Viimeinen sytostaattikerta tänään! Melkein itkettää, että tässä se nyt on. Vihdoin, vihdoin!! Vähän kyllä jännittää, koska en saanu sitä syöpäantigeeniverikokeen tulosta sairaalan sovelluksen kautta tällä kertaa. Sanoivat vaan, että saat sen sitten kun tuut lääkitykseen torstaina. Tottakai mä mietin tässä nää päivät, että se on varmaan noussu, kun se tollai multa pimitettiin. No, saan tietää sen iltapäivällä. Kerrankin kun haluisin olla siellä hyvin ajoissa, niin mun aika on vasta iltapäivällä! Ihan hiukan jännittää taas kanyylin laitto ja sit myös ne oireet. Ne kun ei oo samat joka kerta. Nytkin ne kysyi multa etukäteen, että kestänkö lääkityksen. Sitä ne on kysyny jo neljännen syton kohdalla. No kai mä arvelen ne kestäväni, ellei tapahdu mitään radikaalia, kuten että tulee totaalinen hengenahdistus tai en pysty nielemään tai lähtee kynnet irti tai jotain. Nekin on mahdollisia, mutta vielä mulla ei ole vakavia viitteitä niihin. Oireet riippuu niin paljo ihmisestä ja siitäkin, että montako kertaa sytoja annetaan ja mitä sytoa se on ja kuinka paljon sitä tuupataan suoneen kerrallaan. Kuulin jostain, että ihminen kestää kahdeksan sytoa maksimissaan. Mulle tulee siis onneks vaan kuusi. Kääks kuitenkin.
Ja koska linnan juhlat tuli taas tuijotettua hyvinkin intensiivisesti, niin täytyyhän niitä myös kommentoida! Siksihän niitä katotaan, että voi arvostella kaiken. No ensinnäkin sininen puku on semmonen, joka on äärimmäisen harvoin kaunis. Jotenkin ne vaan tökkii, en tiä miks. Ymmärrän sen yhteyden ”Suomen väreihin”, mutta ei se kyllä juhlapuvun väri ole. Joskus Haukiolla oli kaunis sininen puku, mutta se on kyllä harvinaisuus. Arvostan myös Haukion valintaa tänä vuonna, koska pitäähän pukuja voida pitää useamman kerran, hyvänen aika! Mutta sitten on myös toinen kaamea väri, jota kenenkään valkoisen naisen ei pitäisi pukea ylleen. Se on se perunanvärinen, henkarissa hyvännäköinen puku, joka ei tee oikeutta kenellekään. Se on sama kuin viikon ojassa kuolleena maannut henkilö olis nostettu pystyyn ja viety juhliin. Katsokaa nyt hyvänen aika peiliin ihmiset!
Ja sitten nämä naiset, joilla puku on uurrettu napaan asti! Voi jestas. Se ei vaan ole tämän juhlan arvoinen valinta. Onhan se kiva, kun on tissit, mutta pitääkö niitä pursottaa kaikkien silmille? Vai miten olis, jos miehet kulkis juhlissa ”rekkamiehen hymy” näkyen? Varmaan tulis pieni kohu. Mä en halua katella kenenkään persettä, enkä kenenkään tissejä, joten hiippailkaa puolialastomina kotonanne. Veikkaan, että en ole ainut, joka näin ajattelee. Koen suurta noloutta ja kiusaantumista, eikä se oikein kuulu itsenäisyysjuhliin. No, ei tämä tähän vielä lopu. Arvatkaa mikä on ehkä itsekkäin valinta, noinkin tiivistunnelmaiseen tungokseen? No ne kilometrin pituiset laahukset! Ihmettelen. Lähinnä oon huolissani siitä, että joku tupsahtaa turvalleen, kun toinen astuu sen laahukselle. Tai vielä pahempaa, että puku repee kahtia. Siinä ei ehkä lukkoneula pelkästään auta.
