Tiedän nyt mitä isä tarkoitti puhuessaan kesäaamujen ihanuudesta! Ei saa nukkua ohi aamujen ja ohi elämän. Vaikka en vieläkään kykene heräämään viideltä tai neljältä, en edes kunnolla seitsemältä, nautin silti arkisin eniten kartanon aamuista ja hiljaisuudesta. Siitä hetkestä, juuri ennen kuin joku remppamies pamahtaa sisälle ja alkaa takoa vessanpyttyjä lekalla irti tai mitä hemmettiä milloinkin tapahtuu. (Mietin, että pelästyvätköhän kummitukset koskaan? Juuri kun johtava kummitus herra Nottbeck on asettunut lepotuoliin jonkun geologiaa käsittelevän ranskalaisen teoksen kanssa, joku järkyttävä tyyppi takoo tunnelman pirstoiksi 130 vuoden päässä. Yhtä aikaa siellä ja tässä.) Minä nautin siitä hetkestä kun olemme vain me, minä ja Nottbeckien aavistuksenomaiset henget. Tänä kesänä on satanut paljon, enkä ole saanut itseäni liikkeelle edes picnicin vertaa, edes tuohon viiden metrin päähän puutarhaan! Yhden kerran päätin sateisen yön jälkeen lähteä nuuskimaan aamuilmaa, kun puutarha kimalsi auringossa, ja tältä sinä aamuna näytti. Otin vauhtia sisältä ja nautin maljakossa olevista kukista ja kasvien varjoista ennen ulos lähtöä. Tätä pitäisi tehdä enemmän, mutta miksi elämä on niin tahmeaa, että sitä vain juuttuu paikoilleen, eikä pääse repäisemään itseään liikkeelle edes vähän vähää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti