Arboretumissa kukkii vielä!

 

Mun listalla on koko kesän ollu käynti Hatanpään kartanon arboretumissa. Eilen vasta sain aikaseks lähteä sinne ja oikein yllätyin miten kauniita ruusuja (joka ei edes ole mikään mun lempikukka) siellä kukki yhä täyttä päätä. Samalla kiertelin muutakin arboretumin aluetta ja totesin, että onhan se ihana paikka - jälleen kerran!

Pieneksi vinkiksi niille, jotka haluaa heti singahtaa ruusuja ihailemaan (niitä oli siis paljon, en kuvannut kuin muutamaa!) niin tällä hetkellä kaikkein järkevintä on ottaa google maps kätösiinsä ja kävellä kartanon puistoon. Sinne on Hämeensillalta alle 3km. Sanotaan vaikka niin, että Ratinasta eteenpäin kulkien rantoja pitkin ei voi eksyä. Minä menin bussilla ja hyppäsin jo ajoissa pois, mutta paluumatka bussilla aiheutti suunnattoman määrän ärtymystä. Jalankulkijan on pakko kävellä välillä autojen seassa kapealla kaistalla päästäkseen edes pysäkille. Bussin odotteluun meni vartti (siis mikään bussi ei kulkenut tuona aikana, vaikka pysäkki on kahdeksan bussin reitillä ja niitä pitäisi suhata alvariinsa.) Arviolta 1,5 km matkaan bussilla kului puoli tuntia! Syynä on Hatanpään liikennehelvetti, kun katu on revitty auki ratikkatyömaata varten. Se tulee siis olemaan liikennehelvetti varmasti vielä ensi kesänkin. Omalla autolla tai taksilla ei myöskään kannata sinne tunkea hermojaan repimään. Kartanon puistossa odottaa penkkejä ja ainakin kesäajan siellä on pieni kahvila puutarhan nurkassa auki.

Levotonta liikehdintää

Oikeestaan kun kattelen kalenteria, niin joka viikolla on aika paljon sinkoilua sinne tänne. Uimahallia, kaupunkikäyntejä, hierojalle menoa… Ihan mielettömän ihanaa, että jaksan sitä nyt! Oon aika paljon kaivannu sellasta vapaata liikuskelua, joka terveelle on itsestäänselvyys ja josta ei ikinä tajunnu olla kiitollinen, ennenku oma liikkuminen rajoittui huonon kunnon ja toipilasajan takia aika pieneksi hyvin moniksi kuukausiksi. Mutta joka viikko pitää olla myös lepopäiviä, kun ei tarvii lähtee kotoo mihinkään. Näillä tuulisilla keleillä en oo vääntäytyny ees kävelylenkille. Vaikka kuuma tulee helposti ilman mitään ponnisteluja, niin kylmäkin tulee tosi helposti. Jos yöllä ei oo ihan tosi tarkasti pukeutunu, niin kylmä tunkee uniinkin. Ja jos pukee yhtään liikaa, niin sitten tulee kuumuuskohtaus. Rasittavaa kyllä. Viime yönä olin pipo päässä ja yösukat jalassa, mutta vaihteeksi hiukan pienempi yöpaituli päällä ja kylmähän siinä tuli. Kun sitten aamulla laitoin ranteenlämmittimet käsiin, niin kuumuus hyökyi ylle alle minuutissa.

Ystävänpäiväkukkasia lukijoille!

Tänään olen menossa hierojalle. Tilasin lyhyen hieronnan ja ekstralämmön siihen lisäksi, elikkä se tarkottaa lämmitettyjä pyyhkeitä selkään ennen hierontaa. Sitten heti sen jälkeen vielä pieni päähieronta. Ei mikään intialainen, vaan joku ihan tavallinen. Mulla on yks aika ikävä kokemus intialaisesta päähieronnasta. Menin Tampereella kauan sitte mielijohteesta sellaseen, kun en ollu ikinä käyny. Se oli varmaan joku urheilijanuorukainen, joka sen teki ja tekikin voimalla. Kun tuli semmonen kohta, että päätä puristetaan sivuilta molemmin käsin aika kovasti (en tiiä kuuluuks se oikeesti niihin liikesarjoihin ees!), niin musta tuntu että kallonmuoto vaihtui ja pelkäsin että kohta aivot läsähtää kattoon. En tietenkää siinä mitää sanonu, kun eihän suomalainen sano ikinä mitää huonoo palautetta heti. Kärsin vaan hiljaa itekseni ja pää oli kipee viel seuraavana päivänäkin. Että siks nyt vaan ihan tavallinen päähieronta, kun tukkakin on vielä ihan beibi. Ja ripset ne kuulkaa beibit onkin! Ihan hulvattoman hauskat lyhykäisyydessään.

 

Metsähallitus, oliko nyt ihan pakko?

 

Samalla kun otan kiireistäni vähän omaa aikaa portailla, tikkojen ja oravien puuhia seuraillen, luen aktiivisesti uutisia ja nyt meni hiukan yli. Metsähallitus on ilmoittanut haluavansa olla sukupuolineutraaliuden kannalla, - no joo, eipä siinä - mutta miten on, meneekö se maailma ihan oikeesti paremmaksi sillä, että kaivellaan vanhoja käsitteitä ja väännetään ne uuteen kuosiin?!

Jokamiehenoikeudet opetettiin meille (varmaan kaikille edelleen) jo koulun alaluokilla. Sehän on hieno juttu! Sellasta ei ole itsestäänselvästi joka maassa. Saapi ihan vapaasti poimia marjoja ja sieniä, joita mettät tursuaa, kunhan ei haahuile kenenkään tontille. Ja onhan siinä muitakin oikeuksia, mutta se ei ole nyt ydinasia, vaan tämä käsite jokamiehenoikeudet. Se on SANA, se on historian kiemuroissa syntynyt käsite, joka ei ole koskaan tarkoittanut pahaa kenellekään. Halloota?! Ja nytte aivan yht’arvaamati siitä pitää päästä eroon, kun siellä on perkeleellinen ’mies’ ujuttautunut salakavalasti sekaan, niinkö?

Enpä muuten ole kyllä tämän asian tiimoilta kauheesti ’nais’-sanoja nähnyt poistettavan... Ja mun mielestä tätä sanojen muuttelun pelleilyä ei pitäis ollenkaan harrastaa. Taikka sitten pitää möyhätä kieli aivan kokonaan uusiksi; kuka muka syö lautaselta, eiköhän se oo porsliininen taikka muovinen tai pahvinen?! (Ennen syötiin puisilta alustoilta.) Kuka muka kirjottaa enää kynällä, kun eiköhän se ole lyijysäiliö taikka mustesäiliö? (Kynä on sama kuin sulka.) Ja kellä muka on silmälasit? Kai ne nyt melko aina on silmämuovit. (Paitti mulla on kyllä yhet silmälasit, hähää.) Ja samaa rataa joka hemmetin sana syynäten. Onko siinä mitään järkee? Tämä menee osaltaan historian kieltämiseen ja minusta kuulostaa siltä, että nyt yhtäkkiä ollaan ylimielisiä sen suhteen, että ollaan olevinaan aivan hemskatin hyviä ihmisiä, toisin kuin entisaikaan. Hyvä me… täytyykin kiillottaa tota kehää hiukka.

En oo ihan kartalla, että joko Marimekko vaihtoi jokapoikapaidan nimen? Hopi hopi sitte, jos ei. Ja mites Naistenklinikka? Kai se nyt on hitto vie ’jokaisenklinikka’! Naistentautien erikoislääkäri… oi voi… ja mikä pahinta; naisasiamies! Kyllä nyt meni kahavit keuhkorakkuloihin. Ja joskus ne sanat on sillee naamioituneet, että pitää oikeen luupilla tiirata. Niinku nyt ’miehusta’; eikös siinä nyt ihan selvästi taas ole se mies piilossa?! 

Paljonkohan näihinkin asioihin menee rahaa kuulkaa. Oisko mitää, jos keskityttäs ihan oikeisiin ongelmiin,  vaikkapa mielenterveyspuolen kehittämiseen? Että sinne nekin rahat, jotka tässä sanapelleilyssä kuluu. Veikkaanpa, että ’jokamiehenoikeudet’ ei ole aiheuttaneet kenellekään skitsofreniaa taikka syvää masennusta. Ai on vai? Ja nyt se sit parani, naps vaan? Wau, siinäpä lääke kaikkiin mielenterveysongelmiin! Vetäydynkin tästä häpeämään tonne luolan perukoille.

Tavallisia arkijuttuja

Nykyään pyörii mielessä joka päivä se, että miten usein pääsen hierojalle tai vastaavaan kehonhuoltoon. Tällä viikolla on tulossa Kalevalainen jäsenkorjaus ja siitä eteenpäin koko maaliskuun ajan, lukuunottamatta yhtä viikkoa, on tiedossa erilaisia hoitojuttuja. Huhtikuullekin olen jo hahmotellut alustavasti samansuuntaisia menoja. Luulen, että ihan akuutissa tilanteessa hierojalla tai vastaavalla pitäisi juosta pari kolmekin kertaa viikossa, mutta siihen ei suoraan sanottuna ole varaa. No, mun olkapään tilanne on nyt aaltoileva. Nyt hiukan huonompi kuin viikko sitten. Kuumakivihieronta auttoi perjantaina, mutta eilen aloin taas olla kipeä. Johtuu varmaan lumitöistä! Mutta kukas muukaan niitä tekisi, kun miehellä on omat särkynsä. Että tämmöstä. Inkivääriä juon ja syön, sillä tuskin siitä ainakaan haittaa on. Apteekista pitäisi hakea kolesterolilääkkeet. Se onkin sitten mun eka peruslääkitys. Voisin totta vie tehdä asialle jotain ruokavalion ja liikunnan kanssakin, mutta nyt ei ole jaksamista siihen. Katon asiaa myöhemmin ja ainahan voin myöhemminkin kokeilla saisinko verisuonet kuriin ilman lääkkeitä.

Helmikuu on melkein lopussa, enkä ole muistanut ostaa kukkia kotiin aikaisemmin! Sehän on mulla budjetissa ja yhtenä aika tärkeänä juttuna hankintalistalla joka kuukausi. Eilen menin markettiin vaan toteamaan, että jaahas, kuljetusalan lakko mahtaa vaikuttaa, sillä tulppaaneja ei ole. Lidlistä kuitenkin löysin vähän kulahtaneen mutta ison kimpun sekavärisiä tulppaaneja ja vähän empien otin ne, koska muutakaan ei ollut. Jaoin kimpun kolmeen eri maljakkoon ja vaikka varsien leikkauspinta oli kuivettunut, eikä niillä ollut kaupassa vettä, sain kaikki heräämään pirteästi eloon. Ihmeellistä miten pieni kukkahankinta tekee iloiseksi!

