Kuulin jostain tämmösen luonnehdinnan, että voi ’suorittaa toipumista’ ja jäin pohdiskelemaan asiaa ihan omakohtaisesti. Suoritanko mä toipumista? Leikkauksista, joista eka oli suurin mahdollinen ’tyhjennysleikkaus’ ja toinen lukuisten kiinnikkeitten takia myös vaativa. Sytostaateista, joista kroppa toipuu jopa vuoden ajan. Syöpäkriisistä, jossa olen vielä sisällä. Jestas mikä massa raskaita asioita, joista on toivuttava!
Pitäisi toipua fyysisesti, ainakin työkuntoon. En kyllä ole fyysisesti vielä normikunnossa. Ja pitäisi toipua henkisesti, joka on hankalampi ceissi. Voiko siitä edes toipua? Siis tässä syöpätapauksessa, kun uusiutumisriski on yli 80%. Tuossahan se leijuu pään päällä koko ajan.
Silti mulla on jotenkin huono omatunto, että en ole jo töissä. Mietin, että joku varmaan ajattelee, että ’jaksathan sä siellä kartanollakin käydä’ - vaikka tämä se varsinaisesti pitää mut pinnalla. Jos jäisin kotiin kököttämään, luisuisin alamäkeen saman tien. Sehän on suorittamista, että mä mietin sellasia. Ja se, että mä laadin kalenteriin asioita, jotka pitää tehdä, jotta toipuu. Vesijumppaa ja kaikkea muuta. Tuntuu veitsenterällä taiteilulta. Vaikka jos mun tekemät asiat tuntuu mukavilta, niin sittenhän se ei ole suorittamista. Välillä ollaan välimaastossa, joten tarvii olla tarkkana. Ja edelleen henkinen toleranssi on aika nolla. Vähänkin ikävät asiat on vuoren kokoisia. Sitä on varmaan ulkopuolelta tosi vaikee tajuta ja itellekin se tuli ihan uutena asiana ja yllätyksenä. Eilen kävin kuudetta kertaa psykiatrisella hoitajalla. Näin hänet viimeisen kerran, koska hoitaja vaihtuu. En tiedä onko se huono juttu ja tulenko toimeen uuden hoitajan kanssa samalla tavalla. Lääkäri on laittanut asioita eteenpäin, mutta ilmeisesti tässä odotellaan kesän yli ennen kuin mitään tapahtuu. Tekis mieli mennä terapiaan ihan omakustanteisesti, mutta siihen ei oikein ole varaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti