Laukkuja, osa 47

 

Anopin tekemä tuohilaukku!

Laukku on koriste, koska se on vähän huonossa kunnossa. Tuohiesineitä pitäisi pitää silloin tällöin kosteana, jotta ne ei kuivu ihan koppuraan, kuten tämä laukku on tehnyt. Laukku on kulunut ja hiukan rikki myös. Mutta siitä näkee sen valtavan hienon taidon, jota käsistään kätevä ihminen voi hallita! En tiedä onko malli uniikki, vai onko laukku tehty esim jossain kurssilla tai jonkun vanhemman mallin mukaan. En myöskään tiedä millä vuosikymmenellä laukku on tehty, mutta anoppi oli syntynyt 1920-luvulla, joten aikaisintaan se on tehty ennen sotia. Jos laukku olisi käyttökunnossa, voisin sen sipaista olalle jonnekin kesäjuhliin tai kesäfestareille.

Billnäs!

 

Tulimme viettämään pääsiäistä Billnäsin ruukille, hotelliin. 

Hotellihuoneen vessan seinässä on kuva uimapukuleideistä Billnäsissä 1925.

Ikkunasta näkyy ruukkirakennuksia sateisessa säässä.

Nämä vanhat kuvat on kaikki ruukin historiasta. Herrojen sikaritauko!

Toinen ikkunasta näkyvä näkymä. (Harmautta!)

Penttipuuhka pääsi mukaan pääsiäisenviettoon.

En tiedä miksi hotellihuoneen eteisessä on lavuaari…

Kaikki oleellinen; sänky ja telkku! (+käsilaukku)

Yöpöydällä tärkeimmät.

Yöpöydän kirjapino, osa 2

 

Kaivan yöpöydän kirjapinoa nyt vähän syvemmälle. Hiljattain ostin Johanna Valkaman Katariinanpyörän, joka kertoo Jaakko Ilkan lesken tarinan. Hauskaa on, että sekä Jaakko Ilkka, että kirjailija itse ovat minulle sukua. Luonnollisesti olen siis hyvin kiinnostunut tästä kirjasta!

Jaakko Ilkasta (k.1597) on tietysti monia käsityksiä, mutta mulle hän edustaa sankaruutta. Ilmajokelaista suurtalonpoikaa, joka ryhtyy pistämään kampoihin epäreilulle linnaleirille, joka tarkoitti sitä, että talonpojille oli määrätty ylimääräinen vero, jolla elätettiin sotaväkeä. Ja sotahan oli loputon musta aukko, johon tarvittiin rahaa ja veroihin sisältyi luonnollisesti myös sotilaiden elatusta sotien väliajalla. Linnaleirin rasitus oli merkittävä haitta talonpojille ja sotilaat aiheuttivat monenlaista riesaa ihmisille jatkuvasti muutenkin.

Jaakko Ilkan vaimojen nimiä ei tiedetä, mutta tiedetään, että hän oli kahdesti naimisissa ja arvellaan, että toinen vaimo olisi ollut Ruotsista. Jaakko Ilkan jälkeläisiä on paljon tutkittu ja myös DNA-tutkimusta on käytetty apuna sukulinjojen selvittelyssä. Jaakko Ilkka on isäni suora esi-isä. (Oikeastaan en tajua käsitettä ”suora” esi-isä, sillä mitä muuta esi-isä voi muka olla? Esi-isän veli ei ole esi-isä, joten esi-isä joko on tai ei ole esi-isä. Se ”suora” on siinä vaan amatöörien sekoilua…) En ole vielä ryhtynyt lukemaan tätä kirjaa, joten en voi varsinaisesti sanoa siitä sen enempää, mutta eihän se nyt huono voi olla…! Kutakuinkin kaikki menneen ajan naisten tarinat kiehtoo jo lähtökohtaisesti, saati sitten tämä!

Ella Vihelmaan kirjasta ”Vähän enemmän vähemmän” mainitsinkin jo aiemmin, mutta enpä ole vielä tätäkään ehtinyt ryhtyä lukemaan. Hurjan kiinnostavalta se kuitenkin tuntuu jo pelkän etu- ja takakannen perusteella!

”Vastaus on Intia”-kirjaa luin innoissani joku aika sitten. Pääsin melkein loppuun ja sitten jumituin. Oikeastaan mua alkoi ylitsepääsemättömästi nyppiä se, että kirjan kirjoittajan oma henkilökohtainen mielipide paistoi niin paljon tekstistä läpi, että se ei enää ollut neutraali tietokirja, jollaisena sitä aloin lukea. Mutta hyvin valaisevia ja uusia asioita Intiasta olen kirjan myötä kuitenkin oppinut.

