Kosmetiikkajoulukalenterit

 

Olen jo muutaman vuoden ajan innostunut muistakin, kuin vain kuvallisista tai suklaajoulukalentereista. Tänä vuonna tilasin peräti kaksi kosmetiikkakalenteria; L’Occitanen ja Body Shopin.

Tarjontaahan löytyy nykyään ihan joka lähtöön! On kynsilakkakalentereita, meikkikalentereita, eri merkkien kalentereita… Halvimmat maksavat muutaman kympin ja kalleimmat jopa viisisataa.

Molemmissa kalentereissa on sekalaisia kosmetiikkatuotteita, kuten suihkusaippuoita, voiteita, shampoita (joita tällä hetkellä voinkin käyttää litroittain… näiden viiden hiuskarvani hoitamiseksi!) ynnä muuta vastaavaa.

Rakenteellisesti kalenterit ovat vähän erilaiset. L’Occitanen kalenterissa kaikki luukut on näkyvillä samaan aikaan, kun taas Body Shopin kalenterissa vain puolet on näkyvillä ja toinen puoli sijaitsee näiden alla piilossa.

Visuaalisesti tykkään ylivoimaisesti enemmän sinisävyisestä Body Shopin kalenterista. Mutta saapa nähdä mitä mahdan sisustasta tykätä. Tarkoituksella en syynännyt etukäteen kovin tarkasti sisältöjä, sillä toki haluan yllättyä joka luukun kohdalla! Ja oikeastaan harkitsin vakavasti kolmannenkin kalenterin tilaamista (Yves Rocher), mutta onneksi joku järki iski päähän ennen tilauspainikkeen painamista. Luulen, että nämä kaksi riittää ihan vallan mainiosti.

Me Naiset nro 25/1965

 

Ajattelin ruveta julkaisemaan mainoksia vanhoista lehdistä kerran viikossa. Olkoon se vaikka keskiviikko. Me Naiset-lehden hengessä jatketaan edelleen vuodessa 1965.

Kaksi tärkeintä elämässä

 

Nyt pohdintaa siitä, mikä on elämässä mun mielestä tärkeintä, kun ottaa huomioon elämän vauvasta vanhukseksi. Ja siksi en sanokaan, että tärkeintä on perhe, lapset, rakkaus, talo, auto, koira ja kaikki sellainen, joka kuuluu vain aikuisikään. Otetaan askel etäämmäs ja katotaan elämää laajemmin. Mä tykkään yleensäkin ottaa askeleen kauemmas ja kattella asiaa kuin asiaa joko monelta kantilta (koska niitä on aina monta) taikka laajasti noin muuten. Vaikka huvikseni välillä raivoonkin jostain höperöstä nykyajan ilmiöstä. Niissä on aina vakava totuus ja mielipide takana, mutta myös huumorinpilke.

Ne kaksi tärkeintä, jotka koen, että mulla on ollut aina sisimmässäni, on tässä. Ensimmäinen on mielikuvitus! Perustelen tän sillä, että vaikka elämässä olis mikä tilanne, niin mielikuvitus auttaa kahlaamaan vaikka minkä läpi. Lapsena olin ihan muissa maailmoissa mielikuvitukseni kanssa ja se on vaan jatkunut. Oon oikeestaan vasta aikuisena tajunnukki, että mielikuvitus ei oo ihan kaikilla samanlainen. Mielikuvituksen ja unelmoinnin linkitän samaan nippuun. Mullahan pyörii kaikennäkösiä visioita päässä aivan lakkaamatta. Käyn kuvitteellisia keskusteluja, pohdin ties mitä juttuja tyyliin ”mitä muuttaisin tässä asiassa”, kuvittelen mitä tekisin jos olisin jumala tai diktaattori (ehkä onneks en ole!), visioin, että millaista olis jossain paikassa, jossa en ole koskaan käynyt, pohdin miten maailma olis edenny, jos joku juttu olis jääny tapahtumatta (semmonen tietokoneohjelma olis kiva!), mietin mitä tulevaisuus voisi olla, mietin mitä jos pääsisin käpälöimään aikakoneen vipuja, mietin millaisia pikku muutoksia elämässä voisi tehdä (vaikka puutarhassa), mainitakseni tässä nyt vaan pienen osan kaikesta mitä päässä liikkuu. Voin kertoo, että koskaan ei oo kovin tylsää!

Se toinen elämän tärkeä asia on asenne ja erityisesti siis optimistinen asenne, jolloin lasi on aina puoliksi täynnä! On ollu järkyttävä tajuta, että on niin paljon ihmisiä, joilla lasi on aina puoliksi tyhjä, ihan joka päivä, vaikka kaikki on oikeesti ihan hyvin ja eletään Suomi-nimisessä onnelassa, jossa poliisi ei ammu sua kadulla, mafia potki tai tapa suojelurahojen takia, tukia tursuu ties miten monenlaisia, ei joudu vankilaan mielipiteen takia, tipu parvekkeelta tai ikkunasta jos on eri mieltä kuin Niinistö, voi ihan tosi paljon vaikuttaa omaan elämän kulkuun. Asenne vie läpi harmaan kiven. Tottakai jokaisella on paskat hetket ja paskat fiilikset, mutta siihen ei kyllä kenenkään toivoisi juuttuvan. Mulla on tässä nyt ollu viiden kuukauden syöpä-painajainen, mutta aika paljon ihania ja piristäviä juttuja joka välissä! Valoa näkyy tunnelin päässä, mutta ei sillä tavalla… mikään jeesus ei kattele siellä toisella puolella, vaan kohta tulee kevät ja kesä ja hoidotkin on kolmen viikon päästä ohi! Kellään ei elämä oo pelkkää pullamössöä ja kermavaahtoa (miettikää vaikka Aira Samulinia!) ja silti sitä voi joka ikinen päivä valita sen oman asenteen. Se on oma valinta. Ja tämä pätee nimen omaan myös elämään vauvasta vaariin. Että näillä perusteilla aattelen näitä asioita. Mitäs sää aattelet??

