Edes skandaaleja ei enää osata

Katselin tässä eräänä iltana ohjelmaa nimeltä ”Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit”, voi luoja sittenkin! Olisin edes odottanut, että siinä pöyhitään oikeiden kulttuurisukujen luurankoja komeroissa, niin kuin Helvi Hämäläinen ikään, mutta eihän sellaisesta mitään ymmärretä nykyään. Tiedättekö mitä siinä jauhettiin? Jotain mennyttä Kiasman näyttelyä, jossa feikkisaamelaispukua käytettiin osana taideteosta! Ja minä kun olin asettunut sohvalle mukavasti, pöyhinyt silkkityynyt ja kaatanut kristallilasiin absintit ja kiillottanut lornjettini. Ja sitten jauhetaan tämmöistä. Missä skandaali? Missä murha, avioton lapsi, suhdesotku, missä kehdonryöstäjät ja sugar daddyt?

No, kun kerran olin asettunut katsomaan ohjelmaa, katsoin sen sitten loppuun saakka. Siinä kimitettiin jotain saamelaispuvusta, joka ei ollut saamelaispuku ja siksi saamelaiset joukolla suivaantuivat, kun heitä halvennetaan puvulla, joka ei kuitenkaan ole saamelaispuku, mutta voisi melkein olla, vaikka selvästi ei ole. Ja minulle jäi epäselväksi, että halusivatko he, että siinä olisi ollut oikea saamelaispuku? Että olisi reilusti vaan tverkattu pakaraselluliitit hölskyen ihan oikeassa saamelaispuvussa? Että olisi annettu viesti, että kyllä mekin täällä peräpohjolassa osaamme ketkuttaa takalistoamme, katsokaa! 

Ja sitten minä ihmettelin, että miksi he vaahtoavat, kun siinä ei kuitenkaan ollut saamelaispukua. (He itse ilmeisesti tuntevat olonsa sen verran ujoiksi, että julkitverkkaaminen ei luonnistu.) Että sehän oli vain joku, jolla oli päällään asu, ja joka esiintyi taideteoksessa. Että ei siihen oltu pakotettu ketään ujoa saamelaista. (Vai oliko…?!) Ja sitten minä pohdiskelin kovasti, että kun se nyt kuitenkin oli taideteos, niin miksi taiteilijaa ei oltu alunperin haastateltu, että mitä hän tässä ilmentää? 

Tuntuisi perin kiinnostavalta, että taiteilija olisi luonut teoksen, jota esitetään keskellä Helsinkiä olevassa taidemuseossa, ajatellen, että haa, nyt saan vihdoin näyttää miten minä halveksin alkuperäiskansaa! Että sellainen ajatusmalli tuntuisi melkein jopa vähän kierolta. Ja sitten Kiasman johtaja hieroisi käsiä yhteen, että a vot mikä tilaisuus, minäkin olen aina halunnut näyttää miten halveksin alkuperäiskansaa! Ja koko Suomi menisi katsomaan näyttelyä ja ajattelisi, että näin me vaan vihataan oikein joukolla, ai että miten se on poikaa! Ja ulkolaiset toimittajat tekisivät juttua kateellisena, että kyllä ne suomalaiset osaa! Ranskalaiset ottaisi mallia ja tverkkaisi feikki-gallialaispuvussa ja kohta koko maailma olisi yhtä feikkipukua ja tverkkausta. Kunto kasvaisi ehkä kyllä ja perskarvat tuulettuisi.

Että semmoinen kuva minulle vähän tuli. Että saamelaiset on nyt uhriutuneet ajattelemaan, että viha ja halveksunta on se massatunne, joka täällä vallitsee. Jahas. Taiteilijaa ei haluttu kuulla edes. Mitä jos hän olikin ajatellut symbolisesti näyttävänsä miten eri kulttuurit kohtaavat? Niin, ei se varman ole mahdollista. Taiteilijat ovat mitä ovat, narsisteja ja ilkeitä ja ikäviä ihmisiä, joilta ei kyllä voi odottaa mitään järjellistä tai hyvää. Ehkä heidät pitäisi lähettää Pohjois-Koreaan taideleirille? Olen kuullut, että siellä harrastetaan paljon kaikenlaisia leirejä.

