levoton persoonallisuuspiirre, siellä jossakin autisminkirjolla kenties, tai sitten muualla, jonkun sanahirviön tai kirjainkoodin takana. Ei ole väliä missä määritelmä asuu, minä koetan vain hillitä ja hallita piirrettä, koska se tuo vähän sellaisen olon kuin olisi vuoristoradassa, enkä pidä siitä. Järjetöntä.

Mietin jaksamista, terveyttäni, tulevaisuutta. Sitä, toivunko pikku hiljaa koskaan ennalleni. Ehkä en. Köpöttelen edelleen aika usein, kun olen istunut hetken. Pää on edelleen pehmeä kuin täyteen niistetty kertakäyttönenäliina. En tajua mitään. Teen asioita hyvin pienesti, jos ollenkaan, koska hengästyn ja väsyn ja selkä väsyy ja käsi on kipeä ja yskittää ja kaikkea. Ärsyttää se, miten pienistä ja turhanpäiväisistä asioista ihmiset valittaa. Ärsyttää se, että mua edes liikuttaa kenenkään muun valitukset. Varmasti mantelitumakkeen syytä tai jonkun. Ehkä jonkun kieron otsalohkontakaisen etanankokoisen ja näköisen möllykän syytä. Saisikohan työterveydestä lähetteen lobotomiaan? Varmaan siellä aution Pitkäniemen jossakin kellarissa satakaksivuotias lääkäri vielä suorittaa laittomia lobotomioita.

Mulla on suunnitelmia lääkitykseni suhteen ja suunnitelmia työelämän suhteen, mutta kaikkea on pakko odottaa. Ainakin sen olen elämässä oppinut, että ryntäily ei tuo mitään hyvää tullessaan. Menee jogurtit rinnuksille niin sanotusti. No elämässähän mikään ei mene suunnitellusti ainakaan kovin pitkään. Mutta suunnitelmia on silti pakko tehdä, etenkin koska pidän suunnitelmista ja etenkin listoista. Mun lapsi sanoi mulle alkuviikosta, että äiti sä oot varmaan jo tehnyt jonkun listan (niin olenkin) uimahalleista ja nyt sä voit kirjottaa siihen uimahalliarvosteluun tästä… no mulla ei ole varsinaisesti mitään uimahalliarvosteluja, paitti jotkut peukku ylös tai alas ja parin sanan luonnehdinta - no onhan sekin tavallaan arvostelu. Mulla on joku selkärangasta tuleva tarve listata kaikkea ja arvostella tai ainakin esitellä asioita.

Uimahallissa sattui muuten alkuviikosta myös niin, että ensin totesin, että tää on ihan paras uimahalli ikinä ja seuraavaan hengenvetoon aloin listata kehitysideoita. Mun täytyy olla vähän pimee. Mutta haloo nyt kuitenkin; aina voi kehittää! Mä keksin heti kaikkia tarjoiluja sinne altaan reunalle (kuten chai lattea ja mocktaileja ja energiajuomia) ja sitten pitäis olla saunajoogaa ja höyrysaunaa ja savusaunaa ja tervasaunaa ja kaikenlaisia hoitoja ja juttuja kuten taijita vaikka. Ehkä jopa altaassa! Se olis ihan huikeeta. Mä oon aina luullu, että mä oon ollu se kivikauden ihminen, joka on ihan tyytyväisenä möllistelly aloillani, enkä olis koko ihmiskunnan historian 250 000 vuoden aikana kyenny keksimään ainuttakaan uutta asiaa. Mutta tarkemmin katsoen nyt alkaa näyttää pahasti siltä, että mä oon ollu just se tyyppi, joka on aina tuijottanu kriittisenä kun joku uudistusmielinen on tuonu jonkun uuden keksinnön muiden nähtäville, ja ensin marissu kaks tuhatta vuotta miten ennen oli kyllä kaikki paremmin ja sitten yhtäkkiä ottanu käteeni uusimman keksinnön ja alkanu luetella asioita, joita siitä puuttuu. Ei niin ku negatiivisena tyyppinä, vaan kehittäjänä. 

