Joku diagnoosi; mikä?

Nykyään ihan harrastetaan diagnooseja. Lähestulkoon jokaisella nuorella (etenkin nuorella) on ylpeydellä joku diagnoosi tai ainakin jonkun määritelmän voi itse hahmotella itselleen olemalla vähintään introvertti, ekstrovertti tai siltä väliltä. Kun minä olin nuori, ”diagnoosi” oli jotakin sellaista, jota kukaan ei halunnut. Se oli yksi suurimmista häpeän aiheista. Nyt on tosiaankin tultu siitä eteenpäin, mutta onko menty jo toiseen ääripäähän? En ole varma. Ainakin ollaan ristiriitaisessa tilassa. Toisaalta jokainen pienikin asia hahmotetaan diagnoosin kautta, toisaalta kuitenkaan ketään ei saa lokeroida. Paitsi itsensä saa ja pitää lokeroida. Hmm… olen kieltämättä toisinaan hitusen ulalla. Nykyään katsantokanta on enimmäkseen diagnoosilähtöinen. Diagnoosi tuntuu olevan määrittävä. Sen kautta katsotaan maailmaa. Minusta tuntuu, että nyt kokeillaan mitä tapahtuu, jos toimitaan näin. Kukaan ei tiedä mihin tämä lopulta johtaa - vielä.

Seuraan nykyaikaa mielenkiinnolla. Ja hämmennyksellä. Ja ihmetellen. Mitäpä sitäkään kieltämään. Enkä ole aivan osaton tähän diagnoosihärdelliin itsekään. Ensinnäkin olen jo muutama vuosi sitten tajunnut olevani hyvinkin vahvasti introvertti. Tärkeintä tässä intro/ekstro-keskustelussa olisi minusta hahmottaa se, että me emme ole samasta puusta veistettyjä, eikä esimerkiksi koulussa tai työpaikalla saa pakottaa kaikkia samaan sosiaaliseen muottiin. Muuten olen sitä mieltä, että introverttius ei ole mikään kilpi, jonka taakse voin piiloutua ihan joka asiassa. Esimerkiksi estyneisyys ei ole samaa kuin introverttius ja huono käytös ei voi olla selitettävissä introverttiudella.

Mutta mennäänpä hieman syvempiin vesiin. Pari vuotta sitten luin autismikirjosta, jossa muutamat kohdat tuntuivat niin tutuilta, että hymyilytti. Mutta vain osa ”oireista” tuntui tutulta, ei tarpeeksi siihen, että määrittäisin itseäni tähän luokkaan. Tai oikeastaan se riippuu siitä, mitä tekstiä päätyy lukemaan. Nettihän on täynnä tietoa, ehkä vähän liiankin täynnä. (Tiesittekö muuten, että terveyskeskuksien auloissa lukee nykyään että ”älkää googlettako oireita!”) Tuntuu tutulta; luenpa lähes mistä tahansa sairaudesta, niin oirekuvaus alkaa tuntua tutulta. Voiskohan tämä päteä myös henkiseen puoleen ja persoonallisuuteen?

Eilen aloin lukea ADD:stä. Tarkkaavaisuushäiriö tai -ongelma. Kun esim kesken hieman tylsähkön asian alat lipua omiin mielikuvitusmaailmoihin. Sehän olen minä! Ihan lapsesta saakka! Tein testin. Äh, en se olekaan minä, koska sain liian vähän pisteitä. Tein toisen testin; jaa, sehän olen minä, sain melkein täydet pisteet… hitsin hämmentävää. Ehkä tätä kaikkea pitäisi käyttää vain oman olon tukemiseen tai hahmottamiseen pienellä leikkimielellä. Sitä paitsi; ihminenhän muuttuu koko ajan! Minä en ole ihan sama kuin kuusi vuotta sitten. Ehkä en ole kahden vuoden päästä sama kuin nyt? Miksi minusta taas tuntuu siltä, että edessä on sekava spaghettilautanen??

Tarvotko sinäkin joskus diagnoosisuossa tai mitä ajatuksia aihe muuten herättää?

 

Löysin kirkostaeroamistilastot

Pieni pohdinta Luterilaisen kirkon toilailuista viime aikoina.

