Kellumista kermavaahdossa

 

Joku saattaa muistaa Juliet Jonesin sydämen biisin, jossa kellutaan kermavaahdossa. (Se on siis ’Helppo elämä’.) No, melkein semmoinen olo on nyt, kun vietin monta päivää lapsuudenmaisemissa! Siitä taitaa olla peräti 10 vuotta, kun viimeksi olin siellä näin kauan. 

Vaikkakin tämä oli hyvin värikäs käynti ja tunneskaala vaihteli itkusta hersyvään nauruun. Itkin menneiden rakkaiden ikävää ja sitä, miten kaipaan välillä 80-luvulle edes pieneksi hetkeksi. On myös surua, vaikeutta, harmistusta ja sitä, että nyt kertyy liian paljon asioita päällekkäin.

Mutta tein myös ihania viilentäviä yökävelyitä, päästin luovuuteni valloilleen ja nautin maisemista ja kesästä! Saksin puutarhassa keskellä yötä, koska päivällä on liian kuuma. Istuin riippukeinussa yöllä ja aamulla katsellen puutarhaa ja miettien eri vuosikymmeniä. Se oli muuten myös isän lempipaikka meidän pihassa.

Mutta ihan parasta kaikesta oli se, kun sain viettää monta päivää rakkaan ystävän kanssa! Me ei oikeastaan koskaan olla vietetty päiväkausia täysin kaksin, ja hänen lapsuudenkodissaankin olen ollut viimeksi kymmeniä vuosia sitten hänen kanssaan ja nyt tuntui kuin olisimme tehneet pienen aikamatkan. Se tuntui niin ihanalta, että oli hyvin haikea lähteä pois lakeuksilta. Käkätimme, höpisimme, ihmettelimme, pohdimme, spekuloimme, suunnittelimme ja puuhailimme paljon myös. Kävimme joka päivä syömässä eri paikoissa. Tästä jäi äärettömän hyvä mieli, vaikka myös itkimme yhdessä ja vuorotellen. Lopputulema on ehdottomasti vaaleanpunainen ja siksi kellun nyt kermavaahdossa!

Perin kiireistä

 

Viime aikoina on aika rientäny, todellakin! Vähä pelottaa, miten kesä on jo näin pitkällä! Mutta olenpa myös yrittäny muistaa nauttia joka päivä.

Oon testannu miltä tuntui olla viitenä arkipäivänä viikossa kartanolla - no se oli liikaa se! Oon yrittäny saada kotona hommia tehtyä, mutta jokseenkin aikataulusta jälessä.

Viikonloput ollaan haahusteltu meidän asuntoautolla sinne ja tänne ja oikeastaan ollaan molemmat mielistytty siihen asuntoautoelämään hyvin paljon, ehkä enemmän kuin koskaan ennemmin. Ehkä siksi, että tässä autossa on parempi sänky ja isompi vessa kuin vanhassa autossa - tärkeitä asioita tämmöisille ikääntyneille menninkäisille.

Nämä rantakuvat on otettu Säkylässä. Viikonloppuna oli tosi lämmin, tosi tuulinen ja välillä tosi sateinenkin hetki. Sade yöllä - se sopii mulle! Olen kuin kissa; inhoan sadetta, mutta ymmärrän, että sitä tarvitaan.

Kotona olen vihdoin saanut pestyä alakerran ikkunat ulkoapäin! Siinä taisi mennä kaksi tai kolme kesää, kun en niitä syöpäasioihin liittyen pystynyt pesemään. Siis ihan liian riipivää mulle, katella likaisia ikkunoita vuodesta toiseen. Sanoi Alvar Aalto asiasta sitten mitä hyvänsä! (Ehkä ääliömäisin lausunto ikinä, että ’valo siivilöityy kauniisti sisään jos ikkunat on harmaat liasta’!)

Se kaavoitusasia, jota olen lapsuudenmaisemissa kommentoinut, on valjennut mulle yhä paremmin. Paapan kotitalolle ja parille naapurille vedetään uusi tielinja vastakkaisesta suunnasta kuin viimeiset about 250 vuotta on ollut käytäntö! Ja nykyiset pihatiet suljetaan. Sain pienimuotoisen slaagin aiheesta.

Kai sitä vois ajatella, että mitä väliä sillä on mistä pihaan ajetaan, mutta ei todellakaan ole, jos pihoissa on juuri sillä uuden tien puolella 100-250 vuotta vanhoja ulkorakennuksia… joten pistää miettimään kenen ääliön kuningasidea uusi pihatielinjaus mahtoi olla?!

Varasin ajan rakennustutkijalle ja aion mennä selvittämään asian perin ja pohjin ja käydä läpi kaiken mitä tiedän niiden rakennusten historiasta ja niiden kytköksistä toisiinsa. Sapettaa, jos jälleen yksi kyläkokonaisuus mennään rikkomaan. En tiedä voinko pelastaa enää mitään siltikään.

