Auki revitty, niin ku Hämeenkatu kesäisin

 

Niinhän se sitten meni, että keskiviikkona mulle sit tosiaan soitettiin Taysista takaisin ja kehotettiin menemään naistentauti- ja raskauspäivystykseen. Eli ihan oikein muistelin, kun viime syövän tienoilla mulle sanottiin, että älä mene acutaan vaan nimenomaan tonne toiseen. Siksi ihmettelinkin vähän, että mua kehotettiin muutama päivä sitten meneen acutaan. Minähän menin kun käskettiin, mutta se ei olis ollu oikea paikka. No, joka tapauksessa keskiviikkona olin sitten jonottelemassa melko tyhjän tuntuisessa päivystyksessä ja pääsinkin hoitajan puheille aika heti, verikokeisiin puolessa tunnissa ja vajaassa tunnissa siitä lääkärin puheille. Siinä vaiheessa haavasta vuoti jo ihan herneen kokosta pallukkaa jotain saakelin visvaa ja lääkäri otti siitä viljelyn. Sen jälkeen aika nopeeseen tahtiin mulle ilmotettiin, että sä jäät nyt sairaalaan, sut viedään leikkaussaliin ihan näillä minuuteilla ja se laskimoportti otetaan pois.

Tämmönen mahdollisuus ei ollutkaan käynyt mielessä, mutta sopiihan sekin, koska mistä sen tietää missä visvameressä se portti siellä kelluu ja jos sitä visvaa sitten pääsee suoneen, niin tilanne on superhälyyttävä! Niinpä sitten olin jo kahdeksalta leikkaussalin pedillä puolihuumattuna ja hiukan jännittyneenä. Sanoin lääkärille, että ne puudutuspiikit oli vähän ikävät viimeksi, että voisiko sen aineen pistää varovaisemmin ja sehän hälle passasi. Nyt ei tuntunut oikein miltään ja kaikki meni muutenkin oikein hyvin. Yheksältä olin jo raskauspäivystyksen osastolla omassa huoneessa! Ja minkälaisessa huoneessa! Kauniissa ja viihtyisässä. Niin sitä pitää.

Korkeella olevien leukosyyttien takia verikokeita otettiin useaan kertaan ja antibioottia meni suoraa suoneen (tällä kertaa anestesialääkäri laittoi nätisti sellasen vauvakanyylin mun kämmenselkään ja suoni onneksi kesti sen kellonympäryksen ajan, jonka kanyyli oli käytössä). Osasto oli kiireettömän oloinen, jokainen hoitaja oli ihana ja heillä oli aikaa kohdata potilas. Kukaan ei hyökännyt huoneeseen kailottamaan aamupalasta mitään älyttömyyksiä, vaan päivähuoneen keittiösoppi oli käytettävissä vaikka yöllä, jos tuli nälkä. Jääkaappi pursusi kurkkua, salaattia, tomaattia, juustoja, kalkkunaleikkeleitä, keitettyjä kananmunia, luonnonjogurtteja ja erilaisia mehuja. Pöydällä oli leipää ja hedelmiä, teetä ja kahvia. Siis kellon ympäri haettavissa huoneeseen! Wow. Tämmöisestä minä pidän.

Mut kotiutettiin hyväkuntoisena ja hyvillä mielin torstaina ja laadittiin uudet suunnitelmat; nyt vedän viikon ajan vahvoja antibiootteja naamariin ja tarkkailen haavaa. Jos se alkaa vielä punottaa ja vuotaa (jota en kyllä oikein usko, sillä onkalo putsattiin hyvin leikkaussalissa), otan heti yhteyttä heihin. Muussa tapauksessa menen seuraavana sytoaamuna anivarhain sairaalaan asennuttamaan uuden laskimoportin ja siitä sitten samana päivänä edelleen sytoihin. Aika haipakkaa touhua ja hyvä niin.

Mutta yks juttu pitää vielä kertoa! Torstaiaamunyöllä heräsin sairaalassa aivan hirvittävään painajaiseen kello neljä, enkä saanut enää unta. Uni oli seuraavanlainen; mut tultiin hakemaan huoneesta sängyllä ja kärrättiin sairaalan kellarivarastoon, jossa joku pahishoitaja yritti pistää muhun huumaavaa ainetta. Sain neulan menemään itsestäni sivuun ja painoin piikin häneen. Samalla tajusin, että nämä venäläishoitajat kärräävät paljon potilaita kellariin, huumaavat heidät, tappavat heidät ja syövät heidät! Pääsin pakenemaan varaston sivuovesta, joka johtikin omakotitaloon, jossa tämä kopla majaili. Siellä taistelin vuoron perään yhä uusien pahishoitajien kanssa ja sain tapettua heitä yksi kerrallaan, kunnes tapoin itse pääjehunkin ja pääsin pakenemaan omakotitalon sisäpihalle. Juoksin aidan yli naapuripihaan, jossa tajusin, että koko iso asunto-alue oli saman jengin hallussa, enkä ehkä tulisi pääsemään karkuun sittenkään… hyi saakeli! Ehkä vähän symbolinen uni, jos pahis on syöpä, mutta sorge kaikki ulkomailta tulleet hoitajat, en usko, että sentään syötte meitä potilaita!