Joka päivä erilainen

  Rakkaan lapsen tekemät unisieppari ja sydän vuosien takaa. Niitä katson aina viimeksi, ennen kuin alan nukkua. Ja nyt ne tuntuu olevankin tarpeen, sillä heti kun ehdin sanoa että oireet ohi, niin eikö illalla ollu jo aika kiva selkäkipu! En oikein hahmota onko se vaan selän lihaksien kipua pitkästä makoilusta (joka tuon syton jälkeen siis oli taas päiväohjelmassa) vai onko keuhkoissa jotain. Toisaalta keuhkot ei rohise, ei ole yskää, eikä mitään muutakaan. Mutta ainakin hartiat oikeen rouskuu, kun vähä pyörittelee olkapäitä. Viimeks olin fyssarilla kesäkuun alussa ja sitä ennen hierojalla, että sitä mukaa se varmaan nyt oireilee. Oikein ei tunnu, että voisin vielä mennä makoileen mihinkään hoitopöydälle, mutta jospa joku hieroisi hartioita istualtani, niin se olis mannaa. Eipä näy ketään vapaaehtosta, hmph.

Annoin tukkakoneen laulaa ja leikoin iteltäni vasemman sivun kaljuksi. Vähä ku ois palannu 90-luvulle, koska sillon mulla oli viimeks irokeesi. No nyt on vaan tavote saada tukkaa vähemmälle, ihan sama mikä keesi se on. Oon muutenki aina ollu vähä sitä mieltä, että mitä väliä millanen tukka kelläkin on. Ihan oikeesti, ei paljo hetkauta. Kohta mulla ei oo tukkaa ja sitte taas on, mutta ehkä erilainen kuin se entinen. Oikeestaan vähä hauskakin miettiä, että millasia lookeja siitä lyhyestä tukasta saa ja mitä värejä siihen vois laittaa. Koska metrin pituseen vanhaan tukkaan ei oikeen jaksanu värejä usein laittaa. Joskus suttasin siihen hennaa, mutta vähemmän ku kerran vuoteen raaskin mennä ekokampaajalle hennauttamaan sitä. Sen verran tyyristä sekin lysti oli.

Hassua kyllä, neuropatiaoireet jotenki voimistui eilen illalla. Elikkä jalkoja pisteli ja käsissäkin oli hölmö tunne. Mietin, että jos jonkun syton jälkeen neuropatia pamahtaa kunnolla päälle, niin kuinkahan sitä pärjää tässä meidän vanhassa talossa. Jos jalat on tunnottomat, eikä pysty käveleen, niin aika hankalaks menee. Tosin, ehkä mieluummin hetkeksi se oire, kuin kivut. Kaikki on niin suhteellista. Jestas kuinka nyt arvostaa liikkumista ihan toisella lailla! Kun näen telkussa urheilijoita, mietin, että hyppikää, juoskaa sielunne syövereistä, kun voitte! Oikein virkistyn, kun joku hyppii kevyesti kuin gaselli.

Uni on muuttunu oudoksi. Saan unta melatoniinilla, mutta herään monta kertaa yössä ja saatan neljältä miettiä, että kuinka monta tuntia tässä on vielä pakko yrittää nukkua. Ja oikeastaan voisin sanoa, että jokainen päivä on niin erilainen! Just kun eilen sanoin jollekin, että on niin kuuma koko ajan, niin eilen se kuumuus äkisti jäi pois. Yhtäkkiä oli melkein normaali olo. Jestas miten tervetullutta! Mieluummin vähä kylmä kuin koko ajan kuuma. Eilen myös mieleen tuli se pitkäaikainen toive, että kunpa laihtuisin. No nyt oon laihtunu lähes 8-9 kiloa. Mutta en mä nyt ihan tätä tarkottanu. Pitää olla ens kerralla varmaan spesifimpi; haluan laihtua, mutta en sairauden takia, kiitos!

Pahin on ohi

 

Tänään voin todeta, että pahin on ohi! Luusäryt ei enää palanneet eilen. Mutta sen sijaan ripuli vei mun voimat todella alas kahessa päivässä ja eilinen aamupäivä oli ankeenpuoleinen. Iltapäivällä sain nukuttua hiukan ja kerättyä voimia syömällä proteiinipirtelöä, sosekeittoa, oliiveja, mehua, chipsejä… joten nyt olen jo melko eri ihminen! Nyt jaksaa jo hymyillä, kun eilen vielä itketti. Se oli siis todellakin niin kuin sytokaveri sanoi, että kolme vuorokautta ne kivut hänelläkin kesti. Soitin eilen sairaalaan syöpäpolille ja sain hoitajan jättämään lääkärille pyynnön kirjoittaa vahvempia kipulääkkeitä ens kertaa varten. Voisin sanoo, että ne perus-panadolit, ibuxinit ja kipugeelit auttoi vain melko nimellisesti ja hetkellisesti. Panadolin yliannostus voi johtaa hengenvaaralliseen maksavaurioon, enkä oikein halua kikkailla ja sooloilla lääkkeitten kanssa mututuntumalla. Mieluummin kysyn asiantuntijoiden mielipiteen ja syön sellasia, jotka ei ainakaan pahenna elimistön kuormitusta. Mutta tottakai toivon, että ens kerralla kivut on muutenkin vähäisemmät. Se on kuulemma niin yksilöllistä! Ihan arpapeliä siis taas.

Edelleen unelmoin ruoasta! Se on ihan hassua kyllä… viime yönä näin unta, että menin keittiöön ja aloin pimeessä mättää tiskialtaasta suolaisia sian kylkisiivuja, jotka oli jääneet jäljelle kissalta, vaikka eihän meillä edes oo kissaa enää. En koskaan aiemmin oikein tiennytkään miten paljo ihmisen voi tehdä mieli jotain spesifiä ruokaa, kuten sushia, pizzaa, pekonia… kompensoin tuota rasvaa ja suolaa pirkkachipseillä paremman puuttees. Mutta yhtä lailla raikkaat salaatit vie järjen, kuten ajatus tästä; raejuustoa, järvikalaa (purkista), pikkutomaatteja, ananasta, kurkkua ja siihen joku paksu valkosipulisoosi päälle! Herran jumala sentään… voisin lapata sitä ehkä sangollisen!

Jos jaksaisin, tekisin aamusmoothien, sellasen viherversion. Sit söisin sushia lounaaksi. Kunnon kakkupalan iltapäiväkaffilla. Poropizzaa päivälliseksi ja oman reseptivihon syyskeittoa iltapalaksi kulhollisen. Nyt näköjään ollaan taas jossain loopissa näitten ajatusten kanssa. Ei tuu mitään, ku vaan miettii ruokaa päivät pääksytysten. Oon menettäny 9 kiloa painostani verrattuna leikkausta edeltäviin päiviin. Se kyllä varmaan selittää tätä ajatuskehää.