Jos haluat uppoutua Intian valtavaan kaiken melskaan, niin selaa edes ihmeessä tätä kirjaa! Siinä on paljon puuduttavaa politiikkaa, mutta kirja auttaa myös tajuamaan miten valtava kaikessa mielessä tuo maa oikein on. Niin ristiriitainen ja monesta eri asiasta (kansasta, kielestä, uskonnosta, kulttuurista, varallisuudesta, historiasta, maantieteestä) koostuva!

Aikeena on kahlata kirja loppuun, vaikka vähän pompahdellen ja sitten mietin laitanko sen kokonaan kiertoon. Nappasin kirjan viime kesänä Myllykosken kirjahallista, joka on muuten järkyttävä paikka, jos sattuu tykkäämään kirjoista… sillä siellä niitä nimittäin todellakin on!! Ja siellä saa kirjan ottaa hyllystä omakseen ihan noin vain.

4711; Original eau de cologne

 

Kölninvesi eli 4711 original eau de cologne vuodelta 1792, on aikamoinen tuoksujen grand old lady. Tuoksu on unisex, eli sopii sekä miehille että naisille. 

Fragrantican sivuilla tuoksu arvioidaan näin;

Top notes:

Lemon, bergamot, orange

Middle notes:

Lavendel, rosemary

Base notes:

Neroli, petitgrain

Tuoksun kesto: hyvin heikko

Tuoksun voimakkuus: intiimi

Kohderyhmä: unisex

Tykästyin ite tähän tuoksuun ihan ensi nuuhkaisulla. Tuoksu todella on sitrushedelmäinen ja jollain tapaa miellyttävän pehmeä. Tuoksu on minusta täyteläisen vahva ja melko voimakas ja kestokin pitkä, tosin se heikkenee tuntuvasti muutaman tunnin aikana. Mutta tuoksun löytää iholta vielä seuraavanakin päivänä, mikä on minusta pelkästään hauska juttu. Tästä tuli heittämällä suosikkini ja kiinnostuin samalla merkin muistakin tuoksuista!

Syöpäkontrollin tuloksia

Ensinnäkin; sydämelliset kiitokset teille kaikille, jotka tsemppasitte mua eilen kasvokkain, tekstarilla, puhelimessa, sähköpostilla, mesessä ja blogikommenteissa! Arvostan sitä suuresti.

Lääkärikäynti oli hämmentävä. Lääkärinä oli ensinnäkin se sama huonoksi kokemani lääkäri, josta valitin syyskuussa sytohoitajille ja jotka laittoivat tietoihini merkinnän, että mun ei tarvii häntä enää nähdä. Luulin, että se on loppuelämän sopimus, mutta ei se näköjään enää pitänyt kutiaan. Jälleen oli paljon keskeyttämistä, hän ei kuunnellut, en saanut juurikaan vastauksia jne.

Varsinaisesti tutkimuksissa ei löytyny mitään hälyttävää, joka on tietysti loistava ja hyvin helpottava asia! Luin hänelle oirelistaa (15 oiretta) ja ainut mihin hän oikeastaan tarttui oli yskä, jota toki painotinkin aika lailla, koska miehenikin jo sanoi, että hän on huolissaan mun yskästä, jota on ollu ainakin syyskuusta asti.  No, ainakaan keuhkoissa ei ole vettä, se selvisi ultralla. Mutta röntgeniin hän mut passitti ja sen tuloksia mä vielä odottelen.

Kysyin myös, että voiko Letrozolin vaihtaa johonkin muuhun. Kuulemma ei. Kuitenkin hän sitten alkoi jonkun ajan päästä puhua jostain rinnakkaislääkkeestä, jossa olis sivuoireena kuitenkin vielä enemmän nivelongelmia. Kysyin kauanko mun sit pitää syödä Letroja, ja eikö ole niin, että syön sitä sen takia, että mun estrogeenitasot pitäis saada nollille. Kyllä, nimenomaan sen vuoksi, mutta ei sitä osaa sanoa kauanko niitä pitää syödä. Että rintasyövissä se on usein 5 vuotta tai 10 vuotta, mutta koska mulla on Low Grade-tyyppinen syöpä, niin sen uusiutuminen voi mennä pitemmälle. Kysyin, että mitataanko sitä estrogeeniarvoa verikokeella, jotta tiedetään kauanko Letroja pitää syödä. Ei, ei sitä mitata millään, hän sanoi napakasti. (???!!!) Mitä hullua? Täähän on aivan naurettavaa! Etenkin, jos Letrot aiheuttaa niin isoja sivuoireita, että töihin palaaminen on ongelmallista, niin eikö sitä tasoa kannattaisi mitata juuri tässä tapauksessa, jotta en syö niitä turhaan vaikka viittä vuotta?