Ja sitten siinä haastateltiin jotakin esk… siis jotakin herraa, jolla oli nenässä hauska tatuointi ja hän ei ollut ollenkaan saamelainen. Tatuoitu tummahiuksinen miesoletettu, kuulostaa ehkä lähinnä kakolan ruunalta, mutta ei mennä nyt siihen. Ennen olisin sanonut tältä istumalta mikä hän oli, mutta nyt hän on kamalan loukkaantunut siitä sanasta, joten sitä ei kenties voi käyttää. Vaikka ei se koskaan ole haukkumasana ollut. Ah, nyt tämä levähti ihan sivuun aiheesta! Hän siis kamalasti paheksui sitä, miten hänen kansansa esineistöä on vääryydellä ja ahneudella viety ympäriinsä valtaväestön museoihin. Jassoo. En allekirjoita tätä paheksumista kyllä yhtään! On hirveän paljon tapauksia, joissa museot on nyt lahjoittaneet esineitä takaisin alkuperäiskansoille ja muille, ja kuinka ollakaan; kansat ovat kiitelleet vuolaasti, koska heillä ei ole säilynyt vastaavia esineitä enää lainkaan! Museot ovat siis olleet turvasäilöjä esineille, joita ei aina arvosteta siinä omassa arjessa.

Vähän niin kuin ne vanhat pohjalaistalot, joita on puuhakkaasti purettu kaikkina aikoina ja puretaan edelleen jos vaan salaa voidaan. Ihmiset, jotka on niitä taloja perineet ja niissä asustelleet, on ajatelleet, että tämmöiset vanhat lahot rötisköt joutaakin purkaa ja sitten pihaan on ylpeydellä rakennettu valkoinen kahitiilitalo sen 1700-luvun talon sijaan. Katsokaa ympärillenne vaan. Ja siinä välivaiheessa, kun museovirasto antaa ukaaseja ja rauhoittaa taloja, peltoja, metsiä ja mantuja, niin siinä sitä väännetään itkua. Mutta annas olla kun seuraava sukupolvi tajuaa miten hieno asia on viraston takia säästynyt, niin sitten sitä revitään henkseleitä, että niin mekin aina ajateltiin, että kyllä tälläinen hieno vanha talo pitää säästää! Siltä tämä vähän kuulostaa. Eikä niitä roinamääriä ole varastettu niiltä kansoilta, niistä on aina maksettu, ellei ne sitten ole ihan itse halunneet varta vasten lahjoittaa pölyttyneitä ja risoja koinsyömiä kapineitaan. Että ihan turha tulla siihen nyt itkemään ja marisemaan; katsoo peiliin vaan hän!

Dosetin täyttöö ja botoxia

On täs sairastumisessa ja sen jälkimainingeissa selkeet hyvätkin puolensa. Tulee ikään ku lukujärjestys kuntoon. Sunnuntai-iltasin esimerkiks tiedetään tarkkaan mitä tehään. Kun muut aateliset kiillottaa hopeitaan, niin me täytetään dosettia, kiillotetaan kävelykeppejä ja rasvataan rollaattorin laakereita. Onneks ei oo sellasta hetkee, että kivut katois kokonaan, tietää ainaki olevansa vahvasti elossa.

Mä innostuin valtavasti, ku huomasin, et mun kynnet kasvaa pitkiksi lohkeematta. Eilen mun innostus tosin vähä latistu, kun huomasin miten pirun epäkäytännölliset ne pitkät kynnet on. En saa kohta energiajuomatölkkejä auki, kun kynnet on liian pitkät. No, ehkä niillä voi sit vaikka kaivertaa viinipullon auki. Vaan eipähän oo kynnet muovia, hitto vie, ihan aidot on! Ei ne tosin oo sileet, vaan täynnä juovia. Mä luin, että juovallisessa kynnessä on trauma. On se hyvä, että tässäkin perheessä ees jollain on trauma! 

Aitoudesta puheen ollen, tulkoon vaikka mikä ripsimimmi räpytteleen kilometrin pitusia muoviripsiään tuohon viereen, niin mä oon silti takuulla paljo ylpeempi mun kahen millin aidoista ripsistä! En tiiä, jotenki tää nykyinen feikkiaika on niin hämmentävää. Kun nuoret nätit likat laittaa botoxia huuliin ja takamukseen. Mä oon ihan järjettömän hämmentyny sellasesta. Että haluaako ne sellasen poikakaverin, joka kattoo että wau mikä muoviperse? Tai että wau mitkä töröhuulet? Niinkö se elämä määrittyy? Ja älkää ny tulko vaan sanoon että ’ai miten niin poikakaverin’ koska jos naiset ihailee toistensa muovilisäkkeitä, niin mä tikahdun, vaikka kuinka yrittäisin purra pulkan reunaa!

 

Kiiltokuvakirja 1940-luvulta, osa 5

”Sun untesi valkea polku, se satujen linnoihin vie, ja kullalla viitoitettu, on lapsuuden kultainen tie!”

Tähän päättyy tämä kiiltokuvakirja.

Ai häh?

Mä pysähdyin miettiin sellasta asiaa, että multa puuttuu päästä varmaan sellanen palikka, joka hahmottaa abstraktioita. Vaikka ihan heti en sitä allekirjottanu, koska mulla on hyvä mielikuvitus, mutta onko se ees sama asia? On… ei?

Rupesin kuulkaa miettiin sellasta ihan pirun yksinkertasta asiaa ku ”juoni” jossain elokuvassa taikka kirjassa. Niin mikä on juoni? Kun mä nimittäin ihan tyytyväisenä katon jotain elokuvaa ja pidän sitä hyvänä ja sit luen arvostelun, jossa sanotaan että siinä ei ollu juonta! Ja tää pätee johonki kirjaan myös. Siis mitä? Miten niin ei oo juonta? No ehkä jossain sivistyssanakirjassa ei oo juonta, joo, mutta en mä nyt sitä. Mä en nyt hahmota ollenkaa tätä määritelmää.

Sit on semmonen juttu, et mun mies joskus sanoo mun valokuvista, et niissä ei oo kohdetta. Ja mä oon jo puoliks hiilenä, et miten nii; onhan siin se puu/laituri/talo… kun hänestä niissä pitää olla joku ”kohde”, joku elollinen esimerkiksi. Mutta musta tää rinnastuu tuohon edelliseen, että en nyt ollenkaa tajua mikä se kohde sit on. Että eikö se voi olla ruosteinen ratakisko taikka sammaleinen laituri ja sumuinen maisema?

Ja sit tietysti tää, kaikkein selkein esimerkki. Mä oon ehkä maailmanhistorian epämusikaalisin ihminen! Hiljattain meni hermo, kun katottiin levyraatia ja sit yhtä juutuubivideoo, joissa molemmissa puhuttiin sävelistä ja melodioista ja ties mistä. Mä olin huuli pyöreenä ja vihdoinki kehtasin sanoo mun miehelle (jonka kans ollaan oltu yhessä kohta 23 vuotta) että sano ny mikä hemmetti on melodia ja mikä on sävel??  No, enhän mä siitä oikeen mitään ymmärtäny. Liian epämäärästä. Mun mielestä pitää olla eksakti! Muuten on liian sumuista. Mulle pitää vääntää rautalangasta. Ei riitä, että sanotaan ”että se on tää, kuuntele”.

Ja olihan se matikantunnillakin ihan sama juttu. Olin niin kaalimaalla, kun piti tajuta jotain, joka ei linkittyny mihinkään järjelliseen, kuten avaruuteen tai laitteisiin. Mä kiinnitän ylipäätään huomioni konkreettisiin asioihin, joskus vähän liiaksikin. Jos uutistenlukijan kravatti on vinossa, niin en pääse siitä yli mitenkään, vaan keskityn siihen koko kapasiteetillani. Siinä saa uutisissa olla vaikka että Islanti hyökkäs Moskovaan, niin ohi menee, kun se on se kravatti…

 

Laukkuja, osa 42

Tämä musta, mitä ilmeisimmin 1930-luvun sulotar, on luonnollisesti suosikkini, tai yksi niistä. Ihan pientä kulumaa voi nähdä ulkopinnalla, mutta haittaako tuo? Pidän laukun hauskasta narupinnasta, muodosta ja yhtä aikaa yksinkertaisesta ja tyylikkäästä lookista.

Laukku on aika pieni, siis omiaan juhliin. Muoto on edelleen iästä huolimatta ryhdikäs!

Laukun sisus rakentuu mustasta vuorikankaasta ja siellä on pieni vetoketjutasku.

Laukun merkki on Genuine Corde!

Laukun sisältä löytyi ostettaessa pieni musta kankainen ’kirjekuori’.

Ja kuinkas muuten; laukussa oli myös rahaa! Kaksi Brittikolikkoa!

Twenty pence 1983 & One penny 1988.

Ja sitten vielä kuvakaappaus saman merkin laukusta, joka löytyi netistä. Ihan vaan verrokiksi.