 

Innostuin vähän kuvaamaan makkarin näkymiäkin, olkaatte hyvät! Lääkeyöpöydästä en viittiny ottaa kuvaa, se on niin ankee. Mieli vaeltaa kyllä välillä jo sellasissakin asioissa, joita haluan tehdä sitten kun oon taas tolpillani! Te ootte kirjottanu niin kivoja blogipäivityksiä, että oon saanu niistä innostusta. Esim Viroon kaipaan kauheasti! Se on niin suloinen ja samalla niin tuttu, mutta kuitenkin niin erilainen maa, kuin Suomi. Viron maaseutu ja isot ja pienet kaupungit, kaikki on niin kiinnostavaa! Haluan myös hotelliin Helsinkiin ja syömään kiinnostaviin ravintoloihin eri puolille Suomea. Yks jota en halua, on kerätä kamaa yhä lisää. Mua oikeen oksettaa, kun aattelenkin, että paikat tursuu hetki hetkeltä enemmän. Luen just kirjaa ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan” ja se liittyy myös osaltaan esim sellaseen tyhjänpäiväseen haalimiseen. Että miksi sitä viettää elämänsä hankkimalla yhä uusia tavaroita? Että eikö ole mielekkäämpää kääntää katse siitä tyytymättömyydestä (kun ’mulla ei oo mitää’) siihen mitä jo on ja ammentaa siitä? Kääntää kelkka ja löytää asennemuutos. Olla onnellinen siihen mitä jo on, tai jos ei ole onnellinen, niin tehdä se hiton muutos sitten! Mä en oo rehellisesti sanottuna voinu koskaa sietää sellasta loputonta marinaa siitä, että mikä kaikki on huonosti. Se on niin väsyttävää. Se väsyttää henkilön itsensä ja kaikki ympärillä olijat. Että ihanko oikeesti joku haluaa valita sen joka aamu? Tietäen, että jokainen hiton loppuelämän aamu on marinapäivän aamu? Kuka haluaa valita niin, sitä en käsitä. Ja siitä kertoo vähän tuo kirja - suosittelen!

Positiivisia pilkahduksia…?

Haluaisin kauheasti olla positiivisempi. Inhoan sitä, millaiseksi marinaksi tää blogi on muuttunut ja mun elämä siis myös tässä taustalla. Oon jaksanu vähä lukee muitten blogeja ja voi jukra kuinka ihana on lukea vaan aivan tavallisista pienistä elämän hyvistä hetkistä! Aamukahvihetkistä, pyörälenkeistä, uusista maljakoista, kukkakimpuista ja kaikesta semmosesta. Vähä kuin pääsisin ite niiden myötä siihen tavalliseen elämään taas kiinni. 

Täällä pelon sumussa on kuitenkin aika vaikea olla positiivinen ainakaan vielä. Yöt on huonoja; heräilen ja valvon. Kunnon lepo on taas ihan hakusessa. Uusia oireita liukuu esiin kuin ukkospilviä. Rintakipua ja ahdistusta, yökötystä, voimattomuutta (paino laskee), heikkoutta, alakuloa, outoja tuntemuksia säärissä ja mustelmia, sydämen hakkaamista ja rytmihäiriöitä… vaikka luusärky on taas hellittänyt otettaan, pelkään että se jälleen voimistuu illan tullen. Sitä paitsi ryöppy uusia oireita ei ole mukava vaihtokauppa jonkun kivun tilalle myöskään.

Ihmettelen sitä, miksi en saanut jo varmuuden vuoksi vahvempia kipulääkkeitä niitä luusärkyjä vastaan? Totuushan on se, että sitten kipujen kourissa on aika huono raahautua apteekkiin hakemaan lääkettä! Mitä täällä Suomessa oikeen pantataan näiden lääkkeitten kanssa? Vai pitääkö huutaa kuin jalopeura, jotta saa sen vähimmän, jota kaipaisi? Mun mielestä on aika epäkelpo lause sanoa, että ei sulle välttämättä tuu niitä oireita. Mun mielestä se kuulostaa enemmän arpapeliltä ja sitä myöten kidutukselta.

Mun oli tarkotus mennä huomenna parturiin leikkauttaan ihan lyhyt siili. Olisin saanu naapurilta kyydin. Nyt on ihan selvää, etten jaksa lähteä sinne todellakaan. Pitää siis perua aika ja kyyti ja vaikka leikkoa tukka ite saksilla. Sytopipo vaan päähän sitte. Loppukevennys; arvatkaa mitä mä tykkään tehdä näinä päivinä aina hetkittäin? Mä katon telkusta ruokaohjelmia! Katon Netflixin dokkareita pizzanpaistajista, ruokien historiasta, makujen ominaisuuksista, kokkikisoista, teen historiasta… ja samalla haaveilen sushista, raikkaista salaateista, rasvaisista ja suolaisista pizzoista… voi olla että se menee överiksi, koska viime yönä näin unta, että joku oli laittanu mulle vihreetä teetä ja se kuppi oli täynnä teen purua, jota syljin ja syljin ja mua ällötti. Peitonkulman osuminen kaulaan aktivoi huikeen ällötyksen ja viime yönä pussilakana oli liukunu varsinaiseksi kangasjoeksi kaulan päälle. Haaveilen siitä, että viikonloppuna jaksaisin vain enemmän olla ja saisin tuoretta sushia ja pizzaa. Sitä kohti…

Miksi?

 

Edelleen luuydinsärkyjä, mutta vaimeampina. Tällä kertaa kolottaa leukaluita, lonkkia ja reisiluiden yläosia. Ilta oli taas tuskaisempi kuin päivä, mutta heräsin kahdelta yöllä siihen, että olin kuitenkin nukkunut kolmisen tuntia, eikä särky ollut kovaa. Ehkä tämä selättyy tästä tämän vuorokauden aikana? Rintakipu on ikävä lisä luusärkyyn, mutta sekin pentele johtuu tuosta valkosolukasvutekijäpiikistä. Tämän päälle on tietysti ummetus, johon juon pegorionia. Ja yleinen heikkous, niin että kepin kanssakin jalat meinaa pettää alta. Yritän syödä pikkuisen pitkin päivää, vaikka se ei kauheasti huvitakaan.

Eilen jaksoin lähteä istumaan autoon, kun kävimme pikavisiitillä lapsuudenkodissani katsomassa sitä vesivahinkoa. Se näytti aika hyvältä ja uskon hetkeäkään epäröimättä, että kaikki sujuu siellä hyvin. Talo on jo 64 vuotta vanha, kai siihenkin jo jotain iän tuomaa kremppaa saa ilmentyä? Me koetamme hoitaa talon rakkaudella ja viisaudella taas kuntoon. Samalla kävin tapaamassa rakasta setääni ihan vain muutaman tuokion verran. Ainut elossa oleva setäni! Lupasin hänelle, että kyllä me vielä ensi kesänä istumme taas tuossa pihassa ja katselemme lintuja! Sinne olen heittänyt ankkurini ja sitä kohti etenen. Kotiin palattua voimat olivat ihan poissa ja makasin horkassa peiton alla hyvän aikaa.