No me sitten keskusteltiin, että jatkanko Letrojen syömistä vai mitä tehdään. Enhän mä nyt haluisi niitä kokonaan poiskaan jättää, koska pelkään syövän uusiutumista hysteerisesti. Eiliselläkin sairaalakäynnillä itkin kolme kertaa, kun oon vieläkin niin järkyttynyt tästä kaikesta. Mun pitäis ehkä etsiä joku vertaistukihenkilö. (Saa ilmoittautua, jos lukijoissa on halukkaita.) Mutta me päädyttiin lopulta siihen, että mä kokeilen Letrotaukoa huhtikuun ajan ja katotaan jääkö jotain oireita pois. Tosin monesta paikasta oon kuullut, että Letrojen syönnin alussa on muutaman kuukauden oireita, jotka alkaa useimmiten helpottaa ja poistuu sitten itekseen. Niin eli nyt tää tauko vähän mietityttää sen kannalta, että kun aloitan Letrojen syönnin uudelleen toukokuun alussa, niin alkaako se laskuri alusta, että esim kolme kuukautta oireita taas täydellä voimalla… kun esim nyt jo mun kuumat aallot on vaimentuneet ja harventuneet. Että onko tää tauko vähän hassussa kohdassa kuitenkin.

Sit kerroin lääkärille siitä, että miks mulla on joka päivä semmonen tunne, että nyt lähtee taju. Se alkaa pimenemisen tunteella, mutta päättyy siihen, enkä pyörry. Kysyin, että eikö jotain verikokeita vois ottaa ja tutkia, että onko esim rauta-arvot ok jne. Kauhealla vastahakoisuudella hän sitten lopulta suostui verikokeisiin, mutta ei tietysti kaikkiin! Verestä katottiin vain hemoglobiini (joka ei oikeastaan kerro paljonkaan, jos ferritiinejä ei myös katsota) ja kilppariarvot. No nämä oli kaikki nätisti viitteissä, joten mitään ei siis löytyny. Aika hyvä tutkimuksen taso vai mitä?

Mun leikkausroippeista tehtiin myös se DNA-testi, että onko tällä jotain perinnöllisyysviitteitä. No ei ole. Tosin tähänkin tämä lääkäri kykeni vastaamaan jotenkin tosi ankeesti, että ei sitä nyt näistä näe, vaikka monta muuta lääkäriä piti tätä testiä ihan varteenotettavana. Muutenkin tuohon DNA-asiaan suhtaudutaan jotenkin hirmu omituisesti. Siitä aiheesta teen joskus vielä tänne tekstiä. Kun mun mielessä se on päivänselvä juttu, mutta mun mielestä tosi moni ottaa sen jotenkin äärettömän vaikeesti. Että tällä lailla meni eilinen. Seuraava syöpäkontrolli on sitten taas kolmen kuukauden kuluttua. Ei tää ainakaan mitenkään helppo ja yksinkertanen elämän reitti ole, mutta ei ole vaihtoehtojakaan!

En jaksaisi syöpäuutisia yhtään

Tuntuu, että joka puolelta tulee vaan syöpäuutisia! Prinsessa Catherinella nyt viimeiseksi. Miksi?! Ihan hirveetä. Mutta hänen sanat kaikille syöpädiagnoosin saaneille oli kyllä hyvin kauniit. Hän sanoi, että älkää koskaan luopuko toivosta! Teki mieli lumpsahtaa tv-ruudun toiselle puolelle halaamaan häntä lämpimästi. 

Mulla on tänään kontrollikäynti syöpälääkärille. Pelottavaa. Tein listan oireista, joita on 15 kappaletta, lähes jokaista päivittäin. Suurin osa on varmasti Letrozolista aiheutuvia, mutta osa voi olla muutenkin. Joitain oireita vähä pelkään, että mistä ne voi johtua. Koetan saada lääkäriltä lähetteen verikokeisiin ja olis myös kiva, jos löytyis joku hyvä vaihtoehto Letrozolille. Jos nämä oireet vaan pysyy, en voi palata töihin! Haluaisin palata terveeksi, mutta nyt en ole lähelläkään. Karmii kuulla syöpäuutisia tuttavapiiristä ja uutisista. Ihan saatanan paska sairaus!

 

Tapettikaupassa

 

Viikonloppuna tapettikaupassa!

Hienoja tapetteja on valittavana niin paljon, että järki lähtee.

Tosin mitään sellasta tapettia, jossa on paljon tapahtumaa ja monenlaisia värejä, ei voi laittaa huoneeseen, jossa on raskaita ja tummia huonekaluja ja paljon esineitä.

Ja mähän oon jo päätyny tapetin värimaailmaan, joka on vihreä.

Remontti eteni meillä nyt siihen pisteeseen, että konttorin yhtä seinää revittiin auki ja sen tapetointi menee siis vakuutusyhtiön piikkiin. Loput maksan ite.