Silppua

Edelleen hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Enimmäkseen kylläki hyviä. Välillä sitte mietin, että palaudunko koskaa ennalleen. Jotenkin sitä aluksi ajatteli, että kunhan aikaa kuluu tarpeeksi, friskaannun ja toivun ja sitte kaikki on kuten aina ennen. Ennen viime kesää siis. En jaksa vieläkää normaalisti, kuumuus-kylmyys jatkuu öin ja päivin, yskää on jonkin verran (tosin ei niin paljon kuin vielä pari viikkoa sitten), niveliä särkee, silmissä mustuu, jaloissa on neuropatiaa, kämmenselkää välillä kirvelee siitä kohdasta, johon pääsi sytoa kudokseen, alakulokin edelleen joskus hiipii olan taakse. Odotan parempia ilmoja, jotta voin ulkoilla ja sen lisäksi aion ostaa ens viikolla vuosikortin uimahalliin. Ens viikolla on myös työterveyslääkäri taas ja saan kuulla jatkosta. Toivon, että saan edelleen toipua rauhassa, ennen ku mut lykätään takaisin töihin. Tietsikkatöitä pystyisinki tekeen, mutta noita fyysisiä en.

Kattelen edelleen elokuvia lähes päivittäin. Mun tavote oli käydä läpi tammi-helmikuussa kaikki kattomattomat DVD-elokuvat hyllystä ja sen lisäks muutama sellanen, jotka oon kattonu vaan kerran joskus ammoin. Enää yks elokuva jälellä; Dressmaker! Sen kävin kattomas leffateatterissa joskus ja se oli tajuttoman hyvä. Ja pinon viimeisinä on sit vielä pari Neiti Marplea ja The Crown-sarjaa pari kautta. Sit aikeena onki tehdä jotain ihan muuta, eli elokuvista oon saanu tällä erää tarpeekseni. Se ”muuta” tulee olemaan enemmän kirjoja ja kirjottamista. Ja kunhan konttorihuone saadaan taas kuntoon rempan jälkeen (joka ei oo viä alkanu), niin voin myös kokeilla kuinka piirtäminen sujuu kymmenien vuosien tauon jälkeen. Ja kohtahan se on puutarha-aikakin!

Että semmosia aatoksia ja suunnitelmia nyt on meneillään. Oon tosi hyvilläni siitä, että kevät etenee! Sitä elää jotenki ihan erilaisessa ajassa ku ennen; ennen työpäivät kesti 100 tuntia ja viikonloput 10 tuntia. Nyt sitä ikään ku kelluu ajassa ja aika lipuu tasaisempana ohitse. Mikään hetki ei kulu hirveän hitaasti eikä hirveän nopeesti.

 

Littoisten lintuneidit

 

Pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun löysin nettidivarista tämän kirjan; ”Rakkaudella sisaresi” kertomuksen oikeasti eläneestä Thiessin emigranttiperheestä, joiden elämä on kaikissa tarinoissa muodostunut satumaiseksi. Alunperin Pietarista tuli Suomeen viisilapsinen Thiess-Stewartin perhe ja isoäiti vuonna 1917. Heillä oli mukanaan kaksi täyttä junanvaunua tavaraa (joista toinen jouduttiin jättämään rajalle lahjukseksi bolshevikeille). Perhe asettui Littoisiin villa Solgårdeniin. Paljon traagista tapahtuu ja lopulta jäljellä olivat vain varpusmaisen hennot lintuneidit, pienet kumaraiset ylhäisömummot, kaksoset, Rina ja Nora (Irene ja Eleanor) 1901-1987.

Ensimmäisenä joukosta poistuu isä John vuonna 1927, kun hän ampuu itsensä, kirjan mukaan perheen puutarhassa. Pietariin on perheeltä jäänyt kaikenlaista, elanto Suomessa on hyvin hankalaa. Kukaan ei osaa ruotsia tai suomea, kaikki on erilaista ja outoa. Ei ole varaa lukuisaan palveluskuntaan. Varat riittävät muutamaksi vuodeksi, mutta sitten täytyy ryhtyä myymään perheen omaisuutta. Rina muuttaa Lontooseen ja työskentelee siellä jo varhaisessa vaiheessa, mutta palaa lopulta takaisin Littoisiin. Muut perheenjäsenet eivät juurikaan tee tai edes etsi työtä. Nora työskentelee vakituisimmin, sillä jonkunhan täytyy.