Mielialat ja ajatukset sihahtelevat vihaisesti, kuin löylyvesi kuumilla kivillä. Mietin jopa, että miksi minä? Miksi helvetissä juuri minä?! Miksi ei joku muu… käsitän, että nämä on varmasti tietyssä kohdassa aika tavallisia reaktioita. Silti ottaa päähän olla tässä ja myös ajatella näin. Jos olisin jumala, säätäisin, että kukaan maailman ihminen ei kuolisi tuskissaan, ei sairauksiin, sotiin, onnettomuuksiin, vaan jokaisen lähtö olisi rauhallinen nukkuminen pois unen aikana, sitten kun oma aika on täynnä. 

Ne sytokaverin sanat on olleet viime päivin moneen kertaan mielessä; ”muista sitten, että kivut ei kestä ikuisesti!” Ne on olleet paras lohtu. Kun katson kelloa, joka on mennyt taas vartin tai tunnin eteenpäin, tiedän, että kivuttomuus on jo taas hiukan lähempänä. Joka tapauksessa pahin on kai tämän ekan syton jälkipäivinä nyt takana. Tästä viikosta voi tulla rauhallisempi.

Laukkuja, osa 17

 

Laukkukevennys sunnuntain huviksi.

Tämä on sisareni vanha koululaukku, jostain ihan 1970-luvun alusta. Laukku on ihanan pehmeää nahkaa, koristettu niiteillä ja sisällä on hyvin yksinkertainen pahvipohja ilman taskuja.

Tässä laukussa pystyi kuulemma kuljettamaan yllättävän ison määrän sen ajan pieniä koulukirjoja, mutta myös karttakirjaa, jos laukun piti auki.

Minä rakastuin tähän laukkuun 90-luvulla ja käytinkin sitä ahkerasti. Viime vuosina laukku on saanut levätä kaapissa, mutta missään nimessä en siitä malta luopua.

Tyyntä myrskyn edellä

 

Sitähän se eilinen oli; tyyntä myrskyn edellä. Sen valkosolukasvutekijä (Fulphila) -piikin jälkeen iski tunnin päästä väsymys ja nukuin varmaan puoltoista tuntia. Samalla kävi hipaisumainen kolotus lonkissa. Kunnes tuli ilta, ja reiteen ruiskutettu aine imeytyi kunnolla kehoon. Yöstä tuli kamala. Särkyä lonkissa, sitten koko lantion alueella, edelleen reisiluissa. Yön aikana kipu levisi selkärankaan, olkavarsiin ja leukaluihin, tekis mieli sanoa, että kallon luihin myös, mutta en ehkä erota sitä päänsärystä, jota se vähän saattoi myös olla. Nukuin välillä vartin pätkiä neljään saakka, kääntyilin ja tuntui, että minuutin välein oli kuuma ja kylmä. Kahdeksalta kipu hiukan vaimeni ja jaksoin mennä ottamaan vahvan buranan. Sain nukuttua vajaan tunnin. Kipu kuitenkin aaltoilee nyt edelleen leukaluissa ja lantiossa ja reisiluissa.

Sytohoidossa eräs kohtalotoveri sanoi, että ne kivut on hirveitä, mutta muista, että ne ei kestä ikuisuuksia! Hänellä ne meni ohi kolmessa vuorokaudessa. Eräänä aamuna hän vain heräsi täysin kivuttomana. Se oli hyvä lohdutus! Olen koettanut ajatella, että nämä aineet parantaa mua, koska muuten mä kuolisin, enkä mä sitä halua vielä ainakaan 50:een vuoteen! Olen kivun kourissa koettanut rentoutua (niin vaikeaa kuin se onkin) ja ajatella, että siellä luuytimessä nyt vaan käy se valkosolukasvun buusti, joka on mulle juuri nyt hyvin tärkeä juttu. Jokaisesta sytosta veriarvot ja etenkin valkosolut romahtaa ja tällä sitä korjataan. Nämä ajatukset auttaa toisinaan ihan hiukan.

Toinen oire hoidoista on jo pari vuorokautta kestänyt ummetus. Pientä kuvotusta ja ruokahaluttomuutta on myös aistittavissa. Ne leikkauskivut ja aristukset kesti tasan kuukauden ja sitten olikin heti seuraavana päivänä syto ja tässä sitä taas mennään. Näitä pahempia oireita (joita mulla siis ei käsittääkseni edes ole) on luvattu kestävän about viikon ja sitten toinen viikko on parempi ja kolmas lähes terve. Ja kolmen viikon päästä sitten taas yks syto. Saakeli. Laskin, että mun yöpöydällä on nyt 15 lääkepakettia tai vastaavaa, joista tosin osa on samoja. Onpahan uutta tämmönenkin mulle. Lähes lääkevastaisuudesta aikamoiseen kemikaaliryöppyyn. No, luulis että auttaa.

Ja tuliko niitä oireita

 

Nyt kun eletään ekaa sytostaatin jälkeistä aamua, niin voin sanoa, että vielä ei mitään merkittävää ole tapahtunut. Pieniä oireita toki oon havainnut eilen ja yöllä, mutta seuraava etappi taitaa olla valkosolukasvutekijä-pistos, jonka pistän kahden jälkeen. Syto vaikuttaa valkosoluihin romahduttavasti ja tämä pistos (hoitajan sanojen mukaan) on kuin ruoska, joka säväyttää luuytimessä ne valkosolut uudelleen kasvuun, joten kipuja etenkin jalkojen luustoon ja lihaksiin voi olla tulossa.

Koska melko varmasti odotettavissa on ummetusta, niin hoitaja kehotti jo eilen illalla ottamaan vatsanpehmentäjää, eli ostin jo valmiiksi kotiin ison paketin Pegoriania. Sitä kantsii tässä nyt hörppäillä joka päivä useita kertoja. Pahoinvointia saattaa tulla joko heti sytohoidon jälkeen parin kolmen tunnin aikana, tai sitten viivästyneesti 18-24h hoidon aloittamisesta. Mulla tuo 24h tulee täyteen tunnin kuluttua, eikä mitään oireita ole vielä tullut, joten sen suhteen taidan olla onnekas. Ei edes vähäisintä kuvotusta.