Voisin siis valita siihen yhteen vaikka sellaisen tapetin, jonka hinta on 300€/m, mutta ehkä en.

Mun sisko sanoi mulle hiljattain, että älä enää selaa tapetteja! (Kun mä olin jo tehny valintani siihen vihreevalkoseen kasviaiheiseen.)

Ja arvakkaa, oonko nyt sitten selannu tapetteja silmät viiruina monta iltaa?!

Totta hitossa!

Ja nyt oon ihan pyörryksissä. Mulla on nyt listalla 6 vihreetä tapettia, jotka haluisin nähdä livenä, jotta voin päättää.

Mutta mitään niistä ei ollu liikkeessä, joten ehkä päädyn johonkin ihan vaan nettikuvan perusteella.

Laukkuja, osa 46

 

Tämä laukku on varsinainen harvinaisuus; sen materiaalina on hylkeennahka!

Löysin tämän monta vuotta sitten jonkun maalaiskunnan pieneltä kirppikseltä ja pakkohan se oli ostaa. En tiedä miten vanha laukku on, mutta koko ajan mulla on jossain takaraivossa ajoitus ”1920-luku”, jostain ihmeen syystä. Laukku saattaa olla teetetty tai jopa itse tehty, ainakaan ei ikinä ole tullut vastaan samanlaisia tehtailtuja laukkuja.

Vaikka laukussa on ulkopuolella kulumaa, niin sisältä vuorikangas on hyvin siisti. Pidän tuosta punotusta remmistä! Mahdollisesti kyseessä on täysin uniikki laukku. Tämä saattaa kyllä vähän mennä kategoriaan ”museokamaa”, mutta saatan tätä joskus spesiaalitilanteissa käyttääkin.

Jusseja jaossa - mutta kenelle?

Jussien jako, pakko katsoa, sillä kotimaiset elokuvat on sydäntä lähellä. Mutta en vieläkään ymmärrä, miten pääosanesittäjien palkinto voidaan jakaa vain yhdelle henkilölle. Ei siis erikseen miehille ja naisille. Ite katon elokuvia aina ihaillen erikseen mies- ja naisnäyttelijöitä. Ei heitä voi verrata! Tämä uudistus on erittäin paljon nykyaikaa, mutta mun mielestä siinä mentiin väärään suuntaan.

Oikeastaan tässä tulee pääpointti; miten voi verrata Jussi Vatasta ja Leena Uotilaa? Tai esimerkiksi Jorma Tommilaa ja Laura Birniä? Pääsettekö kiinni? Voi verrata voikukkaa ja vanamoa, mutta ei jotain kivimurskainta ja kieloa. (Hetkinen, vertasinko mä juuri Jorma Tommilaa kvimurskaimeen? No taisinpa piru vie verrata!) Mutta siihen tää kaikki on nyt vaan menny. Ja miksi? Koska luulen, että jonkun mielestä vanha systeemi ottaa joltain jotain pois. Tehtiin korjausliike ja mihin päädyttiin? Otettiin vielä enemmän pois, vielä useammalta. Lähes kaikissa elokuvissa on pääosan esittäjä ja vastanäyttelijä, siis kaksi pääosaa ja melkein aina he ovat mies ja nainen. Mutta jos eivät ole, niin olisiko oikea suunta antaa myös kolmannelle kategorialle oma patsas, eikä viedä pois toinen vanhoista kategorioista? Minusta se olisi juuri oikea suunta, rakentava suunta, avarasydäminen suunta ja ymmärtävä suunta. Sen sijaan, että nyt leikitään, että tämä uusi tiukkapipoinen suunta on kaikkein suvaitsevaisin suunta. 

Olis lisäksi kiva tietää, ketkä näyttelijät ajattelee, että tää ei ole hyvä suunta. Toistaiseksi on haastateltu vain niitä, jotka ”likettää” tätä uutta systeemiä. Mutta arvelen, että muitakin on, vaikka eivät tuo sitä julki, koska nykyään ei ole muodikasta olla sellaista mieltä, jossa pidetään kiinni muinaisesta jaosta ’nainen/mies’, vaikka siihen olisi ehdottaa lisäksi jotakin muuta. Kaikkein cooleinta on, jos on vaan sitä mieltä, että pois nämä sukupuolet… tai siis mitenkäs se nyt oikeastaan menee, kun samalla pitäis kai olla monia sukupuolia? (Tietääköhän ne oikein itsekään enää, mitä pitäis olla ja kuinka paljon?) Mukavaa, että kuitenkin arvostavat vanhaa maailmaa niin paljon, että haluavat poistaa sitä edustavia asioita. Kuten naiset. Ei kun miehet. Tai siis molemmat.

Mieleen tulee joku ihana ala carte-illallinen. Siinä arvostellaan hyvä ruoka ja sitten on niitä asiantuntijoita, jotka arvostelee hyviä viinejä. Mitä jos yhtäkkiä pitäis valita, että kumpi on parempi; perunamuusi vai punaviini? Kun ei saisi enää olla kahta kategoriaa, pitäis vaan päättää onko parempi se ruoka vai juoma. Että kumpi se nyt on parempi; kermainen creme brulee vai täyteläinen tumma stout? Pakko valita! Muuten olet huono ihminen ja törkeä vanhan maailman edustaja. Hyi, ettäs kehtaat!

 

Mitä löytyy yöpöydän kirjapinosta?

 

Minähän oon siis mahdoton kirjafriikki! Ja mun mielestä kirja pitää omistaa, jos se on hyvä, eli siksi käytän nykyään tosi vähän kirjastoa. Meillä onkin sen takia ihan oma kirjastohuone ja sen lisäksi yläaulassa on uutuuskirjojen hylly, keittiössä ja konttorissa keittokirjahyllyt, olkkarissa elokuva- ja teatterikirjoja, sekä näyttelijöitten elämäkertoja ja muistelmia ja kaikkea sellasta aiheeseen liittyvää.

Vaikkakin oon tosi hidas lukemaan! Haluan makustella hyviä kirjoja hitaasti, ettei ne loppuisi liian aikasin. Toki monta kertaa pohdin, että ehdinkö lukea kaikkia kirjojani tämän elämän aikana. Kirjahyllyissä on lukematon määrä lukemattomia kirjoja. Poistojakin oon tietysti tehnyt, sillä mieli muuttuu vuosikymmenien aikana ja muutenkin monesta kirjasta on sellanen olo, että en lue tätä varmaan koskaan uudestaan. Sillon annan hyllytilan jollekin paremmalle löydölle. Mun kirjamaku on aika laaja ja siksipä hyllyistä löytyy vaikka mitä. Yöpöydällä on tällä hetkellä nämä;

Jälkikasvulta on lainassa ”Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus”, jota en kyllä ole vielä selaamista pitemmälle päässyt. Mutta ihan kannatettavaa olis lukea ajatuksen kanssa tällastakin asiaa. Vaikkakin oon sitä mieltä, että ne kommunikoinnin ongelmat tulee suurimmaks osaksi nykyään siitä, kun viestitellään kirjoittamalla. Ne viestit voidaan lukea ihan eri ääninsävyllä kuin kirjoittaja tarkoittaa, eikä silmän pilkettäkään näe. Joten solmuunhan se menee.

Seuraava pinon kirja on Jenna Kostetin ”Margaretin synti”. Se perustuu löyhästi tuomiokirjoihin 1600-luvun Turussa ja on tosi mielenkiintoinen teos! Olen lukenut siitä tällä hetkellä noin puolet ja tykkään kyllä. Suosittelen! Jos kuva ei näy kunnolla, niin kirjan kantava juoni on siinä, että Margareta on tappanut miehensä ja istuu vankityrmässä odottamassa tuomion täytäntöönpanoa. Samalla hän puhuu ummet ja lammet vartijalle, jonka elämää kirjassa myös seurataan. Mahdollisesti Margareta ei olekaan syyllinen, vai onko…?

Muutenkin lempparikirjoihini kuuluu menneeseen aikaan sijoittuvat kertomukset, joissa on jonkinlainen todellisuus taustalla. Sama pätee elokuviin. Mun sisällä vaan asustaa se mennyttä kaipaava eksynyt sielu ja nämä lääkitsee sitä ihanasti, tässä oudossa nykyajassa, jossa joudun nyt elämään.

Jatkan kirjahöpinöitä ens viikolla ja sillon kurkistan tuota kirjapinoa syvemmälle.

Parfyymikokoelma

 

Oon luvannu julkaista tänne parfyymikokoelmaani ja esitellä tuoksuja. Tässäpä siis alkuun tämmöinen yleiskatsaus. Muutama pullo on myös lapsuudenkodissa ja testerit jätin tästä kokonaan pois, vaikka voin kyllä niihinkin uppoutua sitten tuonnempana. Täällä kotona pulloja on siis 20kpl, joka on tuntuvasti vähemmän, kuin jokunen vuosi sitten, jolloin kotona oli ainakin 30 pulloa plus useita kymmeniä testereitä.

Toki nämä kaikki ei ole parfyymejä, vaan mukana on erinäisiä hajuvesiä. Mutta en nyt halua paneutua nimistöön, vaan käyttöön, asenteisiin ja vääriin luuloihin.