Me nukutaan edelleen puhallettavilla patjoilla lattialla. Moottorisängyt on asennettu kyllä paikoilleen vesisängyn kehikkoon, mutta testausta enempää niitä ei ole käytetty. Varmaan me aika pian niihin kuitenkin siirrytään. Mä luulen, että pidän oman puoleni vähän tuolla tavalla pääpuoli ylöspäin, koska äkkiarvaamaton refluksikohtaus on aika ikävä kipu, jos siihen ei voi varautua. Tämän pitäis sitten estää sellaset kivut lähes kokonaan. Tai näin mä kuvittelen. Tottakai pitää vähän kattoo syömisiään ja kellonaikoja myös, ettei syö pöydällistä raskasta ruokaa just ennen nukkumaan menoa. Ihanaa, että ei tarvii enää etsiskellä superisoja lakanoita kissojen ja koirien kanssa! Voin jopa ostaa jossain vaiheessa ihanan värisiä pellavalakanoita sänkyihimme!

Nukkuminen lattialla on aiheuttanut sen, että en ole lukenut koko aikana kirjoja. Johtuen tietysti siitä, että siinä lattialla ei ole mitään yövaloa ja koska mä luen vain ennen nukahtamista, niin sitten se lukeminen on vaan jäänyt. Ja kuitenkin joka paikassa pursuaa kirjapinoja, joihin haluaisin päästä käsiksi. Vesisänkyaikana meillä oli seinälamput, joissa oli muuntajat ja nyt ollaan huomattu, että ensinnäkin tähän sänkyyn tarvitaan pitempivartiset lamput ja toisekseen ne muuntajat kuluttaa sähköä, vaikka lamput ei olisi päälläkään. Siinäpä kaksi hyvää syytä etsiskellä uudet lamput. Ja sitten voi taas lukea!

Tänään on kuudenneksiviimeinen keramiikkatunti. Jatkan lasituksia ja mietin mitä ihmettä vielä tekisin. Ehkä jonkun kipon. Mä oon kokeillu mun neljästä omasta lasitteesta vasta kahta (tässä lasken siis sen mangaanipesunkin lasitteisiin, vaikka eihän se oikeastaan ole) ja niitä kahta muutakin lasitetta olis ihan kiva päästä kokeileen ennen kuin kurssi loppuu kokonaan.

Tunnelmia ja kuvia

Oikeastaan olen ollut vähän lamaantunut ja aloitekyvytön. Haluaisin paljonkin tuottaa tekstiä, mutta olen ollut jumissa. Osansa näistä fiiliksistä aiheuttaa syksy, joka on aina ollut surullista ja ankeaa aikaa minulle ja osansa pienet stressaavat jutut, joista en ole vielä päässyt eroon. Olen vähän horroksessa ja odotan, että aika kuluu. Että pian kevätaurinko herättää minut taas, sillä niin käy aina. Kevät on toivon ja riemun aikaa, vaikkakin alan nykyään jo keväällä pelätä kesän loppumista. Jos on taivas, niin siellä on aina kesä. Luulen, että jos saan itse päättää, koska kuolen, se tapahtuu syksyllä. 

Selailin kuvia ja valitsin tähän juuri tällä hetkellä puhuttelevimmat aiheet. Voi olla, että olen julkaissut osan kuvista jo aiemmin, mutta nyt niiden kanssa tulee uusi ajatus ja teksti. Nyt ne linkittyvät eri tavalla tähän hetkeen.

Käsityöt! Katselin suvun kansakoulutodistuksia ja totesin, että piirustus ja käsityö ovat vahvoilla aina siellä sata vuotta sitten koulua käyneillä. Silmiinpistävästi vahvoilla, toisin kuin laulu. Innostus käsitöihin periytyy sekä äitini, että isäni suvusta ja on hieno nähdä miten sama innostus jatkuu nuorempiinkin sukupolviin! Eilen juuri mietin, miten ehtisin tehdä kaikkia niitä käsitöitä, joita haluaisin ja osaisin tehdä… virkkaamisen lisäksi siis. Koska ehtisin kutoa, huovuttaa, solmeilla, tehdä neulakintaita, pirtanauhaa, lautanauhaa, verkonkudontaa, ristipistotöitä, kirjontaa, nypläystä…? Joskus, kun sormet ovat oikein kipeät, mietin että tuleeko vielä sellainen aika, että en pysty enää tekemään käsitöitä? Että pitäisikö niitä tehdä läjäpäin hengästykseen asti kun vielä pystyy?

