Kesäkirja, mansikat, Laitilan Limone-sooda, shangria, pilkotut kasvikset aamupalana, tuuli, veden liplatus, lokkeja, Suomenlippu, 80-luvun klassikkohittejä…
Kesäkirja, mansikat, Laitilan Limone-sooda, shangria, pilkotut kasvikset aamupalana, tuuli, veden liplatus, lokkeja, Suomenlippu, 80-luvun klassikkohittejä…
Jipii, arvakkaa mihin tänään pääsen? Lääkäriiin…! Enpä olekaan ikinä käynyt. No joo, hoh hoijaa, vähän kyllästyttää, että monta kuukautta on mennyt niin, että vähintään kerran viikossa olen ollut sairaalassa/lääkärissä/päivystyksessä tai soittanut sairaalaan/lääkäriin/hoitajalle/hoidonsuunnittelijalle/terveyskeskukseen… niin ku oikeesti!! Miks ei voi olla sellasta elämää, että notkun vaikka koko ajan teatterissa taikka taidegalleriassa tai antiikkikaupassa, mutta että lääkärissä!
Tässä tilanteessa, jossa olen nyt, on pakko etsiä positiivisuutta! En enää ikinä halua siihen tilaan, jossa olin viime syövän aikana, kun mietin että kävelenkö rekan alle ja itkin joka päivä monta kuukautta. Olin ihan alhoissa ja surullinen, puoliksi salaa, mutta myös tajuamatta sitä täysin itse. Nyt kun olen henkisesti paremmassa kunnossa, tajuan eron mielialassa. Olen toki peloissani yhä ja huolissani kaikesta pienestäkin vointiin ja terveyteen liittyvästä, josta vaan voi olla huolissaan, mutta perusvire on paljon parempi ja jaksan etsiä positiivisia asioita elämästä. Toisaalta en jaksaisi yhtään käydä nyt samaan aikaan läpi raskaita ja vaikeita terveyteen liittymättömiä asioita, mutta aina niihin ei voi itse vaikuttaa.
Tänä aamuna istuin sängyn laidalla haroen toisella kädellä hiuksia samalla kun puhuin puhelimessa. Ällistys oli aikamoinen, kun hiuksia alkoi jäädä kouraan joka haromisella! Viimeksihän mun hiukset alkoi lähtee vasta toisen syton kohdalla. Nyt ne näköjään lähtee jo kaks viikkoa ekan syton jälkeen. Onpas tämä nyt! Ja nehän ei siis lähde sillai, kun terveellä ihmisellä joskus, että harjaan jää pingispallon kokonen hiuspallo, ei, vaan mä nyhdin semmosen mangon kokosen tiiviin pallon näistä vähäisistä hiuksista, koska sivut olen leikannut jo sängelle ja 15 cm pitkiä hiuksia on enää takana ja päällä. Täytyypä ryhtyy pitämään huivia tai jotain, ettei pää pala. Se ei muuten tunnu miltään, kun niitä hiuksia nyhtää. Päänahka tosin on aristellut tässä parisen viikkoa, että tätä se kai teetteli sitten.
Kuten olen jo kertonutkin, olen syöpään sairastuttuani joutunut sellaisiin syövereihin, jossa miettii loppuelämän pituutta. Se ei ole sama asia, jota ennen terveenä harrastin, kun sanoin, että eihän sitä kukaan tiedä mitä huomenna tapahtuu, voi jäädä vaikka auton alle. Erona on vakava sairaus ja sen tuoma lääketieteellinen epävarmuus. Sen myötä olen alkanut miettiä sitä, miten elämäni elän tästä eteenpäin, mitä arvoja korostan ja mikä on tärkeysjärjestys. Olen myös ottanut askelen pois kiltteydestä ja päättänyt pitää kiinni rajoistani. Samaan aikaan luin hyvän artikkelin manipuloinnista ja palaset ikään kuin loksahtivat kohdilleen.
