Puhetta perusilmeestä

 

Mä oon viimeiset pari kolme vuotta uumoillut sijoittuvani johonkin autisminkirjon ja ADHD:n janalle, enemmän sinne toiseen ääripäähän kuin sinne tavalliseen, you know. Ja voi olla, että tähän piirrekirjoon liittyen myös mun perusilme on ns kuollut. Mun on esim ihan mahdoton hymyillä leveää tekohymyä, ilman että se on irvistys, enkä halua irvistellä kenellekään. Ja miettikää, olen tajunnut tämän vasta joitakin vuosia sitten! Olen siis elänyt melkein 50 vuotta tajuamatta, että kuljen tuolla pitkin vainioita sen näköisenä kuin olisin murhannut just nurkan takana jonkun. Kun omasta mielestäni mä olen enimmäkseen ystävällisen ja hyväntuulisen näköinen. Joskus aloin ihmetellä, että miksi kaupan kassa - vaikka se olisi iloisesti hymyillyt edelliselle asiakkaalle - kolauttaa kasvoilleen jäätävän betoni-ilmeen, kun minä tulen kohdalle, vaikka siis miellän, että hymyilen hänelle vienosti. No se mun vieno hymy on just se murhasin juuri -ilme. Eli mulle vastataan just niin kuin mitä itse annan ulospäin. Mutta se mun ilme on vaan mulle tavallinen, neutraali, perus, ookoo, ihan jees ja niin pois päin. Sellainen, joka tulee luonnostaan ja joka on mulle just hyvä.

Mä hymyilen kun on aihetta; kun olen iloinen ja erityisen onnellinen ja kun kohtaan ystävän. Kaikissa muissa tilanteissa ilme on perusilme. Joskus, kun olen mielestäni ollut ihan valoisan ja riemukkaan ilmeen vallassa, olen sattunut vilkaisemaan itseäni vaikka näyteikkunasta ja melkein pelästynyt! Miksi olen sen näköinen, kuin olisin juuri liittynyt mafiaan ja menossa napsuttelemaan syanidikapseleita ihmisten kahvikuppeihin Hämeenkadun kahviloissa? Olen pannut merkille, että jos joku tuntematon äkisti hymyilee minulle ja koetan oikein tietoisesti vastata siihen hymyllä, niin se on kyllä erittäin surkea esitys. Se ei vain ole luontevaa mulle. Mä ajattelen niin, että miksi hymyillä, jos ei ole mitään hauskaa?! Esim valokuvassa on aika hankalaa välillä. Hauskassa seurassa ja kivassa tilanteessa hymyilen kyllä, mutta jos on joku neutraali tilanne, niin en vaan saa taiottua kasvoilleni irvistystä kummempaa. Joskus, jos joku yllyttää, että ’hymyile enemmän, suu auki!’ niin joudun ihan pulaan. Silloin kun lauletaan tai syödään tai puhutaan, ollaan suu auki tai myös silloin kun kyhjötetään hammaslääkärin tuolissa, mutta kun hymyillään, niin silloin ei vaan vilautella hampaita. Ni!

Onneksi olen introvertti, enkä heilu tuolla kujilla ja toreilla haalimassa itselleni kavereita. Voisi olla, että olisin hyytävä ja kalmansävyinen leidi. Hmm… senköhän takia on joskus tuntunut, että olen joku mielipuolimagneetti? Jotkut tosi oudot ja pelottavat ihmiset pysähtyy just mun kohdalle. Olenko mä niin ku joku heidän sielunsisar vai? Sen sijaan semmoset jenkkihymy-ihmiset saa mut varpailleen. Mä mietin, että mitä se feikkaa, miks se teeskentelee, mitä se haluaa tai mitä kieroa nyt on meneillään? Mun mies on myös tämmönen samanlainen mörrimöykky, perusilmeeltään vihainen. Mutta mä näen hänessä monia vivahteita, enkä ole koskaan kokenut häntä vihaisen näköisenä, paitsi jos hän on oikeasti vihainen. Me ollaan samaa heimoa ihan selvästi. Asutaan täällä ekstroverttien ja hymyilijöiden maailmassa kuin jotkut peikot.

Mulle on monesti sanottu, että sä oot ilmeikäs. Se käsittääkseni tarkottaa sitä, että mun ajatukset heijastuu kasvoille vahvasti. En oikein osaa piilottaa niitä. Siksi mun on tosi hankala feikata ja piilottaa mitään. Olen esim surkea valehtelemaan. Tää on mun mielestä vastakohta sille, että kasvoilla nipistelee joku muovinen kestohymy. Oikeastaan tämä mun juttu on just mun arvojen mukaista, eli olen ite ihan kotonani omassa itsessäni. Hassua vaan, että olen tajunnut nämä nyanssit suht myöhään. Hirmu mielenkiintosta kuitenkin!

Ärsyttää kun eksakti on häälyvä

 

Mä en vaan tajua miks yksselitteiset ihan selkeet asiat voi riippua siitä keltä kysyy. Jälleen tullaan siihen, että luottamus syöpälääkäriin horjuu. Ja mä oon kirjottanu tästä ennenkin, mutta nyt asia taas muuttuu.

Nimittäin se, miten verikokeitten tulokset menee omakantaan. Useimmat tulokset näkyy kyllä labrasovelluksessa, mutta ei syöpäantigeeni, ei koskaan. Joskus soittelin sairaalaan, että mikä oli tulos ja välillä ne antoi sen puhelimessa, välillä ei. Välillä oon ollu aivan hermorauniona, enkä oo pystyny nukkumaan, kun on pitäny odottaa viikko tai enemmän, jotta pääsen lääkärin vastaanotolle, jossa sen tuloksen sitten viimeistään saa. Viimeksi huhtikuussa olen kysynyt syöpälääkäriltä, että miksi he panttaa sitä tulosta, että olis parempi tietää huonokin tulos, kuin olla aivan pimennossa ja pelätä ties mitä. Hän selitti, että ei he laita sitä tulosta omakantaan, se on se labra, joka sen tekee. Että hän ei tiedä miksi he panttaa sitä. No mähän uskoin tän. Tänään oli sit taas se verikoepäivä ja kysyin labrasta, että voisko he laittaa sen aika pian sinne omakantaan, niin hän sanoi ei me laiteta sitä sinne, se on se syöpäosasto, joka sen tekee. Mutta nyt kun oikein ajattelen asiaa, niin jos labra laittais sen tuloksen omakantaan näkyviin, niin miks lääkäri näkis sen kuitenkin siinä vastaanotolla heti koneelta, vaikka mä en näe? Niin eiks se sillon ole se lääkäri, joka sille tulokselle jotain tekee, jotta mäkin sitten näen sen vastaanoton jälkeen? Näin mä järkeilisin. Ja ens viikolla mulla on sit taas se puistatusta herättävä syöpäkontrolli. Jeee…

Nyt mä oon nähny kaiken!

 

Nyt löyty rajat mun huumorintajulle. Vaikka oon ajatellu, että mun huumorintaju on sysimusta ja outo, niin nyt riitti. Mä nimittäin taapersin Stokkalle eilen pitkästä aikaa. Voiskohan olla jopa kuukausia viime käynnistä? No joka tapaukses nuuhkuttelin ensin uusia niche-tuoksutalojen pulloja ja hilauduin sitten yläkerroksiin katsastamaan astioita ja muuta kivaa. Ja kappas, vaikka Halloween on just kärsitty, niin eikös jo ole joulukoristeet tikkana hyllyissä! No ei siinä, mutta millaiset joulukoristeet! Oli kaikenlaista jouluun millään tavalla liittymätöntä, kuten C-kasetteja (lasisia, kuuseen ripustettavaksi kuten kaikki seuraavatkin), tacoja, viinilaseja, drinkkejä, kameroita, traktoreita, juustotarjottimia… Kaikkea semmoista, jolle henkisesti pyörittelin silmiäni ja ajattelin että voi hyvää päivää! Laahauduin eteenpäin ja luulin jo kaiken nähneeni, mutta vähänpä tiesin. Viimeisessä hyllyssä oli nimittäin vielä lasisia vessanpönttöjä, jotka voi ripustaa kuuseen! Tässä kohtaa mä kaivoin tabletin repusta ja otin kuvan. Katsokaa nyt itse!