VR aiheutti huokailua ja silmien pyörittelyä. Istuin junassa ja matkan piti kestää noin tunnin, kun juna yhtäkkiä pysähtyi. Neljä kilometriä ennen määräasemaa. Siinä istuttiin kaksi tuntia! Mulla ei ollu mitään hätää, mutta joillakin oli aika kiire ja asioita ja tärkeitä tapaamisia toisessa päässä. Kysyin konnarilta, että miten näitä tämmösiä ongelmia on nykyään niin paljon? Että ei 80-90-luvuilla ollu näin hankalaa! ’Kyllä niitä oli! Sillon junat ajoi hitaammin!’ Oli hänen vastaus. Kuljin 90-luvulla aika paljon junalla ja vielä pidempää matkaa kuin nyt. En muista ainuttakaan kertaa, että juna olisi ollut jumissa vian takia. Nyt oon istunu paikoillani vajaan vuoden sisällä jo monta tuntia. Se on aika pelottavaa, sillon kun ulos ei pääse, sähköt loppuu, valot sammuu, ilmastointi tyssää ja helle paahtaa. Että mitä helvettiä on meneillään VR?!

Kotona oon perannu monta tarhaa jo alustavasti. Se tarkottaa sitä, että oon kiskonu vuohenputkea pois, mutta en oo kaikkia sen juuria ehtiny krökkyämään ylös. Tää on silti parempi, jotta vuohenputket ei pääse rehottamaan kaiken ylle jo alkukesästä ja tukahduttamaan muita kasveja. Mut kyllä mua vieläkin vituttaa aika ultimaattisesti se, että naapuri tepasteli viime kesänä aidan tälle puolen ja veti siimaleikkurilla yhden pitkän tarhan osittain lakoon. Selityksenä ’aion maalata aidan’. Ei toisen kukkatarhaan tulla ilman lupaa!! Vaikka meilläkin rajapyykin ja aidan paikka on noin 30cm eri kohdassa meistä riippumattomista syistä ja hänen juridinen rajansa on meidän puolella, niin silti. Silti sinne naapurin pihaan ei mennä ilman lupaa. Ihan perusasia saatana. Kun menin hänelle sanomaan, että se tuntui musta tosi ikävältä, hän sanoi ’ai, siinähän oli vain rikkaruohoja!’ Jees, vuohenputkea oli paljon, koska en leikkauksen takia ollut saanut kuukauteen kyykkiä tai kumarrella, enkä sitten sytostaattien takia jaksanutkaan puuhata niin kuin normaalisti. Mutta siellä oli myös paljon kasveja, joita olin ostanut sinne ja jotka hän niitti maan tasalle. Mikä saatana ihmisiä vaivaa?!

Lapsuudenkodin tunnelmia

 

Tuntuupa olevan ikuisuus siitä, kun olin täällä viimeksi! Kattoremontti on tehty (näin unta, että katolle oli pantu huopa, eikä pelti kuten piti ja se oli nitojalla räiskitty kiinni ja huovan liepeet valui räystäiden yli pitkälle ikkunoiden eteen) ja alueella on laajemminkin kaikenlaisia muutoksia tapahtunut. Sitä ja tätä puretaan ja uusia kaavoituksia ja rakennushankkeita väsätään. En oo ihan täysillä mukana kaikissa uudistuksissa, vaan inhoan niistä suurinta osaa. Niin on aina ollut ja niin on varmaan aina eteenpäinkin. Semmosta se nyt vaan on, kun menneisyyden ihminen syntyy tänne moderniin aikaan; vaikea on kotiutua.

Kävin eilen apteekista hakemassa Panadol extendiä, mutta ainakaan ensimmäinen pilleri ei oo tehny selkään mitään muutosta. Täytyy kokeilla pillerikuurin rinnalla selkätukea, kipugeeliä ja jotain venytyksiä. Eilen selkä nimittäin oli kipeempi kuin koskaan tähän mennessä. Huokaus. En tiedä onko se hermoperäistä vai mitä lienee. Toisaalta ei se ainakaan syöpää ole, kun kuvauksessa mitään ei näkynyt! 

Tällä kerralla aion ryhtyä järjestämään keittiön pitkää komeroa. Olen mättänyt sinne kymmenen vuoden aikana sitä ja tätä pois käsistäni ja nyt on katsottava mitä se on syönyt ja miten ne järjestän, koska komeron perälle ei edes ole päässyt vuosiin. Nyt, kun iso vinttikomero on käytettävissä, voin järkeistää sitä missä mikin tavara asustaa. On myös yks kiva projekti, joka on edistynyt ja josta vihjasin alkuvuodesta. Mutta siitä enemmän huomenna.

Lakeuksilla jälleen

 

Kevättalvifiilis lapsuudenkodissa. Kattoremppa ei ole vieläkään alkanut. Arvelen, että kattofirma on täystyöllistetty Hannes-myrskyn jälkeen etenkin Etelä-Pohjanmaalla vielä kauan. Puunkaatoanomus on laadittu. Jollain tavalla outoa, että itse omalle tontille istutettujen puiden kaatoon pitää pyytää joltain viranomaiselta lupa.

Yksi pieni asia rullasi eilen hiukan eteenpäin. Sellainen projekti, jonka ajattelin nyt pistää alkuun. Se on valmis ehkä kesällä. Yksi tosi ihana kohtaaminen ja keskustelu on myös ollut ja lisää tulee. Elämä täällä on usein aika tehokasta! Vaikka niinhän se on kotonakin nykyään; paljon uimahalleja, bucketjuttuja ja kartanolla oloa. Se on kivaa, mutta samalla tuntuu, että elämä viuhuu liian nopeesti eteenpäin. Ehkä täytyis pitää joku ’makaan kuin Ellun kana’-päivä kerran viikkoon?