Vihdoin on kesän tuntuista säätä, vaikkakaan yhtään en kaipaisi enempää asteita mittariin! Meillä on pihassa kivipöytä, (joka taitaa olla joku dyykattu vanha tv2:n pöytä) ja jonka päällä on grilli ja parila. Viime kesänä hoksattiin, että pyttipannua voi tehdä ihan itse ja juuri niistä aineksista ku haluaa! Ja voi hemskatti miten hyvää se oma pyttäri onkaan! Me silputtiin siihen sipulia, valkosipulia, paprikaa, herkkukurkkua, pakasteperunaa, pyöryköitä, kinkkusuikaleita, makkaraa ja extrana tällä kertaa vielä kourallinen metukkamurua. Senhän voi tietysti tehdä hyvinkin terveelliseksi, mutta se nyt ei varsinaisesti ohjaile meidän ruoanlaittoa ainakaan useimmiten. Mitään mausteita me ei siihen laitettu, ei edes suolaa, koska sitähän siinä jo on ainestenkin takia.
Niinhän se sitten meni, että keskiviikkona mulle sit tosiaan soitettiin Taysista takaisin ja kehotettiin menemään naistentauti- ja raskauspäivystykseen. Eli ihan oikein muistelin, kun viime syövän tienoilla mulle sanottiin, että älä mene acutaan vaan nimenomaan tonne toiseen. Siksi ihmettelinkin vähän, että mua kehotettiin muutama päivä sitten meneen acutaan. Minähän menin kun käskettiin, mutta se ei olis ollu oikea paikka. No, joka tapauksessa keskiviikkona olin sitten jonottelemassa melko tyhjän tuntuisessa päivystyksessä ja pääsinkin hoitajan puheille aika heti, verikokeisiin puolessa tunnissa ja vajaassa tunnissa siitä lääkärin puheille. Siinä vaiheessa haavasta vuoti jo ihan herneen kokosta pallukkaa jotain saakelin visvaa ja lääkäri otti siitä viljelyn. Sen jälkeen aika nopeeseen tahtiin mulle ilmotettiin, että sä jäät nyt sairaalaan, sut viedään leikkaussaliin ihan näillä minuuteilla ja se laskimoportti otetaan pois.
Voi jukra. Ensinnäkin mun sytopolkuun kuuluu aina näköjään pahoinvoinnin väistyttyä pizzan tilaaminen! Ette arvaa kuinka hyvältä rasvainen ja suolainen pizza maistuukaan! Kroppa ja mieli suorastaan huutaa tällaista ruokaa.
Mutta se mikä ei nyt kulje ihan odotusten mukaisesti, niin on tää laskimoportin parantuminen. Sunnuntaina se alkoi punottaa ja soitin Taysiin. Maanantaina kävin näyttämässä sitä Acutassa. Tiistaina aamusta poistatin tikit ja sieltä tuli odottamatta vähän märkää. Illalla soitin uudestaan Taysiin ja sain neuvon syödä panadolia ja buranaa ja tarkkailla tilannetta. Nyt sitä märkää tulee edelleen, eikä punoituskaan ole hävinnyt. Eli taas soitto Taysiin (eli odotan takaisinsoittoa) ja mahdollisesti lähtö Taysiin tai sitten ihan vaan apteekkiin. Ite keksin vaihtoehdoiksi antibiotit taikka jonkunlaisen puhdistuksen tai molemmat. Ja mietin sitäkin, että ei kai tähän nyt voi mitään sytoneulaa tyrkätä, jottei mätä leviä vereen? Vajaa kaksi viikkoa aikaa hoitaa asia kuntoon, taikka sytokalenteri menee uusiksi.
Nyt kun pahin sytoviikko on ohi, mietin, että enpä muistanutkaan kaikkia oireita. Tällä kertaa tosin pääsin yllättävän vähällä, eli luukivut oli hallinnassa, yökötys oli jokseenkin siedettävää ja muitakin oireita oli van ripsutellen. Eilen, kun kuvittelin, että nyt ne alkaa olla ohi, niin suu maistui kamalalta ja hampaidenpesu vaan pahensi sitä. Muistin lukeneeni, että suun PH on mitä sattuu ja sen voi korjata purskuttelemalla soodavettä; puoli lusikallista leivinsoodaa sekoitetaan vesilasiin ja purskutellaan. Heti tuntuu paremmalta.
Onpa ihanaa kulauttaa kurkusta alas kuplivaa kylmää limsaa! Ei! Yök, miten se maistuukin yhtäkkiä aivan hirveältä? Mutta kylmä maito, sehän ei voi olla kuin neutraali ihana perusmaku. Ei. Se maistuu siltä kuin joisi maalia tai valkoista juomaa, johon on sekoitettu myrkkyä. Hedelmät on aina raikkaita ja ihania! Ei. Ne vasta etookin. En halua edes haistaa niitä. Oih, oliivit on vuosikymmeniä olleet herkkuani! Ei. En voi edes ajatella oliiveja ilman kuvotusta. Mitään etikkaista en pysty tuomaan mieleen ilman inhon värettä kasvoilla. Minä, joka olen lapsesta saakka rakastanut vahvoja makuja, eksoottisia ruokia ja mausteita, pidän herkullisena nyt valkoista kiillotettua riisiä, jossa ei ole mitään maustetta, eikä etenkään soijaa! Antakaa minulle vain mahdollisimman mietoja ja mauttomia asioita. Koska on pakko syödä.
Narskuttelen aivojani ja pyörittelen silmiäni. Radiokangas, unohdettu vanhan maailman itsestäänselvyys, joka Helvarissanikin komeilee. Ihana ja ihailemani taiteilija Dora Jung suunnitteli kauan sitten radiokankaita. Mieli haluaa upota menneisyyden maailmoihin, koska nykyaika tuntuu niin utopistiselta painajaiselta. Kaikki on jotenkin väärin ja lumpsahtaneena ylösalaisin, enkä nyt edes puhu sairauksista, piruun ne edes hetkeksi!
Innostun lähes joka syksy tilaamaan erikoisia tulppaaneja ja sitten on kauhea työ tunkea niitä pitkin tarhoja. Vaan keväällä kaikki palkitaan ja nytkin oikein piristyin, kun tulppaanit toukokuussa alkoi riehua tarhoissa! Sitten kun vuohenputket riehui vielä enemmän, enkä voinut tehdä mitään, kun en saanut kumarrella, enkä kyykistellä, niin ärryin hiukan. Mutta koska tänään on jo neljä viikkoa leikkauksesta ja koen jo voivani pikkuisen kumarrella, niin olen jo nyhdellyt noita tuhannen vuohenpirulaisia vähän pois muiden ihanien kasvien tieltä. Löytyi mansikantaimikin yhdestä tarhasta!
Jännä, miten sytostaateissa on erilaiset kuviot kuin viimeksi (lähes päivälleen 1,5 vuotta sitten, kun tiputettiin edelliskerran viimeinen syto)! Sitä tuopillista jäärouhetta ei tarvinnut enää rouskia ja hyvä niin, sillä mun mielestä se oli ällöttävää. Silloin sanottiin, että se vähentää suun haavaumia ja muita limakalvo-ongelmia suussa. Nyt sanottiin, että on todettu, että ei siitä ollut mitään merkittävää hyötyä.
Toinen muutos oli sellainen, että nyt aina ennen syton aloittamista heidän täytyy mitata potilaan kuume ja verenpaineet + syke. Jos alapaine on yli 90, sytoa ei aloiteta. Tästä on kuulemma tullut heille paljon hankaluutta ja kaikenlaista viivästystä. No mun alapaineet oli reilusti yli 90 (ei mikään ylläri, sillä olen kahden vahvasti sydän- ja verisuonitautisen suvun jäsen) vaikka syönkin verenpainelääkkeitä ja vaikka en mielestäni ollut kovin hermostunut. Puolen tunnin mittailujen jälkeen hoitajat soitti lääkärille, joka määräsi jonkun vahvan extra-verenpainelääkkeen ja sen vaikutusaikaa odotettiin puoli tuntia. No mun paineet vaan nousi! Ja olin mielestäni vielä lunkimpi!
