Kotona; ja menikö ihan putkeen?

 

Minähän oon nyt sitte eilen kotiutunu ja huh, olipa se rankka päivä! Olin tosi vihainen, pettynyt ja turhautunut. Lupaukset, joita lääkärit antoi kirkkain silmin ja hymyssä suin koko edeltävän viikon ajan, ei pitäneetkään paikkaansa. Ihan samalla kaavalla meni kuin viimeksikin (6.8.23) ja siksi oon pettynyt ja vihainen. Mulle sanottiin vielä tiistaina, että miltä susta tuntuis lähteä kotiin keskiviikkona tai torstaina? Sanoin, että mä pelkään sitä, en ole vielä yhtään valmis (koska olin odottamatta kipeimmilläni tiistaina!) ja että saisiko ihan pari päivää vaikka jostain Pirkanmaan terveyskeskuksesta lisäaikaa, että ei sen tarvii olla oman kunnan tk. He katsoi toisiinsa ja arveli, että niihin on kyllä 2-3 viikon jonot (vaikka toisaalta sit samana päivänä kuulin, että päivänkin varoitusajalla on Taysista päästy tk:een ihan lähiaikoina.) He lupas selvittää asiaa. Eilen selvis, että mitään tk-asiaa ei ole selvitetty, että mun kotiutus oli päätetty jo edellispäivänä ja tiedettiin varsin hyvin, että leikossa on kaksi ihmistä keskiviikkoaamuna, joille on saatava tilaa osastolle iltapäivällä. Arvakkaa mikä mua tässä erityisesti vituttaa? Että miks ne sitten kysyy jos asia on kerran päätetty jo valmiiksi?! Ja sitten asia vääristyi tällaiseksi; ’et sä kuule sielä teekoossa viikkoja makaamalla kuntoudu yhtään sen enempää!’ Ihan kuin joku olisi puhunut viikoista? Halusin vain turvaa ekoille yhdelle tai kahdelle päivälle!

Mun varsinaiset leikkauskivut on melko hyvin hallinnassa, mutta suurin ongelma tässä alkuviikolla olikin se, että vatsa jumittui lauantain lounaan (se saakelin jauhelihakastike!) jälkeen ja lopulta heijailin itseäni sängyssä tuskien vallassa päivä päivältä enemmän. Sellaisessa kohdassa nämä lääkärit ja hoitajat hymyilee mulle, että kyllä sä kotiin voit mennä, että muista vaan olla lempeä itsellesi, (tyypillistä terveen puhetta, joka ei yhtään tajua mitä tässä tilassa voi tehdä ja tulee edes mieleen tehdä) ja että teet vaan niitä tavallisia pieniä kotihommia. Tässä kohtaa korostan, että olisin itse ollut varmasti valmis lähtemään kotiin vaikka tiistaina, jos ummetus ei olisi pusertanut sellaista koko ajan pahenevaa tuskanhikeä pintaan. Missähän ihmeen todellisuudessa ne lääkärit oikein elää?

Mähän siis alkuunsa jo pelkäsin, että he työntää mut kotiin ns liian aikaisin ja puhuin siitä heille jo heti leikkauksen jälkeen. Puhuin siitä miltä tuntui viimeksi. Ja he lupasi, että niin ei käy. Käytännössä asiat meni eilen niin, että jo ti-ke välisenä yönä multa oli purettu kaikki letkut ja yököt ei enää tehneet vakikierroksiaan mitaten verenpaineita, kuumeita ja happisaturaatioita. Siitä vähän arvasinkin mitä on tulossa; mut ollaan heivaamassa ulos. Keskiviikkona jo aamuvarhain kerrottiin, että kyllä nyt on se tilanne, että sun täytyy lähteä heti lounaan jälkeen. Olin sitäkin varmistellut, että voinhan sitten lähtöpäivänä lähteä vasta klo 17, jotta mies voi hakea mut ja se oli juuri eiliseen saakka ollut oikein jees kaikille. Nyt mun piti luovuttaa petipaikka klo 13 ja vaihtoehdoksi ehdotettiin kelataksilla kotiutumista. Kelataksi kuitenkin maksaa 25€, joka mun tämänhetkisessä rahatilanteessa on ihan överisumma, koska olen peruspäivärahalla ja heti kesäkuussa kelataksimatkoja tulee olemaan useita kuukaudessa. (Plus lääkkeet ja sairaalalaskut ym). Jäin siis mieluummin istumaan osaston päiväsaliin, vaikka olinkin tuskissani ja selkä ei kestä istumista kovin pitkää jaksoa kerrallaan. Lopulta mut ajettiin ulos päiväsalistakin, kun siellä oli joku palaveri. Voi hyvää päivää vaan.

Mä olin niin lopussa, että en jaksanut kävellä kuin muutamien metrien matkaa hitaasti laahustaen ja mä en pystynyt itse pukemaan tai pakkaamaan tai kantamaan reppuani (enkä lähimpään kuukauteen saakaan kantaa mitään). Onneksi sain ystävän, joka sattumoisin oli juuri Taysissa eilen, auttamaan mua ja sitten iltapäivällä jälkikasvu pääsi paikalle työntämään pyörätuolia, jotta pääsin edes pois ankeaksi käyneeltä osastolta. Illalla kun pääsin kotiin, olin tuhottoman poikki ja pettynyt tilanteeseen kaiken kaikkiaan. Vatsa on alkanut vähän hellittää paineitaan ja sen puoleen olo alkaa olla aika hyvä. Kuitenkin; sitä ei eilen vielä tiennyt ja pahimpien tuskien hetkellä se käsky kuului ulos!