Vintageremppaus on toinen asia, joka pyörii mielessä. Lapsuudenkotiani on rakennettu kolmessa osassa. Pohjalla on perinteinen kaksikerroksinen rintamamiestalo vuodelta 1959, lisänä siipirakennus vuodelta 1967 ja toinen siipi vuodelta 1971. Neljä erillistä asuntoa siis. Osa asunnoista on pääosin alkuperäisessä kunnossa, osa on jo rempatussa upouudessa kuosissa. Paljon on vielä tehtävää ja sen suunnittelu on oikeastaan tosi innostavaa! Maalipensseliä olen käytellyt jo melko paljon. Tapetointia pitäisi opetella. Kantavana ajatuksena on säilyttää talossa kulloisenkin osan ”ajan henki”. Rakastan niitä pieniä vanhoja yksityiskohtia, joita siellä edelleen on jäljellä paljon, kuten alkuperäisiä valokatkaisijoita!

Viime talvena vietimme paljon aikaa mökillä. Minä olin työtön maaliskuuhun saakka ja pystyin olemaan mökillä vaikka koko viikon. Mieheni kävi mökiltä töissä. Aikaisemmin emme siis ole juurikaan talvisaikaan siellä oleilleet. Nyt olemme aloittaneet taas mökkikauden! Olemme ehkä hiukan nurinkurisia, sillä yleensä ihmiset kai mökkeilevät kesällä. Meidän mökillä on kuitenkin kauheat määrät hyttysiä, joiden takia emme kesällä siellä paljonkaan oleile. Ja meillähän on siellä siis sellainen kaasulla toimiva hyttysansa, joka toimiikin tehokkaasti, mutta silti paikka on mahdoton kesällä. Mökki on anoppini lapsuudenkodin vieressä ja se on rakennettu 1960-luvulla. Siinä on pieni tupa ja pikkuruinen keittokomero ja pienen pieni sauna. Oikein mukava ja pesämäinen asumus siis! Siellä on sähköt, mutta vettä ei tule. Ulkohuussi nököttää pihan reunalla. Kaikki tarpeellinen siis löytyy ja usein siellä haaveilenkin entisajan elämästä.

Mökin naapurissa on mieheni sukulaisen vanha huvila, joka on lähestulkoon autiona. Sen pihassa käyn joskus kuvaamassa. Tämän kuvan ikkuna on sieltä, ulkorakennuksen päädystä. Rakastan vanhoja ikkunoita! Niiden sopusuhtaisuutta ja pieniä ruutuja! Aina silloin tällöin näkee vanhoja taloja, joiden ikkunoita on suurennettu aikojen saatossa. Karmeimmillaan joku 1800-luvun pohjalaistalo on saanut 50-luvun isot ikkunat. Puistattaa! Minä suunnittelen usein mielessäni miten pienentäisin ikkunoita. Nyt kun elämme jonkinlaista energiakriisiä ja koetamme säästää joka kohdassa, pieni ikkuna olisi siunaus. Seinän kokoinen ikkuna on kylmä, sanoi siitä kuka mitä hyvänsä, sillä selvää on, että lasipinta huokuu kylmää ilmaa aivan eri tavalla kuin esimerkiksi hirsiseinä. Eikä se lasipinta siitä mihinkään lämpiä, vaikka taloa lämmittää kuinka. Ja onhan se pikkuruinen ruutu aikamoisen söötti myös, sitä ei voi kieltää.

Kun hirveä musta ja rapainen syksy kääntyy kohti talvea, tulee lakeudestakin kuuraisena kaunis kuin kukka! Minun sieluni lepää näissä näkymissä. Ei sitä turhaa sanota, että pohjalaista ahdistaa muualla, kun ”silimä tökkää” maisemaan, kun katse ei pääse vapaasti kauas horisonttiin! Meille satoi lauantaiyönä mökillä lunta, mutta aamulla kaikki oli taas harmaata ja rapaista. Kun kuura saapuu, on helpompi taas olla. Se on niin kaunista ja haurasta.

Talvella leikittelen nykyään tekstiileillä. Jäädytän pieniä pitsiliinoja vadin pohjalla ja ripustelen niitä sinne tänne. Niissä teoksissa yhdistyy käsityöt ja talven kauneus! Talvella tykkään myös tehdä jääkakkuja ja jäämuffinsseja ja kokonaisia ketjuja niistä. Joskus koetan saada saippuakuplia jäätymään kuplaksi, mutta se on vaikeaa! Se vaatii ilmeisesti aika tarkan seoksen ja kovan pakkasen. Jos kovalla pakkasella heittää termospullosta kiehuvaa vettä ilmaan, saa aikaiseksi pienen lumisateen. Jos jäädyttää kukkia tai käpyjä maitopurkkiin, saa aikaan kauniita ekoteoksia, joista ei jää roskaa. Talvi, tulehan jo!

Ja talven jälkeen tulee se ihana kevät! Kevät on kuin matkalle lähdön ensimmäinen päivä, kun jotain jännittävää jo odotettua on jo alkanut, mutta kaikki ihana on vielä edessäpäin. Suvivirsi, hiirenkorvat, sinivuokot, leskenlehdet ja kevään tuoksu! Kun voi vain istua hirsiseinää vasten ja aurinko lämmittää ja lämmittää! Kun valo leikkii hentojen kukkien ja lehtien lomassa, kun pienet pörriäiset surisevat, kokeillen siipiään, ensimmäisiä kukkia etsien. Kun pää on täynnä unelmia ja suunnitelmia ja haluaisi, että aika pysähtyy!