Jostain ihmeellisestä syystä parfyymit (käytän tätä sanaa ja sisällytän siihen kaikki tuoksuvat vedet) on nyt saaneet hurjan suosion nuorison keskuudessa ja etenkin nuorten miesten! Se on hienoa. Nyt täytyy vaan erottaa tämä asia siitä, kun vielä 1980-luvulla miehet hölväsivät partavettä ylleen litrakaupalla. Parfyymihifistely on aivan eri asia ja sen käyttö on erittäin paljon hillitympää.

Ystäväni lähetti linkin kotimaisesta testerimyyjästä kertovaan artikkeliin ja minähän menin lukemaan myös ne kommentit. Auts! Seuraavaksi menin tuon firman nettisivuille ja pidin näkemästäni. Sivusto on selkeä ja tuoksuista kerrotaan nuotit (muutamista ne kuvaillaan yleisesti, useimmissa on yksityiskohtaiset listat) eli hyvältä näyttää, kaikki harrastajalle tarpeellinen tieto löytyy.

Mutta sitten ne kommentit! Niitä oli kymmenittäin ja arviolta vain noin kolme oli rakentavia ja asiallisia. Kaikki muut keskittyivät siihen, miten minulla on paha hajusteyliherkkyys tai miten tässä haiskahtaa laittomuus. (No ei haiskahda!) Ihmiset, jotka ei tajua aiheesta tuon taivaallista, antoi kitkeriä kommentteja. Kiva kiva. Semmostahan se kai nykyään somessa on? Muutamat natisivat siitä, että kyllä parfyymi tulee säilyttää kylmässä ja pimeässä, nuo kyllä vanhenevat hetkessä, älkää tilatko. No ei! Se kylmän ja pimeän suositus koskee näitä kotisuihkuttelijoita, jotka käyttää parfyymiä vain juhlissa, jolloin se pullo kestää about 1500 vuotta sillä käytöllä ja totta, siinä ajassa jo vanheneekin! Uskon vakaasti, että kyseisen firman pullot tyhjenee pikavauhtia.

Ja sitten se yliherkkyys. Voi taivahan tulet, etten sanois. Ensinnäkin, minä en ole yhtään hajusteyliherkkä, mutta inhoan kulkea pesuainehyllyjen ohi, koska ne on hajustettu pistävillä hyökkäävillä tuoksuilla. Se on aivan eri asia kuin parfyymin maailma. Ja niitä kympin lasten pulloja ei siis nyt kannata verrata hiukan laadukkaampiin ollenkaan. On totta, että vanhan polven suihkuttelijat ruiskii hajuvettä kaulalle (uh, älä tee sitä!!), korvan taakse, ranteelle ja vielä mittavia määriä. Se johtaa siihen, että oma nenä turtuu hajuun ja sitä täytyy lisäillä pitkin päivää. Siinä jo sitten pökertyy tavallinenkin tallaaja, saati yliherkkä. Parfyymiä suositellaan sipaisemaan joko ranteelle tai kyynärtaipeeseen, jotta se ei leiju liian lähellä omaa nenää, joka sitten turtuu raukka parka aika nopeasti. Muutenkin julkisilla paikoilla riittää se yksi suihkaus. Kun se on vaikka kyynärtaipeessa hihan sisällä ja olet takki päällä bussissa, niin ei kyllä pitäisi vaivata yliherkkiä. Toki on aina joku yks miljoonasta, joka haistaa tuulenvireen kuusta asti, mutta ei sen takia voi koko yhteiskunta pysähtyä.

Taustakohinaa

 

Tässä on kaikenlaista taustakohinaa ja sillisalaattia viime päiviltä. Ensinnäkin, unohdin mainita, että ostin kettupuuhkan kirpparilta! Mun mielipide on näet vankasti se, että kaikki jo valmistettu turkistuote tulee käyttää loppuun. Se on ihana valkoinen puuhka ja voi herran jestas miten lämmin se on!! Tällä hetkellä se tosin on ötökkäkäsittelyssä, koska ikinä ei tiedä mitä täitä tai koita sitä kirpparilta kotiinsa laahaa. Suosittelen käsittelemään kaikki turkistuotteet ja ryijyt samalla tavalla, sillä sinä et halua koiongelmaa kotiisi! Koita ei myöskään välttämättä huomaa ryijyssä tai turkiksessa, sillä ongelman alkuun riittää yksi hiekanjyvän näköinen koin muna jossakin hapsujen tai karvojen seassa. Joten parempi tehdä toimenpide saman tien, kun tuo kirpparilta ostoksen kotiinsa. Suljin siis ketun tiukasti muovipussiin, laitoin pakastimeen ja annan olla siellä viikon. Sitten otan sen pakasteesta ja vien pannuhuoneeseen (tavallinenkin huoneenlämpö riittää) jossa se saa olla muutamia päiviä ja sitten taas pakastimeen noin viikoksi. Tämä lämpöshokki tappaa aika varmasti ötökät ja niiden toukat. Olen kuullut, että koin muniin tehoaa 100%:sti vain tuli, mutta varmaan selviän tällä pakastuksella, joka on hyvin todennäköistä kyllä, etenkin kun puuhka näytti siistiltä.