Täytyy sanoa, että mä menin ihan jumiin! En vaan… en vaan tajua miks tuollaisia koristeita on?! Että jotain dildojako me ripustellaan ens vuonna kuuseen? Vai jotain lasisia genitaalejako? Onhan tuo ihan sievä esine, ei siinä mitään. Mutta miksi helvetissä se on kuusenpallo?? Sellaiseen lystiin mun huumori vielä hyvin venyis, että tuossa olis pytynrengas aitoa kultaa ja vetonuppi timanttia ja se olis jonku rikkaan kodissa design-esineenä ikkunalaudalla, mutta se ei olis joulukoriste ollenkaan! Sillon se olis puhtaasti vitsikäs. Tai jos se olis joku Arabian tehtaan pyttyosaston 100-vuotiskoriste heidän edustustiloissaan, mutta ei mitenkään yleisesti kaikille. Siis kuka helvetti haluaa roikottaa vessanpyttyjä joulukuusessa? (No luultavasti aika moni, mutta en vaan pääse samalle aallolle.) Ehkä LVI-tyyppi? Joulunvihaaja? Joku suolistontähystäjä? Vai onko ne aatellu, että me ärtyneen suolen oireyhtymä-ihmiset halutaan pyttyjä kuuseenkin? Mä oisin viä jollain tasolla tajunnu, jos se ois jostain Temusta tilattua kiinakrääsää, mutta että se on Stokkalla myynnissä ja etenkin että se on Weisteen uutta mallistoa!

Satojen vuosien loikkia

 

Tämmöisiä minä mietin yön kynnyksellä, lapsuudenkodissa.

Lapsuudenkylä. Kuinka monta kertaa olenkaan kiivaasti toivonut ajan kelautuvan taaksepäin! Olisi edes vuosi 1950. Isä olisi 18, paappa eläisi vielä, rakkain setäni olisi 7-vuotias. Satoja taloja puuttuisi. Olisi paljon peltoja, hirveä määrä riihiä ja latoja. Lapsuudenkodin paikalla olisi peltoa. Lehmiä, lampaita, hevosia, kanoja, possuja melkein joka talossa. Äiti olisi teini. En tiedä oliko hän edes vielä käynyt koko kylällä.

Tai jos olisi vuosi 1850. Olisi muutamia kantataloja, isoine peltoineen ja metsineen. Olisi paljon torppia, mäkitupia, toisten nurkissa asuvia loisia. Lissu-mumma (paapan isoäiti) asuisi tässä kylässä ja olisi 17. Hänen 9 sisarustaan olisi kuollut yksi toisensa perään. Tie olisi olemassa, mutta se olisi vain pieni kärrypolku. Lissun isoäiti Anna olisi yli 80. Hän kuolisi tässä lapsuudenkodin vieressä olleessa torpassa vasta monen vuoden kuluttua. Oliko ihmiset silloin iloisia? Minkälaisia nimiä he antoivat hevosilleen, lehmilleen, koirilleen ja kissoilleen? Kävikö kukaan heistä yökävelyllä luhdalla? Puhuisiko kävelijä siellä esivanhemmilleen?

Jos olisi vuosi 1750. Esi-isien talo olisi vasta muutaman vuoden ikäinen. Lissun isän isän isä olisi 14-vuotias ja asuisi tässä lapsuudenkodin vieressä siinä uudistalossa. Hänen vanhempansa olivat lapsia, kun isoviha ruoski maakuntaa. Heillä olisi metsää ja jo jonkun verran peltoakin. Osa pellosta olisi pahaista suota aina jokeen asti. Lähin naapuri olisi kilometrin päässä metsän takana. Toisessa suunnassa lähin naapuri olisi 2,5km päässä. Ei ollut torppia tai mäkitupia. Aika sopivaa aikaa introvertille varmaan.

Vuonna 1650 täällä ei ollut yhtään taloa, eikä yhtään tietä. En tiedä Lissun esi-isistä enää mitään tässä vaiheessa; ketä he olivat, mistä he tulivat. Eipä ollut mailla halmeilla taloja, koko tässä lapsuuteni pitäjässä oli tuon vuosikymmenen aikana suunnilleen neljä taloa. Jos matkustaisin siihen aikaan, en tunnistaisi ehkä mitään paitsi joen, puron ja kallion, mutta niitäkin pitäisi etsiä majavien ja maahisten kanssa.

Mikäli vuosi olisi 1550, lähimmät talot olisivat aika kaukana. Loputonta metsää ja suota olisi joka puolella. Täällä lähistöllä ei asuisi kenties vielä yhtäkään ihmistä, ellei joku introverttien introvertti olisi muuttanut maakuoppaan mököttämään jonnekin joen varteen. Esi-isäni Jaakko Ilkka syntyisi suunnilleen lähivuosina. Kovin monesta muusta tuon ajan esivanhemmasta ei olekaan sitten tietoa. 

Haparoin vuoteen 1450. Melko pimeää on. Näkyy metsää ja suota, vielä enemmän kuin tähän mennessä, tällä aikamatkalla. Jotain satakuntalaisten eräsijoja täällä taitaa harvakseen olla. (Tuskin tällä kylällä kuitenkaan.) Joskus joku tyyppi hiipparoi oravannahkoja metsästämässä tai karhua kaatamassa. Eipä juuri rallatuksia taida kuulua, tai savua nenään osua.

Eksyn vuoteen 1350. Tuskinpa kukaan edes tietää että on vuosi 1350! Eipä täällä taida näkyä ketään, jolta voisi asiaa kohteliaasti tiedustella. Missä sivistys? Missä edes introvertti? Luulen, että Isossakyrössä harhailee joku. Ruotsalaisten muuttoliike rannikolle oli huipussaan ja täällä sisämaassa päin oli hortoilevia erämiehiä. Villi rajaseutu siis.

Kannattaako edes kurkistaa vuoteen 1250? Jotkut kajahtaneet Sastamalan ja Hämeenkyrön miehet tepastelevat täällä silloin tällöin. Menkää matkoihinne mokomat! Ruotsalaisetkin keksivät suuntautua pohjalaisalueelle. Eikä siinä vielä kaikki, saamelaiset mököttävät kaiken keskellä. Virallisia kirkkopitäjiä  ei ole yhtään ja toinen ristiretki on vasta meneillään.

Onko semmoinenkin vuosi kuin 1150 joskus ollut olemassa? Jotakin omituista on tapahtunut; edes arkeologit eivät ole löytäneet paljon mitään täältä tältä ajalta. Ollaan köyhtyneessä periferiassa. Piispa Henrik - mikäli häntä oli edes olemassa - keekoilee pomottamassa pakanaparkoja. Pysykää lujana! Pitäkää kiinni muinaisuskostanne!

Jos menee vielä kauemmaksi taaksepäin, voi joutua viikinkien sieppaamaksi, kompastua muinaissuomalaisiin tai päästä saamelaisten noitarumpupiiriin. Menee niin hähmäiseksi ja epäselväksi, että taidan kääntyä takaisin nykyaikaan.