Etätyöstä

 

Nyt kun taas puhutaan julkisesti etätöistä, päätin sanoa aiheesta (taas) sanasen minäkin. Mun edellisellä työpaikalla etätyö oli vanhastaan ihan outo juttu. Osaston pomo sai siis joitakin kertoja vuodessa tehdä etätyöpäivän, mutta muille sitä ei edes väläytelty minkäänlaisena mahdollisuutena, ehkä koska työ oli suurimmalta osaltaan kuitenkin fyysistä. En siis osannut edes haaveilla asiasta. Sitten tein lyhyen projektin toisella osastolla, jossa etätyöhön suhtauduttiin aivan eri tavalla. Siellä oli luonnollista tehdä etätyötä ja minäkin sitten pyysin lupaa tehdä projektin aikana parina päivänä kirjaukset etänä. Hitsi mikä muutos! Tosi mahtavaa, toimivaa ja silmiä avaavaa. Ensinnäkin päivittäiset kolmen tunnin työmatkat jäi pois ja toisekseen sain tehdä kaiken täydellisessä rauhassa.

Tässä kohdassa pitää sanoa, että olen luonteeltani aika vahvasti introvertti, mutta myös itseohjautuvuus on suuri vahvuus, eli pystyn suunnittelemaan työpäiväni tehokkaaksi ja pysymään siinä, vaikka ketään ei näkyisi mailla halmeilla. Toisin sanoen, vaikka pomo ei ikinä hengittäisi niskaan, en heittäydy laiskajaakoksi. Lisäksi etätyö ja itseohjautuvuus on mun mielestä tosi kivaa. Siinä haastaa itsensä uudella tavalla.

No sitten pamahti päälle korona. Yhdessä yössä kaikki muuttui, pomolta tuli viesti iltamyöhällä, että saatte hakea läppärit ja paperit töistä, muuten töihin ei saa tulla. Oltiin siinä koronan alkua jo hetken ihmetelty ja samalla viikolla ehditty miettiä, että mitä tehdään jos etätöihin pitää ruveta. Suunnitelmat oli siis valmiina. Oli toki opeteltava teamsit ja muut, mutta vannoutuneena tietokoneitten vihaajana yhtäkkiä tykkäsin opetella uusia sovellutuksia ja ohjelmia! Siis ihan oikeasti. Ne ei olleet vaikeita ja ne tosiaan helpotti työtä monessa kohdassa. Täydellisessä etätyössä oltiin kai viisi kuukautta. 

Sitten siirryttiin hybridityöskentelyyn, eli aluks kaks päivää työpaikalla ja kolme etänä ja jonkin ajan päästä kolme työssä ja kaksi etänä. Jossain kohtaa (muutamankin kerran) tuli sellainen fiilis, että jotkut ihmiset epäili, tekeekö kukaan kotona mitään. No ainakin mun tekemättömät työt olis huomioitu Japanissa asti (koska tein silloin Japani-projektia), eli todellakin tein ja miks en olis tehnyt, kun olin ihan innoissani? Sitä paitsi pomo näki kyllä milloin koneelle kirjauduttiin sisään ja milloin ulos ja työn tulokset oli konkreettisia mitattavia asioita, joista annettiin viikkoraportit. Musta vähän tuntuu, että suurimmat epäilijät oli A) ne työpaikallakin laiskimmat tahvelot ja B) ne omasta työstään turhantärkeät ylemmät, jotka ei edes tajunnu mitä meidän ruohonjuuritasolla voi tehdä.

Yksi puoli tässä asiassa on myös se, että saako työpaikalla tehdä työnsä rauhassa. Siitä kukaan ei tunnu puhuvan mitään ja ihmettelen vähän, että oliko meidän työpaikka tosiaan ainut Suomessa, jossa oli häiriöhölöttäjiä? Siis oikeasti, jos ihmisen työpäivästä yli puolet kuluu ihmisten kanssa jutusteluun ihan asioista x ja y, jotka ei liity työhön ollenkaan tai hyvin hatarasti, tyyliin; juorutaan toisista työntekijöistä, niin se on todella rasittava työkaveri, ainakin mun mielestä. En oo mikään tiukkapipo ja itsekin juttelin monien kanssa tuon tuosta, mutta jos juttelu luiskahtaa suurelta osin päivää varsinaisen työn välttelyyn ja muiden häiritsemiseen, niin sitten on ongelma. Voitte kuvitella millaista on istua muutaman hengen toimistohuoneessa tällaisen hölöttäjän jatkuvassa altistuksessa. Itse ainakin jouduin muutaman kerran päivässä joko pakenemaan muihin työpisteisiin tai sitten laittamaan luurit korviin.