Mä oon ollu siis se ankeehko tyyppi, joka on istunu siellä Intianleipäpuun alla ja sanellu muille miten kuuluu tehdä, mutta en olis ite tehny mitään. Se visionääri. Se, joka on tuijottanu ’tonnin seteli’-ilmeellä, kun joku tulee riekkuun siihen eteen jonkun uudistuksensa kanssa. Kääntäny selkäni ja puhissu, että äh, ei nää osaa mitään ja sitten ryöpsäyttäny uudistukset ilmoille. Sehän mä selkeesti olen ollu. Hyvä ettei tarvii tutustua itseensä, koska karttaisin kaukaa noin ankeen tönöttäjän. Jännää tää ihmisen historia, taikka siis esihistoria, koska eihän ne savannilla keekoilevat hyypiöt ole mitään kirjoittaneet. Että näin se taas muuttui ihmiskunnan historia yhdellä istumalla. Nyt pitää ehkä nousta tästä jakkipuun alta ja ryhtyä tekeen ees jotain.

Magneettituubista selviydytty

 

Eilen oli sitten se magneettikuvaus. Hoitaja sanoi mulle jo viikkoja sitten, että sä selvästi tarviit rauhottavaa siihen tilanteeseen, kun oot jo nyt niin hädissäs. Olin samaa mieltä. Sitten tulin toisiin aatoksiin. Ensinnäkin joutuisin oleen sairaalassa, kunnes joku hakee mut, koska he ei laske ulos yksin henkilöä, joka on syönyt rauhottavia, koska voisin sekoilla liikenteessä tai olla vaikka kuinka kuutamolla. No minä olisin siis aamupäivällä magneettikuvassa ja sit joutuisin hengaan sairaalassa viiteen asti, kun mun mies vasta pääsis hakeen mua, joten hieman tökki. Ja toisekseen; koska jos nyt otan rauhottavaa, tukeudun niihin yhä enemmän ongelmatilanteissa, eikä se ainakaan auta kehittämään luottamusta omaan itseen. Ja sitä paitsi, olenhan jo kerran selviytynyt yhdestä tuubikokemuksesta, vaikka siitä onkin kymmenen vuotta.

Joten päätin olla hakematta sitä pilleriä. Päätin psyykata itseäni, päätin, että mantelitumake se siellä vaan yrittää saada mut pelkäämään ja päätin asettaa houkuttimeksi muutaman gallerian, joihin pääsisin heti, kun sairaalan ovi sulkeutuu selän takana. Elämästä osa todellakin on ihan psyykkaamista! No, menin siis paikalle ja olin hämmästyttävän rauhallinen. Puhuin kahden hoitajan kanssa siellä ja vannotin heitä, että varmastiko pääsen paniikin sattuessa heti ulos tuubista ja he sanoivat että jees jees varmasti. Se auttoi asiaa ja ajattelin, että eipä tässä sitten mitään, kunhan olen tiukasti silmät kiinni koko ajan ja saan vielä luurit korviini ja radiokanavan luureihin jorisemaan jotain, jotta ajatukset menee muualle.

Kaikki meni näiltä osin siis loistavasti. Kuvittelin makailevani 1930-luvun hiekkaranta- ja pitsihuvilataivaassa eli Terijoella. Olin kysynyt etukäteen, että montako kuvausjaksoa he tekee ja vastaus oli, että maksimissaan kahdeksan. Yhden jakson kesto oli noin kolmesta minuutista viiteen ja puoleen minuuttiin mun tapauksessa. Ja loppujen lopuksi niitä jaksojakin oli vain seitsemän, eli pääsin yhtä vähemmällä. Ajattelin, että yksi jakso on noin yhden biisin mittanen tai vähän yli, siksi radion kuuntelu oli ihan hyvä valinta. Voisi sinne viedä omankin levyn kuunneltavaksi kyllä.