Perheen poika Victor ryhtyy sotilaaksi, ajautuu Murmanskiin ja on kadoksissa pitkän aikaa. Kun hän palaa, hän lähtee Eurooppaan, työskentelee jonkin aikaa perhetuttavan parfyymitehtaassa ja hussaa varoja niin kuin ylhäisöpoikien on tapana. Hän saa potkut ja palaa Suomeen, koettaen löytää työtä. Lopulta hän väsyy ja tekee itsemurhan Helsinkiläisessä hotellissa 1930.

Isoäiti, äidin äiti Victoria, asuu perheen kanssaan Littoisissa. Kirjasta ei käy ilmi hänen kuolemansa, mutta hän on hyvin ylhäinen, hyvin rikas, jonka omaisuus kärsi suuresti vävy Johnin huonoista liikemiestaidoista ja omaisuuden pelastamisen onnettomasta ajoituksesta bolshevikkivallankumouksen pyörteissä. Victoria on kirjassa läsnä ylhäisenä, mutta hiipuu sitten pois. Arvelisin, että hän on syntynyt joskus 1850-60-lukujen paikkeilla. Todennäköisesti hän kuolee luonnollisen kuoleman Solgårdenissa, sillä hänestä ei mainita mitään erityistä kuoleman osalta.

Vuonna 1936 perheen tyttäristä toiseksi nuorin, Marion, joutuu Pitkäniemen mielisairaalaan. Kirjasta saa sen käsityksen, että hän elää siellä kuolemaansa saakka. Marion poistuu oman käden kautta 1962. Tyttäristä nuorin, Edna, perheen kesken ’Nan’, elää talossa vanhenevan ja masentuvaisuuteen taipuvaisen äitinsä Eleanoran, ’mamanin’ kanssa kaksin, kun Rina on Lontoossa ja Nora Helsingissä. Äiti on masentunut menetettyään poikansa ja on luonteeltaan muutenkin hyvin kylmäkiskoinen, näin romaanissa annetaan ymmärtää. Äiti asettuu asumaan makuuhuoneeseensa, poistumatta sieltä juuri koskaan ja Edna saa passata. Edna kaipaa vain hyväksyntää ja lämpöä, eikä hän osaa, eikä halua olla sisäkkö. 

Eleanora ja John

Huhtikuussa 1958 Edna menettää hallinnan. Hän tekee itsemurhan Solgårdenin keittiössä, josta raihnainen äiti hänet löytää. Kuolinsyy: sydämen läpäisevä pistohaava, vatsan ja rintaontelon läpäisevä haava. ”Pistänyt itseään puukolla vatsan yläosaan, viiltänyt molemmat ranteet ja kyynärtaipeet auki” sanotaan lääkärinlausunnossa. Hän todellakin tahtoi kuolla, juuri ja juuri 53-vuotiaana. Maman toimitetaan kunnalliskotiin.

Nora hälytetään Helsingistä ja hän on aivan kauhuissaan; miten he ovat voineet sulkea mamanin kunnalliskotiin, paikkaan joka on tarkoitettu kurjille ja köyhille ja halveksituille! Nora haastaa naapurit oikeuteen, sillä he ovat tahtoneet heille vain onnettomuutta ja pahaa. Nora haastaa kunnan sosiaaliviranomaiset oikeuteen, koska he ovat väärin perustein ja väkivalloin sulkeneet mamanin laitokseen! (Maman kuitenkin on jo hyvin iäkäs ja viihtyy hyvässä hoidossa. Ruokaa saa säännöllisesti, pyykki pestään ja saa nukkua puhtaassa sängyssä niin paljon kuin haluaa.) Nora haastaa oikeuteen myös sairaalan ja lääkärin, jotka totesivat Nanin kuolleeksi ja väittivät sitä itsemurhaksi. Murha se oli, hirvittävä harkittu murha!! Eihän se voi mitään muuta olla!

Jäljellä ovat enää Nora ja Rina, emigranttineidit, jotka muuttavat yhdessä Solgårdeniin takaisin. Talossa on vaihdettu puulämmitys sähkölämmitykseen, on hankittu puhelin, on otettu vastaan palotarkastajia, mutta ei päästetty heitä salia peremmälle. Ei ketään alhaiseen luokkaan kuuluvia perheen yksityiseen tilaan. Lähiseudun lapset ja naapurit auttelevat toisinaan kauppa-asioissa ja muutenkin. Mutta sisarukset ovat varuillaan; mistä sen voi tietää, onko kotihoitaja vakooja tai varas? He tahtovat itse valita sisäkkönsä, kukaan ei voi tunkeutua noin vain heidän kotiinsa. Esineiden päälle ja tasoille on ripoteltava tuhkaa, jotta näkyy jos joku on varastanut jotakin.