Maanantaimietteitä

 

On vähän ristiriitainen olo, kun mietin, että mun luottamus syöpälääkäreihin on aika kehno. Hehän mua on useampaan kertaan operoineet, hoitaneet, diagnosoineet ja vastaanottaneet, enkä ole kuollut. Mutta silti. Ajatus siitä, että marraskuussa on taas syöpäkontrolli, vaikka se piti oikeasti olla nyt lokakuussa, mutta lääkäri halusi väen vängällä venyttää kolmen kuukauden kontrollivälin jo nyt neljäksi kuukaudeksi, on epämääräinen. Mietin, että kuka lääkäri siellä on vastassa, onko hänen asenne taas se, että ’otapas nyt itseäsi niskasta kiinni’, ja millä mittareilla hän vaivojani mittaa. Lääkärit tykkää laitteista ja mittareista, oletteko huomanneet? Silloin kun käteni jänne oli tulehtunut, silloinen työterveyslääkäri ihan väkisin halusi aina mitata käden puristusvoimaa, vaikka kaikki tekeminen ärsytti jännettä ja käsi kipuili entistä pahemmin aina noiden käyntien jälkeen. ’Pitäähän kipu jotenkin osoittaa’ oli hänen perustelu puristusvoimaa mittaavan laitteen käyttöön. Ei riittänyt, että kuvailin kipua ja kerroin mitä en pysty tekemään, hänen piti aina mitata se puristusvoima erikseen! Vaikka se ei edes suoranaisesti liittynyt käden kipuiluun. Musta tuntuu, että mun moniin oireisiin suhtaudutaan edelleen samoin. Jos niitä ei voi kuvata, mitata tai jotenkin matemaattisesti määritellä, niin lieneeköhän niitä olevan olemassakaan.

Sitä paitsi kaikki aaltoilee. Fyysinen kunto, henkinen kunto, asenne. Saatan jonain päivänä voida kävellä vaikka kaksi kilometriä ja toisena jo parin sadan metrin matkalla selkä kipuilee ja voimat ehtyy. Yhtenä päivänä saatan kokkailla tunnin pari hellan äärellä, toisena sipulin pilkkominen on liikaa. Yhtenä päivänä tunnen oloni voimakkaaksi, positiiviseksi ja energiseksi, toisena surkeaksi, toivottomaksi ja voimattomaksi. Yhtenä päivänä olen hyvin positiivinen, toisena taas pessimistinen. Tässä rahatilanteen huonossa aallokossa olen myös miettinyt sitä, että pitäisikö vaan jättää kartano ja laittaa sekin raha vaikka terapiaan. Totuus on kuitenkin se, että näillä kympeillä, jota kartanon työpisteestä maksan, ei peitota terapiasummaa lähellekään. Ja vielä isompi asia on se, että kotiin jumittaminen saa sekä fyysisen että henkisen olon lamaantumaan entisestään. On tosi hyvä lähteä jonnekin edes parina päivänä viikossa! Ja kartano on juuri optimaalinen paikka, sillä siellä voi myös levätä, jos selkä äityy ja tavata ihmisiä tai olla yksin, tehdä asioita tai olla tekemättä. Lähtemällä kartanolle pidän yllä myös päivärytmiä, joka muistuttaa työssäkäynnin päivärytmiä. Kotona voisin nukkua vaikka yhteentoista joka päivä ja siitä rytmin muuttaminen joskus aikanaan olisikin sitten aika rankkaa.

Valoa

Kaikki on vielä auki, mutta näen valoa pimeydessä! 

Eilinen lääkärin etävastaanotto venyi tunnista 100 minuuttiin! Tulin kuulluksi ja ymmärretyksi. Sain apua. Nyt teen oman osuuteni ja mietin tarkasti terapeutteja, otan heihin yhteyttä ja alan sopia tutustumiskäyntejä. En voi tehdä niitä enempää kuin yhden kuukaudessa, mutta näin etenen hitaasti mutta varmasti lopulta siihen usean vuoden terapiaa.

Minulla on nyt neljä tietä. Osa niistä riippuu Kelan päätöksistä. Osa riippuu rahasta. Mutta joka tapauksessa olen päättänyt mennä terapiaan, vaikka se tarkoittaisi omalla rahalla maksamista, ei - optimaalista harvempaa käyntikertaa ja tinkimistä kaikkein kiinnostavimmista terapeuteista. Minä menen terapiaan, eikä sitä voi mikään estää!

Syviä pohdintoja

 

Olen viime aikoina (ja ylipäätään viime vuosina) pohtinut paljon ystävyyttä, ihmissuhteita, sitä miten toisia kohtaan käyttäydytään. Ajan mittaan käytöskoodit tietysti muuttuu. Nykyään on vallalla se, että ollaan avoimia ja sanotaan mitä mielen päällä liikkuu. Vaikka aina se ei ole hyvä, riippuu tosi paljon siitä miten sanoo.

Minä olen aina ollut luonteeltani (ainakin omasta mielestäni) kiltti ja arka sanomaan mitään mitä todella koen. Siihen on tarvittu vuosikymmenien itsekoulutus, jotta olen tajunnut, että on parempi olla rehellinen itselleen - vaikkakaan ei sillä kustannuksella, että on inhottava muille! Täytyy kuitenkin arvostaa myös itseään ja uskaltaa sanoa, että tässä kuule on nyt nämä mun rajat.

Ja miten vaikeaa se on, voi herran jumala! Ja koska olen vuosikymmeniä luullut, että kaikki ihmiset ajattelee kaikesta näin kuin minä, että kaikkien logiikka on sama ja kaikki suhtautuu samoin, olen ollut myös tyhmä töksäyttelijä - koska olen luullut, että ’kyllähän ne nyt tietää miten tää juttu menee, mitä mä tarkotan, kun sehän on itsestäänselvää!’ Mikään ei ole itsestäänselvää.

On todellinen työmaa oppia pehmentämään sanomaansa niin, ettei vahingossa satuta toisia alvariinsa. Miten on mahdollista, että tämmöisetkin asiat pitää opiskella - yli viisikymppisenä?! Ällistyttävää. Ehkä tämä vähitellen johtaa johonkin hiukan parempaan, tai sitten lennetään syteen ja saveen kuin leppäkeihäs. Että semmoinen viikon alku.

Aamu rokokoosohvalla

 

Tulin kartanolle taas aamuvarhaisella. Ulkona on koiranilma, mutta sisällä siitä ei ole merkkiäkään. Paitsi, että on pimeämpää kuin kevään jälkeen kertaakaan. Hipsuttelen hämärissä ja inhoan liiketunnistimella päälle rävähtäviä valoja. Taidan tuoda tänne jonkun valoköynnöksen tai patterikynttilöitä. Keittelen pikakahviin vettä, kaadan kahviin hiukan barista-kauramaitoa, sillä jääkaapissa ei ole taaskaan oikeaa maitoa. Oikeastaan tykkään juoda kahvini usein mustana, mutta nyt lempikahvini on loppunut ja joudun turvautumaan tavisjauheeseen, joka maistuu helposti kamalalta.

Sieppaan alakäytävän sohvalta ison muhkean tyynyn mukaani, kun menen ala-aulan sohvalle lukemaan ja kirjoittamaan. Asetan kahvikuppini ja vanhan ruskean lasisen kakkulautasen, jolle olen latonut keksejä ja giflareita, pöydälle ja asetun sohvalle mukavasti. Jossain kolahtaa vaimeasti, sillä tavalla kuin joku asettaisi kynän pöydälle.