Ainoot oireet on olleet eilen kun istuin sairaalan aulassa tunnin odottelemassa kelataksia, iski tosi kova väsymys! Jos joku olis tullu sanoon, että ’kävelläänpä tonne 50m päähän’, niin olisin sanonu, että et oo tosissas ja pistäny pitkäkseni. Väsymys kuitenkin hellitti kotimatkan aikana ja vaikka vielä kotona väsytti, niin uni ei kuitenkaan tullut. Lääkkeet (kortisoni) vaikuttaa unettomuutena, joten saan jatkaa melatoniin syömistä. Toinen oire oli illalla pieni lämmön nousu 37,3:een. (Mun tavallinen lämpö on 36,2.) Mutta siitä ei tarvii olla huolissaan, koska vasta äkillinen kuumeen nousu 38:aan asteeseen on semmonen, josta pitää soittaa hoitajille. Sitten illan aikana kolme kertaa tuli käsiin kummallinen sisäinen kuumuus. Kahella kertaa kyynärpäästä sormenpäihin ja yhesti olkapäästä sormenpäihin. Ne oireet kesti kuitenkin vain muutaman sekunnin kerrallaan. Yöllä ramppasin pissalla tunnin välein ja uni oli rikkonaista siitä melatoniinista huolimatta. Samalla lievät neuropatiaoireet alkoi tuntua jalkapohjissa, eli aina kun laskin jalat lattiaan ja aloin kävellä, jalkapohjia pisteli. Tämä on hyvin yleinen oire ja voi pahentua tunnottomuudeksi sekä jaloissa, että käsissä ja pahentuneena ja hoitamattomana voi jäädä pysyväksi. No tämä ei ollut vielä paha ja teen näistä kaikista listaa ja mainitsen hoitajalle sekä lääkärille ensi kerralla.

Yks hyvin positiivinen asia tällä viikolla on ollut, että mun leikkauskipu ja vatsan arkuus on hävinneet. Mähän otin viimeisen panadolin puolikkaan tiistaina. Mitään aristusta ei tunnu nousemisen yhteydessä, eikä myöskään silloin kun sängyssä vaihtaa asentoa ja kääntyy kyljeltä toiselle! Jee jee!!  Täytyy vastapainoks sanoa, että tämä syton aloittaminen jännitti kyllä aika lailla, mutta oon kyllä ällistynyt siitä, miten helppo tämä eka kerta mulle oli! Kaikissa ohjeissakin tosin sanotaan, että jokainen potilas reagoi eri tavalla, vaikka syöpä ja hoito (se sytoannos) olisi ihan samoja. Joten näitä ei kannata kenenkään lukea ihan yks yhteen omaan tilanteeseen verrattuna, mutta jotain vertaistukea ja yhtä esimerkkiä tästä kuitenkin saa varmaan irti. Ite oon just nyt aika positiivisella mielellä -toistaiseksi- ja kolmen viikon päästä on toinen koetus, kun meen uudelleen sytoon.

1. Sytostaattikerta

 

Paklitakseli ja karboplatiini on mun sytot. Eilen jännitin, tänään aamulla olin ihan rento, tänne sairaalaan tullessa olin viä ihan ok, mutta sitten kun hoitaja kutsui sytohuoneeseen, niin itkuhan siinä taas pääsi. Pelkäsin kanyylin laittoa, mutta onneks se meni ihan hyvin. Paklitakseli (joka muuten tehdään marjakuusesta!) voi aiheuttaa allergisia ja muita reaktioita ihan jo tiputuksen alussa, mutta mulla ei ollu mitään. Tiputus tunnin verran ja sit kävin vessassa ja kun palasin huoneeseen, niin yhtäkkiä oli kuin joku näkymätön jättityyny olis ollu ympärillä; kuulo alkoi hämärtyä ja silmissä näkyi tähdenlentoja. Hoitaja mittas verenpaineen ja alapaine oli 100, yläpaine jotain ehkä 140 paikkeilla (tää on tää lähimuisti, joka siis on kadoksissa!). Söin vähän eväsleipää ja join smoothia ja säädin tuolin enemmän makuuasentoon. Puolen tunnin päästä alkoi tähdet harventua.

Nyt sitten tippuu se toinen syto, eli karboplatiini. Tämä ei siis tunnu miltään, ehkä vain hitusen kättä välillä pistelee, mutta se on ihan jees. Tämä ei siis enää jännitä. Mutta olen kuullut, että jokainen sytokerta on erilainen ja kerta kerralta nää voi olla rankempia. Kiva ylläri oli, että sain valita vapaaehtoisten tekemistä kesäpipoista ja talvipipoista yhden kumpaakin. Oli kyllä sellanen olo, kuin lapsella jouluna. Ja tänne saa siis tehdä pipoja jos haluaa! Vinkkinä kaikille. Myös lastenosastolle. Tuolla korissa oli kudottuja ja virkattuja ja kankaisia pipoja, villaa ja puuvillaa. Että jos tuntuu käsityöhammasta kolottavan, niin mielikuvitus vaan on rajana! Syöpäpotilaat ainakin on hyvin kiitollisia!

Pelottavin juttu tässä syövässä on tietysti se uusiutuminen. Mutta koetan olla ajattelematta sitä nyt vielä ihan kauheesti. Oon käsittäny, että uusimisaika on yleensä puolesta vuodesta kolmeen vuoteen. Eli aika nopee. Ja se tapahtuu neljälle viidestä. Skääg!

Sotkuista

 

Ylämäkiä ja alamäkiä. Kaikkea mitä pitää muistaa (päivittää koko ajan kysymyslistaa hoitajille), apteekista kaikenlaista oireita varten (suun limakalvojen kuivuessa hellävaraista hammastahnaa, vatsan pehmentäjää, voiteita), tarkkaan harkittuja ruokia siltä varalta, että nieleminen hankaloituu ja makuaisti muuttuu, ei kuumia ruokia, proteiinijuomia anemian varalle, eväät sytopäivään…

Sairaala säästää… arvatkaas missä? Kun syöpäpotilas menee sytostaattihoitoihin (joka kestää yleensä 2-3 tuntia), hän sai ennen välipalaa (esim leipiä, jogurttia yms) sairaalassa, siinä samalla kun katottiin, että mihin se vointi menee heti tiputuksen jälkeen. No, nyt säästetään ja pitää olla omat eväät. Tässä kohtaa räjähdin nauramaan, kun hoitaja selitti, että ehei, ei täältä mitään enää saa! Olin jo ehtinyt kuola valuen miettiä, että mitä hyviä leipiä siellä mahtaa olla tarjolla. Että sillä viisiin. Ei sitte. Pitäkää leipänne!

Oon lukenu dekkareita - kuten ”ohjeita sinulle joka saat syöpälääkehoitoa”, ”syövänhoidon verkkopoliklinikka, opas käytön aloitukseen”, ”syöpäpotilaan ravitsemusopas”… tiiättekö, kun ei yhtään huvittais, ei yhtään! Haluisin vaan tehdä tavallisia juttujani ilman fyysisiä rajoituksia ja stressiä. Mutta ei. Tänään illalla pitää jo aloittaa lääkkeiden ottaminen huomista silmällä pitäen. Tänään on myös viimeinen napapiikki! Ottaisin sen kunniaksi pullon skumppaa, jos voisin. Nyt ei uskalla alkoholia maistella pitkään aikaan. Tässä on muutenkin kemikaaleja kropassa ja elimistö lujilla.