Löysin hiljattain tilastot, joista näkee miten paljon minäkin päivinä kirkosta on erottu lähimmän kymmenen vuoden aikana. Ja minähän olen tilastoihminen! Innostuin. Erotilastoissa on selviä piikkejä. Toki aina loppuvuodesta on eroryntäys, koska vuoden vaihteeseen liittyy verovuoden vaihtuminen. Kirkollisvero oli aikanaan syy siihen, miksi itse erosin kirkosta heti aikuisuuden kynnyksellä. Mutta kesken vuotta on myös vaihtelevasti erilaisia piikkejä, joista voi päätellä, että kirkko on mennyt mokailemaan ja ilmeisen pahasti. Joku loukkaava lausunto. Joku supertiukka suhtautuminen. Joku pöyristyttävä tai omituinen teko. Milloin mitäkin.

Hiljattain Tampereen Vanhan kirkon seurakunta suunnitteli tapahtumaa, joka sai ihmiset takajaloilleen. Tilastoissa tapahtui eropiikki muutaman päivän ajan. Kieltämättä minäkin kirkkoon kuulumattomana seurasin keskustelua ihmeissäni. Tästä oli kyse; kirkko aikoi järjestää ympäristötapahtuman keskustorilla yhdessä Elokapinan kanssa. Oli ajatuksena tuoda keskustorille avoin ruumisarkku, jonka äärellä ihmiset voisivat sitten käydä suremassa ilmastoa, sukupuuttoon kuolevia ja kuolleita lajeja. Oli ajatus, että kukin arkun äärellä kävijä laittaisi arkkuun kävyn surressaan jotakin hävinnyttä lajia. Sitten arkku oli tarkoitus kantaa surusaatossa kirkkoon sisälle. Kirkko sai niin paljon pöyristynyttä palautetta, että he päättivät peruuttaa tapahtuman viime hetkellä.

Luin melkoisen määrän kommentteja. Ihan tavallisten ihmisten, seurakuntalaisten ja kirkkoon kuulumattomien ajatuksia tästä kaikesta. Ensinnäkin suurinta osaa loukkasi syvästi avoimen arkun vieminen keskustorille ja surusaatto, joka koettiin sirkuspelleilyksi. Toisekseen ihmisiä vihastutti kirkon yhteistyö Elokapinaliikkeen kanssa. Moni sanoi, että jos tapahtuma toteutuu, he äänestävät jaloillaan ja eroavat kirkosta. Useat sadat ihmiset erosivatkin kirkosta noina päivinä. Sekaan mahtui muutama puolustelevakin kommentti, mutta niitä oli ehkä prosentti kaikista kommenteista. Itse mietin, että ollaanko nyt siinä tilanteessa, että kirkko yrittää nuoleskella epätoivoisesti nykyajan ääriajattelijoita? Minusta kirkon ei pitäisi sekaantua politiikkaan. Ilmastotekoja kirkko voi tehdä lukuisten kiinteistöjensä lämmitysratkaisuissa, esimerkiksi. Kenenkään mielestä itse ilmastohuoli ei ollut huono asia. Toteutustapa tässä tapahtumassa kuitenkin ontui vahvasti. Kirkon tehtävä on auttaa ihmisiä ja tuoda lohtua. En näe, että avoin ruumisarkku torilla olisi vaikkapa minua lohduttanut, päinvastoin. Olisin järkyttynyt, miettinyt isäni ja äitini hautajaisia ja loukkaantunut käpyjen surusaatosta. Käpyjen!

Näin kirkko selitteli jälkeenpäin; he eivät toteuttaneet tapahtumaa, ”koska tapahtumaan liittyi selvä riski ilmi tulleiden aggressioiden takia.” Vihaiset ja loukkaantuneet ihmiset olivat siis riski kirkon mielestä? ”Ihmiset eivät ole vielä valmiita tällaiseen.” Yksi ajatuksen isistä sentään ymmärsi pyytää televisiossa edes anteeksi sitä, että he olivat loukanneet ihmisten tunteita. Yksi! Hänkään ei ihan vaikuttanut tajunneen miksi oli loukkaannuttu. Menikö nyt kirkko ihan jees, millään mittarilla mitaten? Ihanko oikeasti te ette ole ymmärtävinänne, miksi ihmiset loukkaantuivat?! Erittäin monelle ihmiselle kuolema on kova paikka. Se ei ole vitsin aihe. Mitä useampi läheinen kuolee, sitä raastavampaa elämästä tulee ja sitä vakavammin aiheeseen suhtautuu. 