Nyt meillä on kotona pari kuivuria (puhallinta) muutaman viikon ajan, jotta rakenteet kuivuu. Tilanne näytti rempan alkuvaiheessa ällistyttävän hyvältä, kun kosteutta ei ollut paljon missään, mutta sitten näytti ällistyttävän pahalta, kun huomattiin kantavien rakenteiden kosteusvaurio ja lopulta kun nekin kaivettiin puruista puhtaiksi, niin tilanne asettui tavallisiin mittoihinsa ja rakenteiden vaihtamisen sijaan riittää se kuivatus. Ja minähän mielikuvissani jo sisustan konttorihuonetta innokkaasti. Tuon antiikkisen päästävedettävän sängyn yritän saada eteenpäin jonnekin, mutta muut huonekalut palaa konttoriin, vaikkakin täysin eri järjestykseen kuin aiemmin. Ja samalla voin tehä perusteellisen poisto-inventoinnin kaikelle pikkusälälle. Miks ihmeessä sitä säästää esim jotain opiskeluajan papereita kymmeniä vuosia?? Jos en oo tarvinnu niitä 20:een vuoteen, niin miks tarvittisin jatkossakaan! Sitä paitsi ne vie hirveesti tilaa. Jospa senkin tilan vois luovuttaa vaikka käsilaukuille ja hajuvesille.

Sitten mulla on palanu hihat sukututkimukseen liittyen varsin tehokkaasti viime päivinä. Mä kuohun eniten sellasissa tilanteissa, kun joku x tulee sanomaan, että varmana tuo y ei halua kuulla tästä asiasta. Koska tiedän, että x ja y ei ole samaa perhettä, eikä edes läheisiä, eli tuskin tuntevat, niin mun nähdäkseni tää x eli kolmas osapuoli tässä nyt vaan hämmentää soppaa ihan omalla mutu-tuntumallaan. Ei ole mun mielestä oikeudenmukaista, ei yhtään! Se on sitten eri asia, jos joku on vanhoillinen ja uskonnollinen ja saa shokin ja sanoo, että mene pois, niin sitten menen pois. Mutta ei kukaan x voi tulla sitä kertomaan etukäteen kenenkään puolesta. Ihan oman havainnoinnin mukaan kaikkein suurimmat traumat syntyy siitä, että asioita salaillaan sukupolvesta toiseen. Ja koska olen ärsyyntynyt, niin kehitän monta uutta keinoa päästä eteenpäin. Siinä mä olen haka ja siinä asiassa mulla on 40 vuoden kokemus. Mullehan jo vähän tultiin vihjaileen, että mitä mä tässä sohlaan välissä, mutta sitäpä juuri, että mulla on rautanen kokemus. Ei sydänkirurgillekaan sanota, että mitä mun sydän sulle kuuluu, mee sää hittoon tästä. Tai jos sanotaan, niin se on siinä sitte.

Rakenteiden kätköistä

 

Täällä sahataan ja paukutetaan vasaralla ja lapioidaan purua ihan kokopäiväisesti nykyään. En toki minä, vaan remonttimiehet! Siksipä onkin hauska uppoutua löydöksiin, joita talon rakenteista tulee esiin. Eilen löytyi vuoden 1948 Helsingin Sanomia ja sitten tuo Havin Viipurin tehtaan partasaippuapurkin kansi! Mun kokemuksen mukaan vanhojen talojen puruista löytyy aina kaikenlaista kiinnostavaa lisämatskua.

Olen sanonut remonttimiehille, että ottavat talteen kaiken, mitä löytyy. No sitten tietysti menee hankalaksi, jos kosteutta on laajalti ja joudutaan ottamaan imuauto, koska se ei ole mitään näpertelyä ja kivat löydöt sinkoutuu kutterinpurun mukana huitsin nevadaan ennemmin kuin osaa kissaa sanoa.

Jotenkin tosi lutusia nää vanhat esineet; partasaippuaa alumiinitötsässä ja vielä Havin Viipuri-leima kannessa! Mutta miks se on purujen seassa, onko puruihin ylipäätään kaadettu täytteeksi roskia, vai onko esineet joutuneet puruihin jo sahalla? Tuskinpa sentään siellä. Jos nyt jotain sais toivoa, niin vois löytyä koruja tai jonkun päiväkirja, kiitos!