Varasin jo ajan parturiin, koska tämä järkyttävä polkkatukka pitää saada siiliksi, ennen kuin tukka alkaa irrota. Se on vähä hämmentävää, kun lääkäri sanoo eri lailla kuin toinen lääkäri tai hoitaja. Mutta uusimman tiedon mukaan se tukka alkaa lähtee toisen syton jälkeen. Aikaa ja jaksamista ei oo siis enää mihinkään välivaiheleikkauksiin. Uh huh. Jännittää kyllä se huomisen syto. Vähä samalla lailla ku leikkauskin; ei itse operaatio, vaan pistäminen ennen sitä ja sit ne jälestäpäin tulevat päivät, joista ei tietysti kukaan osaa sanoa varmaksi, että millasia ne on.

Munasarjasyöpä

 

Ennen luulin, että ”syöpä” on sama, oli se sitten missä päin kehoa hyvänsä. No enpähän luule enää! Jokainen syöpä on erilainen ja erityisen kiinnostavaa on, että mun gynekologi kertoi viikonloppuna, että just munasarjasyöpä on sellanen, jota sekä gynekologit että lääkärit pelkää eniten. Kerrankin joku superhieno sairaus osuu omalle kohdalle, onhan tää nyt ihan lottovoitto! Voi oikeen paukutella henkseleitä. Että eipä ole joka iikalla, mutta mullapas on.

Kokosin tähän muutaman linkin aiheesta munasarjasyöpä, sillä siitä vissiin ei kauheesti ees ihmiset tiedä. Että miten vaarallinen se on ja että mikä sen kulku on ja ennuste ja riskit ja niin edelleen. Ja että se on ihan eri juttu, kuin joku muu gynekologinen syöpä. Varsinainen haltijakummin suudelma!

https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00156

https://www.kaikkisyovasta.fi/tietoa-syovasta/syopataudit/munasarjasyopa/

https://www.tehylehti.fi/fi/hyvinvointi/munasarjasyopa-piiloutuu-pirullisesti-uudet-hoitokeinot-antavat-aihetta-optimismiin

Eilen kävin hoitajan juttusilla. Kerroin aivosumustani ja hän totesi, että se on ihan tavallista. Ja sanoi, että mulla saattaa olla sairastumiskriisi. Se kuulostaa kyllä just siltä, mikä voi ollakin! Suorastaan syöpäpaniikki. Jos nyt joku luulee, että mää vaan täälä naureskelen ja vitsailen koko ajan, niin ennemminkin se menee niin, että oon tosi peloissani ja huolissani ja itken. Vaikka välillä naurankin ja vitsailen mustasti. Mutta eilisestä vielä se, että kelataksi on tosi kätevä juttu! Soittamalla kelataksin numeroon, ja antamalla tiedot (esim tarviiko saattaa sairaalassa autosta osastolle saakka tai onko apuvälineitä jne) saa halvan kuljetuksen kotoa ihan perille saakka. Ei tarvii tuskitella aikataulujen ja jaksamisen kanssa. Jos meiltä nyt normaalitaksilla maksais TAYSiin noin 100€, niin kelataksilla se on 25€.

Eilen selvis yks mielenkiintonen juttu. Mainitsin hoitajalle, että kun mulla on vähä korkeet noi verenpaineet (eilenkin aamulla 166/112 ja pulssi 107), että voisko täälä joku kirjottaa mulle verenpainelääkkeet ihan pysyvästi? Kun ihan oikeesti olen alkanut pelätä aivoinfarktia tai jotain vastaavaa ja koska mulla on ne paineet aina ollu ennemminkin ylärajoilla, kiitos sukutaustan! Hoitaja kattoi mun tietoja koneelta, että niin… sullehan on jo kirjotettu tänne kaks verenpainelääkettä… etkö sä oo syöny niitä? Hääh?? Siis joo, sairaalassa annettiin kyllä verenpainelääkkeitä, koska mun lukemat oli tyyliin 188/140, mutta se oli siellä se. Ai jaa, mä en siis vaan ollu tajunnu että ne oli tarkotettu pysyviksi! Kukaan ei sanonu mulle, että ostapa nää nyt sitten apteekista ja jatka pillerien popsimista! Kuten kukaan ei sanonu myöskään sitä, että kun mun kolestrolilääke oli tauolla leikkauksen ja sairaalajakson ajan, että voit jatkaa niitä heti kotona. Ihmettelin asiaa itsekseni jonain päivänä ja soitin osastolle, josta kerrottiin, että joo, kyllä sä voit niitä syödä! Sanoisinpa, että hiukan epätarkkuutta näissä ohjeistuksissa lääkkeitten suhteen!!

Kuten jo aiemmin totesin, että jokainen päivä on erilainen, niin eilen heräsin ihmeelliseen selkäsärkyyn, joka tuntui siltä, että oikee keuhko on kipee! Sattui hengittäessä ja liikkuessa. Hoitajan mielestä se oli joku jumitus. No viime yönä oli eka kerta kuukauteen, kun nukuin heräilemättä koko ajan ja kääntymiset ei sattunu ja kuorsasin jopa puol ysiin saakka aamulla, sen sijaan että olisin ollu tikkana hereillä kuudelta! Ja nyt tuntuu muutenkin aika normaalilta. Siis ihan ihmeellistä! Tosi kivaa! Paitti että ylihuomenna meen sytostaatteihin ja sit tää kiva häviää. Ne sivuoireet vähenee kyllä ajan mittaan, kunnes kolmannella viikolla on jo aika normaali olo ja sitten onkin jo edessä uus syto. Jonka jälkeen oireet pamahtaa takasin vielä rajumpina, kunnes ne taas hiljalleen hellittää ja sitten kun on melkein terve fiilis niin taas mennään. Kuus kertaa tätä samaa! Jos kaikki menee hyvin, niin oon jouluksi melko jees kunnossa. Mutta sehän tarkottaa sitä, että en jaksa tehä jouluvalmisteluja. Että aattona herään terveenä ekaa kertaa puoleen vuoteen ja ihmettelen, että missä joulu…

Mutta ei hätää, tuun kyllä kertomaan yksityiskohtasesti miten mun kroppa reagoi sytoihin. Ne on joka syövässä erilaiset ja joka ihmisellä eri reseptillä tehdyt ja joka kroppa reagoi eri tavalla. Että ei voi verrata kahta täysin yhteen. Ja etenkään ei voi aatella, että sillä Helmi-tädillä sillon 80-luvulla oli ainakin aivan karmee oksennuskausi aina syton jälkeen. Kaikki on kehittyny ja pahoinvointilääkkeitä tulee about kaks kiloa joka aamu. Että katotaan!

Aivosumussa

 

Oon huomannu leikkauksen jälkeen (josta tulee ylihuomenna jo neljä viikkoa) sellasta outoa aivosumua. Se liittyy nimiin ja numeroihin. Mun on kauheen työläs yhdistää nimiä oikein mihinkään. Yks päivä mies puhui Keskisestä (kyläkauppa) ja mietin kauan, että mikä ihme se onkaan. Ja tätä tapahtuu siis harva se päivä. Omituisempaa on kuitenkin se, että mun laskupää on jotenkin nollautunut. En osaa enää laskea juuri mitään. Eilenkin pää löi ihan tyhjää, kun mietin paljonko on 6x200. Ennen olisin sanonu nauraen vastauksen alle sekunnissa. Tosi omituista siis! Liittyyköhän tää sumu yleisesti isojen leikkausten jälkimaininkeihin?