Södergran! Lumoava suuri sielu, jonka teksti on niin kaunista! Tässä runossa näen jollain tavalla itseni. Pidän niistä rauhallisista yön hetkistä, kun muut ovat jo menneet nukkumaan ja voin aistia luontoa ja aikojen virtaa ja tuonpuoleista ja kauneutta aivan itsekseni. Niinä hetkinä puhun menneille rakkailleni ja olen varma, että he kuuntelevat. Niinä hetkinä on vain maailmankaikkeus ja minä. Tämä hetki on vain pieni helmi suuressa loputtomassa ketjussa ja tämäkin helmi on niin kaunis!

Yleensä en kuvaa niitä yön hetkiä, mutta tässä on yksi harvoista kerroista, kun kuvasin. Kauneus sattuu sisimpään ja silloin olen lähempänä kaikkeutta. Olen vain pieni hitunen ja kuitenkin suuri, osa kaikkea. On lakeus, on auringonlasku tai tähtitaivas tai revontulet tai elosalamat… on surina ja piipitys ja sirkutus ja ujellus. On kosteuden ja kasvien ja joen ja radan tuoksu. Kaikki on mahdollista ja kaikki ajat ovat tässä. Näinä hetkinä toiveille ja pyynnöille on tilansa. Näinä hetkinä voi purkaa harminsa ja pyytää anteeksi. Tai vain olla ja nauttia!

Uskonnosta, alkoholista ja ruokavaliosta

Näillä kolmella asialla on yllättävä mutta vahva yhteys. Olen itse kokenut tai läheltä seurannut niitä kaikkia ja myös niitä superärsyttäviä asioita, jotka tulevat siinä vierellä. Jos mietit nyt kiivaasti, että mikä ihmeen yhteys näillä voisi olla, niin kerron sen sinulle. Niistä kaikista saa aikaiseksi hurjat väittelyt ja omakohtaisesti voin sanoa, että ärsyynnyn ihan kymppiin, kun silloin tällöin joudun selittelemään valintojani. Mutta kaikkein eniten ärsyynnyn ja ihan oikeasti suutun siitä, että asioita yritetään tuputtaa! Tekisi mieli karjua, että älä tuputa minulle jeesusta, viinaa tai vegaaniruokia!

Ja nyt avaan vähän aihetta enemmän. Aloitetaan uskonnosta. Minulla ei ole mitään uskoa vastaan, päinvastoin! Mielestäni jokaisen ihmisen uskominen johonkin on täysin henkilökohtainen asia, pyhä asia. Tai myöskin se, että ei usko mihinkään. Mutta kun tullaan käsitteeseen ”uskonto” (olkoon se sitten joku valtauskonto tai pikkulahko, eli joku ihmisen tekemä instituutio siis), niin ollaan jo hyvän matkaa sivussa siitä pyhästä omasta sisimmästä tunteesta. Pahimmillaan uskonto on kiristystä, henkistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja ihmisen murtamista. Siksi olen tehnyt sen valinnan, etten kuulu mihinkään seurakuntaan. Monissa uskonnoissa on kiinnostavia juttuja, mutta en allekirjoita niistä kokonaisuutena yhtäkään. (Koskee muuten myös politiikkaa!)

Uskon omalla tavallani lujasti ja puhun siitä nöyrästi. Henkiset siilinpiikkini nousevat heti pystyyn, jos joku yrittää mitätöidä kokemukseni, käännyttää johonkin muuhun tai jopa silloin, kun pitää perustella ja olla puolustuskannalla omasta uskosta johonkin. Ehkä maailman karmein ristiriita on siinä ”himouskovaisten” tavassa suhtautua muihin, joka kiteytyy kutakuinkin näin; ”Olen sielultani hyvä ja niin sinunkin pitäisi olla! Ellet ole täsmälleen samanlainen, minä voin tappaa sinut! Ja sitten minä vasta hyvä olenkin!”

Usko on jotain, joka tulee sisältä, ei ulkoapäin. Ja tässä on ero uskon ja uskonnon välillä. Puhuin hiljattain erään miehen kanssa, joka kertoi miten joutuu lähes aina baarissa puolustelemaan sitä, että hänen kasvoihinsa on tatuoitu pieni risti. Hän oli todella kyllästynyt niihin keskusteluihin. Siihen syyllistävään jauhamiseen, kun jollakulla on oma sisäinen usko, eikä joku muu voi hyväksyä sitä. Minusta hän on hyvin rohkea. Minusta hän ajatteli asiasta kauniisti.

Ja sitten alkoholi. Varsinainen kaksiteräinen miekka! Toisaalla on oikea huolestuneiden kukkahattutätien armeija, joka vahtii nenänpää kieppuen kanssaihmisten jokaista alkoholiannosta. Toisaalla on varsinkin oman ikäluokkani tavisarmeija, jolle pitää selitellä joka hiton alkoholitonta valintaa. Tasapainoile siinä sitten. Naurattaa sisäänpäin, kun toiset pitävät epäluulosta viiruisin silmin sinua alkoholistina ja toiset ovat aivan varmoja, että olet raskaana, kun et ota alkoholia. Toistaiseksi pidän tämänkin asian vielä täysin omissa näpeissäni! 