Kuvittelen, että asun täällä, mietin mitä muuttaisin ja koetan tunnustella huoneen ilmapiiriä. Aivan kuin kuulisin askeleita ja puhetta. Hyvin vaimeasti, melkein kuin toisesta ajasta kantautuen. Höristän korviani ja askeleet jatkuvat jossain kaukaisuudessa. Ei se minua haittaa, en pelkää täällä. Tämän todellisuuden ihmiset ovat pelottavia, eivät menneiden aikojen kaiut.

Monessa huoneessa täällä on hyvä henki, mutta tässä aulassa on ehkä kolkko ja jotenkin varautunut tunnelma. Mietin missä huoneessa Ernst von Nottbeck kuoli. Tuskin häntä yläkertaan kannettiin, kun hän verissä päin saapui kartanolle tammikuussa 1885. Ehkä hän vuoti kuiviin tässä aulassa? Rauha hänen sielulleen. Luulin kuulleeni imurin ääntä yläkerrasta. Haluan varmuuden ja menen katsomaan paikallaolotaulua; minun nimeni on siinä ainoana.

Edit; Ernst ei kuollutkaan tässä kartanorakennuksessa, vaan vanhemmassa rakennuksessa, koska tämähän rakennettiin vasta 1893. Hän ei siis ehkä ole täällä lainkaan. Täällä ei ole sellainen tunnelma, että joku olisi kuollut tänne. Huh sentään!

Rauhallista

Aamun aloitus lempeällä etäjoogalla, omassa sängyssä kiireettömästi, sepä on ihan parhautta! Ja miten ihanaa, kun joogaopettajakin on syöpää sairastanut, niin että vihdoin joku puhuu samaa kieltä minun kanssani. Vihdoin ei tarvitse vaikkapa selittää mitä on neuropatia ja mihin se vaikuttaa, vaan kaikki kurssilaiset tietävät.

Olen myös viime päivinä sanonut jotain sellaista, jota en ikinä ennen olisi sanonut. Minä, joka inhoan imurointia, olen sanonut ’huvittaisi vähän vielä vaikka imuroida’ - siis siinä vaiheessa, kun kymppiuutiset on katsottu ja alan kömpiä nukkumaan! Mutta se johtuu ainoastaan siitä, että nyt on kevyt imuri, jota ei tarvii raahata perässä, joka ei ryttää mattoja, joka mahtuu pieniin koloihin ja väleihin, joka on aina käsillä ja jonka johdon kanssa ei tarvitse taistella. Mies nimittäin osti varsi-imurin.

Joskus sitä löytää omista esineistään jotain uutta, kun katsoo tarkemmin! Pyyhkäisin pölyt ohimennen hihaani tuosta antiikkipuhelimesta ja valo sattui siihen jotenkin sopivasti, niin että näin miten joku oli raaputtanut siihen nimensä. Kukahan mahdoit olla Carl Henrik?

Eilen UFFilla euron päivät. Menin sinne jälkikasvun kanssa, koska meillä on ollut jo pitkään ajatuksena hankkia materiaaleja vaatetuunauksiin. Olin ajatellut ostaa itselleni ehkä kolme vaatetta ja sitten ostinkin seitsemän. Tänään aion pestä ne ja ryhtyä suunnittelemaan mihin niitä voisi käyttää ja pilkkoa ne sitten sopiviksi palasiksi. Mahdollisesti niistä syntyy säärystimiä, ranteenlämmittimiä, rintakoruja, pantakoristeita, rannekoruja ja kaulakoruja.

On ihanaa kun päivään ei ole merkitty mitään kalenterissa! Siis sen aamujoogan jälkeen. Mutta olen jo ehtinyt tyhjätä tiskikoneen, täyttää sen, parittaa lasipurkit ja kannet ja viedä kassillisen purkkeja kellariin. Ehkä jalkaudun tänään jopa pihalle, sillä vesisaavit pitäisi tyhjentää ennen pakkasöitä, suihkukaivo purkaa ja ehkä muutaman omenankin vielä kerätä.

Sisällä haluaisin vähän jälleen imuroida, pyykätä, tehdä kanakeittoa, katsoa että kasvit voivat hyvin ja jos vielä riittää energiaa ja aikaa, niin järjestää konttoria. En ota paineita, enkä ole vihainen itselleni, jos (ja kun) jotain jää tekemättä. Ei elämä ole siitä kiinni!

 

Keltaista ja kylmää

 

Ulkona sataa keltaisia rapeita lehtiä ja ilma on jo selkeästi kylmempi myös sisällä. Kartanolla olen ollut hiukan vähemmän (kauhistuttaa miten paljon kotonakin on tehtävää…) ja aion ollakin tässä loppuvuoden kuukausina kartanolla vähemmän. Nykyään tuulee aika voimakkaasti ja usein; tuuli repii terveitäkin puita poikki, vähän kuin metsästäjä vääntäisi niskat nurin kauriilta. Jännittää, sillä minusta riittäisi jo se, että lapsuudenkodin pihassa on kaatunut lähivuosina kolme puuta ja mökillä muutama enemmän, yhtään enempää ei tarvitsisi kaatua.

Haaveilen muutamista parfyymeista, joita myydään Tampereen Sokoksella nykyään. Niche-tuoksuja. Käyn siellä nuuhkuttelemassa niitä aina kun voin, sillä nyt en pysty ostamaan kalliita pulloja. Koskahan edes viimeksi olen ostanut…? Vaatteista en suuremmin haaveile, mikä on suoranainen ihme minulle. Enkä juuri laukuistakaan, ellei oteta lukuun sitä, että kohta tekonahkareppuni hajoaa ja iskin markkinoilla silmäni puhvelinnahkareppuun.

Kohta täytyy pukeutua vielä enemmän kerroksittain ja ottaa kaikki säärystimet ja ranteenlämmittimet ja pipot esille. Kohta voi myös ryhtyä polttamaan kynttilöitä iltaisin ja ripustaa valoköynnöksiä sinne ja tänne; miten ihanaa se taas onkaan! Pilkahduksina mieli on myös ollut hyvin kevyt ja valoisa, toiveikas ja rauhallisen innostunut. Sanoin itselleni tänään jo kahdesti ’ihanaa’ ja se todella tulee sielun sopukoista. Tarvitaan vain rauhallinen hetki ja zen, huolet ja ärtymykset on selvästi luisuneet jonnekin kauemmas. Ihanaa keskiviikkoa siis myös teille!

Muita kuulumisia

 

Pysähdyin lukemaan blogin otsikoita ja ällistyin, että näinkö paljon me ollaan sinkoiltu sinne tänne ja haahuiltu kaiken maailman taidenäyttelyissä ja muissa kesän aikana! Eikä kuulumisia ole paljonkaan. No ehkä siihen asiaan tulee vähän enemmän tasapainoa nyt syksyllä.

Aika ankeissa fiiliksissä raahauduin kesän mittaan, kaikesta kivasta tekemisestä huolimatta. Ilmeisesti syöpälääke Tadex tekee semmoista ja se on hyvä tiedostaa. Syyskuussa vasta on ollut valoisampi olo, vaikka yleensä olen eniten ahdistunut kesän loppumisesta ja loka-marraskuun lähestymisestä. Kaikesta huolimatta nyt on semmoinen olo, että kyllä tämä tästä. Syövän osalta en uskalla ajatella vielä juuri mitään, mutta tuntuu ihanalta, ettei se ole nostanut päätään aikoihin.