Tänään käytän kelataksia ekaa kertaa ja meen kuulemaan TAYSiin hoitajan ohjeistusta sytostaattihoitoihin liittyvistä lääkkeistä. On mulla jo jonkinmoinen lista kyhättynä asioista, joita pitää muutenkin muistaa kysyä. Nyt olis ihan mukava, jos asuis ihan siinä TAYSin vieressä. Nää matkat vie energiaa aika lailla.

Laukkuja, osa 16

 

Tämä englantilainen laukkukaunotar on ollut minulla 90-luvulta lähtien. Laukku on laadukas ja ihastuin sen lukkomekanismin opaaleihin (en tiedä onko ne oikeita) aivan hurjasti. Laukku on nahkaa ja vain pikkuisen kulunut. Valmistaja on Freedex.

Laukun vuori on harmaata kangasta ja siinä on kaksi avointa sivutaskua. Laukku on yllättävän iso, mutta sijoittuu ehkä enemmän jonnekin juhlalaukkujen puolelle, kuin arkikäyttöön. 

Kädensija on bambua.

Laukku on luultavasti 1950- tai 1960-luvulta. Tämä on edelleen yksi lempilaukkujani, joka pysyy kokoelmassa.

Hereillä taas kukonlaulun aikaan

 

Nappaan iltaisin kymmenen maissa 1mg melatoniinin ja noin tunnissa vaivun uneen. Silti kukun aamulla ehkä jo ennen kuutta ihan hereillä. Jos olisi terve, aikaa voisi hyödyntää monella lailla ja vaikka pyykätä ja silittää. Mutta koska en läheskään ole, niin notkun sängyssä, kunnes vatsa kurnii ja pitää syödä aamupalaa. Tähän saakka mies on tuonut aamupalan sänkyyn, mikä ihana juttu!

Ajattelin nyt vähän jorista siitä, miltä musta tuntuu fyysisesti nyt. Eilen aloin puolittaa panadoleja, eikä muita lääkkeitä nyt olekaan. Se tuntuu riittävän. Mutta vaikka mitään hurjia kipuja ei olekaan, niin ei tämä mikään normaalitilakaan ole! Jos jumitan yhdessä asennossa liian kauan, väsyy selkä ihan tolkuttomasti ja keuhkoissa alkaa tuntua kuumotusta. Pitää siis liikkua. Mutta sekin on kiinnostavaa nykyään. Jo pelkkä sänkyyn meno pitää tehdä kyljittäin ja nousu istualle niin, että käännyn makaamaan kyljelleni, lasken jalat varovasti alas sängyn reunalta ja sitten työnnän käsillä itseni istumaan.

Seisomaan noustessa tuntuu siltä, kuin haavan yläosaa kiristäisi ja vatsaa täytyy pidellä käsillä, jotta olo on mukavampi. En koskaan saa itseäni ihan suoraksi tuosta noin vain, vaan kävelen hitaasti kumarassa, kunnes kroppa vertyy ja vatsa sallii suoremman asennon. Käytän sairaalasta saatua leveän kuminauharesorin näköistä korsetti-tukea keskivartalon ympärillä. Se tuntuu hyvältä, sillä tuki on sitä mitä on nyt vaan oltava. Kävellessä en mitenkään harpo kuin heikkopäinen, vaan kävelen verkkaisesti, mutta jo aika sujuvasti. Portaatkin menee jo ilman keppiä ihan hyvin.

Syödessä vatsa täyttyy tosi nopeesti. En aina jaksa edes einesruokaa kokonaan, vaikka ne pieniä purnukoita onkin. Saati, että siinä olis mitään salaattia, leipää tai juomalasillista kyljessä… huh huh. Tuntuu että vatsa repee, jos syö vähänkin liikaa, eikä multa siis ole mahalaukkua tietääkseni leikottu. Tosin mullahan oli jo kauan (ainakin vuoden, ellei muutaman) sellanen olo, että en jaksa isoja annoksia, kuten ennen. Ehkä maha on vaan kutistunut. Ja mun paino ei nouse, vaan laskee. Öisin asennon vaihtaminen pitää tehdä varovasti ja sisuksissa tuntuu arkuutta aika helposti. Yskiminen varovasti on ok ja aivastukset on ihan jees, jos tukee vatsaa samalla. Eli koko elämä se pyörii tämän naisen navan ympärillä nykyään. Melko ärsyttävää!

Jos haluat lukea kronologisesti syöpätarinani, niin aloita lukeminen juhannuksesta, jolloin olin vielä virallisesti terve, mutta itsekseni huolissani. Heti juhannuksen jälkeen alan kirjoittaa huolta ulos ja sitten kaikki eteneekin yllättävän nopeasti.

Vesivahinko

 

Ihan kuin tässä kaikessa terveydellisessä paskatilanteessa ei olisi jo tarpeeksi, niin mun rakkaaseen lapsuudenkotiin on pamahtanut vesivahinko. Tai ei ehkä niinkään ”pamahtanut”, vaan hiljaksiin lirutellut vajaan kolmen vuoden sisällä. Kukaan ei oikein tiedä mistä alkaen, mutta loppuvuonna 2020 kaikki oli vielä ok.

Yläkerran lavuaarin ja tiskialtaan viemäriputki on vanhuuttaan ruostunut ja haljennut. Nyt vettä on lähinnä samassa kohdassa alakerrassa, vessan, eteisen ja olohuoneen välisessä seinässä, sekä eteisen lattiarakenteissa. Tulee kuivatus ja uudelleenrakennus. Voipi kestää monta kuukautta. Onneksi tilanne ei ole toivoton, vaan siitäkin selvitään, kunhan vakuutusyhtiön remppatyypit alkaa hommiin. Ton ikäsessä rintamamiestalossa tutkitaan tietysti myös asbestiriski. Ikävintä se on siskoni kannalta, jonka iso remppa valmistui (alakerrassa) vasta toissavuonna ja nyt jo pitää repiä auki osa rakenteista.

Turhauttavaa myös siinä mielessä, että en pääse itse paikalle. Mä en tosiaankaan oo sellanen ihminen, joka haluaa hoitaa tämmöset jutut etänä, mutta nyt on pakko. Sen verran oon elämäni aikana oppinut, että remppatyyppejä pitää vahtia, ihan vaikka jo siksi koska ne ei ole mitään ajatuksenlukijoita. Olis ihan tosi hyvä olla paikalla koko ajan. Ja mä oon myös hirmu tarkka tavaroistani ja huoneistostani, että sikälikin on tuskallista, että en voi olla paikalla. Vielä on epävarmaa joudutaanko yläkerrassa purkamaan mitään, vai onnistuuko putken vaihtaminen alhaalta päin. Se helpottais kyllä asiaa paljon!

Asioiden hoitoa

 

Oli pakko tehdä ToDo-lista, sillä kaikenlaisia hoidettavia asioita alkaa vaan kertyä päivä päivältä enemmän. Pitää ilmottaa työnantajille uudesta saikusta, tehdä liiton hakemus ja kelan hakemus, perua suonikohjujen kartoitusaika, varata kelatakseja, varata parturiaika, hoitaa pankkiasioita… jne jne

Eilen kysyin lääkäriltä, että tuleeko mulle nyt ollenkaan vaihdevuosioireita, kun kaikki gynekologiset elimet on raastettu roskiin. Kuulemma tulee, ja vieläpä voimakkaampina kuin normaalisti! Se johtuu siitä, että keho ei voi sopeutua asiaan rauhassa ajan kanssa, vaan tilanne on vähän äkkijyrkkä. Se kysyi, että joko mulla on ollu kuumia aaltoja, sydämen tykytystä, unihäiriöitä… mielestäni ei ja jäinkin miettimään, että nytkö niiden jo piti tulla! Että sekin vielä tähän lisänä.

Jotenkin mua tässä nyt taas eniten jännittää kaikki pistäminen! Se sytostaattipiikki ja kaikki muut. Tajuan kyllä, että se on hölmöä ja isompia ongelmia on varmasti tulossa, mutta näin sitä mieli vaan toimii. Lieneekö sekin joku selviytymisstrategia, että nyt kun pelkään mitättömiä asioita, niin isommat menee huomaamatta siinä sivussa?

Ja loppujen lopuksi mä en vieläkään oo oikein tajunnu, että tää kaikki tapahtuu nyt oikeesti mulle. Tuntuu, kuin kaikki tapahtuis jollekulle muulle ja kohta herään painajaisesta, pyyhin hien otsalta ja käperryn mukavasti tyynyyni takaisin ja näen kauniita unia siitä eteenpäin. Eihän näin voi käydä, vai voiko?

Jälkitarkastus

 

Aika jännittävä päivä tänään. Jälkitarkastus, jossa kuulin patologin lausunnon ja jatkohoidon suunnitelman. Varustauduin lääkärin tapaamiseen erityisillä koruilla; korvissa Kalma-Artin valmistamat supikoiran kylkiluut symboloimassa kuolemaa ja kaulassa sLotta:n siemenkaulakoru symboloimassa uudelleensyntymää. Koruilla mä muutenkin usein ilmennän mielialoja tai toiveita ja muuta sellasta. Eli tänään pohjan kautta uuteen elämään!

Aamulla mua huvitti mun tiedoissa oleva sanamuoto; ”laaja-alainen tyhjennysleikkaus”. Ihan kuin olisin joku muumio, joka on leikattu ontoksi ja tilalle pistetty pellavaan käärittyjä yrttinyyttejä. Ja jos mä oon muumio, niin ei musta niin vain päästä, mä kummittelen täällä ainakin tuhat vuotta eteenpäin!

Okei, lääkärin sanoma oli aika hiuksia nostattavaa. (Kun ne hiukset vielä on!) Patologin lausunnon mukaan syöpää tosiaankin oli (kun oli myös se teoreettinen mahdollisuus, että osa olis ollu sitä raja-arvoista kasvainta, joka lähettää etäpesäkkeitä, mutta ei poraudu elimiin sisälle) molemmissa munasarjoissa, vatsapaidassa, maksan pinnalla ja useissa kohdissa vatsakalvolla. Mun syövän nimi muuten on Low Grade. Mun aikaikkuna oli vielä ihan vähän raollaan, en tiedä monenko viikon kuluttua olis ollu jo toinen levinneisyysaste. Mun levinneisyys taisi olla kolme, kun neljä on se pahin, jossa syöpä on levinnyt sitten jo esim keuhkoihin ja muualle vatsaontelon ulkopuolelle.

Seuraava askel on tämä; ensi viikolla hoitajan puheille, jossa saan ohjeistusta kaikkeen, kasapäin lääkkeitä apteekista (mukava etenkin se 400€ maksava piikki, joita tulee kuusi kappaletta - no Kela korvaa siitä osan toki) ja sitten jo ensi viikolla eka sytostaattihoito, (eli solumyrkky eli solunsalpaaja), joita tulee kolmen viikon välein, yhteensä kuusi kertaa. Toisen kerran jälkeen alkaa tukka lähteä, mutta kasvaa kuulemma sitten takaisin, kun solumyrkyt on kaikki annettu. Sivuoireina odotettavissa mm sormien ja jalkapohjien puutumista, pistelyä, tunnottomuutta ja sormenpäiden särkyä. Anemiaa. Väsymystä. Pahoinvointiin tulee useita lääkkeitä, joita otetaan ennen ja jälkeen ja… mä oon jo ihan sekasin! Mutta että sellaselta kuulostaa mun loppuvuosi. Vähä kalpeeta, jos multa kysytään! 

Tavallisen naisen elämä

 

Hyviä asioita; nukun jo pitempiä öitä, jopa 7 tuntia, yhdellä tai kahdella pikaisella heräämisellä. Jaksan päivittäin istua parvekkeella ja nautin kesän lopusta kaikessa rauhassa katsellen puutarhaa ylhäältä päin. Eilen näin jopa sudenkorentoja! Voimat valuu tyhjiin yhä harvemmin. Ja sitten yks iso plussa, joka pamahti mieleen eilen; onneksi leikkaus ei osunu joulun alle!! Jouluihmiselle olis ollu tosi surkeeta viettää joulua näin.

Rakastan kauneutta! Se on todella tärkeetä, että ympärillä on kauneutta. Saan siitä voimaa, inspiraatiota ja lohtua. Siksi haluan yhä enemmän katella näitä kuvia nykyään. En vielä paljonkaan ole ajatellut tulevia viikkoja, senkään takia, että huominen lääkärin tapaaminen asettaa aikamoiset reunaehdot kaikelle tekemiselle pitkäksi aikaa. Mutta muutenkin tuntuu, että mun tavallinen elämä palaa hitaasti vasta sitten joskus… jos silloinkaan.

Aika rankkaa miettiä, että se mun tavallisen naisen tasapainoinen elämä muuttui yhtäkkiä yhdellä gynekologikäynnillä painajaismaiseksi. Siitä gynekologikäynnistä tulee huomenna 7 viikkoa. Sitä ennen mun blogi oli ihan tavallista höpinää yhdestä jos toisestakin mieltä kolottavasta asiasta. Se tässä onkin hurjaa, että tämä syöpä voi tulla kelle tahansa tosi nopeasti. Kolmessa kuukaudessa munasarjasyöpä voi alkaa ja levitä ympäriinsä. Se on kylmäävää! Että miten usein sitä sitten pitäis käydä gynekologin ultrassa (koska muuten tätä ei huomata, ellei ole jo iso kasvain ja kokenut gynekologi)… ainakaan kerran vuodessa käyminen ei tunnu enää riittävältä.