Hoitajat soitti lääkärille uudelleen ja hän päätti, että aloitetaan vaan kuitenkin. No sitten tuli se vähän jännitetty pisto siihen mun kyborgilaitteeseen, joka on ihon alla. Se oli pieni nipistys, johon on jatkossa mahdollista saada kyllä ihoa puuduttavaa geeliä, mutta en varmaan koe sitä tarpeelliseksi, sillä se ei ollu ollenkaan jännittämisen arvoinen asia. Nipisti vähemmän kuin moni verikoe taikka kanyylin laitto. Ja sitten kaikki tiputus sujuikin oikein hyvin. Olin siellä sytossa kaikkiaan melkein kuus tuntia! Oma enkka siis. Onneksi vieruskaveriksi osui kiva nainen, jonka kanssa jutusteltiin melkein koko aika. Minähän siellä sitten istuin yksin viimeisenä vielä, mutta mikäs siinä, kun kaikki meni hyvin.
Tänään se alkaa. Mennään samaan mankeliin toista kertaa. Sytostaattina Docetakseli + Karboplatiini. Ihan pikkusen jännittää, että miltä se tuntuu tuon laskimoportin kanssa ja että onnistuuko se ja että mitä sivuoireita sitten tulee viikon mittaan. Mutta en ole läheskään niin paniikkihermona kuin viime kerroilla, kun jopa hiukan itkin siellä syto-odotushuoneessa ja sytohuoneessakin. Silloin kaikki oli suurta tuntematonta ja silloin pelkäsin sitä kanyylin laittoa joka kerta.
Viimeisin lääkärikäynti olikin aika mielenkiintoinen. Ensinnäkin lääkäri oli sitä mieltä, että nyt kun syöpäni on uusiutunut kerran, niin se saattaa uusiutua edelleen vielä nopeammin. Tämä uusiutuminen tapahtui vuoden kuluttua viimeisistä sytoista. Vähän kylmäävää, että uusi syöpä tulisi ehkä muutaman kuukauden päästä näistä sytoista, mutta koetan ravistaa sen ajatuksen päästäni ja keskittyä elämän hyviin puoliin ja nauttia kaikesta ihan kympillä! Ajattelen myös niin, että jos elämää on jäljellä ehkä kourallisen verran vuosia, niin pyrin elämään vahvasti ja täysillä. Olen rehellinen itselleni ja pyrin siihen, että minulle tärkeät asiat on elämässä etusijalla.
Tänään paistaa aurinko, eikä laskimoporttihaavaakaan enää särje. Tänään olen viimeistä kertaa vapaasti kaupungissa, koska maanantaina olisi ensimmäinen sytopäivä. Siispä cappuccinoa kahvilassa!
Eilen kävimme miehen kanssa ajelemassa lapsuudenmaisemissa. Kävimme siskoa moikkaamassa ja sedän luona turisemassa. Me tsemppaamme sedän kanssa toisiamme; ’kyllä me vielä istumme terassilla yhdessä ja katselemme lintuja!’ Siitä on jo monta vuotta, kun tulin kesäyönä pyörällä kyliltä ja huomasin, että setä istuu vielä ulkona. Kaarsin hänen pihaansa ja meillä oli hieno yön hetki konjakin merkeissä! Puhuimme menneestä ja päivittelimme nykyaikaa. Kun minä sairastuin syöpään, setä sanoi minulle kyyneleet silmissä, että ’et sinä saa lähteä ennen minua!’ Enkä minä aiokaan! Sitä paitsi olen varma siitä, että kun olemme molemmat lähteneet, me istumme siinä terassilla pääskysiä bongaillen ja 1940-luvusta jutellen. Siinä me istumme yhä ja joku herkkä ohikulkija voi sen aistia.
