Nextiili pulassa

 

Nextiili aloitti joskus aika monen monta vuotta sitten Tampereen Nekalassa, mutta muutti jo vuosia sitten Lielahteen, SPR:n kontin ja Kierrätyskeskuksen väliin. Tilat suureni, kassavirta taatusti suureni ja porukkaa ramppasi sielä kuin pipoa. Sitten Kierrätyskeskus päätti laajentaa Nextiilin tiloihin (tai näin annettiin ymmärtää) ja Nextiili muutti tänä talvena parin korttelin päähän entisestä paikasta. Kiinteistöön, jossa on surkeat parkkipaikat, joka on jotenkin kummallisen piilossa, eikä sen vieressä ole mitään muuta kivaa liikettä, jossa käydä samalla. Ja nyt myynti on tippunut kolmanneksen.

En yhtään ihmettele asiakaskatoa, sillä itsekin olin kuukausia ihan pihalla, että missä se nyt on ja sitten että miten mä sinne pääsen ja kun mentiin omalla autolla, niin todettiin, että miten tässä on tämmönen postimerkin kokoinen parkkipaikka?! Nyt he on julkaisseet hätähuudon, joka löytyy täältä.  Ite henkilökohtaisesti toivoisin, että he löytäis jonkun huippupaikan ja että toiminta ei ainakaan loppuis, sillä onhan se nyt kaikkien vintagevaate- ja -kangasharrastajien luvattu maa ja mekka. Mistään ei löydä niin hienosti järjestettyjä, nopeesti vaihtuvia aarteita, jotka on kaiken lisäksi halpoja.

Mainostauko vuodelta 1965

 

Viehättävää, miten tuohon aikaan vielä teititeltiin mainoksissa!

Haastava päivä tulossa

 Alotin päivän pyöräyttämällä smoothien, johon tuli 1 persimmon (nimeltään myös khaki tai sharon), 5cm pala kurkkua, 1 limetti, 2cm pala chiliä ja purkillinen ananasrenkaita liemineen. Sopivasti potkua ja kirpakkuutta, sopivasti vihreyttä, mutta eniten tietysti ihanaa makeaa hedelmäisyyttä. Sitte avasin ensimmäisen joulusuklaakonvehtirasian (Paradis), koska miksi ei? Aina on juhlapäivä, jos ite niin päättää!

Eilen kävin viimeinki vesivahinkohuoneen kaapistoon käsiksi. Olin vetkuttanu sitä jo viikkoja, mutta yhtäkkiä päätin vaan kääriä hihat ja ryhtyä toimeen. Sain puolet kaapistosta tyhjättyä ja samalla inventoin ja pistin esim kaheksan takkia poistoon. Nyt on jotenki mukavan kevyt olo! Kaapissa ei enää roiku sellasia takkeja, joita ei voi pitää. Tai no on pari, mutta ne aion viedä ompelijalle. Sain muutama päivä sitte sellasen ahaa-elämyksen, että jos kerran käytän suutaria, niin miks en käyttäis ompelijaakin?

Se mikä tästä päivästä tekee ihan erityisen haastavan, on kaapiston seuraava osio, joka tursuaa damastiliinoja ja pellavapyyhkeitä ja kankaisia nenäliinoja ja valkoisia lakanoita ”tuunaukseen”… että kykenenkö vähentämään niitä yhtään. Kaapin viimeisessä osiossa onkin sitten pitsiliinoja, kirjottuja töitä, ja muita sekalaisia antiikkitekstiilejä.

Kuvissa eilinen löytö kaapin uumenista; kolmet vanhat mamelukit, eli naisten alushousut, joiden lahkeet ulottuu polviin ja joiden haara-osa on auki, kuten ne ennen nykyisenkaltaisia pikkuhousuja oli. Katsokaa pitsien yksityiskohtia! Mun heikko kohta on vanhat tekstiilit ja tän kaltaset kauneudet saa mut vaan huokailemaan ja voivottelemaan! Mun on todella todella vaikea tehdä mitään poistoja tälläsistä tekstiileistä, joten toivon, ettei niitä tule vastaan kasapäin. Kun kuitenkin haluan samalla ihan oikeesti vähentää tekstiilien määrää.