Joten mun näkemys etätyöstä on tämä; työpaikalla jossa etätyö on yhtään mahdollista, pitäisi selvittää, että millaisia persoonallisia vahvuuksia ja ominaisuuksia ihmisillä on. Introvertit sopii loistavasti etätyöhön ja uskon siihen, että työn tehokkuus paranee ainakin heidän tapauksessaan jos ollaan etänä. Osa ihmisistä taas kärsii joutuessaan olemaan ”eristyksissä” ja heille varmasti on parempi järkätä enimmäkseen lähipäiviä työpaikalla. Eli asia ei ole ihan suoraan ”joko - tai”, vaan sitä pitää tarkastella eri kulmasta kuin mitä nyt tehdään. Mieluiten tekisin itse varmaan maksimissaan kahta päivää viikossa toimistolla ja kolme etänä, tai sitten kokonaan etänä. Valitettavasti mun nykyiset työtehtävät ei salli minkäänlaista etäilyä, mutta onneksi edes työmatka on paljon paljon lyhyempi kuin ennen.

Laukkuja, osa 30

 

Pikkujoulukauden kirjekuorilaukku!

Laukun ulkopinta on mustaa tekonahkaa. Laukku on hyvin siistikuntoinen. Sisäpuolella laukussa on musta kangasvuori. Laukun toisella sisäsivulla on yksi pieni avotasku.

En muista mistä ja koska olen laukun hankkinut, mutta se on ollut minulla kauan. En kuitenkaan ole käyttänyt laukkua koskaan, joten harkitsen sen sijoittamista tarkoin, löytääkö se uuden kodin vai mitä tapahtuu…

Ichigo Ichie - Hetkessä elämisen taito Japanilaisittain

 

Upea, rauhallista fiilistä ja oivalluksia tuova kirja!

Listaan tähän vielä kuvissakin näkyvät pääkohdat;

1) Älä lykkää hyviä hetkiä tuonnemmaksi.

2) Elä niin kuin jokainen hetki olisi viimeinen.

3) Pysähdy hetkeen.

4) Kokeile uusia asioita.

5) Harjoita zen-mietiskelyä.

6) Harjoita mindfulnessia virittämällä kaikki aistit tähän hetkeen.

7) Havaitse yhteensattumat.

8) Tee jokaisesta kohtaamisesta juhlaa.

9) Tee muutoksia niihin asioihin, joihin olet tyytymätön.

10) Metsästä hyviä hetkiä.

Otsakkeiden alta kannattaa lukea myös laajempi selite.

Me Naiset 1965, osa 3/3

 

Kempparia, tekstiiliä, lisää kempparia ja lisää tekstiiliä ja - vehnäjauhoa! No Anni-Helenahan on ihan klassikko! Ihan näyttää saman tapaiselta kuin nykyisetkin mainokset, sikäli että naisille harvoin mainostetaan traktoreita ja partavaahtoa, taikka ruuvivääntimiä ja ruohonleikkureita. Ei niitä nyt kai suoraa miehillekään mainosteta, mutta ne sijoitetaan perhelehtiin tai maatalouslehtiin, eikä naistenlehtiin, jotka edelleen mainostaa kempparia ja tekstiiliä.

Mielipiteistä, kuplautumisesta ja…

 

…kirjoitetusta sanasta.

Monimutkaisia asioita jokainen. Mielipide voi olla vahva, tai sitten asiasta voi aina ajatella kuin kolikosta; siinä onkin kaksi puolta, että toisaalta on näin, mutta toisaalta sitten taas. Aika usein löydän itseni pohtimasta jälkimmäistä, tai sitten vedän överiksi, jotta saisin muutkin näkemään eri tahot. Usein pyörii mielessä, että onko tässä asiassa x mitään järkeä. Ja silloin etenkin venytän ajatuksia ja maustan näkökulmaa. Mutta pääasia on, että maailmassa on niin paljon mielipiteitä kuin on ihmisiäkin. Lisäksi mielipiteet muuttuu, jalostuu, kiertää kehää, elää elämäänsä. Sanon usein, että mun kanssa ei tarvii olla samaa mieltä. En myöskään koe, että mun olis pakko olla samaa mieltä jonkun toisen kanssa. Eräs rakas ihminen on sanonut, että asiat riitelee, ei ihmiset! Vaikka oltais ihan päinvastaista mieltä, niin voi vaan lunkisti todeta, että okei, sä oot tota mieltä ja mä oon tätä. En erityisemmin pidä siitä, että toinen koettaa väkisin käännyttää toisen.

Nykyään, someaikana, on tosi helppo kuplautua omaan kuplaansa, joka tarkoittaa sitä, että ollaan yhteydessä vain niiden kanssa, jotka on samaa mieltä kuin itse on. Se on tietysti helppoa ja mukavaa, ymmärtäähän sen. Toisaalta se johtaa kapeakatseisuuteen. Jos ei koskaan kuuntele ketään vastakkaisen mielipiteen ihmisiä, ei kummankaan ajatusmaailma kehity. Jo pelkästään sen kannalta on avartavaa puhua laajasti erilaisten ihmisten kanssa, että hoksaa, että ahaa, noinkin voi ajatella. Siitä ei tarvitse rakentaa riitaa, sillä sitähän maailmassa on aivan liikaa. Toisaalta voi myös huomata, että oikeastaanhan me ajatellaan samoin monesta asiasta. Kasvokkainkin voi toki olla kuplautumista, mutta sen voi ratkoa monesti vähemmällä ristiriidalla.

Josta päästäänkin sitten kirjoitettuun tekstiin. On tosi vaikea kommunikoida pelkästään kirjoitetun sanan avulla. Etenkin nopean somen aikana, kun lauseet naputellaan hätäisesti ja lyhyesti. Koskaan ei näe viestin lähettäjän kasvoja, ilmeitä, eleitä, ei kuule äänenpainoja, eikä pieniä selittäviä sanoja, koska teksti pyritään tiivistämään lyhyeksi. Jos pilke silmäkulmassa kirjoitetun tekstin sattuukin lukemaan ärtyneessä mielentilassa, on tulkinta täysin harhassa kuin kirjoittaja tarkoitti. Joskus pudistelin päätäni sille, kun nuoret parit riitelevät niin paljon viestien välityksellä ja se se vasta on huono juttu! Ehkä tekstin vieressä oleva elävä kasvokuva pelastaisi tilanteen päivittäisiltä ihmissuhdesolmuilta? Tällaisia pohdintoja tällä kertaa.

Me Naiset 1965, osa 2/3

 

Tyylikästä 60-lukua!

Vaatteita, kempparia ja tupakkaa naisille! Nykyään jotenkin aivan erityisen arveluttavaa tuo tupakan mainostaminen naisille. Mutta onpa jotain tuttuakin; Max Factor! Ja Triumph. Ja outoa, kuten Ban-Lon ja Antron. 

Naisten juttuja, miesten juttuja

 

Tämäkin on sellanen asia, joka mietityttää aina välillä. Siis nykyään! Ei se ennen mietityttäny, mutta nyt ehkä viimeisen kymmenen vuoden aikajanalla on tullu mieleen jonkun verran. Nimittäin naisten jutut versus miesten jutut. Nyt ei tässä jutussa oo ketään nais- tai miesoletettuja, eikä hassuista kirjainyhdistelmistä muodostuvia identiteettejä, jotka vaihtuilee päivästä toiseen. Heistä en tiedä mitään. Vaan nyt on kyse ihan rehellisesti vaan naisista ja miehistä. Jotenkin oon antanu itseni ymmärtää, että nykyään tuhistaan kovasti sille, että lapsia salakavalasti ennen aivopestiin tiettyyn suuntaan. Ja että nykyään annetaan lasten leikkiä avoimesti ihan kaikella.

Paitsi, että kun tarkemmin miettii, niin minä ainakin lapsena leikin nukkien lisäksi autoilla, veneillä, kaivinkoneilla, legotaloilla, sisustuksilla, kiikareilla, kassakoneilla ja ties millä. Kukaan ei mielestäni suunnannut mua mihinkään. Sain aivan rauhassa leikkiä autoillani. Ja myös pestä nuken pyykkiä. En ihmeemmin opetellut ruoanlaittoa äitin mukana, mutta sitä vastoin opettelin pyöränkumin paikkaamisen isän vieressä. Ja vaikka leikin monenlaisilla leluilla, mua ei silti kiinnosta aikuisena koneet pätkän vertaa! Ja vaikka en tehnyt äitin kanssa ruokaa, mua kiinnostaa ruoanlaittoa nykyään tosi paljon. Ja visuaalisuus esimerkiksi.

Vaikka kuinka pinnistelisin, mua ei kiinnosta moottoripyörät (paitsi visuaalisessa mielessä), autot (paitsi visuaalisessa mielessä), yhtään mitkään koneet ja laitteet, joiden kanssa mulla lähinnä menee vaan hermo. Sitä vastoin mun miestä kiinnostaa suunnattomasti kaikki laitteet. Hän tietää koneista vaikka mitä ja hankkii ties mitä, jos niihin vain liittyy joku koneellinen aspekti. Vaikka hän tanssi balettia pienenä. Se mua siis kummastuttaa, kun nykyään väitetään, että ennen pakotettiin lapsia olemaan tietyssä kaavassa. Kyllähän ne on lähinnä lapset itse edelleen, jotka kiusaa toisiaan, jos joku on erilainen kuin muu massa. Mä luulen, että kiinnostuksiin vaikuttaa tosi paljon geenit. Vaikka lapsena leikkis kuinka avoimesti maailman kaikkia asioita, se aikuisen kiinnostus vaan pomppaa sitten vahvempana geeneistä.. Ja toki aina on poikkeuksia, mutta poikkeus vahvistaakin säännön.

Ei siitä mun mielestä kannata olla vihanen, että on miehiä kiinnostavia juttuja ja naisia kiinnostavia juttuja. Mitä pahaa siinä edes on? Mutta en mä tietysti sitä sano, että jos jotakuta naista kiinnostaa vaikka kaivinkoneen kuljettajan ammatti, niin mikäpä siinä. Mä vaan sanon, että en usko semmoseen pakottamiseen mitä nykyään kuvitellaan ennen olleen joka käänteessä ihmisen elämässä. Enkä usko, että miehet laajassa mittakaavassa haluaa virkata ja naiset korjata autoja. Enkä usko siihen, että tässä jakautuneessa mielenkiinnossa on jotain ongelmaa. Ei mun pikkuruislla sormilla edes pystyisi vääntämään kaiken maailman koneita alkutekijöihin ja takaisin. Taikka isokouraista miestä en kyllä päästäisi järjestelemään mun nukkekotia. Ei oo kyllä kukaan ilmoittautunutkaan, ei sen puoleen.

