Taas jännitys valtaa mielen ja kehon. Ei nyt hirveänä hyökynä, mutta kuitenkin siinä rinnalla. Juhannuksen sain sen vielä pidettyä taustalla, mutta nyt en. Huomenna menen uuden laskimoportin asennukseen aamulla ja se on yksi asia joka jännittää. Varmistelin jo puhelimessa, kun mulle soitettiin ajankohdasta, että saanhan sitten varmasti niitä rauhoittavia. Varsinaisesti en pidä leikkaussaleista, että jo se jännittää, mutta eniten jännitän sitä, miten se laskimoportin asennus nyt onnistuu ja tulehtuuko haava taas. Ja sitten jännitän aina kaikkia uusia toimenpiteitä ja kipua. Kipeähän se tulee olemaan monta päivää, vaikka lääkkeitä syönkin. Jännitän myös sitä, onnistuuko syton laittaminen sitä kautta, eli meneekö suunnitelmissa kaikki putkeen huomenna. Jos nyt laskimoportti asettuu nätisti ja paranee hyvin, se auttaa mua erittäin paljon kymmeniä vuosia eteenpäin kaikissa kanyylilla tuupattavissa lääkkeissä.
Minähän olen ollut jo lapsena ja koko elämäni ihan superjännittäjä. Olen jännittänyt syömistä muiden kanssa, esiintymistä, huomion keskipisteeksi joutumista, uusia asioita, riitoja ja konflikteja, juhlia, kyläilyjä, puheluita, työpaikkoja, ravintoloihin menoa… eli suunnilleen kaikkea paitsi omaa pientä rauhallista arkeani. Ajan mittaan olen päässyt monesta jännityksestä ihan sujuville vesille. Esimerkiksi kerran tajusin, että miksi jännitän hienoakaan ravintolaa, koska se henkilökunta on siellä mua varten töissä ja heiltä voi kysyä, jos ei tiedä miten pitää tehdä. Ja sekin helpotti paljon kylässä käymistä ja muiden ihmisten kohtaamista, kun tajusin, että ei kylässä tarvitse pönöttää! Minä olen minä ja minä en pönötä, joten saavat ottaa vastaan ne höpinät joita minä höpisen. Puheluissa sama juttu; ei mitään pönöttävää kankeaa jargonia, vaan ihan että kuule kun minäpä tässä aattelin soitella niin oisko mitään jos…
Suomalaiset on aika kovia jännittämään, näin olen käsittänyt. Ite en ollenkaan allekirjoita sellasta, että jos koulussa pakotetaan tekemään esitelmiä ja pakotetaan esiintymään, niin jännitys vähenee. Se vähenee jos saat vapaaehtoisesti tehdä, mutta pakolla saa aikaan vaan vuosikymmenien paniikin. Että ottakaas tästä haraviinne te, jotka suunnittelette koululaisten arkea! Minä, 54-vuotias nainen, näen vieläkin painajaisia siitä, että koulu alkaa ja kerrotaan koska on esitelmän aika! Se oli hirveyttä ja sellainen pitää ottaa huomioon lapsen kehityksessä. Pakolla luodaan kauhua koko loppuelämäksi niille herkimmille lapsille.
Jännä juttu oli myös se, miten sen ekan syövän hoitojen jälkeen en yhtäkkiä jännittänyt mitään, paitsi syöpää ja ajatusta kuolemasta. Yhtäkkiä olisin voinu mennä höliseen vaikka presidentille omaan rentoon tapaani ilman mitään jännitystä. Se oli hirmu vapauttavaa! Ihanaa! Nyt huomaan, että jännitystä on kertynyt taas varastoon jostain käsittämättömästä syystä. Olen alkanut jännittää ihan pieniä asioita. Että miten se veneenlasku onnistuu, kun mennään järvelle. Kuinka jaksan mennä omin voimin pyörällä labraan tällä kertaa. Tää tuntuu omituiselta ja häiritsevältä.
Joku ehkä kysyy, olenko puhunut näistä koskaan kellekään. No olen miehelleni jonkun verran ja jollekin ystävälle vähän. Varsinaisesti en kenellekään tässä mittakaavassa aikaisemmin. Mutta nyt tuntuu siltä, että mitä väliä? Jospa joku saa tästä vertaistukea niin hyvä! Voin kertoa, että jo ihan itsekseen itsensä tsemppaaminen auttaa pienin askelin ja rauhassa. En usko siihen jota hoetaan nykyään, että ’on hyvä olla koko ajan pikkuisen epämukavuusalueella!’ Miksi helvetissä? Ei todellakaan ole! Elämä on aika stressaavaa muutenkin. Ja ei siihen kuole, että jännittää jotain. Aikuiset ihmiset kokevat pääsääntöisesti sympatiaa, eivät naura, kuten jännittäjä luulee. Aika moni asia tapahtuu vain oman pään sisällä. Mutta vastapainoksi myös oman mielen voimat on mahtavan suuret, jos niitä opettelee käyttämään!