Saikku jatkuu, vaikkakin muutamia selvitettäviä asioita on edelleen. Se on niin pöljää, että saikusta huolimatta jokainen, jonka Kelan saikkupäiväraha loppuu, eikä kuntoutusta/eläkettä (edes väliaikaista) myönnetä, joutuu vaan raakasti työttömyyspäivärahalle. Jokainen sellainen ihminen näkyy tilastoissa siis työttömänä, vaikka oikeasti on saikulla. Tämä systeemi vaan nyt on sellainen, että kun mistään muualta ei saa rahaa, niin näin on pakko toimia. Työkkärissä ei toki sairailla ole työnhakuvelvoitetta tai se on alennettu vaikkapa yhteen hakuun kuukaudessa. Se nyt vielä puuttuisi, että olisi pakko hakea työpaikkoja, mutta joutuisi mahdollisissa haastatteluissa kertomaan, että en mä pysty vielä töihin. Se vasta olisi sairasta! Ja kaikkien resurssien tuhlausta.

Mun selkäsärky jatkuu edelleen. Sekin ilmeisesti myös aiheutuu Tadexista, joten helpotusta siihen ei liene tulossa. Nivelten jäykkyys on arkipäivää ja voimien loppuminen myös. Mietin tässä yks päivä sitä, kun joskus keväällä oli se rollaattori-mielenosoitus, että sain tosi tosi harvalta ymmärrystä kun kerroin, että satuin keskustaan juuri silloin ja kun marssi alkoi, ei mikään ratikka kulkenut ja olin ihan paniikissa ja vihainen, että miks tämmöstä järjestetään. Jouduin siis kävelemään aina Pyynikintorille saakka, jotta pääsin eteenpäin ja sieltäkin vasta pitkän odottelun jälkeen pääsin ratikkaan. Se oli mun kunnolle ja voimille hyytävää ja olin ihan itkussa. 

Vihaan sitä, kun mielenosoitukset tapahtuu ajoväylillä, oli asia sitten aivan mikä tahansa. Enkä siis ollut ainut ahdistunut huonokuntoinen, joka hädissään kyseli pysäkeillä ihmisiltä, että koska tästä mahtaa kulkea joku kulkuväline. (Siellä oli vanhuksia, jotka oli mun kanssa samassa tilassa.) No, oikeastaan kaikkien ihmisten reaktio mun tuskailuun jälestäpäin oli se, että mitäs sä nyt turhasta valitat, että eihän asiaa saada kuuluville, jos mielenosoitus ei pysäytä liikennettä. (Minä taas olen niin skeptinen, että ajattelen, että no saatiinko asia kuuluville? Muuttuiko jotain??) Ja pakko sanoa, että tuo on niin terveen ihmisen ajattelumallia, että ei paremmasta väliä. Terve voi ajatella että hui hai, istut jossain kahvilassa mukavasti ja odotat kun miekkari on ohi taikka otat taksin ja menet sillä. (Entä kun olin ollut kaupungissa jo pari tuntia ja olin ihan uupunut ja kaipasin vaan sitä, että pääsen pitkäkseni, pääsen lepuuttamaan selkääni. Ja kun rahaa ei olisi ollut taksiin, eikä taksi sitä paitsi myöskään olisi päässyt kulkemaan keskustan alueella noina tunteina…)

Nykypäivää mun elämässä on myös tietynlainen yksinäisyys, kun terveiden maailma kohtaa mun maailman. Toki terveissäkin on ymmärtäväisiä ihmisiä, onneksi! On myös ihana puhua syöpävertaistukihenkilön kanssa, joka tajuaa ja jolla on itelläänkin paskoja kokemuksia. Hassua, tämmöstä ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, silloin kun ite oli perusterve.

Kuin joku olisi laittanut valot päälle

 

Hassu tunne. Kuin joku olisi napsauttanut katkaisijasta valot päälle. Ensin on pitkään, hyvin pitkään alakuloa, itkuisuutta, merkityksettömyyttä ja saamattomuutta. Sitten tällä viikolla alkoi syöpäyhdistyksen etäliikunnat ja osallistuin kolmeen. Muistin myös ryhtyä juomaan vettä, niin että juomapullo on koko ajan vieressä ja hörpin siitä.

Sitten tuli torstai ja olin heti aamusta ihan energiaa pursuava, hymyilevä, reipas ja iloinen sekä toiveikas.

Perjantaina sama homma jatkui. Menin kartanolle ja lähdin puolilta päivin käymään keskustassa. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen nautin liikkumisesta kartanolta keskustaan. Ei jännittänyt, ei ollut vatsaoireita, ei paniikkia, ei sisäänpäinkääntynyttä oloa. Nuuhkuttelin hajuvesiä, hain eväitä, menin erään kauan sitten kuolleen Olgan haudalle (olen tutkinut häntä nyt viikkoja - osana Matildaprojektia) ja raaputin hautakivestä kourakaupalla jäkälää pois ja lopulta hankasin hupparin hihalla tekstin kiiltäväksi. Olga saakoon vihdoin nimensä näkyviin! Lopuksi menin vielä kirjastoon selaamaan vanhoja osoiteluetteloita. Voiko liikunta ja vesi piristää näin, vai mitä minulle tapahtui? Tajuan kyllä, että tämä voi olla hetkellistä ja varmaan onkin, mutta tuohan tämä nyt paljon toivoa kuitenkin!

Mielenmaisemaa

 

Syksy on rysähtänyt mielen perukoille saakka. Se ei tosin ihan hirveästi eroa siitä mielenmaisemasta, joka oli jo kesällä, sillä havahduin yks päivä pohtimaan sitä, miksi olen alakuloinen vaikka olen tehnyt ja nähnyt tosi paljon kivoja asioita koko vuoden ajan ja etenkin kesällä. Voi olla, että kaikki paska, jota olen läpikäynyt viimeiset reilut kolme vuotta, alkaa nyt vasta tuntua kunnolla henkisessä jaksamisessa. Vähän sellainen takautuva alakulo siis. Ja osaltaan Tadex (syöpälääke) varmaan vaikuttaa asiaan myös, aiheuttamalla mielialan muutoksia.

Olen edelleen samassa tahmaisessa jumissa; aloitekyky on lähes nollassa. Vaikka eilen kyllä aloitin Pirsyn etäliikunnan; asahin. Olen harrastanut asahia joskus yli 10 vuotta sitten ja pidin siitä. Se oli kuin leikkiä, kevyttä ja ihanaa. Nyt yllätyin siitä miten se kevytkin käsien heiluttelu otti tosi paljon voimille tunnin lopuksi. Näinkö huono mun kunto on?!

Ensi viikolla tulee vuosi siitä, kun syöpähoidot loppui. Ihan heiveröisesti sellaisia pieniä varovaisia ajatuksia on tullut mieleen, että ehkä tämä tästä. Ehkä se syöpä ei uusiudukaan enää. Ehkä? 

En tiedä olenko koskaan inhonnut syksyä näin paljon kuin nyt. Ehkä ilmastollisesti paskin kesä ikinä on takana ja nyt on jo syksy. Inhoan aamuja, kun en enää nuku hyviä yöunia ja heräilen pitkin yötä ja tuskailen joko kuumuutta tai muuten vaan. Sitten olen hereillä jo aikaisin ja odotan vain iltaa, että pääsen taas nukkumaan.

Odotan edelleen terapiaan pääsyä, eli tällä hetkellä odotan kutsua psykiatrisen lääkärin pakeille. Taysiin käsittääkseni, vaikka Taysin psykiatrinen hoitaja sanoikin, ettei mun lähete näy heidän tietokannoissaan. Hitusen pelkään, että olen tippunut johonkin kuiluun ja odotan turhaan. Jos syyskuun aikanakaan ei kuulu mitään, niin alan vaatia vastauksia ja toimintaa. Olen kohta ollut tässä prosessissa yhdeksän kuukautta.