Ilmastonmuutoskaan ei ole vitsi, mutta sitähän kukaan ei ole väittänytkään. Sitä voi käsitellä keskustelutilaisuuksissa, voi vaikka tehdä erilaisia valintoja, jotka johtavat parempaan tulevaisuuteen. Sitä ei kukaan paheksu. Mutta käpyjen surusaatto näyttäytyy pilkantekona kuolleita läheisiä kohtaan. Ja sen pilkan toteuttaa kirkko yhdessä hiljattain hyvin negatiivista julkisuutta saaneen Elokapinaliikkeen kanssa. Minusta tämä kuulostaa siltä, että kirkko on paniikissa, että kirkko sählää sinne tänne, jotta saisi uusia kannattajia. Että kirkko on niin sanotusti enemmän ”kujalla”, kuin ehkä ikinä historiansa aikana. Ihan aina ei ole jees mennä mukaan uusimpiin ja hulluimpiin villityksiin, etenkin kun kirkon rahoitus tulee tavallisten ihmisten kukkarosta. Niiden jotka eivät halua mitään shokeeraavia ja raflaavia juttuja kirkon taholta, ei mitään villityksiä. Niitä löytyy sirkuksesta.

 
 

Murteen vitsikkyys

Etelä-Pohjanmaan murteessa, tai siis siinä murteen osassa, jota minä osaan, on kyllä paitsi kotoisat, niin myös huvittavat puolensa. Ohje voisi olla vaikkapa: "Käytä paljon ärrää ja äätä ja öötä, venytä vokaaleja, mutta älä herran tähden vääriä vokaaleja! Muodosta sanoja, jotka kuulostavat mahdollisimman rumilta." Ja silti niin suloisilta!

Rääppöö

Köppäänen

Korvee

Ruppi

Puo

Porajaa

Trossaaloo

Asuuloo

Ropajaa

Ravaa

Kränöö

Horaasoo

Ihan järkyttävän kuuloista ja nauran välillä kippurassa kun muistan jonkun vanhan sanan, jota en ole käyttänyt vuosikymmeniin. Hassua on, että en oikein osaa edes kääntää kaikkia sanoja yleiskielelle. Mutta yritetään. Tässä yllä oleva lista "suomeksi":

(rääppöö) = Pikkuinen, pikkulapsesta tai vaikka linnunpoikasesta sanottu.

(köppäänen) = Henkilö, joka on kurja, ankea, ym. Myös tilanteesta. Ilmakin voi olla köppäänen, jos sataa ja tuulee ja fiilis on epämiellyttävä.

(korvee) = Vati tai saavi.

(ruppi) = Vartalo, keho.

(puo) = Takapuoli.

(porajaa) = Itkee.

(trossaaloo) = Kehuskelee itseään.

(asuuloo) = Leikkii, esim kotia leikkimökissä tms paikassa.

(ropajaa) = Sade ropisee.

(ravaa) = Raapii kun kutiaa.

(kränöö) = Erimielisyys. Joku henkilö voi kränätä, joittenkin välillä voi olla kränöö.

(horaasoo) = Juo nopeasti. Orota, mä horaasen tään kaffin ensi Kääntyy kutakuinkin niin, että "odota, siemaisen tämän kahvin ensin nopeasti."

Kaikkein pahin moka jonka ulkopohjalainen voi murteen kanssa tehdä, on venyttää kaikkia mahdollisia vokaaleja. Eihän se nyt niin mene! Esim sanomalla "Mää oon pohoojaalaanen" tehdään jo niin monta virhettä, että aito pohjalainen kuulee feikkauksen heti ja sitä paitsi se tuntuu selkäpiissä samalta kuin liidun kirskuminen liitutaulussa. Oikein sanottuna se kuuluu tietysti näin: "Moon Pohojalaanen." Melkein yhtä pahalta kuulostaa: "Mä oon Pohjalainen", koska se kuulostaa aivan hirveältä hienostelulta! Tunsin lapsena suurta epäluuloa kirjakieltä puhuvia kohtaan. Mietin, että mitä ne oikein yrittää; olla jotenkin hienompia ku me vai?!