10 kommenttia:
Olipa voimaannuttava tuo sinun tekstisi. Olen vanhempi nainen kuin sinä ja ollut lapsena ja nuorena aikuisenakin vielä todella kova jännittäjä. Vuosien mittaan jännitys on helpottanut, vaikka on niitä jännittämisiä vieläkin. Kiitos hyvästä kirjoituksestasi!
Sydämestäni toivon sinulle hoidoissa ja muissa asioissa, että kaikki menee hyvin! Muuta en voi tehdä. Tekisin, jos voisin sinua muutenkin auttaa. Jaksamisia kovasti!!
T. Eräs vanha nainen
Toivottavasti toimenpiteesi on sujunut hyvin, eikä tule mitään jälkikomplikaatioita. ❤️
Minä olen ollut myös kova jännittäjä, ja joissain asioissa olen sitä edelleen. Joissain asioissa jännitys on taas vähentynyt ja suorastaan jopa kadonnut, ja joskus ajatettelen, että olisinpa osannut ajatella kaksikymppisenä samalla lailla kuin nyt. Mutta elämä opettaa, ja kaksikymppisellä on kaksikymppisen aivot ja elämänkokemus.
Suomalaiset ovat tosiaan kovia jännittämään, ja tähän liittyy läheisesti myös se, että suomalaisilla on ylikorostunut pelko siitä, mitä muut ajattelevat heistä. Kun pelkää koko ajan sitä, mitä muut ajattelevat itsestä, yrittää tehdä kaikki täydellisesti ja oikein, mikä johtaa helposti jännittämiseen.
Ja olen täysin samaa mieltä epämukavuusalueesta. Mikä helvetin pakko sinne on koko ajan tunkea, jos elämä soljuu mukavasti eteenpäin muutenkin. 🤭
Tsemppiä operaatioon ja kaikkeen, sinä vahava ihana ihiminen ❤️ t. Anu
Toivottavasti kaikki sujui kivuttomasti ja hyvin.
Tätä jännittämistä olen monesti miettinyt, itsekin olen kovin arka lapsi ollut. Kyläily oli kamalaa, varsinkin jos joutui syömään siellä. Kouluruokailu se vasta hirveä juttu olikin. Jännitti esitelmät koulussa ja milloin mikäkin.
No, oma lapsi (nyt jo aikuinen) kävi päiväkodin ja koulun muualla kuin Suomessa, oli päiväkodissa kahdessa eri maassa ja koulu vielä kolmannella kielellä englanniksi brittiläisen optussuunnitelman mukaan. Jo ensimmäisellä luokalla pian koulun alkamisen jälkeen oli ”lelupäivä”, sai tuoda jonkun mieluisan jutun luokkaan ja kertoa siitä kavereille. Kielipuolilapselle riitti viisi selkeää lausetta, jotka opettelimme kotona. Ja se meni hyvin! Näitä juttuja oli lisää ja spontaanistikin, tehtiin postereita ja esiteltiin ne muille. Luokka teki yhdessä asioita, minäkin olin siellä joskus auttamassa esimerkiksi pyöräilypäivänä. Kun kaverit kävivät meillä, kaikki aina iloisesti tervehtivät ja juttelivat minulle, teineinäkin. Kun muutimme toiseen maahan teinin kanssa, jo ensimmäisellä kouluviikolla hän meni kaverin luokse kylään! Meidän jäyhien suomalaisvanhempien lapsi. Nyt yliopistossa hän joutuu esittämään ryhmätöiden suulliset tulokset. 😄 Olen monesti miettinyt mitä suomalaisessa koulussa tapahtuu, kun meistä tulee puhumattomia, ei edes tervehditä kerrostalon rapussa naapuria. Ystävien saman ikäinen lapsi tuntee meidät hyvin, mutta teininä lakkasi juttelemasta, vain örähteli joo tai ei. Minä ojennan oman lapseni koululle kiitoksen tuosta reippaudesta ja avoimmuudesta, ei se kotoa tullut…
Pikku-A
Täällä olisi toinen jännittäjä vertaistukea tarjoamassa. Että terveppä vaan terve! Muistan ajan, jolloin en koulussa uskaltanut viitata. Tiesin kyllä vastaukset opettajan kysymyksiin, mutta en halunnut huomion kohdistuvan itseeni, joten en osallistunut läksyjen kuulusteluun.
Kaikkea hyvää huomiselle ❤️ Pidän peukut ja varpaat pystyssä, että kaikki menee hyvin 👍👍
Voi kuinka ihana ja lämmittävä kommentti! Oikein sait kyyneleet silmäkulmiin! Meitä jännittäjiä on paljon, mutta elämä taitaa auttaa siinäkin asiassa ja sen tajuaminen, että muutkin jännittää ja että mitä sitten.
Kiitos! Tällä hetkellä kaikki hyvin. 🥰
Hyvin sujui ja paremmalta tuntuu ainakin nyt. Olen luottavaisin mielin. 😊
Samaa minä olen ajatellut, että olisinpa osannut teininä ja kaksikymppisenä ajatella kuin nyt! ☺️ Pahinta on ehkä kauhean jäykkien ihmisten ristitulessa, jotka mittailevat sua ja pitää jotenkin olla edukseen. Etenkin jos on sellainen olo, että he ajattelevat negatiivisesti ja puhuvat jälkeenpäin ikävästi, mutta sekin kaikki on vaan omassa päässä, eikä yleensä totta.
Jep! Ei pakko-epämukavuusalueita!! 💪
🥰🥰 Kiitos!!! Halaus sinulle!
Kiitos, kaikki sujui kivuitta ja hyvin! Taas jännitin turhaa! Joskus lukiossa kyllästuin siihen, että stressasin ja jännitin kaikkea mahdollista etukäteen vähintään viikkoja, eikä mikään ollut koskaan kuitenkaan niin kauheaa. Silloin lopetin tietoisesti etukäteenmurehtimisen ja se oli kyllä ratkaisevaa koko loppuelämän kannalta! Tokihan kaikenlaiset rankat kokemukset on myös tuoneet sen, että ei ole mitään syytä stressailla pikkujuttuja, kun voi vaan olla onnellinen jokaisesta päivästä (enkä nyt puhu edes syövästä).
Mä muistan sen hetken, jolloin kouluruokailu aiheutti mulle vakavan kahvikuppineuroosin vuosikymmeniksi. Olin just aloittanut seiskan uudessa koulussa ja mennyt ruokalassa johonkin pöytään ja vastapäätä sattui isompia poikia jotka alkoi irvistellä mulle. Panikoiduin ja aloin pelätä syömistä. Pahinta on keittoruoat vieraassa sakissa jotenkin pönöttävässä tunnelmassa, etenkin jos et pysty vaikuttamaan edes omaan paikkaan pöydässä, siis edelleen. Työpaikkaretkien ruokailut jossain kollegavierailuilla on ihan hirveyttä. Niitä mulla ei enää nykyisessä työssä onneksi ole ollenkaan.
Voi mä oon tosi onnellinen sun lapsen hyvästä kokemuksesta!! 💜🥰
Mun lapsi joutui koulukiusatuksi ja niin ei pitäisi kenellekään käydä!! 🤬 Onneksi hän on selviytyjä. 🥰
Olen samaa ihmetellyt nykyään nuorissa ja jopa jokusessa nuoressa työkaverissa. Aika hirveää täytyy olla, jos ei pysty edes vastaamaan millään tavalla ystävälliseen tervehdykseen! Mutta onko se tämä someaika, kun ei ole luonnollisia ihmiskontakteja enää pienestä pitäen niin paljon?
Vertaistuki on ihan parasta!! 💜 Minä en käytännössä käynyt syömässä koulussa yläasteella, enkä lukiossa, paitsi jos oli joku helppo ruoka. Aikuisenakaan en mennyt kouluissa syömään vaan mutustin jonkun keksipaketin teen kanssa kahvihuoneessa ja se tietysti aiheutti paino-ongelmia. Yhtään ei auta se, kun kaikki joukolla ihmettelvät, että miksi sinä et tule syömään tai opettaja oikein houkuttelee ruokalaan! Tai juhlissa kun joku tomera sukulainen järkkää, että tule nyt TÄNNE, mitä siellä istut! Mietin nykyään, että pitäsikö vaan pamauttaa, että sun takia on tosi pelottava olla silmätikkuna ja arvaapa onko nyt kiva tulla sinne kaikkien keskelle syömään lusikalla jotain kakkua, antakaa edes kakkuhaarukka perkele! 🙈
Viittaaminen oli aika pelottavaa. Aikuiskoulussa tosin otin sen kannan, että jos en tajunnut jotain niin kysyin HETI, kun lapsena ja nuorenahan sitä välttää viimeiseen saakka. Että ei saa tyhmänleimaa! No haloo, mitä sitten! Fiksu on se joka kysyy kun ei tajua.
Kiitos! 🥰 Kaikki meni hyvin eilen!
Lähetä kommentti