Lakeuden usvat

 

Olipas tosi kiva käynti lapsuudenmaisemissa! Tapasin muutamia ystäviä ja kävin pirteitä keskusteluja heidän kanssaan, nauroimme paljon. Cappuccinoa ryystin kahviloissa ja teetä kotona. Harkitsin uimaan menemistä, mutta päätinkin ottaa rauhallisesti ja vaan hengailla ja järjestellä. Ihailin käsittämättömän kaunista maisemaa jossa puut notkui lumesta ja kaikkialla oli paksulti kuuraa.  Taivas siinsi vaaleanpunaisena, mutta peltojen yllä lepäsi usva. Yöllä seisoin lakeuden reunalla ja ihailin vihreiden revontulinauhojen tanssia pohjoistaivaalla. Edessä esi-isien pellot ja peltojen takana heidän talot, se oli maagista tunnelmaa! Jänisten kisailut öisillä pihoilla oli kaunista, kun maailma muuten oli hiljainen.

Siirsin papan tekemän hyllyn keittiöstä alkoviin ja selasin mietteissäni kasoittain vanhoja kirjoja. Tein eteiseen lehtienlukupaikan, sillä eteiset on ihan aliarvostettuja huoneita. Purin mumman nojatuolin verhoilua, koska halusin löytää alkuperäisen kankaan jostain sen uumenista. Sitä ei ollut ja suunnittelin jonkun uuden kankaan nitomista tilalle; lämpimän keltaista tai tummaa punaista tai syvän vihreää, ehkä jopa Morrisia. Kävin kirpputorilla löytämättä mitään erityistä. Kääriydyin edesmenneiden villatakkeihin ja rouskin ruisleipää. Yön kynnyksellä vain kellon raksutus, kynttilöiden liekki ja salmiakkia juuston kanssa.

Lapsuudenmaisemiin!

 

Hiton pitkään aikaan en olekaan päässyt matkailemaan lapsuudenkotiin (siitä on reilut 4kk kun viimeksi olin siellä muutaman päivän), mutta nyt se vihdoin onnistuu! Aika piristävää kuulkaa!

Tällä kertaa olis ohjelmassa ainakin puiden kartoitus ja puutarhan suunnittelu sillä mielellä, että mitään vaarallista ei enää olisi talon lähellä kaatumassa päälle ja uutta kasvustoa saatais kesällä istutettua kaadettavien puiden viereen. Tapaan tietysti myös mulle tärkeitä ihmisiä, järjestelen hiukan yläkertaa ja notkun jossain kahvilassakin. Isän puolen sukututkimusta täytyy vähän jäsennellä ja miettiä sukulaisen kanssa, koska mun osalta se jää ehkä vähän taka-alalle nyt kun alan Lielahdessa keskittyä äidin sukujuuriin. Molempiin on vaikea keskittyä yhtä aikaa, sillä se on aika suurta suunnitelmallisuutta vaativaa hommaa.

Lepoa ja lapsuudenkotia

 

Tuntuu aika tyhmältä, että edes lähdin yrittämään järjetöntä liikuntalajien määrää, etenkin kun en ole normikunnossa. Esim tällä viikolla harrastin maanantaista torstaihin kahtatoista eri liikuntalajia! Eli keskimäärin kolmea erilaista lajia päivässä. Kun nyt sitten alkuviikon aikana kolmena yönä peräkkäin heräsin epämiellyttäviin kolotuksiin aina eri kohdissa kehoa, tajusin, että nyt on aika himmata ja pitää lepopäivä tai pari, vaikka olisin laatinu minkälaisen lukkarin itelleni aiemmin. Hankalinta tässä kuitenkin on miettiä mitä jättää pois listalta, sillä ei ole mitään järkeä jatkaa lepopäivän jälkeen samaa ruljanssia. Siinä ekassa lukkarissa oli 22 liikuntalajia viikossa. Ihan järjetön määrä, mutta halusin tutustua mahdollisimman moneen mahdollisimman nopeesti. Nyt tiedän, ettei se ole viisasta. Ensi viikolla listassa on vain 12 lajia. Vaikka ehkä sekin on liikaa. Pitää vaan jotenkin löytää sopiva määrä. Ehkä olis kannattanu alkaa yhdestä ja lisätä yksi viikossa? Välillä sitä tuntee ittensä niin ääliöksi.