Me Naiset 1965, osa 1/3

 

Mainoskatsaus naistenlehteen vuodelta 1965.

Näköjään esille on tuotu kempparijuttuja, ruokavalioo, pankkiasiaa, tupakkaa ja tekstiilejä. Vain yhtä ei enää mainosteta ja siksi ne mainokset on erityisen hauskoja! ”Siirtykää tekin tähän mukavaan makuun! Yes Sir, Siirtykää Bostoniin - puhtaampaan tupakkaan!” Aika tuntemattomia on kyllä muutkin merkit; Taft, Monella, Abecita, Cora…

Laukkuja, osa 29

 Tämäkin on yhdentyyppinen laukku, vaikka oikeastaan muhvi onkin. Muhvin uläreunassa on kuitenkin hyvän kokoinen vetoketjullinen tasku, johon mahtuu jotain tärkeää, esim rahaa. Itse en ole muhvia käyttänyt, mutta ajatus ei ole mitenkään poissuljettu.

Muhvi on mustaa lampaankarvaa ja sisällä siinä on musta kangasvuori. Voin kuvitella miten lämpöinen tämmöinen kapistus on! Vaikka olisi kymmeniä asteita pakkasta, on kädet suojassa lampaankarvan sisällä. Leudommalla ilmalla kädet voi olla siellä paljaana, kovalla pakkasella lapasissa tai hanskoissa. Käytännöllinen ja kaunis esine!

Esittelen Reiskan teille nytte

 

Niin kuka Reiska? Semmonen tavallinen mies (en sano ”mies-oletettu” sillä se on Reiskan kohdalla pelkkää pelleilyä) josta kaikki on kuulleet ja kaikilla on mielipidekin ehkä. Aika moni tunteekin Reiskan tai useamman. Tutustukaa rohkeesti Reiskoihin! Mä luulen, että Reiskoja pelätään ihan turhaa. Ei nyt tietysti ihan ekana kannata mennä vihamielisesti Reiskan luo, sillä Reiska menee lukkoon. Reiska on näet herkkä, joka on ehkä suurin ylläri. Mutta Reiska on kasvattanu paksun nahan, koska melko usein koko maailma tuntuu olevan Reiskaa vastaan. Siinä on pieni vääryys kyllä; koska jos joku sanoo naisesta vaikka että ’vitun huora’ löytää itsensä saman tien hovioikeudesta ja somepalstoilta. Mutta jos Reiskasta sanoo että ’saatanan läski äijä ja pukki’ ei kellään värähdä ripsikarvakaan. Että sillai haluaisin olla Reiskan äänitorvena ja muistuttaa, että kunnioitusta se Reiskakin tarvii, eikä oletettuja syytöksiä, joita Reiskalle kyllä satelee. Huudetaas kaikki tässä kohassa ’hyvä Reiskaa!’

Teen tämän Reiskan esittelyn nyt vuoropuheluna, jossa näkyy sekä neutraali Reiskan kuvaus (voi olla vaikka Reiskan vaimon taikka naapurin suusta) ja sitten toisaalla se liiankin yleinen mielipide, joka tulee Reiskoja tuntemattomien modernien ja nuorehkojen ihmisten suusta, kuten nyt Kukka-Tuiskun ja Juuri-Lehdykän suusta kuulemme. Vähän pinkee näkemys kenties, mutta koetetaan kestää. No niin, lähdetään.

Reiska asuu rintamamiestalossa ja lämmittää öljyllä ja puulla. (Siis eiks se vitun äijä tiedä miten se tuhoo maapallon?)

Reiska ajaa 80-luvun dieselautolla. (Tää ilmastonmuutos on niin sen syytä!)

Reiska ei oo hankkinu tietokonetta tai älykännykkää. (Siis missä kivikaudella se elää? Voiko niin ees elää??)

Reiskalla on koira, joka asuu pihahäkissä. (Mä niin arvasin, että se kiduttaa eläimiä! Mä ilmotan heti eläinsuojeluun!)

Reiska harrastaa metsästystä. (Eiks se urpo oo kuullu vegestä?! Hullu se on, tappaa eläimiä!)

Reiskalla on siis haulikko ja kivääri. (Mitä, onks se luvallista? Noi pitää kyllä ottaa pois! Ja sen vaimo pitää ohjata turvakotiin.)

Reiska juo perjantaisin vähän kossua. (Vitun alkoholisti! Viina pitäis niin kieltää! Ja huumeet laillistaa!)

Reiska matkailee kesäisin autollaan lappiin. (Tietysti se saastuttaa myös lapin luontoa paska-autollaan! Pysyis kotona!)

Reiska katsoo uutisia ja lottoaa ahkerasti. (Vitun rahanahne kapitalisti!)

Reiska on ostanut vaimolle turkin. (Ei helvetti, miksei turkistarhoja jo kielletty?? Reiska kuuluis sinne häkkiin!)

Reiska ostaa harvoin itselleen vaatteita. (Se pihi sammakko kulkee jossain 40-luvun rytkyissä!)

Reiska meni 60-luvulla tehtaalle ja työskenteli siellä eläkeikään saakka. (Siis mille tehtaalle? Joku törkee saastuttaja tietysti. Mä niin tiesin!)

Reiska ei oikein osaa keskustella lastenlasten kanssa. (Se tunneköyhä kusipää, se aiheuttaa ihan sikana traumoja niille!)