Tuntuu kuin olisi edelleen uuden äärellä

 

Mieli osaa huijata itseään loistavasti. Jotenkin ajattelin koko viime vuoden loppupuoliskon, että kunhan toivun leikkauksista ja sytoista, niin palaan entiseen itseeni ja loikin ympäriinsä kuin jänis. En tiennyt, että olotila asettuu aaltomaiseksi. Toissaviikolla peukalon inhottava aristus alkoi hävitä ja kerkesin jo ajatella, että nonni, kyllä se tästä. Viime viikolla jossain vaiheessa kipu palasi isompana kuin ennen ja laajempana kuin ennen. Nyt jokainen väärä käden taivutus sai kiljaisemaan kivusta, joka vihloi peukalon juuresta kohti kyynärpäätä. Kaivoin esiin rannetuen, joka oli ties mistä syystä jemmattu talteen. Pidin sitä yhden illan ja yön, ja se tuntuikin auttavan ja käsi rauhoittui. Seuraava askel olisikin ollut lääkearsenaalin kartoitus. Mielenkiintoista on, että vaimeaa aristusta tuntuu ajoittain toisessakin kädessä, oikeassa olkapäässä, aristuksen kaltaista voimattomuutta lonkissa ja polvissa. On hidas kiivetä portaita, lähteä ylipäätään liikkeelle. On hankala avata pulloja ja purkkeja, vaikka ne olisi miten kevyesti kiinni. Ihmeellistä miten kaiken tekeminen on hankalaa, jos yksi pieni osa kropasta menee lakkoon.

Luin hiukan viikonloppuna artikkelia jostain syöpää sairastavasta lapsesta. Heti tuli tosi huono omatunto, että tässä sitä vaan valitetaan ihan pienestä, kun vastaavassa tilanteessa joku lapsi on niin reipas! Ärsyttävää huomata miten araksi ja pelokkaaksi sitä on itse muuttunut. Sillä ei voi kieltää, etteikö ”syöpä” herättäisi mielessä hirvittävää kauhua etenkin nyt. Eniten pelottaa kituminen ja hidas kuolema, joka joskus on syövän kohdalla todellisuutta. Olen itse nähnyt, miten ihminen kituu elinvoimaisesta kohti kuolemaa muutamassa viikossa. En tajua miksi meillä Suomessa ei ole jo eutanasiaa! Ymmärrän hyvin, että kristilliset ei hyväksy sitä, enkä minä sitä heille vaatisikaan, mutta mikä oikeus heillä on määrätä meitä muita? Esimerkiksi jehovantodistajat eivät salli verensiirtoa, mutta en ole koskaan kuullut, että he vaatisivat, että joka ikinen suomalainen noudattaisi samaa tapaa. Fiksuuspiste siitä heille.

Olen myös mietiskellyt, että miten käy, jos en ole ollenkaan valmis töihin tämän vuoden aikana? Töihinpaluu on siirtynyt koko ajan ja tuntuu edelleen mahdottomalta. Käsittääkseni jossain vaiheessa kelaan pitää tehdä uusi hakemus, jos tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Ensi viikolla pääsen syöpälääkärille ja voin jutella tästä kaikesta. Toivottavasti se on hyvä lääkäri. Enkä haluaisi taas kuulla saarnaa siitä, miten veriarvojen testaaminen ei pidennä tutkitusti elinikää yhtään. Jotenkin väittäisin ihan pikkuisen vastaan tässä asiassa; ainakin omat veriarvoni kesällä saivat lääkäreiden töppösiin vipinää ja jos niitä ei olisi tutkittu, voi olla että olisin melko lähellä viimeisiä päiviä parhaillaan. Että sikäli en ymmärrä tuota väitettä.

Ja nykyään on olemassa myös syöpäkoiria, eli sellaisia hauveleita, jotka haistaa ihmisen hengityksestä syövän. Minäkin haluisin päästä sellaiseen hauvatestiin! En usko, että koira pyytää niin paljon palkkaa kuin joku muu tutkija ja uskon sen olevan myös aika erehtymätön. Mikä tässä yhteiskunnassa on, kun niin moni asia tuntuu siirapissa tarpomiselta?

Laukkuja, osa 45

 

Jes, viimeinen tekonahkalaukku! Ihmettelen itsekin miksi mulla on muovin vihaajana näin monia tekonahkalaukkuja. Niiden tuntu on aivan erilainen kuin aidon nahkalaukun ja ikääntyessään ne vähän tahmaantuvat, kun muovi vanhenee. Ja mulle vaatteessa ja asusteessa tärkeää on myös tuntu!

Toisaalta onhan tämä ihan näpsäkän näköinen pikku laukku ja menee juhlaan ihan hyvin. Mutta montako juhlalaukkua tarvitsee ihminen, joka ei juurikaan käy juhlissa, sitä vaan mietin.

Sillä ehdottomasti laukku on niin pieni, että arkeen tämä ei sovellu.

Sisällä laukussa on musta vuorikangas ja yksi vetoketjutasku.

Laukun merkki on Navara.