Sekalaisia mietteitä

 

Tänään matkalla lapsuudenkotiin. Tällä kertaa ihan moneksi päiväksi! Sitten syksyllä tuleekin himmaus, koska aion ruveta tekemään enemmän töitä. No, kuten aina, mulla on nyt aika kiire ja kalenteri alkoi täyttyä jo hyvissä ajoin suunnitelmista. Must Do-juttuja on kasapäin. Ainakin keittiön maalaus pitäis vihdoin saada valmiiksi tai ainakin viime silausta vaille valmiiksi. Ja vaikka mitä muuta!

Lääkitys. Ihme juttu tää Suomen lääkehomma. Että sulle määrätään vaikkapa nyt sitten se tosi yleinen kolesterolilääke (lääkemerkillä ei nyt tässä tapauksessa ole väliä) ja menet hakemaan sitä apteekista, jolloin saat siihen kelakorvauksen. No samalla apteekki myös rajoittaa, että et voi ostaa vaikka puolen vuoden satsia kerrallaan, vaan se on max se kolme kuukautta. Taikka voit, mutta sen joutuu sitten maksamaan täydellä hinnalla. Kela korvaa sen kolmen kuukauden satsin, ei muuta. Jännä systeemi. Siinä vaiheessa menee etenki jännäks, kun sulla on vaikka kahdeksaa lääkettä, jotka loppuu eri aikoina ja joudut ravaan alvariinsa apteekissa. Vaikka eipä sellasta kelasysteemiä taida kovin monessa muussa maassa olla; en tiedä onko Ruotsissa? Että en nyt tiedä pitäiskö valittaa vai olla tyytyväinen, kun tuntuu että tässä on ne molemmat puolet.

Tiedättekö junassa sen hiljaisen vaunuosaston? Sen, jota ennen markkinoitiin työskentelytilana. Mukava paikka; kahvia ja teetäkin tarjolla. Omat pullat pitää olla käsveskassa tosin. (Mulla on.) No ei ole hiljainen, voin kertoo. Seurailin tuossa oikein juttutuokiota konnarin kanssa aiheesta. Lähes heti junan startattua joku perhanan tärkee pukuherra alottaa puhelun, mutta ei tee elettäkään siirtyäkseen puhelukoppiin. Toinen matkustaja hermostuu ja menee huomauttamaan asiasta, kun puhujan kailotus valuu koko vaunun alueelle. Vastaukseksi tulee keskaria. Konnari sitten ohjeistaa matkustajat uudelleen ja kertoo valittaneelle matkustajalle, että valitettavasti he eivät voi asialle mitään. Sekin on ymmärrettävää, mutta jännä silti. Mehän maksamme hiljaisuudesta. Kyllä täällä mun penkillä istuu ainakin pieni ohjeistusnatsi, joka alkaa heti ärtyä, kun joku kailottaa, vaikka pitäis olla hissuksiin.

Kolmas asia, jota olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina, on asunnon vuokraaminen. Minä en siis ole sinkoutumassa mihinkään vuokralle, päin vastoin. Ja siitä kumpuaakin useampi pohdinta; kun laittaa sinne faceen sen viestin, että etsin asuntoa, (ja joillakin tuntuu olevan ihan hätä kädessä) niin voisiko sitten myös lukea niitä yksityisviestejä, joita asunnon tarjoajat laittavat? Pahimmillaan menee viikkoja, että henkilö reagoi. (Huvikseenko ne niitä ilmoituksia laativat?!) Ja jos on jo saanut asunnon, niin voisiko vaikka ihan hetimiten poistaa sen ilmoituksensa? Ymmärrän, että muutossa on kiire, mutta miten paljon turhaa työtä se vanhentunut ilmoitus aiheuttaakaan tosi monille! Ja sitten kun hädässä etsii kämppää, niin ei kuulosta kovin vakuuttavalta, että vaatimuslista on kuitenkin pitkä. Se kuulostaa siltä, että mieluummin muutat kadulle, kuin asuntoon jossa ei ole tiskikonetta taikka kaukolämpöä. Mikä on sinänsä omituinen vaatimus, että kaukolämpö ei mitenkään loista ekologisuudellaan. Siis tietenkin näinä aikoina jokainen yrittää välttää sähkölämmityksen kustannuksia, mutta jos siitä ei ole kysymys ja vuokralainen ei maksa itse lämmitysmuotoa erikseen, niin mitä väliä? Sellanen teko-eko on vähän väsyttävää. No tästä aiheesta riittäisi aika paljonkin juttua. Mutta sanotaan nyt vielä vaikka se, että vuokranantajaa toki kiinnostaa myös  se, muuttaako hänen asuntoonsa yksi ihminen vai kahdeksan ja onko lemmikkejä mukana. Että ei niitä siinä loppumetreillä kannata sanoa, vaan reilusti ihan ekassa esittelytekstissä. Koska taas on mennyt turhaa aikaa yhteydenottoon, kun joku antaa väärän kuvan itsestään heti alkuun.

Sunnuntain raukeutta

 

Voisin elää ikuisesti viikonloppua! Miten ihanaa onkaan nukkua sunnuntaina niin pitkään kuin huvittaa. Notkua vaikka koko päivä pyjamassa ja ottaa rauhallisesti. Syödä vaikka kotiin tilattua pizzaa, katsella elokuvia aamusta iltaan, lojua sohvalla ja kuunnella jazzkanavaa nettiradiosta, lueskella ja vain olla!

Kirppislöydöt kaupungista

Kirppiksiä tykkään kierrellä, vaikka ostomaniaa en enää tunnekaan. Tällä kerralla mukaan tarttui kolme vanhaa nenäliinaa, huopahelmet ja vintagesilmälasikotelo.

 

Tunnelmia ja kuvia

Oikeastaan olen ollut vähän lamaantunut ja aloitekyvytön. Haluaisin paljonkin tuottaa tekstiä, mutta olen ollut jumissa. Osansa näistä fiiliksistä aiheuttaa syksy, joka on aina ollut surullista ja ankeaa aikaa minulle ja osansa pienet stressaavat jutut, joista en ole vielä päässyt eroon. Olen vähän horroksessa ja odotan, että aika kuluu. Että pian kevätaurinko herättää minut taas, sillä niin käy aina. Kevät on toivon ja riemun aikaa, vaikkakin alan nykyään jo keväällä pelätä kesän loppumista. Jos on taivas, niin siellä on aina kesä. Luulen, että jos saan itse päättää, koska kuolen, se tapahtuu syksyllä. 

Selailin kuvia ja valitsin tähän juuri tällä hetkellä puhuttelevimmat aiheet. Voi olla, että olen julkaissut osan kuvista jo aiemmin, mutta nyt niiden kanssa tulee uusi ajatus ja teksti. Nyt ne linkittyvät eri tavalla tähän hetkeen.

Käsityöt! Katselin suvun kansakoulutodistuksia ja totesin, että piirustus ja käsityö ovat vahvoilla aina siellä sata vuotta sitten koulua käyneillä. Silmiinpistävästi vahvoilla, toisin kuin laulu. Innostus käsitöihin periytyy sekä äitini, että isäni suvusta ja on hieno nähdä miten sama innostus jatkuu nuorempiinkin sukupolviin! Eilen juuri mietin, miten ehtisin tehdä kaikkia niitä käsitöitä, joita haluaisin ja osaisin tehdä… virkkaamisen lisäksi siis. Koska ehtisin kutoa, huovuttaa, solmeilla, tehdä neulakintaita, pirtanauhaa, lautanauhaa, verkonkudontaa, ristipistotöitä, kirjontaa, nypläystä…? Joskus, kun sormet ovat oikein kipeät, mietin että tuleeko vielä sellainen aika, että en pysty enää tekemään käsitöitä? Että pitäisikö niitä tehdä läjäpäin hengästykseen asti kun vielä pystyy?

Vintageremppaus on toinen asia, joka pyörii mielessä. Lapsuudenkotiani on rakennettu kolmessa osassa. Pohjalla on perinteinen kaksikerroksinen rintamamiestalo vuodelta 1959, lisänä siipirakennus vuodelta 1967 ja toinen siipi vuodelta 1971. Neljä erillistä asuntoa siis. Osa asunnoista on pääosin alkuperäisessä kunnossa, osa on jo rempatussa upouudessa kuosissa. Paljon on vielä tehtävää ja sen suunnittelu on oikeastaan tosi innostavaa! Maalipensseliä olen käytellyt jo melko paljon. Tapetointia pitäisi opetella. Kantavana ajatuksena on säilyttää talossa kulloisenkin osan ”ajan henki”. Rakastan niitä pieniä vanhoja yksityiskohtia, joita siellä edelleen on jäljellä paljon, kuten alkuperäisiä valokatkaisijoita!