Ja miksi ne tyypit jää pyörimään siihen kättelyn jälkeiseen kohtaan ku johonkin akanvirtaan? Ihme harhailua! Ja mitä ne vieraat höpisee sille pressapareille? ”Päivää päivää”? ”Hyvää joulunodotusta”? Vai ”Morienttes!”?? Jotku jää selkeesti kertoo elämäkertaansa ja jotku ei sano yhtää mitään. (Ziisus, keksikää ny jotain!) Kai siinä itsenäisyydestä jotain pitää mumista. Ja jos joku ärsytti tänä vuonna ihan sikana, niin se kameroitten vatkaaminen sinne tänne! Että just ku olit zoomaamassa katseesi jonku pukuun, niin vaihtui kuvakulma sinne selkäpuolelle. Voin kertoo, että ketään ei kiinnosta jonku niska! Ja joka kerta ku kuvakulma vaihtu, jäi näkemättä vähintään yks pari. Ärsyttävää! Lopettakaa sellanen! Ja missä oli Sami Sykkö, mun suosikkijuontaja?! Ääni kuului, mutta mitään ei näkyny. Varmasti oli hänkin katsomisen arvoinen, koska oli linnaan tälläytynyt. Kameramiehille pieni vinkki ens vuoteen!
Vuoden karmein puku oli se silmäpuku! Joo, hänellä oli jotain tekemistä silmänpohjanrappeuman kanssa, joten siinä linkki pukuun, mutta herran jumala olishan sen voinu kauniistikin toteuttaa! Nyt tulos oli susiruma. Ja mitä ihmettä ajatteli Laura Birn, joka selvästi halusi mennä linnaan minihameessa, mutta heitti selkäpuolelle säkin? Ihan törkee lopputulos kaikin tavoin. Ja joku oli kietonut ylleen isoäidin verhot 80-luvulta. Joku oli jossain marimekon muinaisessa pöytäliinassa tai jotain. Jollain oli ruokalappupuku, tiättekö sellainen kaukalo leuan alla, johon jää kaikki keksinmurut kotiin papukaijalle vietäväksi. Joo-o. Mä olisin juontajana varmaan tämmönen: -apua! ”-siis mitä tolla on yllä? -voi ei, voi EI! -Herranjumala!” Niin, että onneks mua ei oo pyydetty juontamaan sinne. Ai miten niin en sano mitään hyvää kenestäkään? Sanonpa. Ne valkoset puvut (joita näin kolme) oli kaikki tyylikkäitä. Siellä oli monta hyvin näyttävää ja tyylikästä kokonaisuutta. Se nuorukainen mustassa puvussa, jonka päällä oli pitkä harsohame, oli oikein piristävä. Ja se nuori nainen miesten puvussa oli ihan liian vähän aikaa ruudussa, jotta olisin ehtinyt katsoa tarkemmin, mutta hyvältä näytti. Seela Sella oli värikkäissä laseissaan jälleen kerran mahtava!
Jos itse olisin kutsuttu linnan juhliin, oon aika saletti, että pyörtyisin pelosta siihen punaiselle matolle, niin että pressa joutuis kiskomaan mua kaikin voimin ylös permannosta. Ja pipo menis vinoon ja kalju tulis näkyviin. Tai vielä pahempaa, jos mun mies olis yhtäkkiä pressa, niin mä joutuisin lukittautuun linnan torniin kuudeksi vuodeksi, kun en kestäisi sitä alituista pönöttämistä! Koko ajan pitäis osata keskustella fiksusti satavuotiaitten veteraanien kanssa ja olla jonkun iankaikkisen marttakerhon kunniajäsen ja julkaista runoja ja teoksia. Eikä ollenkaan voisi blogissa enää sanoa jos vituttaa. Ja nämäkin kaikki höpinät ne kaivais esiin ja niitä ruodittais jossain Norsunluurannikolla asti. Ja kaikki pikkuserkun postinkantajat jonottais nimmaria ja rehvastelis tuntevansa. Kyllä on sentään luojan lykky, että ollaan ihan vaan taviksia, sohvaperunoita ja voidaan aatella kaikista mitä huvittaa ja tirskua vaikka jokaiselle jos sille päälle sattuu.