Jos minua huvittaa kiskaista hellepäivän kuumuuteen kolme siideriä ja joku toinen päivä pari lasia viiniä palan painikkeeksi ja viikonloppuna viskin tai pari, niin se ei todellakaan tee minusta alkoholistia! (Ja saakeli se kukkahattunirppa keksii tähänkin kohtaan sanoa, että ”asian kieltäminen on jo hyvin huolestuttavaa!”) Ja kun kekkereillä, joissa alkoholi virtaa, sanonkin, että nyt mulle riittää tää yks siideri taikka jopa, että en mä nyt juo muuta kuin tän kombuchan, niin johan saat sellaisen tuputushyökkäyksen, että on vaikea olla huutamatta ja huomaat mittailevat katseet ja kuiskutukset ja vihjailevat ”et kai sä vaan… ootko sä…?” Siis jumalauta! Yks loukkaavimpia asioita on tiedustella onko joku raskaana! Ei voi tietää jos ihmisellä on vaikka joku sairaus, joka turvottaa vatsaa, taikka hän ei pysty saamaan lapsia taikka hänelle on juuri tehty vaikka abortti. Kyllä hän varmaan itse sitten kertoo, jos on raskaana.

Ja ihan kummallekin ryhmälle haluan sanoa, että ensinnäkin (jos ette tienneet), niin alkoholismi johtuu geeneistä, eikä se ole sidoksissa siihen minkä verran satut juomaan. Minä esimerkiksi olen tehnyt geenitestin ja tutkituttanut myös ne alttiudet ja ominaisuudet, joita geeneistäni voi nähdä. Eikä siellä ole alkoholismia. Olen sen aina tiennyt itsekin, mutta ai hitto miten epäluuloisia muut voivat olla! Ja toiseksi, alkoholilla ja rentoutumisella ei ole mitään tekemistä keskenään, ei mitään! Alkoholilla ja ääliöitymisellä on vahva yhteys, mutta rentoutuminen on jotain aivan muuta. Säälin kyllä vähän niitä, jotka luulevat humalatilan olevan yhtä kuin rentoutuminen.

Ja vielä se yksi aihe, eli ruokavalio. Olkoon se sitten lihansyönti (tässäkin on kuulkaa hyvin monia tasoja, on ns ”parempia ja sallitumpia” valintoja ja sitten niitä aivan jäätävän kiellettyjä toisia valintoja), taikka kasvissyönti (jossa vasta onkin monia tasoja! Minä entisenä kasvissyöjänä olin varmaan sydän puhtaana hiippailevan vegaanin mielestä sitä alinta kastia, koska söin kuitenkin maitotuotteita ja kananmunia), niin molemmissa tapauksissa hermostun saman tien siitä samasta tuputtamisesta ja sormi ojossa syyllistämisestä, jota jotkut ns uskovaiset harrastavat. Naurattaa, kun mietin miten joku on niin oikeassa ja niin hyvä ja niin paljon parempi kuin muut, että hän voi vaatia kaikkia muitakin olemaan samanlainen. Kivaa auttamista, eikö olekin? ”Autetaan” ihmisiä elämään paremmin ja olemaan hyviä, sellaisia lutuisia, joilla on sydän puhdasta kultaa koko maailmaa kohtaan! Hehe.

Minua ärsyttää suunnattomasti se militantti oikeassa olevien kultasydäminen porukka. Se näyttää laumalta, joka juoksee kuin päätön kana. Se joka pitää itseään maailman parhaana porukkana, ainoiden oikeiden valintojen jenginä. Se joka raivostuu, halveeraa, arvostelee ja lakkaamatta haukkuu ja pistelee niitä moukkia, maalla asuvia ”juntteja”, jotka kasvattavat karjaa, syövät lihaa, elävät eri tavalla ja valitsevat toisin. Tunnen henkilökohtaisesti molemmista porukoista ihmisiä, sillä en usko omassa kuplassa olemiseen ollenkaan! (Siihen, että ympärillä on ainoastaan täysin samanmielisten tasalaatuinen ihmismassa.) Kukaan tuntemani maalla asuva, karjaa kasvattava, viljelevä, lihaa syövä, metsästävä ihminen ei ole niin tiukkapipoinen, tosikkomainen, vihainen, aggressiivinen, ilkeä ja kapeakatseinen, kuin pääkaupunkiseudulla asuva autuas ”hyvän puolella” oleva vegaani. En sano, että joka ikinen vegaani olisi sellainen, mutta kokemuspiirini ja sosiaalisen median, sekä lehtiartikkeleiden perusteella aika moni on.

Että sellainen yhteys on näillä kolmella asialla ja jokainen niistä saa minut kiivastumaan melko lailla nollasta sataan, jos käy ilmi, että ihminen ei saa rauhassa tehdä omia valintojaan, vaan joku toinen tulee ronkkimaan siihen viereen ja kertomaan kuin kulloinkin ”pitäisi”. Voisin tiivistää, että jokaisessa kolmessa on kyse ihmisen itsemääräämisoikeudesta. Lakatkaa sekaantumasta muiden valintoihin. Minua ei pätkääkään häiritse jonkun vegaanius, juominen tai uskonto, niin kauan kuin hän hoitaa sen omana asianaan, eikä sekaannu muiden elämään tai tee pahaa muille sen vuoksi. Ja tätä kyllä odotan muiltakin! Jättäkää minun valintani minun asioikseni, niin kaikki rullaa hyvin!

Suomalainen luontosuhde

 

Suomalaisen luontosuhde on varmaan keskimäärin muihin maihin verrattuna melko hyvä. Jopa kaikissa isoissa kaupungeissamme on järviä tai meri ihan keskustassa ja metsää lähiöissä. Puhumattakaan pienemmistä paikoista, joissa luonto on ihan siinä vieressä. Niin kuin täällä meilläkin. Ja tähän sanon suoraa, että en voisi asua jossakin maailman metropoleista. Voisin - jos olisin upporikas - omistaa niissä asuntoja ja käydä niissä, mutta en koskaan asua pysyvästi! Sen verran tärkeää luonto kuitenkin on. Ehkä se on jotenkin itsestäänselvä asia meille monille. Sellainen taustalla vaikuttava asia, jota ei välttämättä edes tajua. Se lienee jossakin syvällä DNA:ssa.

En silti harhaile luonnossa päivittäin. Toki aitamme takana oleva villi alue tuo ihailtavaksi monenlaisia eläimiä ympäri vuoden, mutta itse menen luontoon melko harvoin. Siis sinne, keskelle metsää esimerkiksi. Mutta syksyllä kun marjat ovat houkuttelevimmillaan, tulee usein pakottava tarve juurikin hakeutua keskelle metsää. Talveksi olisi ihana tehdä mustikkahilloa, puolukkahilloa ja puolukkasurvosta. Ja parasta on, jos löytää vielä kantarelleja edes vähäsen! Ja kangassienistä saisi ihanaa sienisalaattia, namm… 

Muistuupa tässä mieleen mitä eräs tuttu emäntä kertoi. He majoittavat maatilalleen turisteja ympäri maailmaa ja esimerkiksi Japanilaisia on usein. Turistit pitävät suurimpina elämyksinä marjametsässä käyntiä, avantouintia ja makkaranpaistoa nuotiolla. Kerran emäntä huomasi miten turistit yrittivät kuoria puolukoita. Heille piti kertoa, että niin ei tarvitse tehdä! Sitten he ryhtyivät pesemään marjoja keskellä pihaa olevan kaivon luona. Emännällä oli täysi työ vakuuttaa heidät siitä, että marjoja voi todellakin syödä suoraa metsästä, että niitä ei todellakaan tarvitse pestä! Meille Suomalaisille se on itsestäänselvyys, mutta eipä ole miljoonakaupungin ihmiselle.

Eniten pidän kuivasta kangasmetsästä, koska lehtometsä on mielestäni ryteikköä. Tosin viime vuosina olen hiljalleen tajunnut, että juuri se ryteikkö on monen eläimen paratiisimainen koti. Ja siksi olen kiinnostunut siitä nykyään enemmän kuin ennen. Eri maissa metsänpohja on erilainen, sekin on yllättävää. Esim Saksassa metsät näyttävät ihan erilaisilta. Puhumattakaan lämpimien maiden metsistä.

Suomen metsissä on jokamiehenoikeus, joka tarkoittaa vapaata kulkemista, sekä marjojen ja sienien vapaata keräämistä. Tulenteko on sallittu sille tarkoitetuilla paikoilla, kuten esim laavuilla tai kodassa. Me mieheni kanssa harrastamme eniten geokätköilyn lisäksi laavuilla käyntiä, eli makkaranpaistoa. Niinpä tänäkin viikonloppuna.

Luontosuhteeksi lasken myös luonnon ihailun turvallisen välimatkan päästä. Ukkosen ja salamoiden katselu ikkunasta on huikeaa! Tähtitaivaan tiirailu omalta parvekkeelta taikka umpimetsästä on mykistävää. Revontulten bongailu ihan mistä vain on ihanaa ja suurten lumihiutaleiden hiljainen leijuminen vie aatokset aina lapsuuteen. 

En tiedä voiko luontosuhteeksi kutsua sitä, että rakastan Pohjanmaan lakeuksia ja minun on päästävä nuuhkimaan lakeuden tuulia aika ajoin. Lakeushan on kuitenkin ihmisen tekemä kulttuurimaisema ja melko nuori asia; 1700-luvulta lähtien muodostunut viljelysalue. Mutta toisaalta, löytyykö Suomesta koskematonta metsää, jota ihminen ei olisi koskaan istuttanut tai kaatanut? Hyvin vähän. Joten luonnoksi on laskettava kaikki, joka ei ole puistoa taikka pihamaata, sanon minä. Koska eihän tämä nyt ole mikään Siperia tai Alaska!

Ja koska kukat ovat tietysti alunperin lähtöisin luonnosta, niin liitän tähän vielä kuvan eilisestä kukkakimpusta. Haimme eilen ensimmäistä kertaa kimpun oman kunnan kukkaniityltä. Minua ihastuttaa se miten monessa paikassa voi nykyään ihailla joko auringonkukkapeltoja tai kylvettyjä kukkaniittyjä! Mikä ihana keksintö! Kunta kylvää kukkaniityn ja kuka tahansa voi hakea kimpun koska tahansa. Mahtavaa!

Millainen on sinun luontosuhteesi?

