Olen ollut blokissa, jumissa, Matildaprojektin suhteen. En ole avannut arkiston arkistoa viikkoihin. Aineistoa on niin paljon, että sen alle lyyhistyy. Ja minä olen sellainen, että helposti hamuan itselleni vaikka kuinka paljon - ja sitten vaan äkkiä uuvun siihen kaikkeen. Tyypillistä ADHD-ihmisille. Kysyin psykiatriselta hoitajalta (jonka luona vieläkin käyn säännöllisesti, sillä psykiatriselle lääkärille on jonoa), että pitäisikö mun tutkituttaa pääni - tai vähän siihen suuntaan, eli kannattaisiko selvittää ihan virallisesti, että onko mulla ADHD, kun itsestä tuntuu, että niitä piirteitä on paljon. Mitä enemmän itseäni tarkastelen ja asiaa mietin, sitä enemmän löydän itsestäni aadeehoodeeta. Hän kysyi, että haittaako se mun työntekoa, taikka lapsenhoitoa tai muuta sellaista? Mun lapsihan on aikuinen ja työssä olen ollut viimeksi kolme vuotta sitten. Vähän vaikea ajatella. Ehkei? Tai toisaalta, tajusin myöhemmin, että sehän vaikuttaa siis kaikkeen! Kaikkeen! Siihen miten ajattelen, luen, kuuntelen, teen… Okei, ei musta toisaalta myöskään tunnu, että kaipaan jotain virallista leimausta ja synninpäästöä siinä mielessä. Tärkeintä on, että itse hahmotan asian ja osaan suhtautua tilanteisiin piirteideni kautta.
Olen koettanut rauhoitella itseäni blokin suhteen; näin käy kaikille, kukaan ei vaadi multa mitään. Jos projekti tyssää niin sitten se tyssää. Ehkä se joskus rullaa taas. Sitten yks päivä avasin nettiarkistot ja tutkailin isäni sukua. Aloin katsoa taas sitä yhtä erikoista tilannetta 1800-luvulta, kun samassa talossa tapahtui murhia ja erikoisia asioita. Aloin tehdä kysymyslistaa siitä, mikä niissä tapauksissa kummastutti. Lopulta huvituin, kun tajusin, että se lista kuulostaa ihan dekkarin takakannelta! Keksin sille oikein nimenkin ja herkuttelin ajatuksella, että siitä tulisi varsinainen kotoinen marpletarina.
Ja sitten sisällä loksahti jotain, se pahin Matildablokki alkoi narahdella auki. Musta tuntuu, että jos välipaloiksi silmäilen toisella silmällä murhia, niin toisella silmällä Matilda alkaa kulkea taas. Kuka tietää, ehkä teen molemmista post-it-lappujen valtameren työhuoneen seinälle tai lattialle? Voi olla, että tämäkin kuulostaa adhd:lta, mutta oikeastaan tämä on tavallista sukututkimusta; kun samassa viuhkassa on esillä satoja henkilöitä ja heidän jännittäviä tarinoitaan ja joku niistä kutsuu tarkastelemaan itseään hiukan lähemmin. Kaikkiahan niitä tietysti pitää ajallaan tarkastella, mutta ei tietysti yhtä aikaa. Yleensä mietin jotain ongelmaceissiä hyvinkin tiiviisti pitkän aikaa ja siirryn johonkin toiseen siitä sitten oikein soljuvasti. Nyt mua vähän kiehtoo näiden kahden lisäksi vielä isän sukujuurista yhden talon tarina, joka mun pitäis siis kirjottaa kunnolla ylös, kun nyt se on vaan mun päässä ja häipyy mun mukana taivaan tuuliin, sitten kun mua ei enää ole. Jospa saisin ne tutkimukseni ja tulkintani kunnolla paperille, ennen kuin unohdan ne itsekin, niin olisi hyvä. Rakennustutkijalle kävinkin ne jo esitelmöitsemässä, sillä se tarina vaikuttaa vähän tähän nykypäivän kaavoitukseenkin. Mutta senkin vedin aika lonkalta, sukupuuta ja jotain pieniä muistiinpanoja hyväksi käyttäen. Eli kolme niitä sukupuun kohtia on, jotka vaatii huomiota just nyt mun pään sisällä. Kolme helvetin isoa ja erilaista tarinaa.