Se, mikä ei ollut hauskaa, oli asento! Mun piti maata mahallani sellasessa ’Superhessu’-asennossa, toinen käsi oikosena ylöspäin (tuubissa siis eteenpäin) ja toinen jotenkin mutkalla ja mytyssä rinnan kohdalla. Mun hartiat ja olkapäät väsyi siinä aivan valtavasti!! Koko eilisen päivän olin ihan jumissa. Ja siellä tuubissahan ei saa liikahtaakaan, joten vähän haastavaa oli sen osalta, vaikka jotain tukipötkylöitä aseteltiinkin sinne tänne. Ja kesken kaiken he ilmoitti että ’nyt sut vedetäään ulos hetkeksi; laitetaan varjoaine suoneen’. Tämä oli kyllä kerrottu mulle etukäteen siinä valmisteluvaiheessa, että näin voi käydä, jos lääkäri katsoo sen tarpeelliseksi. Sen avulla näkee kaiken vielä tarkemmin. En sitten tiedä miksi tämä lisäys tehtiin, oliko näkyvillä syöpää vai mitä kummaa. Mutta mä kuulen sen sitten parin viikon päästä, kun lääkäriaika on taas. Muuten se pistäminen sujui kuin tanssi; ei sattunut yhtään, suoni löytyi heti ja aine meni suoneen hyvin. Loppupäivän notkuinkin gallerioissa, kuten lupasin, eli tuli palkintoa mahan täydeltä. Mä selvisin! Mahtava kokemus tajuta, että selviää ilman pilleriä tästäkin!!

Lielahden kartanossa nuuskimassa

 

Minä palaan yhä uudelleen ja uudelleen tähän kartanoon. Hiippailin täällä ensi kerran jo joskus vuoden 1995 tienoilla ja koska tämä oli silloin tehtaan pääkonttorina, minut ajettiin kummeksuen tieheni. Ei auttanut, vaikka höpöttelin esi-äidistä, joka asui tällä tontilla yhtä aikaa Nottbeckien kanssa, esiäidistä joka kasvatettiin edellisen omistajan Stjernvallin perheessä Lielahden vanhassa kartanorakennuksessa. Mutta koska sitä vanhaa ei enää ole, tämä on jonkunmoinen linkki 1800-luvulle ja tykkään käydä täällä nuuskimassa vanhaa henkeä.

Nykyään en paljon kursaile myöskään. Jos ovi on auki, tepastelen sisään ja kurkin kaikkialle häpeämättömän röyhkeästi. Ei sitä muuten pääse puusta pitkään.

Täällä on paljon sellaista josta pidän ja paljon sellaista, josta en pidä. Sanotaan nyt vaikka niin, että en pidä siitä, että en ole itse kartanon omistaja.

Suurin osa rakenteista on alkuperäistä tai ainakin hyvin vanhaa. Mutta valkoiset seinät ja katot saavat inhon väreet luikertelemaan selkäpiissä. (Saati sitten loisteputket yms)

Yksityiskohdista pidän! Olen aivan varma, että tämä on ollut lämmin, tummasävyinen ja värikäs paikka. Siksi Tampereen kaupunki on vähän kenkku, kun pitää tätä valkoisessa kuosissa.

Miten ennen tehtiinkään näin huikean kauniita kahvoja ja avaimenreiän heloja?!

Muodot täällä onneksi on edelleen olemassa.

Ja nämä kipsikoristeet sitten! Huh ja voi.

Näitä kaiteita ei voi lasketella, mutta täällä kuuluukin tepastella arvokkaasti.

Ihan pikkuriikkisen tässä näkyy alkuperäistä väritystä!

Tätä minä vähän ihmettelen, että kas kun nämä tolpat on vielä ehjinä.

Jos minä asuisin täällä, asettelisin talvikaudelle tähän portaidenalustilaan jonkun lyhtysysteemin ja valoköynnöksiä. Tuo ei siis ole lattiapinta, vaan aika korkealla oikeastaan. Voisi kai sinne jonkun pesänkin rakentaa; makuupussi ja tyynyvuori ja kirjoja…

Tässä välitasanteella asustelisin taatusti aika paljon! Ties miten kivan oleilupesän sitä tähän keksisi.

Ja ah mikä takka!! Siinä sitä olisi ihana lämmitellä talvipakkasilla. Mikäli sitä saisi enää käyttää. Jos ei, niin sitten joku kynttiläasetelma palamaan takkapesään vaan.

En pääse yli siitä, miten koristeellista kaikki oli ennen. Niin paljon paremmin visuaaliselta kannalta!

Tämmöinen lamppu on ripustettu portaikkoon. Ei paha.

Ja porrastasanteen sohva, sekä kukat on tosi kutsuvia ja kodikkaita nekin!

Jonkinlaisen verhosysteemin tarvitsisin varmaan kuitenkin. Ei voi elää ilman verhoja!

Harvoin olen päässyt yläkertaan, mutta nyt ovet oli auki, joten sinnehän minä!

Yläkerran mikä lie kokoushuone (uuvuttavan tylsä ajatus!) muuttuisi kyllä meikäläisen kynsissä vaikka miksi muuksi! Taidetta, viherkasveja, tekstiilejä, kirjoja, valaisimia, sohvia…

Katsokaa nyt, miten minä juurrun tänne jo nyt! Lupaan että tulen tänne(kin) kummittelemaan, kun kuolen! Vaikka täälläkin kuulemma kummittelee jo valmiiksi.

Rakastan erityisesti sitä, miten valo asustelee tässä talossa.

Viherkasvit ja taulut… parempaa tämä kieltämättä on, kuin metsäyhtiön toimiston aikana!

Pienet puolivanhat yksityiskohdat huvittaa mua kaiken aateluuden keskellä!

Kahvilahuoneessa on toinen ihana takka! Ja ovat oikein kukkiakin tuoneet tänne.

Lielahti on muuttunut minunkin aikanani (1995-) valtavasti! Saati sitten esivanhempieni aikana. Miltä lie täällä näyttänyt 200 vuotta sitten, kun esi-isät mellastivat Niemen rusthollissa?

Voisin kyllä ehkä ryhtyä vahtimestariksi tänne. Nuttura tiukalla katselisin vihaisesti kulmieni alta kaikkia. Sillä viisiin että mitä te täällä teette? No kun nyt kerran olette, niin olkaa edes hiljaa!

Kahvilasta pääsee terassille, joka onkin oikein mukava paikka! Jestas kuinka ihanan ruukkupuutarhan ja valurautakalusteet minä tänne raahaisin!

Ja sitten on vielä tuo puutarha! Josta näkee suoraa Tampereelle. Järvi siinä edessä ja kaikki upeus silmissä.  Kyllä se vaan niin on, että minusta paras plan B tälle paikalle olisi, että joku hauska ihminen perustaisi tänne hienon hotellin! En kyllä yhtään tiedä kuka notkuisi täällä sitten vuorokaudet ympäri… en minä, en…

Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 1/13

 

En käsitä miks en ole koskaan aikasemmin mennyt Mäntän kuvataideviikoille! Nyt kävimme Pekilossa (yksi taidetalo, eli vanha tehdas, monen muun Mäntän taidetalon joukossa). Ihastuin vallan valtavasti! Tätä ei voi kertoa parilla kuvalla, joten teen tästä ihan oman julkaisusarjan. Teosten tekijät merkitsen kuvan alle, jos tekijä on selvillä. Muuten koko tekijäporukka löytyy yllä olevasta linkistä.

Timo Hannunen: Luotaimet (Avaruuden palasia)

Timo Ahjotuli: MONODRONE

Timo Ahjotuli

Timo Ahjotuli

Timo Ahjotuli

Timo Ahjotuli

Jussi Matilainen

Ritva Kovalainen

Ritva Kovalainen

Hämeenlinnan keskiaika 2024

 

Pieni kuvakooste Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta. Siitä onkin melkein kymmenen vuotta, kun olin täällä viimeksi. Myyntituotteet oli vähän muuttuneet ja kävijät oli paljonkin muuttuneet. Myynnissä oli yllättävän paljon ns tusinakoruja, mutta oli kauniita uniikimpiakin toki. Tekstiilejä oli mielestäni vähemmän kuin joskus (paitsi niitä ns keskiaikavaatteita) ja keramiikkaa oli mukavasti. Alimmissa kuvissa ihanat keramiikkapöydät, joista jäin hiukan katumaan, etten ostanut Naantalilaisen tekijän (nimi jäi hämärän peittoon, koska hänellä ei ollut nettikauppaa) astioita. Sen sijaan kolme pikkuriikkistä taloa ostin Seinäjokelaiselta tekijältä. Kuvat ostoksistani laitan blogiin toisella kertaa. Oli vielä yksi tosi houkuttava keramiikkapöytä, mutta koska myyjä oli niin kännissä, että silmät seisoi päässä, en halunnut ostaa häneltä mitään. Kävijöistä noin puolet tepasteli jossain keskiaikatamineissa taikka fantasiapukimissa ja aika monella oli keijukorvat. Ite en jaksanut sonnustautua kuuman päivän takia pitkähihaisiin keskiaikamekkoihini. Hauska tapahtuma ja suosittelen käymään!