Kissalle hyvästit

 

Pidimme eilen tyttären kanssa kissalle hautajaiset. Ensin vuorasimme haudan kuusenhavuilla. Nehän on kuuluneet ikiaikaisesti hautajaisiin. Sitten laskimme kissan hellästi hautaan ja aloimme ripotella päälle ihanasti tuoksuvia jasmikkeenkukkia. Lopuksi asettelimme hautaan pari liljankukkaa, harjaneilikoita, jotakin valkoisia kukkia, muutaman mansikan ja yhden suklaakirsikan. Mukana on myös kissan lempilelu kangashiiri. Aivan viimeiseksi asettelimme päälle muinaisista ajoista pyhiä pihlajanlehviä ja pehmeitä havuja, ennen haudan umpeen luomista.

Ajattelimme, että jos arkeologit kaivavat kissan haudan auki joskus tuhannen vuoden kuluttua, he löytävät vähän luita ja karvoja, havuja, kukkien siitepölyä ja siemeniä. Niistä he ensinnäkin päättelevät, että kissaa on rakastettu paljon ja voivat ehkä parin viikon tarkkuudella laskea hautajaisajankohdan. On toki epätodennäköistä, että kukaan pihassamme mitään tutkii, mutta JOS…

Äitin puutarha on aina äitin puutarha!

Tulin lataamaan akkuja äitin suloiseen puutarhaan. 

Kesäkuun alun kuulumisia

 

Hupsista, tulipas tänne pitkä tauko! Joskus vaan on niin touhukas olo ja sopivaa hetkeä alas istumiseen ja kirjoittamiseen ei löydy. Olen täällä kuitenkin hyvin positiivisissa fiiliksissä ja kaikki näyttää muutenkin oikein hyvältä. Viimeinen työpäivä vanhassa paikassa oli maanantaina ja voitte uskoa, että se tuntui mahtavalta! Olin niin hyvällä mielellä, että melkein unohdin kaiken viime vuosia varjostaneen negatiivisen. Toisaalta ei yhtään itkettänyt ajatus siitä, että en mene sinne enää ikinä, en kulje niitä käytäviä enää ikinä, en tee tuttuakin tutumpaa duunia enää ikinä - ainakaan siellä. Aiemmin työsuhteiden lopussa on ollut haikea ja vähän ikävä olo. (Ei siis viimeisen parin vuoden aikana, mutta sitä ennen.) Joten tämä on hyvä merkki!

Olen ollut nyt siis muutaman päivän työttömänä ja tuntuu kuin olisin ollut vapaudessa (puuhata mitä ikinä haluan) kuukauden! Olen saanut tosi paljon aikaan; järjestänyt kuistia, eteistä, konttoria, keittiötä, ruokailuhuonetta ja olohuonetta. Siivonnut ja tehnyt raparperimehua ja raparperi-mascarponemoussea! Nammm! Ottanut vastaan vieraita (ähäps, ihan tosi läheisiä siskoja ovat, mutta suomenkielessä ”vieras” on vähän kimurantti sana - se on sekä ”kyläilijä” että ”tuntematon”! Olispas kiva keskustella tästä jonkun kielentutkijan kanssa.)

Kaiken tuon lisäksi olen jokaisen sadekuuron välissä haahuillut pihassa ja kiskonut märästä maasta Vuohenputkien ärsyttäviä alkuja. Juu, ei todellakaan lohduta sanoa, että ”niitä voi syödä”!! Olen myös ostanut neljä yrttiä; curry-yrtin, lakritsi-yrtin, rosmariinin ja laventelin. Yritin kyllä saada viime kesän ruukkuyrtit talvehtimaan hyvin suojattuna kohopenkissä, mutta toistaiseksi vain Iisoppi näkyy olevan elossa. Muista kasveista kolme on kuollut alkutalven lumettomissa pakkasissa. Ajatella; vain kolme! 

Kuten kuvista näkyy, kävin hakemassa puutarhasta maljakkoon perunanarsisseja ja yhden niistä harvoista tulppaaneista, jotka kukkivat tänä kesänä - kiitos peurojen ja jänisten! - ennenkuin sade muusaa loputkin kukat maan tasalle. Jos olen oikein laskenut, niin täällä meillä on ollut vasta yhtenä päivänä +20 astetta, muuten on ollut melko kylmää (vuodenaikaan nähden) ja sateista. Lukinlilja on kasvattanut kukkaruukussa kolme komeaa vartta ja eilen huomasin, että siellähän on kaksi kukkanuppuakin jo tulossa! Upeaa! Olen kuunnellut pitkästä aikaa Olavi Virtaa, kaikkien aikojen tangokuningasta. Se jotenkin sopii hetkeen ja tunnelmaan juuri nyt.

Huono-onnisten tulppaanien joukossa onnekas selviytyjä on superihana ja hassu Acuminata syn. Tulipa Cornuta! Olen istuttanut viisi sipulia ja vain yksi kukkii. Näitä on pakko hankkia lisää! Pidän omituisista ja erilaisista kasveista. Ihan sellainen punainen perustulppaani on tosi tylsä, mutta tämä on ihastuttava, ihan kuin kynttilänliekki! Eli pähkinänkuoressa kuulumiseni ovat nyt työpaikanvaihtoinnostusta, puutarhainnostusta ja kotoilua. Mitäs teille kuuluu?

Kotoisaa ja innostunutta

 

Rauhallista kotoilua näinä aikoina. Kasveja, vaatteita, kesän odotusta… JA yksi aika kiva juttu, josta olen tosi innoissani. Viikon sisällä tiedän itsekin enemmän ja voin kertoa sitten mistä on kyse.