Mutta Reiska hymyilee ja istuu hiljaksiin nojatuolissa. (Se niin lyttää kaikki tolla virnuilulla. Ei mitään tunne-elämän taitoja!)

Reiska tykkää lukea sanomalehteä, paperiversiota. (Suomen metsät, vittu, Suomen metsät!!!)

Reiska tykkää tavallisesta kotiruoasta. (Niinpä, eli tapetuista eläimistä, vittu.)

Reiska ei tee kotitöitä, paitsi ulkona. (Saatanan kivikautinen sovinisti-sika!)

Reiska ei hyväksy väkivaltaisia uskontoja. (Eiks se oo kuullu globalisaatiosta? Helvetin rasisti!)

Reiska jutustelee naapurin Repan kanssa päivittäin. (Niin, sielä se juttelee kyllä jonku toisen äijän kans, mutta ei lastenlasten kanssa. Törkeetä väkivaltaa!)

Reiska on käyny Helsingissä viimeksi 80-luvulla. (Sielä se muhii maalaisjunttien seassa, oikeen kuplautuu niiden toisten ääliöiden kanssa!)

Joskus Reiska valuttaa kyyneleen, etenkin jos Maammelaulu soi. (Helvetin tunnekuollu kääpä. Ja nationalistinen rasisti!)

Reiska ei halua koskaan muuttaa kodistaan vanhustentaloon. (Eiks se tajuu, että joku nuori haluis takuulla ostaa sen talon? Hei, nuoret elävöittää maaseudun! Siel vois olla omavaranen!)

Reiska käy kerran viikossa saunassa. (Hyi saakeli mikä epähygieeninen peikko!!)

Talvisin Reiska ruokkii mielellään lintuja ja oravia. (Ei se mitää auta, saatana! Muka yrittää hyvittää tappamisen jollain jyvillä.)

Joulupöydässä Reiskalla pitää olla harmaasuolattu kinkku! (Lahtari, lahtari, lahtari…)

Reiskaa kauhistuttaa kaapuihin pukeutuvat naiset. (Se nyt ei tajua mitään kulttuurien monimuotoisuudesta! Vitun n**si!)

Sen sijaan Reiska haluaisi ensi kesänä ostaa lapista heinäkengät. (Kulttuurinen omiminen on saatana kiellettyä!)

Reiska käy joskus kirkossa, etenkin joulun tienoolla. (Vitun uskis! Varmaan joku Päivi Räsäsen kannattaja…)

Reiska ei hyväksy sotaa Ukrainassa. (Entä muut sotaa käyvät maat? Niilläkö ei oo mitää väliä?! Jotain Ukrainaa vaan suositaan koko ajan!)

Reiskan mielestä Suomen armeijan pitää varautua kaikkeen. (Sotahullu paska! Jos ei olis armeijoita, ei olis sotia! Se ei tajuu, että meidän pitää näyttää mallia.)

Tässäpä lyhykäisyydessään Reiska pähkinänkuoressa. Pistäähän nuo vastakommentit vähän miettimään, että kuinka salaa vaarallinen se Reiska sitten oikein onkaan. Kun on ne aseetkin ja tuollaiset vahvat mielipiteet. Mutta tämän takia on hyvä, että nuorisolaiset haastaa vanhemmat polvet keskusteluun ja vähän horjutetaan sitä muinaista maailmankuvaa. Kun se maailma kuitenkin muuttuu ja on sen Reiskankin oltava siinä mukana. Että ihan tämän valossa perun aiemmat puheeni ja sanon, että voi olla kuitenkin parempi, että ette mee tutustumaan siihen Reiskaan ollenkaan. Ties millainen hullu sieltä paljastuu. Lukkiutuu kotiinsa konepistoolin kanssa ja tappaa vaimonsa ja koiran. Se koira pitäis ainakin saada sijaiskotiin kiireesti. Poistan ite ainakin kaikki Reiskat somekavereistani, niin se on parempi! On niin paljon kevyempi olla sellasessa porukassa, jossa me kaikki ollaan samaa mieltä. Se on niin raskas ihminen tuo Reiska!

5. Syton jälkeen

 

Dosetakseli + Karboplatiini

Eilen oli taas sytostaatti, tällä kertaa toiseksi viimeinen (jeeees!) eli viides. Multa on usein kysytty heti sytopäivänä, että onko oireita. No faktahan on se, että vain osa oireista tulee sytostaatista, eikä ne ikinä ala heti samana päivänä. Osa oireista tulee kortisonipillereistä, jotka aloitetaan kaksin kappalein jo edellisiltana, sitten sytoaamuna, sytoiltana, sekä aamuin illoin seuraavana päivänä ja vielä viimeinen pari lauantai-aamuna. Ja osa oireista (eli luukivut) tulee fulphila-piikistä, joka mun pitää ottaa vuorokauden kuluttua sytosta, kehnojen veriarvojen takia, jotta syton laskemat valkosolut saadaan nousuun. Kun sytopäivä osuu mulla aina torstaille, niin pahimmat oirepäivät on eri oireineen lauantaista tiistaihin. Tällä kertaa eilen oli suussa hiukan outo maku, eli odotettavissasuun PHn muutoksia lähipäivinä. Eilen ja oikeastaan leikkauksen jälkeen koko ajan mulla on päivittäin kuumuuskohtauksia moneen kertaan. Hoitaja arveli niiden olevan tosiaankin vaihdevuosijuttuja. Mutta koska niihin ei liity hikoilu (joka olis hankalaa vaatteitten ja petivaatteitten alituisena vaihtamisena), enkä koe niitä hankalina, niin lääkitystä ei ainakaan tässä vaiheessa aloiteta. Olenkin vähä niuho vielä uusien lääkkeitten suhteen.

