Minäkin ostin aikoinaan sen konmari-kirjan, josta kaikki sitten oikeastaan repes. Minusta kirja oli virkistävä, vaikka en ihan kaikkia sen oppeja allekirjoitakaan. Erilaisissa faceryhmissä maritus aiheutti eripuraa. Joiltakin lähti lapasesta. Poistettiin keittiön kaapistot, koska kuka kaappeja tarvii? Ne pari jälelle jäänyttä astiaa voi hyvin olla tiskikoneessa. Poistettiin kaappien ovia, sillä verho on paljon kivempi. Ikkunoista poistettiin verhot ja viimeistään tässä vaiheessa pöydiltä liinat, siis kuka hullu millään tekstiileillä mitään tekee? Poistettiin petivaatteet, koska ne ainoathan voi pestä työpäivän aikana ja kuivattaa saman tien kuivausrummussa. So kätevä! Poistettiin sängyt. Siis eiks patja muka riitä?! Luovuttiin vaatteista, sillä kuka tarvii enempää kuin yhet kengät ja yhen takin? Poistettiin lapseltakin vaatteet, koska meille ei kyllä tule oksutautia, ripulia, kihomatoja, täitä, luteita, torakoita, dinosauruksia…
Poistettiin poistamisen ilosta kaikki, mikä ei vähänkään säkenöinyt. Vai mitä ne teki; säteili? Vasarat, naulat, torksavaimet ja mitä näitä nyt on. Lähinnä meni niin, että naiset poisti ja miehet ihmetteli. Onneksi sääntöihin kuului, että muiden tavaroita ei saa poistaa. (Lapsihan ei ole muu, se on minuuden jatke; siltä tietty saa poistaa.) Joskus päähän tuli vääräoppisia ajatuksia siitä, että onko jatkuvasti likipitäen tyhjän pesukoneen hurruuttaminen edes ekologista? Kun eihän se tule täyteen, vaikka sinne tunkis koko talouden kaikki tekstiilit. Onko se?
Minä lähin aikoinaan lapsuudenkodista yhen laukun kanssa ja asuin sitten talossa, jossa oli valmiiksi vähän kalusteita. Hytisin pakkasöinä sängyssä kylpypyyhkeen alla, kun ei ollut paksumpaa peittoa. Laiton ruokaa yhellä kattilalla ja söin kaiken yhestä syvästä lautasesta. Vaihtovaatteita oli kai yks paita ja sukat ja alkkarit. Ei puhettakaan, että olis ollu jotain föönejä tai muita härpäkkeitä. En kyllä niitä aikoja kaipaa yhtään takaisin, mutta jotkut menee siihen vapaaehtosesti. En kyllä pääse kiinni oikeen. Ne ei varmaan oo koskaan kokeneet sitä vähyyden ihanuutta. Kyllä minäkin röykkiöistä haluun eroon, mutta rajansa saakeli kaikella.
Emmä tiiä, jotenkin tää on menny niin toisiin sfääreihin. Niinä köyhimpinä vuosina ei ollu autoo, ei polkupyörää, ei telkkarii, ei radioo, ei puhelinta, ei tiskikonetta, ei mikroo, ei pesukonetta, ei imuria, ei lehtitilauksia, ei tietenkää nettiä, ei levysoitinta, ei silitysrautaa, ei mankelia, ei vatkainta, ei shamppanjavispilän vispilää… ei mitään muita laitteita kuin perushella ja jääkaappi. Jos tuli sähkökatko, niin ei paljo heilauttanu, kuhan piti vaan jääkaapinoven kiinni. Nytte kun miettii köyhien tavarapaljoutta, niin ohan sitä. Että sillain ollaan ihan eri sfääreissä. Ja on minuun juurtunu se sodanaikainen ajatusmalli, että hätävaraa pitää olla. Se nyt oli tietysti kirosana kaiken marituksen keskellä, mutta nyt kun maailma on mutkistunu, eikä kukaan osaa varmaks sanoo mitä on meneillään vaikka kahen vuoden kuluttua, niin on se jonkinlainen hätävara ihan hyvä olla olemassa. Se on ekologista, se on järkevää, siitä voi riippua henki.
Mulla on jotenkin kummasti semmonen fiilis, että joku mummo kolkytluvulta tässä huutelee sinne avaruusaikaan, eikä varmaan paljon väärä fiilis olekaan. Mutta ihan sama. Oletteko muuten tehneet koskaan persoonallisuustestiä? Se löytyy täältä. Oon tehny sen vuosien varrella ainakin kymmenen kertaa ja lähes joka kerta oon ollu ”arkkitehti”. Eilen viimeksi. Kerran tai pari olin joku sitä lähellä oleva muu INT-persoonallisuus. Väestöstä noin 2% on arkkitehteja, ja naisia vain 0,8%. Arkkitehdeilla on ”uskomaton logiikka”. Että oliko tekstissä tuossa yllä joku ristiriita? Ei, ei ollut. Näin mää sen nään. Vähän omintakeisesti, vähän vanhanaikasesti ja hitto, pitäähän sitä nyt joku raja kaikella olla!
Kuvat Bo-lehdestä. Lehti ei liity maritukseen, mutta kuvat on vähäeleisen kauniita.