Eilen bongasin paapan lapsuudenkodin, paapan äidin lapsuudenkodin ja sitten ajoimme vielä paapan isän talon ohitse, jossa he asuivat ennen vuotta 1911. Siihen taloon minä vielä kutsun itseni kylään! Menen nuunaamaan heidän nurkkiaan ja koetan aistia yli sadan vuoden takaisia tunnelmia!
Tänään menen vielä TAYSiin, koska hoitaja ja lääkäri tahtovat höpistä kanssani. Jotenkin siihen paikkaan on muodostunut negatiivisväritteinen fiba, enkä ihan mielelläni siellä ramppaisi. Olen tainnut lukea, että tulevaisuudessa syöpää vastaan voidaan rokottaa. Se olisi niin hienoa!! Toisaalta olen lukenut myös, että antibioottien vaikutus alkaa romahtaa ja sehän tarkoittaa sitä, että joku pikkutauti voi olla kuolemaksi. Historia toistaa itseään ja elämä kiertää kehää. Täytyy muistaa silti nauttia joka hetkestä!
Kahvila on Pyymäen kahvila Hämeenkadulla, Ruuskasentalossa. Yksi kaupungin parhaita!
Tuo mainoslaulu osuu mun sieluun ja saa aina haikeasti laulamaan mukana ja herkistymään melkein kyyneliin. Mitään muuta en toivo niin paljon kuin, että huomenna ois ihan tavallinen päivä taas. Ei mitään syöpähoitoja, syöpäpelkoa, syöpäkremppoja tai muuta. Kellään maailmassa!
Nyt mulle on asennettu se laskimoportti tuohon oikean solisluun alapuolelle. Hitusen taas jännitti mennä sairaalaan, koska onhan se isompi operaatio kuin vaikka koepalan otto viimeksi oli. Olin heti sitä mieltä, että rauhoittavaa mulle tänne heti nyt ja sainkin sitä sitten, niin että nukahdin odotellessani leikkaussalin odotushuoneessa valmiina uuteen koitokseen. Se vei terän suurimmalta jännitykseltä ja olin melko rauhallinen, kun pääsin leikkaussaliin.
Tänä aihe on ollu mun mielessä tosi paljon tässä viimeisen puolentoistavuoden aikana, nimittäin että onko syöpäkontrollit riittäviä ja koenko olevani niiden huomassa turvassa ja hyvässä hoidossa? No en! Ja lopulta siihen apuun puolivahingossa tuli sitten Pirkanmaan syöpäyhdistys, jota kiitän kyllä kaikesta tähän mennessä!
Oikeastaan koronan alusta saakka elämä on ollut eri kuin ennen koronaa. Tuntuu, että maailma on mullin mallin, mitä vain voi tapahtua, tulevaisuus on sumuisempi kuin ikinä. Ja etenkin tuntuu, että kaikki menee vain hullummaksi. Mutta saako se mut paniikkiin? Oikeastaan ei. Toki mietin välillä, että millainen maailma nykypäivän vauvoilla tulee olemaan, että miten vaikka minun bonustyttären pieni poika tulee elämästä selviytymään.
Tampere, Lielahti. Nykyinen kulttuurikeskus, entinen tehdas, sitä entisempi esiäidin asuintontti. Lielahden kartanon vanha päärakennus sijaitsi jossain lähellä tuota viimeisten kuvien vesitornia. Siinä oli myös von Kraemerinpuisto, esiäidin kasvattajan mukaan nimetty. Harmi, että sellainen on hävinnyt kartoilta ja maastosta jo monia vuosikymmeniä sitten. Minä kävelen alueella ja mieli vaeltaa samaan aikaan 1860-luvulla…