Eilen kokeilin myös puuduttavaa voidetta ja laastaria molempiin kämmenselkiin ennen kanyylin laittoa. Hoitaja ehdotti sitä viime kerralla ja nyt menin siis puoli tuntia ennen lääkehoitoa paikalle, jotta puudute ehtii vaikuttaa. No, kämmenselkien iho oli ihan tunnoton kyllä, mutta kun se iho ei ole mikään ongelma, vaan neulan kulku ihon alla, niin en kokenut puudutteesta olevan mitään hyötyä. Ison mustelman sain ja iso paukura tuli pelkän neulan laitosta suoneen, pientä kipua tuntui, mutta ihan hyvä verrattuna joihinkin kertoihin. Semmosta se vaan on mun suonien kanssa.

Verikokeet otettiin taas alkuviikosta ja tällä kertaa moni veriarvo oli ihan nätisti viitekehyksissään, paitsi B-Trom, joka oli pompannut kolmessa viikossa reilusta kahdesta sadasta yli neljään sataan. Se viittais maksaan, joka mulla onkin jo vuosia ollut vähän hämärä. Rasvamaksa diagnosoitiin monta vuotta sitten ja nyt tietysti leikkaus kiusasi maksaa aika lailla. Vähän myös huolestuin syöpäantigeeniarvosta, joka oli kesällä ekan lääkärikäynnin aikaan yli 1600, heti leikkauksen jälkeen noin 200 ja sen jälkeen on laskenut nätisti joka kerta. Kolme viikkoa sitten se oli 49 (kun se normaali pitäis olla alle 35) ja nyt sitten yllättäen 56. Hoitaja rauhoitteli, että nousu on niin pieni, ettei kannata huolestua. Jostain lääkärisivuilta löysin myös tiedon, että D-vitamiini voi nostaa arvoa hiukan ja minähän oon viime aikoina juonu monivitamiiniporetta joka päivä. No, jos lukema edelleen nousee ens kerralla kolmen viikon päästä, niin aletaan tutkia, että mistä se johtuu. Nyt pidän sormet ja varpaat ristissä, ettei se ainakaan nouse enää!

Yks ikävän tuntuinen oire, joka johtuu puhtaasti sytostaateista, on oman hajun muuttuminen. Uloste, pissa ja hiki alkaa haista voimakkaan omituiselta. Sytostaatti kuulemma poistuu elimistöstä noin viiden päivän ajan hien ja pissan mukana, joten siitä siis tämä. Samoin hajuaisti herkistyy. Haistan kummallisia juttuja ja ne on aika epämiellyttäviä. Keho toipuu sytostaattien haittavaikutuksista muutamassa kuukaudessa viimeisen sytostaatin antamisen jälkeen. Ja immuniteetti palailee myös hitaasti. Eli saman tien viimeisen syton jälkeen en ole terve oma itseni, ihan senkään vuoksi, kun voimat on laskeneet aika lailla tämän hässäkän aikana. Monet kaverit on ehdotelleet tapaamisia heti hoitojen loputtua, mutta mä mietin jo nyt, että miten jaksan edes aloittaa työt helmikuun alussa. Mun molemmissa työpaikoissa on fyysisiä työtehtäviä, jotka pitää ainakin laittaa tauolle joksikin aikaa. Myöskään lisätuntien ottaminen ihan lähikuukausina ei tunnu ollenkaan realistiselta. Eli hyvin hitaasti tästä toivutaan. 

Eniten mua rassaa kuitenkin se, että en ole eläissäni ollut näin kauaa poissa lapsuudenkodista! Siihen tulee nyt ainakin seitsemän kuukauden tauko, joka on aika sietämätöntä. Pääosin koronan vuoksi en voi matkustella julkisilla. Eilen kysyin hoitajalta, että voinko ottaa neljännen koronarokotteen nyt ja hän piti sitä suositeltavana, mutta ei samalla viikolla syton kanssa. Todennäköisesti täällä rokotteen saa noin kuukauden päästä, eli silloin on sytotkin jo loppu.

Nimistä

 

Välillä lueskelen lehdistä kastettujen ja kuolleitten luetteloita. Ne on niin kiinnostavia! Mitä lähempänä sataa vuotta, sen isompi wau. Mutta ne nimet sitten. Siis nämä kastettujen nimet. Niitä jaksan ällistellä kerta kerran jälkeen. Että nää tälläset Cathy Jannica Barbara Korhonen taikka Johan Nikolaus Adam Salminen-tyyppiset, ne on niin jänniä. Että mitä tavallisempi ja tylsempi sukunimi, sen varmemmin joku ulkomaalaselta kalskahtava etunimirimpsu! Miksi? Voisko samalla vaihtaa sen nolon sukunimen myös? Että olis niinku samaa sarjaa se nimi alusta loppuun. Korhonen vois olla vaikka Cordelin ja Salminen esimerkiksi Zahanov. Tai sitten ne etunimet ihan normaaleiksi niinku hyvään aikaan 80-luvulla. Tiina Tuulikki Tamminen, siinä on nimi joka rimmaa ja on tasapainossa! Nykyään nyt mikään oo tasapainossa.

