Tää on niin väärin, että arkea on viis päivää ja viikonloppua kaksi! Se pitäis aiva ehdottomasti olla toisinpäin! Oikeastaan perjantai kuuluu jo isoksi osaksi viikonloppuun, sillä vaikka sillon olis töissä tai koulussa, niin on semmonen ’perjantai-fiilis’ kuitenkin koko päivän, eli vähä rennompi ja odottava.
Meillä on ollu ToDo-lista syyshommista ja nyt saatiin tärkeimmät tehtyä lauantaina. Jotain pientä pihavalojen asettelua ja pressujen korjailua jäi vielä. Pressuista puheen ollen; muistatteko kun joskus 70-luvulla oli semmonen ku ’Lainapeite’? Ne oli paksua kunnon pressua. No sit alko kauppoihin tulla lopulta kevytpeitteitä ja voi puhveli miten ärsyttäviä ne on! Yks hujaus (yleensä talvi tai jopa vain pari kuukautta) niin niissä on reikä. Ja pahinta on se, että niistä silppuuntuu pientä muovia joka paikkaan. Eipä ihme, että maapallo hukkuu mikromuoviin, kun sitä sataa ihan taviksenkin tontilla, vaikka yrittäis kuinka vältellä muovia.
Sunnuntaina me lähettiin munkille Vehoniemeen. Ne on niin herkullisia, että syötiin yhdet paikan päällä ja ostettiin kahdet vielä kotimatkallekin! (Joo, ihan oikein, kaksi per naama!) Meidän kotimatka voi olla hyvin kiemurainen ja eilen se oli. Ajeltiin kaikkia kivoja reittejä sinne ja tänne.
Ja kun kerran Vehoniemessä oltiin, niin kurkattiin taas samalla se automuseo läpi. Siellä aina vuosittain tapahtuu pieniä muutoksia ja niitä on hauska bongailla. Tämä latolöytö on kyllä mielikuvitusta kutkuttava! Kuka sillä on ajanu viimeksi ja koska se on tuupattu latoon? Miksi sillä ei enää ajettu? Kuka sen osti ja ajettiinko sillä paljon silloin joskus? Oliko ne kivoja ajeluita vai tylsiä työmatkoja? Kuuluiko se lääkärille tai tuomarille vai rikkaammalle maanviljelijälle?
Mulla on joku vimma vanhoihin autoihin, ihan niin kuin vanhoihin taloihinkin. Vimma ja rakkaus. 1930-luku on autoissa paras ja se loisto jatkuu aina 50-luvun loppuun saakka. Sen jälkeen on menty melkeinpä pelkkää alamäkeä. Meidän vanhin auto on vain vm-71, eli yhtä nuori kuin minäkin, eli siitä nyt ei paljon vielä riemua synny. Sitä paitsi se ei ole oikein ajokunnossa, että sikälikään siitä ei ole iloa.
Latolöytö on tarkoituksella autorivistössä ihan omana itsenään, kenenkään sitä puunaamatta. Mutta voi jestas kun mun tekis mieli aina vähän hipaista, ihan vähän vaan imuroida ja pikkuisen rätillä pyyhkäellä. Ja kiillottaa lopuksi!