Talvella 1987 talon lämmitysjärjestelmä menee epäkuntoon, pakkasta on paljon ja neidit kylmettyvät ja kuolevat. Vasta nyt alhaiso pääsee penkomaan taloa ja kaukaiset sukulaiset päättävät pistää kaiken huutokaupattavaksi. Huutokauppaluettelo painetaan ja huutokauppaa pidetään monena viikonloppuna. Luettelossa sanotaan näin: ”Ainoastaan osa Thiess-Stewartin irtaimistoa on ajan puutteen ja suunnattoman tavaramäärän takia voitu luetteloida, joten painettu luettelo on vain suuntaa antava. Luettelon ulkopuolella myydään erittäin suuria määriä huonekaluja, tauluja, painokuvia, lasia, posliinia, koriste-esineitä, NUOTTEJA, valokuvia, postikortteja, tekstiilejä, KORUJA, jotka laadultaan vastaavat luetteloituja esineitä.”

Ehkä erikoisin tarina Solgårdeniin ja lintuneiteihin liittyen, on tarina huoneesta, joka oli ’hylättyjen tavaroiden huone’, huone jonne heitettiin kaikki roska ja roina. Huone, josta löytyi lintuneitien kuoleman jälkeen pohjaan palaneita kattiloita, vanutuppoja, rikkoontuneita esineitä ja sitä ja tätä, mille neidit eivät osanneet tehdä mitään. Palveluskuntaahan ei enää oikeastaan ollut ollut vuosikymmeniin, ellei lasketa yksittäisiä auttajia, joiden apu oli melko kertaluonteista, heitä ei siis palkattu talouteen. 

Olen nähnyt heistä hienon artikkelin jossakin aikakauslehdessä 80-luvun lopulla ja surukseni luulen heittäneeni sen menemään. Siinä oli kuvia kauniista puvuista ja esineistä ja lintuneideistä. Jos jollakulla on näitä lehtijuttuja, olisin hyvin kiitollinen kopioista! Kertokaa kommenteissa jos jotakin löytyy. Itse olisin himoiten ostanut huutokaupasta valokuvia, koruja, koriste-esineitä, kenties jonkun huonekalunkin. Minulla ei ole mitään kytköstä heihin, paitsi että rakastan tätä tarinaa ja kuulin sen ensimmäisen kerran kesällä -87, kun olimme kylässä Littoisissa, aivan Solgårdenin naapurissa. Siitä lähtien tarina on elänyt mielessäni kuin elokuva. Traagisena mutta kauniina.

Kiiltokuvakirja 1940-luvulta, osa 4

”Jos joskus eroamme me Suomen saloihin…” 

”Kun sydän itkee, sä laulele…”

”Voi sitä Oilin veitikkaa, kun kirjansa minulle kiikutti…”

”Hyöri pyöri tyttö kulta, niin kuin rukin rulla…”

”Keinukoon purtesi pienoinen, aalloissa elämän virran…”

Halki aikojen!

 

Asia, joka virkistää mua ihan äärettömästi, on uusien sukulaisten löytäminen! Tuntuu, että täällä me hortoillaan ensin hajallaan kukin tahoillamme, kunnes joku ihmeellinen johdatus saa meidät yhteen ja yhtäkkiä on kuin magneetti kilahtais metalliin; asiat loksahtaa kohilleen ja joskus jopa kauan sitten kadonneet kytkökset ja yhteydet kutoutuu umpeen.

Kuukauden sisällä oon tavannu kaksi ennen tuntematonta sukulaista, ilman että olen älynnyt edes etsiä kumpaakaan heistä. Ihan valtavan innostavaa! En tiedä voiko tätä edes ymmärtää kukaan muu kuin toinen sukututkija. Että ei haittaa, vaikka sukupolvi tai kaksi ei ole pitänyt yhteyttä, koska nyt me ollaan löydetty toisemme! Tuntuu siltä, että jotain on korjaantunut, katkenneet langat on jälleen ehjät.