Sitten on tää 1910-luvun ihmisten nimien vetäminen tähän päivään. En ymmärrä sitäkään. Siis miten pikkuisen vauvan nimi voi olla nykyään joku Irma tai Hillevi tai Kyllikki? Ja poikalapset on jotain Aimoja ja Kalervoja! Kyllä siinä tulee surku pienen lapsen puolesta. Pienenä en tienny mitään nolompaa nimeä, ku joku Irma. Se oli niin nolo, että me sanottiin kaverin kans kaikkein typerintä hiusmallia ”irma-tukaksi”. Aimo oli pultsarin nimi, eli ei voi olla pikkulapsen nimi! Kuka ny lapsena on pultsari. No eihän tää tähän tietenkään lopu. Ihan omissa sfääreissään on nämä modernit nimet. Jotkut ”Vilja Kaarna Lumihiutale Jantunen”-nimet. Niinku kuka?! Eihän se kerro mitään! Ja pitääkö niitä kummallisia luontonimiä oikein pinnistellä, kun mikään entinen ei kelpaa? Mitä vikaa on Sarissa, Jarissa, Markossa, Katjassa taikka Minnassa? Ei mitään tietenkään, paitsi että ne on väärän sukupolven nimiä. Semmosia, joita pitää boikotoida vaan siksi, että ne on nuorten nykyvanhempien äitejä ja isiä. Voi ziisus. Kattokaa vaan niin niitä nimiä otetaan käyttöön 50 vuoden päästä, sitten kun ne on nykyvauvojen mielestä aivan saakelin noloja. Voi olla, että luontonimien tilalla onkin piruuttaan semmosia ku Jakoavain Moottorisaha Diesel Laamanen. Siinä sitte näette. Ei mitään mieltä!

Mahtaako se olla vaihdevuodet nyt?

 

Mun mies on vähän ehdotellu, että voisko osa mun oireista olla jopa ihan vaihdevuosista johtuvaa. Ryhdyin itekin miettimään asiaa. Tutkailin netistä, että mitäs ne oireet nyt sitten oikeen onkaan. 1) Kuumat aallot; täsmää! Mulla on joka päivä monta kertaa kamalan kuuma ja sitten minuutin tai parin päästä taas viileä. Että ensin ku kiskon sytopipon päästä ja villapaidan päältä ja huivin kaulasta, niin kohta saan jo tempoa niitä vikkelästi takasin, ku viluttaa. Tosin mulla ei oo hikoilua, eikä ihon punoitusta. Että sikäli ei täsmääkään. 2) Unihäiriöt; täsmää! En oo ikinä nukkunu näin epämääräsesti ku viimesen puolen vuoden ajan. Että välillä nukun ku porsas ja sitten äkkiarvaamatta valvon koko yön tai suurimman osan siitä ainakin. Paitsi viimeksi valvominen johtui yöllä juodusta Battery-tölkistä. Eipä tullu uni enää. Ja monesti myös kortisonipillereistä. Että sikäli ei täsmääkään. 3) Mielialan vaihtelut; täsmää! Saatan olla ihan hyväntuulinen, kunnes äkkiä en olekaan, vaan pillitän epätoivon kuilussa. Taikka oon ihan lunkkina, kunnes saan jonku ihme raivarin. Sitä paitsi kaikki ärsyttää. Ihmiset, televisio-ohjelmat, erityisesti kaikki. Vaikka ne kyllä keskittyy sytojen jälkeisiin pariin viikkoon… että sikäli.

Että en sitte tiedä. Toisaalta ihan sama, koska oireet kuitenki on samoja, olkoon syy mikä tahansa. Tässä sitä kellutaan typerissä oireissa, joiden takia ei voi olla enää normaalisti. Ei sitä oikeen voi sytostaatteja keskeyttääkään sen takia, vaikka kuinka pännii. No, jollain voi jäädä kuumat aallot loppuelämän vaivaksi, että ei sekään visio kovin miellyttävältä tunnu. Ja iän myötä uni ohenee. Joku päivä siirrän kiikkustuolin ikkunan ääreen, josta näen postilaatikon ja voin köpötellä hakemaan sanomalehden heti puoli neljältä laatikosta. Paitsi että lehtiä pienennetään koko ajan. Mitä iloa on lukea Aku Ankan kokosta sanomalehteä, kun ennen lehti oli lakanan kokoinen ja tietosanakirjan paksuinen? No eihän nykyään kukaan enää tiedä mitä tarkottaa ”tietosanakirjan paksunen”, kun tuskin tiedetään mitä tarkottaa ”kirja”. Oisko se nyt vaikka nykymitoissa jotain 16 kertaa tabletin paksuinen? Ja itseni tuntien pänniminen ja mielialat ei ainakaan vähene iän myötä. Mutta se ei tietenkään oo mun syy, vaan ympäristön ja muiden. Mutta sitten kun pääsen aikakoneen puikkoihin, niin viipotan saman tien 1980-luvulle muutamalle keikalle ja siitä loikin kymmenen vuoden hypyissä taaksepäin aina johonkin mesoliittiseen aikaan. Se meinaa sitä vanhempaa kivikautta - vähän kauempana ku 1930-luku. Voi olla että sitten mun suusta kuuluu vaan vau, WAU, wauuuu…