Luulin aina, ettei kukaan voi saada vähempää rahaa kuin peruspäivärahalla elävät (joka on jotain 592€/kk). Luulin väärin. Heinä- ja elokuulle Varma armeliaasti soi minulle 507€/kk (johtuen veroprosentista ja siitä, etten ehtinyt reagoida asiaan ajoissa). Se on jo saatanallisen vähän ja luulin että se on vähiten mitä voi saada. Luulinpa taas väärin. Nyt odotan Varman uutta päätöstä, enkä tiedä koska saan rahaa, mistä saan rahaa ja miten paljon. Toistaiseksi koetan elellä veronpalautuksella, joka oli 480€. Senkin alle voi varmaan mennä. Mutta millä summalla pystyy enää elämään? Pirsyn laskuihin on mennyt tässä kuussakin jo yli 130€.

 Henkisestä pakituksesta johtuen purskahdan itkuun pienenkin vastoinkäymisen kohdalla. En osaa tehdä muuta kuin odottaa, että kaikki tasaantuu. Se terapeutin pakeilla käyminen voisi olla kova juttu. Mutta saanko sitä, se on ihan epävarmaa. Varman mielestä mun pitäisi jo olla töissä, joka tuntuu täysin naurettavalta, sillä fyysisesti olen ihan matonen ja henkisesti sohjoa. Ja syöpälääkärin asenne oli heinäkuussa vähän sellainen, että kyllä sun nyt pitää ottaa itseäsi niskasta kiinni! (Vitun urpo.) Että semmosta tänne kuuluu, vaikka viikonloppuisin käynkin taidenäyttelyissä ja sielä täälä. Ilman niitä voisin olla mustuudessa… nyt räpiköin, jotta pysyn pinnalla jollain tavalla.

Rusakko asuu pihassa, enkä minä saa mitään tehdyksi

 

Elokuun aurinkoisen kasteisia aamuja. Jaksan nousta jopa aikaisin, jos uni ei enää aamulla tule. Kaikki tapahtuu hyvin verkkaisesti, aamutoimet, aamukahvi, päivän miettiminen. Jollain tavalla päivän suunnitelmat vielä kipunan verran innostavat edellisiltana, mutta kun aamulla olisi aika käydä toimeen, kaikki lässähtää. Aloitekyky on aika lailla nollassa. Saan ehkä päivän aikana laitettua pyykit koneeseen tai purettua tiskit koneesta, kirjoitettua sähköpostin, joka on roikkunut to do -listalla kuukausia, mutta sitten päivän suoritukset onkin täytetty. Mitä vittua minä sitten oikein teen? Kökötän sohvalla. Ehkä selaan televisiota, nettiä, kirjaa ja jotenkin aika on äkkiä rynnännyt kuusi tuntia eteenpäin. Tiedostan kyllä, että paljon pitäisi tehdä, mutta en jaksa välittää.

Unohdan yhä asioita. Selasin yhtenä päivänä puhelimen osoitekirjaa ja löysin syöpätukihenkilöni! Olin totaalisesti unohtanut hänen olemassaolonsa. Miten niin voi käydä? En ymmärrä! Siitä on jo yli vuosi, kun olemme viestitelleet viimeksi. Lopulta soitin hänelle ja me puhuimme yli tunnin. Päätimme sopia tapaamisen lähiviikoille, sillä emme ole koskaan tavanneet aikaisemmin. Puhuimme sytoaivoista. Se on käsite, joka tarkoittaa sytostaattien läpikäymän henkilön aivotoiminnan muutoksia; esim muistin heikkenemistä, monimutkaisten asioiden hahmottamisen vaikeutta, ajallisen perspektiivin hahmottamisen vaikeutta ja fyysisen hahmotuksen vaikeutta. Se voi olla vallalla kuukausia, vuosia tai loppuelämän. Silti meihin suhtaudutaan työntekijöinä, harrastajina, sukulaisina, naapureina tai ystävinä kuin olisimme käyneet vain jossain saatanan lonkkaleikkauksessa. Tehty, toivuttu, poissa listalta! Ja sitähän syöpähoitojen läpikäyneen elämä ei suinkaan ole. Mikään ei ole poissa listalta! Elämä on uudenlainen; rujompi ja kummallisempi, johon oppiminen voi viedä loppuelämän. Siksi syöpätukihenkilö on hyvä olemassa, sillä hän ei oleta mitään typerää. Niin kuin että mikä sua nyt muka vielä vaivaa? Hoidot on ohi, ota itseäsi niskasta kiinni!

Iltaisin summaan, että päivä meni ohitse pienillä teoilla. Hyvin pienillä. Ärsyttää oikein sellainen terveitten ihmisten reippaus! Usein käyn illalla poimimassa kaksi kourallista vadelmia tai punaherukoita tai mustaherukoita, jotta voimme syödä niitä vaniljakastikkeeseen hukutettuna. Usein törmään niinä hetkinä puutarhassa asuvaan rusakkoon. Me kunnioitamme toisiamme ja annamme toisillemme tilaa ja aikaa. Meistä on melkein tullut ystävät. Annoin hänelle ajat sitten anteeksi, kun hän oli alkukesästä käynyt syömässä muutamat juuri kukkimaan puhjenneet kukkani. Hän on ehkä myös antanut minulle anteeksi, kun verkotin hänen lempiherkkunsa karhunvatukan. Jotenkin syksy on rusakon aikaa. Lapsuudenkodin huudeilla suorastaan kuhisee rusakoita, etenkin syksyllä. Joskus mietin, että haluaisinko syntyä seuraavassa elämässä rusakoksi… onkohan olemassa joku universaali to do -lista? Siinä olisi kohta 6087.’ryhtyä rusakoksi’?

Kohtaamisia

Eilen aamulla lähdin kartanolta ratikkapysäkille. Kartanon puistotiellä käveli edelläni vanha mies. Ihan reippaasti, ilman keppiä, hiukan vain kumarassa. Jossain vaiheessa lähdin harppomaan hänen ohitseen, mutta kohdalla tuli sellainen olo, että sanonpa hänelle jotain. Sanoin ”Kaunis aamu!” Ja seuraavaksi huomasinkin jo juttelevani hänen kanssaan vilkkaasti. Hidastin vähän askeliani, koska ajattelin, että minä kyllä ehdin menoihini, vaikka tässä pikkuisen aikaa hidastaisinkin ja juttelisin tämän tervaskannon kanssa. Hän kertoi olevansa 85-vuotias, eikä vielä käytä lääkkeitä ollenkaan! Kertoi tekevänsä kilometrien kävelylenkkejä aamuisin. (Hän ei noussut ratikkaan, vaan lähti kävellen kohti keskustaa.) Hän muisteli lapsuuttaan; Pispalan poikia oli ja Lielahtikin on tuttu jo sieltä saakka, vaikkei tehtaan alueelle silloin vapaasti päässytkään, koska koko alue oli aidattu. Hän naurahteli, että kyllä tämä on erilaista tämä nykyaika! Ihmisetkin olivat ennen niin erilaisia. Pispalassakin (joka oli tunnettu juoppoporukoista ja köyhyydestä ja rähjäämisestä) oli miesten kesken sellainen meininki, että naisten annetaan olla rauhassa, vaikka keskenään tapeltaisiinkin. (Voi vaan kysyä missä nykyään on sellainen meininki?) Sen miehen sanat jäivät kaikumaan päähäni koko päiväksi.

Kävin asioilla ja ajattelin mennä käväisemään Galleria Saskiassa. Keskustassa sain kuitenkin päähäni, että poikkean Lukulaarissa katsomassa olisiko Miki Liukkosen kirjoja yhtään hyllyssä. Tepastelin Näsilinnankatua kohti Puutarhakatua, kunnes siinä kauppakadun jugend-säästöpankin kulmilla käännyin vahingossa ajatuksissani kohti Hämeenpuistoa, vaikka piti mennä korttelin verran vielä suoraa. Havahduin Galleria Nykyajan kohdalla, että mitäs hittoa minä tässä kävelen ja olinkin juuri tekemässä uukkaria, kun gallerian ständi osui silmiin; Marja Pirilän näyttely ja ikkunoissa camera obscura-teoksia… sehän veti minut sisään galleriaan kuin magneetti. Ja mikäs siellä odottikaan; mikäs muu kuin Nottbeckien vanhoja kuvia käsiteltynä taiteen keinoin! Siis Nottbeckit, jotka myös asuivat kartanolla, jossa minäkin nyt hengaan. Aivan ihana näyttely! Gallerian kellarikaupassa kävin myös. Otin käteeni yhden runoteoksen, avasin sen ja sen ensimmäiset silmiini osuneet sanat olivat ”…Pelko on hävinnyt, niin kuin moni muukin asia…”

Lääketieteellistä mietiskelyä

 

Hmmm. Jäin edelleen miettimään sitä kaikkea, mitä syöpälääkäri viikko sitten sanoi. En ole kyllä yhtään samaa mieltä hänen kanssaan muutamista asioista. Osasta jo kirjoitinkin, mutta esim siitä en, että jos teen käsillä jotain kuormittavaa tai kannan raskaampaa, niin jänteissä tuntuu aavistuksenomaisesti, että ne saattaa tulehtua uudelleen. Tähän hän sanoi, että mun ei pidä välttää mitään tekemistä kuitenkaan. Ja kysyi, että olenko ottanut lääkettä siihen? No en ole, koska se ei ole varsinaisesti kipu vielä, vaan se heijastelee tulevaa kipua, jos en lopeta tekemistä. Ja minusta isoa rasitusta päin vastoin pitäisi välttää, ettei tulehdus iske päälle uudelleen! Sitä paitsi oikean käden jänne on rispaantunut, eikä sen katkeaminen kuulosta mukavalta visiolta. 

Selän kipuilu öisin on hassu juttu myös. Se korreloi sen kanssa miten täynnä rakko on ja kipu tuntuu kylkeä kääntäessä myös lonkkanivelen sisällä, ihan kuin joku painaisi hermoa siellä. Tunne on tosi epämiellyttävä! Vaikea uskoa että Tadex aiheuttaisi ihan tällaista. Toki selkä myös väsyy helposti eli selässä on erilaisia kipuja. Yksi Tadexin sivuoire on luusäryt ja jollain tavalla se voisi ehkä olla kyseessä, koska öinen kipu on ikään kuin luussa, mutta en tiedä tulisiko se sivuoire pelkästään lonkkamaljaan? Luulisi että pitkien luiden ytimiin ennemminkin. Haluaisin ehkä keskustella lääkärin kanssa pitempään ja perinpohjaisemmin, sillä nyt se aika oli 20min, joka on kyllä ruokottoman vähän.

Edelleen potkin sitä vastaan, että lääkäri on yhden alueen supertietäjä, mutta ei osaa sanoa mitään järkevää mihinkään muuhun. Siis tämmöisiin hänen alueensa reunamilla oleviin asioihin, kuten potilaan sivuoireisiin. Hän on varmasti Suomen huippuja siellä leikkaussalissa, sitä en ollenkaan epäile, mutta muuten en ole vakuuttunut. Hän on kahdesti työntänyt minut ulos sairaalasta mielestäni ihan liian aikaisin (niistä voi lukea blogista elokuulta -23 ja toukokuulta -25), eikä hän oikein tunnu ottavan tosissaan sitä mitä koen. Aika äärettömän paljon ärsyttää se, että lääkäreiden kanssa pitää väitellä jostain asiasta. No ei tietysti kaikkien! Mun TK-lääkäri on tosi hyvä ja ymmärtävä. Hän on ’vain’ pitkän linjan yleislääkäri. Arvostan sitä kuitenkin aika paljon.

Myös se oli vähän outoa, kun valitin, että mun näkö on radikaalisti huonontunut tämän kevään ja alkukesän aikana, että hän totesi sen olevan varmaan ikänäköjuttu ja että pitää mennä optikolle ja silmälääkärille. Mun ikänäköongelmat alkoi joskus yli 10 vuotta sitten, kun tarvitsin lukulasit. Nyt en kuitenkaan yhtäkkiä näe kauaskaan terävästi. Ja jännästi Tadexin sivuoireisiin kuuluu (monen lääketieteellisen lähteen mukaan) näön heikkeneminen. Lääkäri ei kuitenkaan nähnyt yhteyttä syöpälääkkeen ja näön huononemisen kanssa. Aion tutkituttaa asian kyllä, mutta oikeastaan ensiapua olen saanut silmätipoista, jotka olin tässä välillä unohtanut kokonaan. Yskään helpotusta on muuten tuonut apteekin GeloRevoice-imeskelytabletit, jotka kosteuttaa kurkkua! Entä jos mun useat oireet johtuukin juuri siitä, että kroppa nyt vaan kuivuu näiden hoitojen (lääkkeiden) myötä? Alan olla kuivettunut vanha eukko, sepä se.

Raha vai onni

 

Olen elämäni varrella miettinyt monesti sitä, miten ihmisillä on hurjan erilainen suhtautuminen siihen, kumpi on tärkeämpää; asema ja varallisuus vai onni. Valitettavan monia tunnen, joille käytännössä on tärkeää tuo ensimmäinen. Itse olen ollut koko elämäni köyhä, jossain hanttihommissa (varmasti monen näkökulmasta), mutta silti koen olleeni suurimman osan elämääni hyvin onnellinen. Siihen vaikuttaa tietysti luonne, että onko perustuksiltaan optimisti vai pessimisti. Mutta myös se, mitä valintoja tekee joka ikinen päivä. Onko aamulla valinnut, että nyt vituttaa ja rähjää ympärillä oleville, vai valitseeko, että no katotaan, ehkä tästä tulee jees päivä, vaikka mieli olisikin vähän alakantissa. Monesti se, että valitseeko katsoa asioita siltä kantilta, että lasi on puolityhjä vai puoliksi täysi, on ihan ratkaisevaa elämässä. Oli tilanne sitten mikä hyvänsä.

Mun kivojen asioitten lista on auttanu mua aivan konkreettisesti valitsemaan niitä positiivisia puoliksi täynnä olevia laseja (olematta tissuttelija). Mun luonteeseen kuuluu myös se, että vaikka rysähdän joskus rotkon pohjalle, niin alkuhämmennyksen jälkeen ravistelen itseäni ja nousen jaloilleni ja katson mihin niillä kädessä olevilla korteilla nyt voi suunnata. Ja se, että aina on oltava plan B! Joka tilanteeseen on koetettava jollain tasolla valmistautua. Että jos tapahtuu kamaluus x, niin miten voin mennä tilanteessa eteenpäin.

Myös se, onko naapurilla, työkaverilla, sukulaisella tai kumminkaiman postinkantajalla parempi titteli, isompi palkka, hienompi talo, uudempi keittiö, mageempi auto tai vaikka saatan joku Brad Pitt miehenä, ei ole multa pois yhtään, eikä mua varsinaisesti kiinnosta tuollaiset asiat ollenkaan. Sillä tasolla kiinnostaa, että toki toivon, että ystävät ja läheiset ja kaikki ylipäätään on onnellisia omissa elämissään ja olen iloinen heidän puolestaan, joilla on jotain kivaa meneillään, mutta minulta ne ei ole pois.

En tee sellaisia vertailuja, että onko jollain perunasäkin kokoinen lompakko tai pankkiholvissa kultaharkkoja, että miksi minulla ei ole? Minusta se on pirun outo tapa katsoa maailmaa. Se on tapa, jossa jää lukkoon omaan negatiiviseen kuplaansa, eikä pääse sieltä edes pois. Sen sijaan voin miettiä, että mitkä on ylipäätään niitä merkityksellisiä asioita mulle ja miten saan niitä elämääni vähitellen. Kartano esimerkiksi; pistin heille meiliä ja vielä soitin perään. En jäänyt odottelemaan, että he keksii tulla tarjoamaan sitä työhuonepaikkaa mulle itse, koska ei ne keksi. Pitää itse toimia, sen eteen mikä on itelle se oma tärkeä juttu.

Se on jännä, miten tiukassa semmonen luulo on, että raha tekee onnelliseksi. Toki sen avulla saa elämään kaikenlaista, mutta mieluummin sitä asuis vaikka jonkun toisen saunassa (niin kuin loisiksi kutsutut ihmiset ennen vanhaan asui) ja olisi äärettömän onnellinen sisimmässään, kuin asuisi kartanossa kaiken prameuden keskellä ja tulisi hakatuksi, petetyksi, henkisesti raadelluksi ja ties mitä. Eikös se nyt ole ihan selvä juttu? No ei, edelleen ihmiset monesti hokee, että jos vaan olis enemmän rahaa, niin olisin onnellinen. Se on niin surullisen nurinkurista. 

Upeita kohtaamisia

 

En tiedä, koettaako henkimaailma lähettää ympärilleni nyt roppakaupalla hyviä ihmisiä ja hyviä kohtaamisia, mutta sellainen oli taas viikonloppuna!

Tuntuu kuin olisin kohdannut kadoksissa olleen sisaren! Ryhdyimme melkein heti juttelemaan syvästi ja sitten istuimme ja puhuimme ja puhuimme kello neljään saakka yöllä. Enkä minä ole valvonut niin pitkään enää vuosikausiin! Oli hassu olo; en ole koskaan tavannut ihmistä, jolla on niin samanlainen logiikka ja samantyyppinen mieli (varmaankin adhd) kuin minulla. Se on hyvin hyvin harvinaista. Että jonkun laskupääkin on samanlainen ja laskemislogiikka myös. Omituista!

Tällaisista kohtaamisista saa energiaa ja valoa ihan tavattomasti.

Välillä mietin onko sattumaa edes olemassa?

 

Oli ehkä vuosi 2020-21 kun kuljin 50km päässä bussilla töissä ja aina bussinvaihdon aikaan seisoin varhaisina kesäaamuina ennen seitsemää Tampereen keskustorilla puolisen tuntia. Samalla pysäkillä seisoi eräs nainen ja ennenpitkää me ruvettiin jutusteleen. Keskusta oli aika tyhjä siihen aikaan aamusta ja etenkin kesällä. No, me istuttiin bussissa sit aina vierekkäin ja jatkettiin juttua. Ehkä kuukausien ajan. Sitten ihan yhtäkkiä hän katosi jonnekin, enkä nähnyt häntä enää. Olin ymmälläni, sillä en ollu tajunnu vaihtaa yhteystietoja hänen kanssaan, vaikka me oltiin alettu suunnitella että nähdään vapaa-ajalla joku kerta. Meni vuosi ja kaksi, enkä nähnyt häntä enää. Lopulta aloin pohtia, että olenkohan kuvitellut koko ihmisen, sillä meillä oli niin kivoja keskusteluita Lielahdesta ja Niemestä. Ehkä olen kuvitellut ne keskustelut unenpöpperössäni. Ehkei häntä koskaan ollut olemassakaan.

Sitten tullaan nykyhetkeen. Lähdin kartanolta keskustaan ja kävin lounaalla Intialaisessa ravintolassa. Lounaan jälkeen vatsa täynnä ja hikikarpalot otsalla menin Ruuskasentalon ratikkapysäkille, istahdin penkille ja vaivuin ajatuksiini. Sitten joku vieressä seisova nainen sanoo ”Oot sä ’Thilda’?” Mitä ihmettä… etäisesti tutun näköinen nainen katsoo minua iloisen kysyvästi. ”Olen…” vastaan hämmentyneenä kunnes hän selittää olevansa se nainen bussista vuosien takaa. Hänen elämäntilanteensa oli muuttunut veitsellä leikaten, siinä syy ’katoamiseen’. Mutta tässä hän nyt oli! Ja meillä oli sama matka. Astuimme ratikkaan ja jatkoimme siitä mihin jäätiin. Päivitimme tapahtumat tällä välin ja vaihdoimme ne hemmetin yhteystiedot! Mutta oliko tämä sattumaa? Aamulla pyysin hiljaa mielessäni äitiä kulkemaan kanssani tätä päivää ja hauskoja juttuja on sattunut. Ehkä se olikin äiti, joka järjesti meidät siihen pysäkille vierekkäin? Entä jos olisin mennyt 3min myöhemmin pysäkille, enkä olisi ehtinyt samaan ratikkaan? Entä jos olisin istunut pysäkillä kahden penkin päässä, emmekä olisi huomanneet toisiamme? Entä jos en olisi lainkaan lähtenyt keskustaan tänään? Ei, minä haluan uskoa siihen, että asiat tapahtuvat tarkoituksellisesti ja sattumaa ei olekaan.

Vapun ajelua

 

On niin keväinen olo, vaikka tuo kylmä rintama monen viimepäivän ajan oli lähes sietämätöntä! Pohjanmaallakin tuuli kuin jossain ihme tuulitunnelissa. En muista koskaan kokeneeni siellä noin tuulisen kylmiä ilmoja. Istuin lähinnä sisällä tai kävin kaupassa, muuta ei voinut tehdä. Kummallinen huhtikuu, todella! Ja silti mä hoen, että ’kesä on kohta menny’ niin ku isäkin aina hoki. Kohta saa jo joulukoristeetki ottaa esille. Mä väitän, että iän mukana ajantaju muuttuu ja sillä tavoin aika on todellakin suhteellista! Että lapsena se aika elokuusta jouluun tuntui ikuisuudelta, joka oli aivan hirveää! Ja kesäloman alussa oli sellanen olo, ettei enää ikinä tarvii mennä kouluun. Kun aikuisena taas toisaalta joku tunnin kokous voi tuntua siltä, ettei se lopu ikinä ja yksi vuosi tuntuu samalta kuin viikonloppu lapsena - melkein. Lapsena joku viiskymppinen ihminen vaikutti niin vanhalta, että sen oli täytyny syntyä joskus keskiajalla ja nyt ihmisikä on yks hujaus! Tämä ei ole yhtään suoraviivaista, mutta pääosin suuret linjat menee nykyään pelottavan nopeesti.

Mies tuli eilen illalla hakeen mua asuntoautolla lapsuudenkodilta. Me ajeltiin jonnekin Kortesjärven ja Evijärven välille yöksi puskaparkkiin. Nostalgista, sillä mun isä ajoi Mustajärven linja-autoa joskus 50-60-luvuilla juuri noilla seuduilla. Se oli sitä aikaa kun linja-autossa kuljettaja vain ajoi ja rahastajalle maksettiin. Isän pikkuveli oli joskus rahastajana niillä linjoilla. Niiltä seuduilta me jatketaan tänään matkaa kohti Suomen raamattuvyöhykettä. Katsotaan minne asti päästään. Olis tarkotus käydä kurkkaamassa onko yks ystävä kotosalla ja sit hortoilla jonnekin päin ihmettelemään elämän menoa ja vapun viettoa.