Viime talvena vietimme paljon aikaa mökillä. Minä olin työtön maaliskuuhun saakka ja pystyin olemaan mökillä vaikka koko viikon. Mieheni kävi mökiltä töissä. Aikaisemmin emme siis ole juurikaan talvisaikaan siellä oleilleet. Nyt olemme aloittaneet taas mökkikauden! Olemme ehkä hiukan nurinkurisia, sillä yleensä ihmiset kai mökkeilevät kesällä. Meidän mökillä on kuitenkin kauheat määrät hyttysiä, joiden takia emme kesällä siellä paljonkaan oleile. Ja meillähän on siellä siis sellainen kaasulla toimiva hyttysansa, joka toimiikin tehokkaasti, mutta silti paikka on mahdoton kesällä. Mökki on anoppini lapsuudenkodin vieressä ja se on rakennettu 1960-luvulla. Siinä on pieni tupa ja pikkuruinen keittokomero ja pienen pieni sauna. Oikein mukava ja pesämäinen asumus siis! Siellä on sähköt, mutta vettä ei tule. Ulkohuussi nököttää pihan reunalla. Kaikki tarpeellinen siis löytyy ja usein siellä haaveilenkin entisajan elämästä.

Mökin naapurissa on mieheni sukulaisen vanha huvila, joka on lähestulkoon autiona. Sen pihassa käyn joskus kuvaamassa. Tämän kuvan ikkuna on sieltä, ulkorakennuksen päädystä. Rakastan vanhoja ikkunoita! Niiden sopusuhtaisuutta ja pieniä ruutuja! Aina silloin tällöin näkee vanhoja taloja, joiden ikkunoita on suurennettu aikojen saatossa. Karmeimmillaan joku 1800-luvun pohjalaistalo on saanut 50-luvun isot ikkunat. Puistattaa! Minä suunnittelen usein mielessäni miten pienentäisin ikkunoita. Nyt kun elämme jonkinlaista energiakriisiä ja koetamme säästää joka kohdassa, pieni ikkuna olisi siunaus. Seinän kokoinen ikkuna on kylmä, sanoi siitä kuka mitä hyvänsä, sillä selvää on, että lasipinta huokuu kylmää ilmaa aivan eri tavalla kuin esimerkiksi hirsiseinä. Eikä se lasipinta siitä mihinkään lämpiä, vaikka taloa lämmittää kuinka. Ja onhan se pikkuruinen ruutu aikamoisen söötti myös, sitä ei voi kieltää.

Kun hirveä musta ja rapainen syksy kääntyy kohti talvea, tulee lakeudestakin kuuraisena kaunis kuin kukka! Minun sieluni lepää näissä näkymissä. Ei sitä turhaa sanota, että pohjalaista ahdistaa muualla, kun ”silimä tökkää” maisemaan, kun katse ei pääse vapaasti kauas horisonttiin! Meille satoi lauantaiyönä mökillä lunta, mutta aamulla kaikki oli taas harmaata ja rapaista. Kun kuura saapuu, on helpompi taas olla. Se on niin kaunista ja haurasta.

Talvella leikittelen nykyään tekstiileillä. Jäädytän pieniä pitsiliinoja vadin pohjalla ja ripustelen niitä sinne tänne. Niissä teoksissa yhdistyy käsityöt ja talven kauneus! Talvella tykkään myös tehdä jääkakkuja ja jäämuffinsseja ja kokonaisia ketjuja niistä. Joskus koetan saada saippuakuplia jäätymään kuplaksi, mutta se on vaikeaa! Se vaatii ilmeisesti aika tarkan seoksen ja kovan pakkasen. Jos kovalla pakkasella heittää termospullosta kiehuvaa vettä ilmaan, saa aikaiseksi pienen lumisateen. Jos jäädyttää kukkia tai käpyjä maitopurkkiin, saa aikaan kauniita ekoteoksia, joista ei jää roskaa. Talvi, tulehan jo!

Ja talven jälkeen tulee se ihana kevät! Kevät on kuin matkalle lähdön ensimmäinen päivä, kun jotain jännittävää jo odotettua on jo alkanut, mutta kaikki ihana on vielä edessäpäin. Suvivirsi, hiirenkorvat, sinivuokot, leskenlehdet ja kevään tuoksu! Kun voi vain istua hirsiseinää vasten ja aurinko lämmittää ja lämmittää! Kun valo leikkii hentojen kukkien ja lehtien lomassa, kun pienet pörriäiset surisevat, kokeillen siipiään, ensimmäisiä kukkia etsien. Kun pää on täynnä unelmia ja suunnitelmia ja haluaisi, että aika pysähtyy!