Jokainen sukupolvi, joka ei ole vaalinut sukuyhteyttä, tekee tästä salapoliisintyöstä hankalampaa, mutta yhdessä me ratkotaan asioita ja joukossa on voimaa! Miksi kannattaa sitten olla yhteydessä sukuun? Koska historia toistaa itseään, jos historiaa ei tunne. Ymmärrys muita kohtaan lisääntyy, kun tietää mistä asiat johtuu. Historia antaa perspektiiviä kaikelle, etenkin tulevaisuudelle. Ja että jokaisen sukupolven ei tarvii erikseen keksiä sitä pyörää yhä uudelleen.

Possujen kemut

 

Äimän käkenä pölähdimme maaseutuajelulla keskelle villapossulaumaa!

Possut juhlivat sitä mahtavaa tilaisuutta, kun lunta on niin paljon, että oman aitauksen aidan yli voi vaan kävellä. Voin kuvitella miten eka kekseliäs ja utelias possu on tajunnut loistavan tilaisuuden ja sanonu muille, et hei kattokaa, me voidaan tehdä rynnäkkö naapurin tontille ja juosta vieläpä tien yli edes takasin! Kuka lähtee mukaan? Ja muut on olleet epäileväisiä, että et oo tosissas, ei sinne voi mennä. Ja tää on vaan jankannu, et joo joo, kyllä voi, kattokaa! Ja juossu sit niin ku susi kintereillä yli teiden ja tantereitten. Ja wooooh, sika toisensa perään on kipittäny korvat lepattaen yli aitojen ihan vailla mieltä.

Semmoseen tilanteeseen me tömähdettiin autolla ja kateltiin huuli pyöreenä sitä sikamaista menoa ja meininkiä. Pysähdyttiin kuvaamaan possuja ja huomattiin, että poliisi ilmestyi pian meidän taakse ihmettelemään tilannetta myös. No, ilmeisesti tilanne on nyt hallinnassa ja hyvä niin, ennen ku tulee ruumiita. Kun me lähettiin ajeleen eteenpäin, niin joukko possuja alkoi hölkätä meidän perässä. En tiedä mitä ne ajatteli, mutta vähän tuli semmonen olo, että älkääs nyt ihmeessä meitä alkako seurata!

Että jos joku luulee, että maalla ollaan kauheen totisia ja jäykkiä, niin täällä ei totisuudesta ja jäykkyydestä ollu tietookaan. Täällä oli kemut vailla vertaa! 

Nivelongelmat ja hiukset

 

Tässä tammi-helmikuun aikana mun nivelet on alkaneet oireilla, siis oudommin ku aikaisemmin. Pakostikin mieleen tulee, että onko tällä joku yhteys joulukuun lopulla alottamaani lääkkeeseen, Letrozoliin. Ainakin sen haittavaikutuksiin kuuluu nivelsäryt. Mulla ne niveloireet on sellasia, että särky tai kipu, aristavuus on vasta toissijainen juttu, eli ikään ku seuraus varsinaisesta oireesta. Ja mullahan muuten on geneettinen alttius nivelongelmiin muutenkin. Se on näkyny jo 30 vuoden ajan sorminivelten ajoittaisena särkynä. Tosi pahanakin hetkittäin. Yhen kerran oon muistanu lääkärille niistä puhua ja se oli se kerta kun hän sanoi kuolemattoman lauseen ”kivut kuuluu elämään”. Ja mulla on kai myös yliliikkuvat nivelet. Siitä niin ku lähdetään.

Ja ne ongelmanivelet on nyt oikea leukanivel ja oikean peukalon juurinivel. Leuka lonksuu päivittäin (jo yli kuukauden ajan) ja etenkin illalla kun menee sänkyyn pitkäkseen ja aamulla kun herää. Jos yöllä on hereillä, niin sama juttu. Eikä se siis itekseen naksu ja poksu, vaan esim jos haukottelee taikka sanoo jotain tai muuten vaan taivastelee asioita suu auki. Kun ryhtyy sulkeen suuta, niin joku vastustaa leukanivelessä ja pitää kokeilla erilaisia pään asentoja, jotta sais suun kiinni sujuvammin. Esim jos istuu ja kasvot on kohti kattoa, se tuntuu vaikeemmalta ku jos kasvot on kohti lattiaa. Myös pään kääntäminen oikeelle tai vasemmalle tekee eron napsumiseen. Kuulostaa hyvin vähäiseltä, mutta nyt onkin niin, että se on pahentunut viime päivinä. Saattaa tuntua siltä, että ei saa suuta ollenkaan kiinni, kun vastuspaine on niin kova ja sit kun saa suun suljettua, niin se napsaus on aika kova ja tuntuu ikävästi kipuna aina ohimossa saakka. Että ihan ku ois joku jänne joka menee leukanivelestä ohimoon ja joka sätii kun suun pistää kiinni. Onko sielä? Mulla ei oo mitään hajuu asiasta.