Olen myös miettinyt, että miten mulla mahtaa leikkaus vaikuttaa hormonitoimintaan, vaihdevuosioireisiin (vai onko niitä nyt sitten tulossakaan?) ja kaikkeen muuhun olemiseen. Taitaa olla paljon kysyttävää lääkäriltä huomenna.

Päivä toisensa jälkeen

 

Aika kuluu, ylihuomenna on leikkauksesta jo kolme viikkoa. En olisi ikinä uskonut, että oon edelleen näin toipilas, että makaan sängyssä suuren osan päivää. Jaksan kylläkin jo ihan toisella lailla kävellä (tosin tuntuu, että vatsaa pitää kannatella kun kävelee ja haavan yläosa jotenkin kiristää seisoessa) ja istuakin, mutta en silti kovin kauheasti. Eilen kävimme lähikaupassa ihan pienen kierroksen ja olin kassalla jo niin poikki, etten jaksanut edes maksaa. Onneksi mies auttoi. Kaupan yksi ainoa tuolikin oli siellä pelikoneiden takana kaukaisuudessa, kun olisin vain halunnut istua. Mutta on pakko yrittää olla pystyssä, koska muuten selkä kipeytyy ja keuhkoihin alkaa sattua. Puhallan joka päivä pulloon, niin paljon kuin muistan ja sen kyllä huomaa, jos se jonain päivänä jää vähemmälle; yskin yöllä ja keuhkokapasiteetti tuntuu laskevan. Yksi inhottavimpia tunteita on se, ettei ilma riitä!

Oon katellu Netflixistä sarjoja ruoan alkuperästä (Kiina), mausteista, kokkikilpailuista ja pari draamasarjaa. Selkeesti ruokahalu on siis ihan ennallaan. Mietinkin yks päivä, että onko mulla joskus menny ruokahalu ja sain yhden tilanteen mieleen; oltiin miehen kanssa Norjassa moottoripyörämatkalla ja oltiin laittamassa leiriä pystyyn johonkin tienvarren pöpelikköön. Istuin teltan sisäpuolella laittamassa tavaroita paikoilleen kun huomasin teltan ulkopinnalla ryömimässä pari nakin kokoista etanaa… ja meillä oli juuri nakkeja ostettu ruoaksi. Sillä hetkellä melkein oksensin ja ruokahalu oli todellakin poissa.

Yksi aallonpohjia näissä päivissä on se, kun itken lohduttomasti sitä, että en olisi halunnut tätä! (Kukapa nyt syöpää olisi halunnut.) Itkun voi laukaista aika pienikin juttu, mutta olenpa televisiossa törmännyt melkein joka päivä kuolemaan ja syöpään. Jopa yhdessä sarjassa, jota aloin katsoa kun se kertoo New Yorkista ja siinä on antikvariaatti, niin siinäkin joku piru kuoli heti syöpään. Siis äkkiarvaamatta sellasta nyt tulee eteen koko ajan. Katoin Anna-sarjaa (vaikka en pidäkään siitä, kun se on valovuosien päässä Anna-kirjoista) ja siinä tottakai heti oli jonkun henkilön kuolema. Ryhdyin kattoon yhtä ruoka-tiedeohjelmaa, niin eikös siinäkin ollu heti syöpä tapeetilla ihan ekassa jaksossa. Voi ziisus!!

On täällä jänniäkin juttuja tapahtunut. Eilen mies tuli yläkertaan sanomaan mulle, että lintu lensi olohuoneen lasiin. Kysyin heti, että mitä, kuoliko se? Ei. No menikö lasi rikki? Ei. Mutta se lensi lasiin sisäpuolelta! Se siis oli onnistunut sujahtamaan sisälle tuuletusikkunasta ja tehnut kiepin olkkarin ilmatilassa ja pamahtanut sitten päin lasia, totta kai. Se tipahti kaapin ja seinän väliin ja sieltä norsun kokoisten pölypallojen seasta saatiin ongittua se lopulta esiin, jollon se lähti liitelemään ruokailuhuoneen katon rajaan. Kaikki mahdolliset ovet oli suljettu, mutta oli sillä siinä vähän tilaa lennellä. Kunnes se lensi uudestaan siihen olkkarin ikkunaan. Tällä kertaa se tipahti kaapin päälle, josta mies sai siepattua sen kämmeneensä ja päästettyä ikkunasta pihalle. Ressu pieni lintu parka! Onneksi se lähti heti lentoon ja selvisi vain säikähdyksellä.

Grumpy old lady

 

Parasta ennen 2001? Viimeinen käyttöpäivä auttamatta ohitettu. Siispä mies vei mut tänään piikille. Mentiin hienosti oikeen Tampereelle, koska siellä on paremmat pistäjät. Oon ollu tänä vuonna verikokeissa enemmän kuin aiemman kymmenen vuoden aikana yhteensä! Eilen oli patologin tulokset valmiit ja lääkäreillä miitti, jossa ne pohti myös mun asiaa. Olin epätietoinen siitä, että soittaako ne mulle miitin jälkeen (kuten toisen lääkärin kanssa oli puhe), mutta ei sieltä mitään kuulunut. Toinen lääkäri olikin sitä mieltä, että saan kuulla itse tulokset vasta keskiviikkona, kun menen jälkitarkastukseen. (Mullahan siis oli kaksi leikkaavaa lääkäriä.)

Silloin siis selviää jatko eli että tuleeko solumyrkyt vai mitkä muut kepulikonstit mahtaakaan tulla. Eli taas kerran odottelua. Nyt se ei vaan enää ole ollenkaan niin rassaavaa, kuin alussa ennen leikkausta. No piikityksen jälkeen lähettiin ajelemaan, koska jaksan kyllä istua autossa. Hämeenpuistossa nähtiin aivan upeita vanhoja autoja! Ne saa kyllä aina hyvälle mielelle. Jotkut miehet luulee, että mitä ökympi ja kalliimpi auto, sen parempi naismagneetti, mutta minä kyllä katon kahesti vaan 1930-luvun autojen perään. Ne on niiiin söpöjä!

Tänään maistuu munkki ja jauhelihapizza. Eli pizzalinjalla edelleen. Yks päivä muistin merkitä kauppalistalle shipsit ja niiden syömisen jälkeen oon ollu vielä enemmän voimissani. Ihanaa, kun voi kerrankin oikeen huoletta mättää sokeria ja rasvaa ja suolaa! Että kyllä tämä tästä. Paitsi yks asia mua vähän ärsyttää; kun mulla on nyt sellanen anneli jäätteenmäki-tukka! En tunnista itteeni peilistä. Tää on siis hiukan ylimittainen siihen 20-luvun jazztyttötukkaan, jota meinasin sillon alunperin. Nyt kaikki riippuu jälkitarkastuksen sanomasta, että millanen tukka mulla on seuraavaksi; lyheneekö edelleen vai värjäytyykö ja alkaa kasvaa taas.