Fyysistä lepoa ja samalla mielen virkistystä tulee käynnistä lapsuudenkodissa! Viime käynnistä on kaksi kuukautta, ihan kamalan pitkä aika siis. Vien sinne omat vanhat lastenvaununi, jotka oli käytössä jo mun isosiskolla 1950-luvulla. Pyysin vanhempiani tuomaan ne meille joskus 2008, kun muutettiin taloomme, mutta ne ei vaan koskaan oikein löytäneet paikkaansa täällä. En halua niistä luopuakaan, joten vien ne takaisin tuonne yläkertaan. Ehkä sullon niihin peittoja ja tyynyjä, tai pinon lehtiä? Nallejakin niissä voisi lötkötellä, mutta yläkerrassa ei valitettavasti asu nalleja. Mulla on siellä myös vanha syöttötuolini, jota en raaski heittää pois. Olen miettinyt miten sitä syöttötuolia voisi käyttää; kukkapylväänä? Hassua kun ihminen kiintyy joihinkin tavaroihin. Siihen ei tosiaankaan auta se, että joku neuvoo vaan raakasti heittämään turhat pois. Mullahan on sellanen trauma menneisyydessä, että luovuin lähes kaikista siihen astisen elämäni tärkeimmistä esineistä toisen ihmisen aivopesemänä. Sitä ei kannata tehdä. Asiat pitää pohtia kiireettömästi oman itsensä kanssa, eikä vain tehdä mitä joku muu sanoo. Viime vuosina oon vasta opetellu luopumista balanssissa itseni kanssa. Sillä tavalla se on hyvä asia. Sitä paitsi pitää muistaa myös se, että meitä ihmisiä on sekä minimalisteja, että runsaudesta nauttivia, ihan samaan tapaan kuin introvertteja ja ekstroverttejakin. Että sikäli toisen ajatus ei välttämättä sovi suoraa toisen elämään.

Nostalgioissani

Olen pistänyt tuulemaan! Viimeisen syton jälkeen silmiä on vetistänyt ja lopulta kirvellyt (on kuulemma sama vaiva muillakin sytoja läpikäyneillä) niin, että tepastelin eilen apteekkiin hakemaan silmätippoja. Kokeilin tippaa ensin toiseen silmään, jotta huomaan eron selkeämmin ja hitsit miten se auttoikin aivan heti! Tuntui kuin olisin nähnytkin paremmin. Näin jälkikäteen tajusin, että tätähän se oli joka syton jälkeen, kun oli sellainen tunne niin kuin kuumeessa, että katse ei oikein tarkennu mihinkään ja oli ihan kuin olis joku vetinen kalvo silmissä. No nyt olen tipottanut molempia silmiä moneen kertaan ja olo on aivan eri! Pidän itelleni kuitenkin peukkuja, ettei tämä vaiva jää päälle.

Mä olisin varmaan kympin arvoinen kerrostalokyttääjä, sillä rakastan istua ikkunan ääressä! Ajatella jos tuosta meidän ohi kulkis joku kylätie, niin olisin naama ikkunassa koko ajan. No, ei sillä, että mua kiinnostais erityisesti kenenkään kulkemiset, vaan se, että tykkään katsella ulos, tykkään kun aurinko paistaa, puut heiluu tuulessa, pilvet elää taivaalla ja linnut sinkoilee omia sinkoilujaan. Sain itseni jo tänä aamuna kiinni siitä, että katselin puutarhaa ja ajattelin että ’tuonne pitää laittaa köynnös’ - että olin ihan ku isä, joka istui lähes aina keittiön keinutuolissa ja katseli ulos ja suunnitteli koko ajan jotain puutarhajuttuja. Siihenkin on kiva pohjalainen sana; setviä, eli ’pohtia’. Isä setvii mitä pitäis leikata, poistaa, siirtää, hankkia. Mähän teen sitä aivan samaa! Eipä sillä, etteikö äitikin olis suunnitellu, sehän vasta suunnittelija olikin! Meillä on iso määrä äitin tekemiä puutarhasuunnitelmia, joita se teki ympäri maata ihmisille. Mä oon ajatellu, että pitäis joskus tehdä joku bongausreissu ja käydä katsomassa niitä pihoja. Kyllä mä melkein sen näenkin, että joku on ihan äitin näköinen piha. Ne oli vähän ku uranuurtajia omissa jutuissaan; ne tykkäs havupuuvaltaisesta puutarhasta ja kivistä. Yhtäkkiä jossain vaiheessa kaikkialla alkoikin näkyä kivikkoja ja kivimuurauksia ja havupuita.

Mun vintagekellot raksuttaa keittiössä. Ostin ne joku vuosi sitten kirppikseltä ja korjautin toisen kellokorjaajalla, niin että se näyttää ihan aikaakin. Mutta kellon raksutus on sellainen asia, joka vie ajassa taaksepäin jonnekin lapsuuteen ja mummolaan ja rauhalliseen hetkeen. Vähän niin ku joku merisää radiossa. Joskus kaipaan sitäkin, kun televisiosta ei tullut ohjelmia koko ajan, vaan vain muutaman tunnin päivässä, iltaisin. Eikä radiostakaan tullut ohjelmaa ympäri vuorokauden. Ei ollut monia kanavia ja etenkään ei ollut radiossa jotain turhaa kikattelua ja sekoilua, joka kieltämättä ärsyttää nykyään, niin etten ole kuunnellut radiota vuosiin. Jos haluan kuunnella musiikkia, laitan CD-levyltä Mozartia tai Vivaldia, taikka 60-luvun hittejä tai Katri Helenaa soimaan.

Yks juttu, mikä menee hullummaksi vaan vuosi vuodelta, on joulun odotus. Siis kaupalliselta kannalta! Bongasin joulukalentereita kaupassa jo alkuviikosta, eli syyskuussa!! Koko joulun taika vesittyy sillä, että se vedetään kuukausien mittaiseksi tapahtumaksi. Kohta se tuntuu kaurapuurolta, jota piti syödä lapsena joka ikinen aamu ja ilta, niin että aikuisena ei halua tietää mitään aiheesta. Sitäkö me joululta halutaan? Kaurapuuron makua? Jos mä nyt yhtään oikein hahmotan, niin joulutohotus alkoi mun lapsuudessa joulukalentereitten osalta marraskuun lopussa ja muun kaiken osalta (joulukoristeet, reseptit, lahjat) joskus itsenäisyyspäivän jälkeen vasta. Ja silloin se joulu tuntui just oikealta, kun siihen ei kyllästynyt jo lokakuussa. Pahinta on se, kun kaupoissa soitetaan joulumusiikkia kuukausikaupalla. Tosin viime vuonna olin huomaavinani, että niitä ei soitettu enää kaikissa ruokakaupoissa, joka oli siunauksen arvoinen asia; säästäkää meitä siltä kidutukselta rakkaat kauppiaat!! Ja minähän siis olen jouluihminen henkeen ja vereen, jos joku ei tiennyt, mutta liika on liikaa.

Aurinkoa ja revontulia

 

Tuntuu, että eilen ehdin vaikka mitä! Fiilistelin täällä sisällä lapsuudenkodissa, olin ulkona ja katselin maisemaa historia kannalta, etsin maastosta torpan jäänteitä (en ole varma löysinkö peruskiviä), mietin onko esivanhemmat kaivaneet puronuomaa isommaksi, vai onko se luonnostaan sellainen yhdessä kohdassa, (he on voineet padota sitä ja saada aikaan pienen lammen - esimerkiksi pellavia tai myllyä varten -), kävin muutamia ihania keskusteluita, järjestelin vinttikomeroon tavaroita, jotka on täällä huoneissa tiellä (siellä komerossa olen viettänyt lapsena satoja tunteja Akuja selaillen, siskon vanhoja leluja ihastellen ja haaveillen yhtä hyvin sateessa kuin helteessäkin, niin että näen vieläkin unia siitä komerosta, joka on tosi iso, ei mikään koppi) ja lopuksi katsahdin taivaalle jossa näin elämäni upeimmat revontulet! Ne jatkui joka ilmansuuntaan tanssien voimakkaan vihreinä loimuina ja kesti ainakin kaksi tuntia! Mikä yöelämys!

Koska täällä on vähän viileää, pukeudun yöllä Tartosta ostettuihin pitkiin villasukkiin, silkkipyjamaan, pipoon, kaulahuiviin ja ranteenlämmittimiin ja sitten kömmin kahden täkin alle ja hyvin pärjää. Herään suht aikaisin, keitän murukahvit, kuuntelen Katri Helenaa, poltan Wood Wick -tuoksukynttilää, ja mietin kauppalistaa ja päivän seikkailuita. Tästä se päivä taas lähtee, eikä koskaan tiedä mitä kivaa tapahtuu ennen kuin taas kömpii täkkipinon alle. Aurinkokin paistaa niin kauniisti pilvettömältä taivaalta ja puut on jo enemmän keltaisia kuin vihreitä. Tämmöistä syksyä minä rakastan, vaikka syksy ei muuten olekaan suosikkivuodenaikani. 

Ai niin, yksi juttu vielä! En tiedä miten sokea olen ollut kun olen katsellut tätini vanhoja valokuvia, mutta eilen katsoin niitä jotenkin eri kuvakulmasta ja tajusin yhdistää kaksi kuvaa samaksi paikaksi. Olen nimittäin aina miettinyt millainen oli se mökki jossa isäni syntyi, ennen kuin samalle tontille rakennettiin uusi talo 1940-luvun lopulla. Ja kaiken aikaa se mökki on ollut silmien edessä niissä kuvissa! En vain jostain syystä ollut tunnistanut setiäni kuvissa aikaisemmin. Miten pöljää! Olen ryhtynyt nyt katsomaan kuvissa taustalla olevia asioita; puhelinpylväitä tien merkkinä, kaukaisia rakennuksia ja jopa löytänyt kuvista henkilöitä, jotka saa näkyviin vain kun suurentaa kuvan tabletilla suureksi. Wau. Mitä löytöjä!

Mööbleerausta ja hengailua

 

Olen vihdoin (9 vuoden jahkailun, odottelun ja suunnittelun jälkeen) mööbleerannut ihan kunnolla! Siirrellyt huonekaluja paikasta toiseen täällä lapsuudenkodin yläkerran olohuoneessa. Vitsit miten innokas olo ja heti myös sain uuden lempipaikankin! Vielä en laita kuvia isosta muutoksesta, koska kaikenlaista säätöä on vielä, mutta heti kun on jotakuinkin valmista, esittelen uutta ilmettä blogissakin.

 

Mööbleerauksen lisäksi olen kantanut ehkä tonneittain valokuvakansioita komeroon. Tähän saakka ne on olleet hyllyssä, pöydällä, sohvalla, lattialla… aivan tolkuton määrä kuvia siis! Sekin on ihana muutos, koska nyt kuvat on suojassa pölyltä ja auringolta ja mikä tärkeintä pois tieltä.