Södergran! Lumoava suuri sielu, jonka teksti on niin kaunista! Tässä runossa näen jollain tavalla itseni. Pidän niistä rauhallisista yön hetkistä, kun muut ovat jo menneet nukkumaan ja voin aistia luontoa ja aikojen virtaa ja tuonpuoleista ja kauneutta aivan itsekseni. Niinä hetkinä puhun menneille rakkailleni ja olen varma, että he kuuntelevat. Niinä hetkinä on vain maailmankaikkeus ja minä. Tämä hetki on vain pieni helmi suuressa loputtomassa ketjussa ja tämäkin helmi on niin kaunis!

Yleensä en kuvaa niitä yön hetkiä, mutta tässä on yksi harvoista kerroista, kun kuvasin. Kauneus sattuu sisimpään ja silloin olen lähempänä kaikkeutta. Olen vain pieni hitunen ja kuitenkin suuri, osa kaikkea. On lakeus, on auringonlasku tai tähtitaivas tai revontulet tai elosalamat… on surina ja piipitys ja sirkutus ja ujellus. On kosteuden ja kasvien ja joen ja radan tuoksu. Kaikki on mahdollista ja kaikki ajat ovat tässä. Näinä hetkinä toiveille ja pyynnöille on tilansa. Näinä hetkinä voi purkaa harminsa ja pyytää anteeksi. Tai vain olla ja nauttia!

Ottaisinko tänään nää vai nää…

 

Nooo… noilla polyuretaanipohjilla ei kannata enää kävellä ja piikkikoroilla ei vaan VOI kävellä ja mamman talvinilkkurit onkin jo lapsena kävelty loppuun. Mutta katsokaa mitä tyyliä, mitä laatua ja mitä kotimaisuutta! Tuollaista parhautta ei ole tehty enää yli 40 vuoteen. Sääli!!

Vanhoissa esineissä roikkuu entismaailman henki

Aamuaurinko paistaa niin pirteästi sisälle, että on pakko kuvata vähän. Keräilyastiakaappini uumenissa tönöttää monia vanhoja, hassuja tai persoonallisia ja uudempiakin esineitä. Jokainen puhuttelee omalla tavallaan. Osa on peritty, osa ostettu kirpparilta, jokunen ulkomailtakin. En väsy katselemaan niitä, käytän kylläkin harvemmin.

En juurikaan enää kartuta kaapin sisältöä. Vaikka täytyy sanoa, että viimeksikin kirppiksellä käydessäni oli vaikeuksia ohittaa hassuja vanhoja astioita. Etenkin vitsikkyys vetoaa siis minuun näissäkin hankinnoissa. Ei koskaan se, mikä sattuu olemaan muodissa.

Valoisaa viikkoa kaikille lukijoilleni!

Pikkunalle 50v

Sain tämän pikkunallen papalta kun täytin yhden vuoden. Nalle täyttää siis ihan näillä hetkillä 50 vuotta. Pappa kuoli edellisenä päivänä, kun täytin kolme vuotta. Minulla on papasta vain hyvin hämärä muistikuva, enkä ole aivan varma siitä, onko se syntynyt myöhemmin valokuvasta.

Rupesin tänään miettimään, että onko pikkunallella koskaan ollut nimeä. Luultavasti se on aina ollut vain ”pikkunalle” erotuksena isosta nallesta. Apina oli ”Apa”, pupu oli pupu, koira oli koira ja molla oli molla. En muista antaneeni edes nukeille nimiä, ainakaan pysyviä nimiä. Ainoastaan nukketalon isänukke oli Siru. Jokseenkin kummallista.

En silti voi sanoa olleeni mielikuvitukseton lapsi, sillä kaksi lempileluani olivat tasakattoinen, hyvin yksinkertainen legotalo, jossa oli yksi ovi ja muutama ikkuna, sekä lehdestä leikattu piirretty kuva huoneesta, johon kuvittelin loputtomiin asukkaita ja elämää!

Ellu the queen

Pidän monarkiasta. Ja pidän etenkin hänestä. Aikamoinen elämä! Moniko pystyisi samaan? En ainakaan minä. En tiedä miksi monarkia halutaan ajaa alas niissä maissa, joissa se vielä on. Kateus? Ehkäpä.