Neljäs päivä viimeisestä sytosta. Olen laskenut, että tämä on suunnilleen yhdeksänneksi viimeinen oirepäivä. Sitten pitäisi kaiken olla ohitse! Ruokahalu on kaikonnut jälleen, väsymys tullut, unettomuus öisin, hipaisevat luusäryt. Mutta ei se mitään, päivä kuluu toisensa perästä ja vähitellen kaikki helpottaa.
Olen katsellut televisiosta ’Talot huokuvat historiaa’, lukenut sekalaisia kirjoja, tutkinut lapsuudenkodin naapuruston vanhojen talojen historiaa ja sukujuurianikin. Päässä on suunnitelmia, mutta vielä ei ole jaksamista. Konttori etenee pienin rippusin; jonain päivänä käyn läpi muutamia peltipurkkeja, toisena isän palkintoja tai jotakin muuta. Olen ryhtynyt käyttämään isän palkintolusikoita ja pohtinut minkä pokaalin laittaisin hyllylle. Enimmäkseen palkinnot on saatu 1950-luvulla. Lapsuudenkodissa niitä pidettiin lasivitriinissä ja kiillotettiin joka jouluksi. Osa lusikoista oli rasiassa keittiön yläkaapissa, eikä niitä oikeastaan koskaan käytetty. Mutta minä haluan murtaa sellaisen tavan ja käyttää niitä. Muistaa joka kerta käyttäessäni, miten paljon urheilu hänelle merkitsi. Miten paljon iloa ja ylpeyttä se toi. Kunnioittaa häntä ja sitä muistoa.
Päivät soljuvat nyt sisällä, sillä ulkona sataa melkein joka päivä moneen kertaan, enkä jaksa möyriä vielä puutarhan syyspuuhissa. Toivon, että jaksan ennen lumen tuloa kuitenkin. Viimeksi lapsuudenkodissa käydessäni kaaputin ikkunanpokia ja sudin niihin kuullotetta, joka imeytyy puuhun syvälle ja suojaa märältä. Mutta sen seurauksena oikea käsi ärtyi jälleen. Se käsi, jonka jänne oli tulehtunut suurimman osan viime vuotta ja johon sain vuosi sitten kortisonipiikin. Ihan pientä tuntemusta kädessä on ollut välillä kevään ja kesän mittaan, mutta nyt pidän kädessä rannetukea, ettei kortisonipiikkiin tarvitse enää mennä. En ole syönyt Letroja lähes viiteen kuukauteen, mutta käsi ei ole aivan priima silti. Täytyy varoa tekemisiään näköjään yhä.
Tänään valmistaudun mökkiviikonloppuun. Siellä voin levätä sydämeni kyllyydestä! Ruokien miettiminen on ehkä suurin asia juuri nyt; en tiedä mikä maistuu, mutta jotain pitäisi syödä. Vähän ärsyttävää käydä tämä sama läpi yhä uudelleen ja todeta, että eri ruoat maistuu tai ei maistu, kuin viimeksi. Se on hakemista ja etsimistä, mutta koetan olla täyttämättä jääkaappia sellaisella, joka lentää sitten kompostiin, kun ei maistukaan. Ehkä onnistun tällä kertaa paremmin.
1 kommentti:
Tiedän kokemuksesta, päivät kuluvat hitaasti mutta maku palaa, ja lopulta unohtuu että se edes on ollut poissa! Tulee parempi olo. Onnea matkaan joka vaatii kärsivällisyyttä!
Lähetä kommentti