Olen myös käynyt moikkaamassa setääni, nähnyt pikkuserkkua ja koettanut kaivaa muistilokeroista sukututkimukseen liittyvää tietoa. Aivosumu sekoittaa asioita ja olen välillä ihan kaalimaalla. Mutta kyllä ne tiedot sieltä aivokopasta ja arkistoista jollain lailla hahmottuu.

Olen myös kaapinut hilseilevää lakkaa lasinpuitteista. On jo aika lakata! Vaikka jos valokuvia katsoo, niin tilanne on ollut yhtä kehno jo muutaman vuoden. Kaikenlaista maalausprojektia isossa talossa on alvariinsa. Pienin nykäyksin projektit etenee, mutta parempi niin kuin ei ollenkaan!

Tunnelmia lapsuudenkodista

 

Tykkään viipyillä tunnelmissa, olen aina tykännyt. Lapsena istuin keittiön lattialla äitin kutoman kirkasvärisen räsymaton päällä ja vajosin auringonpaisteen tuomaan kodikkaaseen lämpöön. Näin jälkeenpäin siitä tulee mieleen marttawendelinmäinen tunnelma, ikuinen sunnuntai ja auringonpaiste. Radiosta tuli merisää ’Kotka Rankki - yksitoista…’ ja isän flanellipaita tuoksui kuorma-autolle. Selailin Richard Scarryn Iloista sanakirjaa ja kuvittelin joka kuvaan lisää tapahtumia loputtomiin. Päässä vilisee loputon nauha filmejä, keskusteluja, muistoja ja tulevia, edelleen. Olen niitä ihmisiä, jotka voivat vain olla pitkiä aikoja, tekemättä mitään ja viihtyen silti. 

Koulussa ihmettelin taukoamatonta pulinaa, liikehdintää, tohinaa, tulemista ja menemistä. Minä halusin vain istua ikkunan ääressä auringonpaisteessa, metsää katsellen. Tai olla välitunnilla koulun metsässä ja rakentaa majaa, lakaista havuluudalla majan lattiaa joka päivä ja piilottaa ruplia (koivun tuohikäppyröitä) salaiseen paikkaan. Kerätä hajukumeja, keinua keinussa, miettiä miten isä ja paappa kävivät vanhaa koulua lapsena. Pyysin opettajalta lupaa päästä vanhaan kouluun sisälle, mutta se ei päästänyt. Se ei tajunnut, että jo silloin kaipasin menneisiin, halusin nuuhkia vanhaa hirttä, etsiä aarteita vintistä ja pysähtyä aatoksiini siellä sekoittuneessa ajassa. Lapsenakaan vanha talo ei ollut vain talo, pelto ei ollut vain pelto, rata ei ollut vain rata ja puro ei ollut vain puro. Kaikella oli joku suurempi ja kaukaisempi merkitys, kaikki ne linkittyivät esi-isiin, jotka olivat ihmetelleet asioita samoilla paikoilla omilla vuosisadoillaan. Kuinka kahden eri lapsen päänsisäinen maailma voikaan olla erilainen! Suurimmalle osalle mikään näistä ei merkinnyt mitään ja elämä koostui nykyhetken hektisyydestä.

Sisälläni asuu edelleen se sama lapsi, joka haluaa vain olla ja katsella, vähän seikkailla, miettiä ja kuvitella. Siksi ehkä Vihervaaran Anna teki niin suuren vaikutuksen aikoinaan. Siksi voin yhä vajota kellon raksutukseen ja auringonpaisteeseen, nuuhkia aitan hirsiseinää ja tuijottaa tähtitaivaita loputtomiin. Siksi inhoan melua ja ryntäilyä, kovia ääniä ja kovia valoja, sitä että vanhat asiat survotaan roskiin ja vuosisataiset talot lanataan alas. Sitä, että menneellä ei ole mitään merkitystä, vaikka ilman mennyttä ei olisi tätä hetkeäkään. Siksi koetan usein unohtaa nykyajan ja kellua jossakin menneen rajamailla. Semmoinen on minun aikani ja paikkani.

Kuparin kiillotus ilman myrkkyjä

 

Lapsuudenkodissa oli tällä kertaa aika monta projektia listalla. Yksi niistä oli kuparin kiillotus näiden ovien alaosasta. Nuo levyt on jostain vuodelta 1967, eikä niitä ole koskaan kiillotettu. Mua on jo pitkään kiinnostanut tietää, miltä ne näyttäis kiiltävinä ja innostuin asiasta, kun näin televisiossa vanhan ajan keinon kuparin kiillottamiseen. Päätin kokeilla!

Alkutilanne on molemmissa ovissa himmeän rusehtava väri. Testiovesta en tajunnut ottaa alkutilanteen kuvaa, siksi ensimmäinen kuva on eri ovesta.

Ensimmäiseksi oveen töpsötetään ketsuppia! Mä tein sen sienellä, mutta yhtä hyvin sen voi tehdä vaikka rätillä. Mun testikohta oli aluksi kuparilevyn oikea reuna. Annoin ketsupin vaikuttaa noin 20min, mutta selkeesti pitempi vaikutusaika olis ollu tarpeen. Ehkä tunti tai pari.

En edes uskonut, että näin vanhalle putsaamattomalle kuparille tapahtuisi testissä yhtään mitään, mutta niin vaan ketsuppia pois pyyhkiessä paperi oli ihan vihreä!

Sen jälkeen kun ketsuppi on pyyhitty hyvin pois (ja sen ketsuppikäsittelynhän voi toistaa vaikka moneen kertaan, jos se ei heti tuo toivottua tulosta), kohteeseen sivellään sitruunamehua! Sen annetaan vaikuttaa myös aikansa (en itsekään muistanut mitään aikoja, joten kokeilua oli kaikki) ja pyyhitään lopuksi pois. Mun sitruunamehu vaikutti ehkä muutaman minuutin. Lopuksi kun pyyhin mehun pois, paperi on jälleen vihreä, mutta kirkkaamman vihreä kuin ketsupin jälkeen ja lopputulos oli viimeisen kuvan kaltainen. Ei kiiltävä, mutta selvästi erilainen kuin alkutilanne! Jos olisi ollut aikaa tehdä tämä perin pohjin pitkällä vaikutusajalla, olisi tulos voinut olla täysin kiiltävä. Ja jollekin vähemmän aikaa kuin lähes 60 vuotta tummuneelle kohteelle tämä toimii varmasti paremmin. Ja tokihan nämä levyt hapettuu taas tummiksi uudelleen ajan kanssa, mutta jospa niitä jatkossa vaikka kerran vuodessa kiillottaisi, niin kaikki olisi helpompaa. Ja siis varsinainen kuparinkiillotusaine ei ole tehonnut näihin ollenkaan, että siinäkin mielessä olen yllättyneen iloinen vaatimattomaankin tulokseen.

Aamupala parvekkeella

 

Kesä ja aamupalat parvekkeella, portailla, puutarhassa…

Marimekkoa, Iittalaa, Nanny Stilliä, pohjalaisuutta… mangojogurttia, smoothia, kahvia, keksiä, karjalanpiirakkaa!

Mutta etenkin raikas fiilis, lapsuudenkoti ja kesä!!

Pienin askelin

 

Ihan pienin askelin. Mutta iso muutos toisaalta täällä lapsuudenkodissa on nyt se, että siirryin alkoviin nukkumaan. Nyt aurinko ei ikinä enää herätä mua viideltä aamulla, kuten keittiössä kävi usein, ja muutenkin. Alkovi on kuin pieni pesä, johon voi käpertyä yöpuulle. Nukuin ehkä paremmin kuin täällä koskaan! Katossa on joku höpsö vanha tapetti ja seinissä äitin tapetoima vaalea jostain 80-luvulta. Sängyn päädyssä papan keinutuoli, seinällä äitin ristipistotaulu ja keinussa samoin äitin ristipistotyyny. Oikealla seinällä tädin pimeässä hohtava jesse. (Josta jeesusteippikin on varmaan saanut nimensä.) Muistan miten säikähdin lapsena, kun huomasin ekan kerran sen hohtavan. Pirullinen juoni mokomalla!

Fyysisestä kunnosta sen verran, että nyt on se mun ’hyvä viikko’, jolloin syto-oireet on poissa. Mutta olen onnistunut saamaan selän ja vatsalihakset kipeiksi jo alkuviikosta, joten ei tämä ihan kivutta mene tämäkään viikko. Vatsalihakset kipeytyi kävelystä ja selkä kantamisesta. Älysin taas sen, miten kauan siihen menee, ennenkuin olen sytojen jälkeen työkuntoinen taas, vaikka miten kävisin koko syksyn salilla. Voi olla, että en koskaan, sillä sellaistakin tapahtuu. Pitänee ryhtyä lottoamaan tai perustaa joku uskonlahko joka kerää kymmenykset seurakunnalta omaan pussiin. Elelisin sitten Kämpin sviitissä loppuelämäni, hihhuli hei.

Täällä parvekkeella hääri ampiaisia tai mehiläisiä, tai keitä nyt sitten ovatkaan. Mä sekotan ne aina ja ihan turha tulla selittämään, en kuitenkaan muista. Mutta he teki pesän ihan parvekkeen oven viereen katon sisälle jo viime kesänä ja nyt alkukesästä vilinä oli aikamoista. Eihän siinä voi ovea pitää auki, vaikka olisi mikä helle. No ripustin noin kuukausi sitten pikavisiitillä siihen pesän aukon viereen sellaisen virkatun tekopesän, jossa oli muka kaksi pörriäistä ulkopuolellakin. Olen kyllä lukenut, että tämmöiset tekopesät toimii, mutta ajattelin, että ne toimii vaan jos on ajoissa liikkeellä, eikä niin että vanhan pesän väki muuttaa pois ikinä minkään hämäyksen takia. Mutta niinpä nuo vaan muutti, eikä kukaan pörristellyt enää partsin oviaukossa! Vaan nytpä he oli asettuneet talon toiselle puolelle vinttikomeron ikkunan luo ja lennelleet sisään raollaan olevasta pienestä ikkunasta. Vein tekopesän tänään sinne ja toivon, että älyävät muuttaa vielä kerran. Siinä he kulki seinän sisään; olivat nakerrelleet reiän komeron pahviseen seinämateriaaliin ja kai jossain välikatossa pitävät kemujaan. Sanoin niille, että olkaa missä tykkäätte välikatossa, mutta älkää tulko minun kemuihini!