Toinen uudempi probleemi on peukalonivel, joka on vaivannu hiljaksiin kai pari viikkoa. Nyt sekin on äityny pahemmaksi. Elikkä siinä tapahtuu niin, että peukalo menee ikään ku lukkoon ja käsi pitää ravistella taas normaaliksi. Sekin kuulostaa pieneltä vaivalta vai mitä? Mutta tähän asti pahimmillaan se on ollu sellanen, että en oo pystyny sulkeen rintaliivien hakasia, kun se on just paha asento peukalon jäkityksen kannalta ja peukalo menee jotenki hervottomaksi lukkoasennossa, eli mistään ei saa pitävää otetta sillon. Se on lukossa ja jäykkä ja myös hervoton eli toimintakyvytön ja siihen liittyy jännää arkuutta, tai vahvasti epämiellyttävää tunnetta. Hammasharjasta pitämäni ote piti vaihtaa, kun peukalo meni jumiin siinäkin. En tiedä mihin sfääreihin tämä voi mennä; juomalasin pitäminen ja syöminen hankaloituu? Tai kynällä kirjotaminen? Asioihin tarttuminen pihtiotteella? Funtsailen ja seurailen asiaa.

Ja koska tukka kasvaa mukavasti, oon haaveillu jo kovasti uusista kampauksista. Mullahan on pinterest täynnä pitkien hiusten kampauskuvia ja nyt piti yhtäkkiä keksiä mitä voi tehdä ihan lyhyille hiuksille. Jänniä leikkauksia ja värjäyksiä onki keksitty 90-luvun jälkeen, jollon mulla viimeks oli ihan lyhyet hiukset ja luulen, että meen kampaajalle jonkun tämmösen kuvan kanssa, kunhan hiukset hieman kasvaa vielä. En tiedä onko järkevä ihan heti värjätäkään, kun ne väritkin on aikamoisia myrkkyjä ja mulla on varmaan se myrkkykiintiö aika täys. Mutta tuossa kesemmällä ehkä sitte.

Ois muuten kiva kuulla muiden syöpätoipilaiden (Letrozolin käyttäjien esim) kokemuksia nivelten ongelmista! Ja tätä mun blogia saa kyllä jakaa kaikkialle mihin vaan keksitte. Esim johonkin syöpäryhmiin ja vertaisporukoihin. Mä tuun puhumaan syövästä ja mun toipumisesta aina sillon tällön jatkossakin. Mikään pelkkä sairausblogihan tää ei kuitenkaan ole, vaan tavallisen keski-ikäsen naisen hölinöitä ja kuulumisia kuten ennen sairastumistakin.

Laukkuja, osa 41

 

Nyt on päästy jo kahdeksanneksi viimeiseen vintagelaukkuun. Tämä laukku on äitini vanha laukku ja sitä on isosiskokin käyttänyt ahkerasti. Laukku on 60/70-lukujen taitteesta ja näkyy muutamaan kertaa varhaislapsuuteni valokuvissakin. Itse sain laukun 90-luvun alussa ja käytin sitä jonkin verran niihin aikoihin. Kauhean kätevä tämä laukku ei ole kokonsa puolesta, mutta parempi kuitenkin kuin joku pienehkö käsilaukku.

Sisällä laukussa on kangasvuori ja yksi vetoketjullinen sivutasku. Tämä laukku ei ole lähdössä kiertoon ja aion käyttää sitä jatkossa aktiivisemmin.

Edit: Sisareltani sain tarkentavia tietoja, eli laukun on ostanut sisareni joskus ihan 1970-luvun alussa ja sittemmin se on siirtynyt äitin käyttöön.

Kiiltokuvakirja 1940-luvulta, osa 3

 

”…maailman myrskyihin voinet joutua…” Toden totta! ”Kasva kansalle valoksi!” Miten kauniisti ja viisaasti sanottu! ”Ystävyys se kestäköön, ain asti hautahan!” Kestiköhän se? Ehkäpä molemmat ovat jo kuolleet. ”Elonmeren salakarit” hyvin kaunista! Veli on kirjoittanut Oilille joulupäivänä, sekin hyvin liikuttavaa!