Narskuttelua radiokankaan edessä

 

Narskuttelen aivojani ja pyörittelen silmiäni. Radiokangas, unohdettu vanhan maailman itsestäänselvyys, joka Helvarissanikin komeilee. Ihana ja ihailemani taiteilija Dora Jung suunnitteli kauan sitten radiokankaita. Mieli haluaa upota menneisyyden maailmoihin, koska nykyaika tuntuu niin utopistiselta painajaiselta. Kaikki on jotenkin väärin ja lumpsahtaneena ylösalaisin, enkä nyt edes puhu sairauksista, piruun ne edes hetkeksi!

Oletteko keski-ikäiset pistäneet merkille esimerkiksi sen, miten totiselta nuoret polvet vaikuttavat? Vai oliko se vain minun eniten ryyppäävä sukupolveni siinä puna-ahdistuksen ja oven takana odottavan maailmanlopun välissä, joka osasi hekotella asialle kuin asialle? Kyllä mekin nyrkkiä puimme ja zineihin kirjoittelimme, mutta elämässä oli silti iloa, hymyä ja räävitöntä kuola tursuten hörskyvää räkänaurua! Älkää nyt sanoko, että se johtuu nykyhallituksesta, kun kyse on vähän laajemmasta aikajanasta. Eikä se hallitus ikinä ole ollut mikään mansikkabrita. Ehkä tässä on joku outo sukupolvikuilu, joka on tietysti toistunut aina, ihan sieltä neandertalilaiselta ajalta asti ja vieläkin kauempaakin. Mutta minä odotan seuraavaa sukupolvea, joka osaa taas leikkiä, taiteilla, hassutella, nauraa ja sanoa hui ja hai ja jatkaa elämää. Täällä Suomen kamaralla elää iso joukko ankeutettuja nuorisolaisia, vaikka emme elä nälänhädässä, sodassa, kidutuksessa, sähkö- tai vesikatkoksissa, kuolontulvissa, maanvyörymissä, totalitarismissa, ilman vaatteita tai vankileireillä. Käsittämätöntä. Marinanarinan kuuloista porahtelua. Tekisi mieli suhahtaa, että relaa maailma.

Tai ehkä minä olen koppiutunut videokasettihyllyjen puristukseen, seinien notkuessa Pahani Julmun tauluja ja kirjahyllyjen pullottaessa kaikkea mahdollista taiteesta takahikiään. Juon täysmaitoni puna-kelta-logoisesta Kotipizza-lasista ja kiskon päälleni 90-luvun T-paidan. Elän umpiossa ja nauran hersyvästi Jenni Pääskysaaren kanssa, kun avaan television illalla. Ehkei tässä pitäisikään olla huolissaan, kukinhan tarpoo elämänsä ja nuoruutensa läpi juuri niin ankeana kuin itse valitsee. Vaikka kyllä minä vähän kuitenkin syytän jotakin sukupolvea siitä, että menivät keksimään tietokoneet ja älypuhelimet, kun aivan hyvin voisi elää vielä bakeliittipuhelinaikaa tai jopa Niskavuorelaista sentraalisantrakautta. Voisi se hevonenkin tallustella peltotöissä ja Tarmo-puimakone hyristellä riihen nurkilla. Olisi niin kaunista katsella pussihousumiehiä ja nuuhkia höyryveturin tuoksua vainion takaa.

Mutta nykyään on hyvin erilaista. On kokonainen maailma, jolla on vain oikeuksia, mutta jolla ei juurikaan ole velvollisuuksia. Kaikki pitäisi itse hoitaa, jos haluaa asioiden luistavan! Ja niin minä välillä teenkin, käärin hihat ja pistän tuulemaan. Näpäytän tiukasti nuorta asiakaspalvelijatyttöstä, että älä puhu minulle kuin pikkulapselle! Sanon kahvilan tiskillä, että mihin olette piilottaneet sen ihanan Chorizo Croissanttinne?! Kyllä täytyy meidän vanhan ajan lihansyöjienkin pysyä elossa. Sitä paitsi, mikä on parempaa leipää kuin tuore ihana ruisleipä maksamakkaralla taikka lämminsavulohella! Ei ainakaan mikään leipä, jossa on vesipisarainen salaatinlehti ja kylmässä jääkaapissa tapettu tomaatinsiivu. Sitä paitsi kyllä se ananas sopii pizzaan, mutta ettepä tiedäkään mikä sopii vielä paremmin; banaaninsiivu hirveän rasvaisen ja suolaisen pepperonipizzan päälle! Minä sain siitä oikein pyyhkeitä iäkkäältä saksalaiselta pizzerianomistajalta, eräässä vinossa keskiaikaisessa pizzeriatalossa jossakin Nurnbergissä tai missä olikaan. Että banaania, hän ei meinannut uskoa korviaan. Mutta eläissäni en ole syönyt niin maukasta pizzaa, kuin banaani-pepperonin! Elämässä pitää olla suolaista ja makeaa. Ja virnettä.