Apropoo, mulla on myös hyvä puuseppä hakusessa Etelä-Pohjanmaan alueella. Vinkatkaa jos tulee mieleen. Teettäisin kuivauskaapista kopion ja ovet yhteen kaappiin ja ehkä jotain muuta pientä. Ei mitään pelleilyä ämdeeäffällä, vaan ihan kunnon puuta sen olla pitää. Itse osaan kaikenlaisia tekniikoita, mutta puu on mulle tuntematon matsku ja metalliakin olen vain valanut muutaman kerran. Että en rupee ite nikkaroimaan. Siitä tulis semmonen Hessu Hopon huonekalu ja mun esteettinen silmä ei pitäisi siitä. Se on muuten jännä, miten olen tajunnut vasta lähempänä viittä kymppiä, miten tarkka esteettinen silmä mulla on ja miten kaikilla ei ole. En sano, että mun ratkaisut on hienoja jotenkin ylipäätään, mutta että jos joku häiritsee, niin se häiritsee kyllä piinaavan paljon! Asiat, joita joku ei edes huomaa, häiritsee mua aivan hirvittävästi. Kerroinko muuten jo, että tein ’mielipalvelut’-sivustolla pakko-oirekyselyn ja sen mukaan olen kyllä aika syvissä vesissä. ’Vakavasti pakko-oireinen’. En ole tajunnutkaan! Siitä siis johtuu, että en siedä sitä, että esim muut koskee tavaroihini. Tai edes katselee tavaroitani, jos en ole itse mailla halmeilla. En vaan siedä. Että semmoista jännää tällä erää.

 

Nostalgiaa

 

Joskus, kun on oikein paljon tekemistä, on vaikea päättää mistä aloittaisi. Tällä kertaa olen keskittynyt varastojen järjestelyyn ja tavaroiden kantamiseen ylös alas. Olen tavannut myös tärkeitä ihmisiä, tehnyt suunnitelmia, siirtynyt nukkumaan keittiön laverilta alkoviin vihdoin (fanfaarit!), tehnyt puutarhassa katsausta ja suunnitelmaa järkevistä muutoksista. Lempipuuhaani puutarhassa on kulkea oksasaksien kanssa! Tänään aion myös ehtiä istua puutarhatuoleilla jonkun pienen juoman kanssa ja fiilistellä. Päivästä  on tulossa selvästi hyvä!

Lapsuudenkodissa

 

Singahdin lapsuuden maisemiin. Tällä kertaa tutustumista kaukaisempiin sukulaisiin, valokuvien tunnistusta, kylän talojen hahmottamista ja historian penkomista.

Mahtava fiilis, kun saa jotain uutta selville. Ja kun voi luoda uusia kytköksiä ja verkostoja. Tämmöisessä minä olen omimmillani.

Kiviä ja zen

 

Olen hengaillut lapsuudenkotini monilla oleskelupaikoilla. Puutarhassa niitä on 8, sitten on parveke ja yhdeksi lasken myös portaat, joilla on mukava istua aamuauringossa tai illansuussa. Yhteensä siis 10 hengailupaikkaa, ja kaikissa on oma fiilis.

Jossakin on mukava hengata helteellä, jossakin voi olla sateella. Jossakin laitetaan ruokaa ja ollaan isolla porukalla pitkän pöydän ääressä. Jotkut on täydellisiä kesäöihin.

Äiti ja isä tykkäsivät paitsi pahkoista, myös kivistä ja se näkyy täällä monessa kohdassa. Äitin ja isän kasvoreliefit on kiinnitetty vanhaan pystyyn nostettuun kivijalkakiveen, joita isän isoisän isä kangersi vuorestaan. Täällä pohjanmaallahan kaikki lättyä korkeammat on vuoria.

On uskomatonta miten paljon eläimiä tällä tontilla asuu, vaikka tämä ei rajaudu metsään tai ole mikään hehtaaritontti. On pikkulintuja, kyyhkysiä, fasaaneja, oravia, siilejä ja pupuja. Ja minä möllötän kaiken keskellä, niin kuin peikko, nauttien vain olemassa olosta!

Riippukeinussa

Lapsuudenkodin huomassa!

Vaikka helle meinaakin viedä multa hengen, niin iltaisin herään eloon.

Eilen luin illalla vielä yhdentoista maissa riippukeinussa ja fiilistelin pihan elämää.

 

Lakeudella

 

Kesän aloitus lakeuden tuulissa! Tosin nyt oli ihan hirveen kuuma, josta kärsin ehkä enemmän kuin koskaan (kunnon romahdus syksyllä ja sytot yms varmasti vaikuttaa tähänkin), mutta jaksoin silti olla vähän mukana savustuksen saloissa.

Toivoisin, että jaksan kesän mittaan täälläkin paremmin. Nyt olin lähes kädetön (ja unohdin sitä paitsi kipulääkkeet kotiin - tosin käsi oli aivan yhtä huonona kuin lääkkeitten kanssakin, eli lääkkeitä taidan syödä turhaan?) ja voimat lipui tiehensä monta kertaa päivässä. Virkosin vasta illalla ja nautin linnuista, puutarhan lepopaikoista, peltoaukiastakin pikkuriikkisen.