Murteita on vaikea noin vain ryhtyä puhumaan. Esim mieheni, jonka kanssa olen ollut yhdessä 20 vuotta, ei vieläkään osaa sanoa kahta satunnaista lausetta täydellisesti Etelä-Pohjanmaan murteella. Elokuvissa feikkipohjalaisen huomaa helposti. Joskus on joku, joka osaa ääntämyksen kaikenlaisine äänenpainoineen ja venytyksineen täydellisesti, mutta ei silti ole pohjalainen itse (hyvin harvinaista) hänellä täytyy olla joku sukukytkös meillepäin. Kieli tulee selkärangasta, jos on lapsena sitä tarpeeksi kuullut ja on ollut vastaanottavainen.

Jos murteen kerran oppii, sitä ei ikinä unohda, vaikka eläisi 50 vuotta puhumatta sanaakaan murretta. Sen ymmärtää ikuisesti ja unohdetutkin sanat tuovat kyllä hymyn huulille, kun niitä kuulee.

Maria Veitola teki vaikutuksen

Luin eilen Maria Veitolan kirjan loppuun. Olen tietysti nähnyt hänet televisiossa vuosien mittaan monesti ja katsonut, että onpas tyylikäs nainen. Nyt kun hän yökyläilee julkkisten luona, olen varsinaisesti ryhtynyt seuraamaan häntä. Pidän siitä miten hän valitsee yöpaikat ja miten hän asennoituu avoimesti kaikkiin ihmisiin. Vaikka on eri mieltä, ihmisen kanssa voi keskustella, sellainen kuva hänestä välittyy ja sitä mieltä minäkin olen ihmisistä.

Bongasin hänen kirjansa kaupassa jo joskus vuosi sitten. Mietin, että miksiköhän nuoretkin ihmiset tekevät elämäkertoja ja muistelmia nykyään. Mutta silti olin niin kiinnostunut hänestä, että kirja päätyi ostoskoriin. Sitten tuli se vahva Japanikirjojen kausi. Sitten luin pari muuta ja nyt oli jo kyllä Veitolan vuoro! (Minullahan on hirveästi lukemattomia kirjoja, eli vuoden odotus on ihan pieni juttu!) Ja sitten yllätyin; eihän kirja olekaan elämäkerta tai muistelma, ainakaan sellaisena kuin oletin sen olevan. Sehän on kolumnien kokoelma, jossa on uusia kommentteja Marialta aina välissä. Tosi kiinnostavaa!

Moni asia oli yllättävä tai uusi. Huomasin, että enhän minä oikeastaan tiedä Mariasta mitään. Nyt voisi sanoa, että tiedän jonkin verran. Mutta samaistumispintaakin löytyi, sillä tavalla sopivasti. Molemmat olemme pikkukaupungista kotoisin ja teininä sitä vaan kaipasi ihan helvetisti pois. Molemmat olemme asuneet isossa kaupungissa ja nauttineet kaupungin meiningistä. Ja molemmat olemme nyt tulleet iän myötä siihen pisteeseen, että se pikkukaupunki on jotenkin mystisesti kuitenkin vetoava paikka! 

Molemmat olemme inhonneet sitä, että joku ulkoapäin sanelee millainen tai miten sinun tulee olla elämässäsi. Sitä inhoan edelleen ja teen tasan niitä omia valintojani ihan koko ajan. Molemmat olemme teininä alkaneet pukeutua sivuun siitä miten muka pitäisi. Ja tukka on molemmilla ollut ihan just sellanen, kuin itse koemme ihanaksi. Minulla oli kaikki maailman värit ja irokeesit ja millin siilit. Vuosikausia. Ja nyt helvetin pitkä tukka ja ärsyttää kun joku joskus sanoo, että eikö olisi kätevämpi leikata.

Mutta ihan viimeisillä sivuilla koin herätyksen. Jäin järkyttyneenä pohtimaan, että tosiaan; en ole ikinä neuvotellut pomojeni kanssa palkasta! Siis ikinä! Jotenkin tajusin, että sehän on aivan hitsin tyhmää. Kuvittelin miten sopertaisin jossakin työhaastattelussa varmaan anteeksipyytävän oloisena jotain 1800 palkkatoivetta, ja miettisin että onkohan se ihan rajalla... miten naurettavaa!! Kun oikeasti sitä pitäisi pää pystyssä kajauttaa toiveekseen vaikka 3000. Vastaavassa tilanteessa moni mies sanoisi silmää räpäyttämättä että 5000. Semmosta tää on! Miettikääs naiset asiaa ja korjatkaa vähän ryhtiä ja marssikaa palkkaneuvotteluun! "Ei se mitään ota jos ei annakaan" sanoi äitini aina.

Ja vahva suositus Maria Veitolan kirjalle!

 

Miksi minäkuva on niin harsoinen?

Se oma minäkuva ja se minä, jonka muut näkevät, ovat hieman etäällä. Tämä varmasti pätee lähes kaikkiin ihmisiin. Mutta miksi se, joka haluaisi olla, on niin tavoittamattomissa? Perusherättäjä on tietysti monesti valokuva! Se miten vääräksi sitä itsensä tuntee, kun näkee valokuvassa keekoilevan minän! Kuka perhana tuo on? Hämmennykseen vaikuttaa tietysti koko (painon muutokset), ilmeet ja myös se miten kantaa itsensä. Ne ovat aina jotakin muuta kuin itse kuvittelee. Hiljattain satuin vilkaisemaan peiliin juuri kun luulin hymyileväni mitä ystävällisimmin. No en hymyillyt. Peilistä minua tuijotti tympeäilmeinen, melkein luotaantyöntävä juro mököttäjä. Äh. Ettekö te nyt huomaa, minähän hymyilen?!

Puhumattakaan siitä, mitä haluaisi olla, mutta ei ole. Haluaisin olla lempeä (olen ärtyisä), ymmärtäväinen (olen tiukkis), viisas (olen ihme höpöttelijä ja sekoilija), ystävällinen (olen töykeä), nokkela (aivot tarpovat siirapissa), huumorintajuinen (tajuan mustaa huumoria, vitsejä harvoin), jämäkkä (alan aina empiä sinne tänne).

No ehkä olen auttavainen, looginen, realismiin taipuvainen vaikkakin samalla oikea superhaaveilija, varovainen, epäluuloinen ja maalaisjärjellä varustettu. Sinisilmäinen en halua olla, enkä olekaan. Murehtijaksi en halua tunnustautua. Jääräpäinen taidan olla. Mutta kykenen myös halutessani korjaamaan mielipiteitäni, jos keskustelukumppani on tarpeeksi fiksu, eikä inttäjä. Märehtijä olen ajoittain. Ihmettelijä olen yhä enemmän. Ja tietysti herkkä ja introvertti. Pelkään olevani muiden mielestä kaikkeen sekaantuja!

Mikäs se sinä oikein olet? Oletko se, joka kuvitteletkin olevasi? Oletko se, joka haluaisit olla?

 

Välitilassa

Välillä tuntuu kuin eläisin jossain välitilassa. Jossa toki siis elänkin. On aika vaikea käsittää miten kuistilla ihmiset ovat nykyään ”entisajasta” (esim 80-luvusta - joo, ihan kuin siitä olisi jotain 200 vuotta!) Minulle tämä välitila tässä yhteydessä tarkoittaa menneen ja nykyisyyden välissä elämistä. Mutta toisinaan voisi kyllä luulla, että olen syntynyt 1800-luvulla ja muuttanut hiljattain kuuhun, niin käsittämätön muutos kaikessa on. Eivätkä ihmiset, siis eri sukupolvet, tunnu edes käsittävän sitä porrasta joka tässä välissä on.

Kun voi käydä niinkin, että en pysty puhumaan asioista, kun nuorempi polvi ei ymmärrä sanaakaan siitä mitä tarkoitan. Ihan kun vaihtaisin lennosta pohjalaismurteeni mandariinikiinaan. He eivät tiedä käsitteitä, tuijottavat suu auki ja näen että aivoissa raksuttaa kovasti, että mitähän tuo nyt yrittää sanoa. Hämmennys ja turhautuminen on niitä tunteita joissa uin usein. Pitää vääntää rautalangasta. Ja sitten pitää pitää historialuento, jotta selviää syy-yhteys ja asioiden kehityskaari. Puhun ihan perusjutuista. Niinkuin esimerkiksi sanonnasta: ”Toimii kuin junan vessa.” 1980-luvun jälkeen junassa matkustamisen aloittaneet eivät ymmärrä sanontaa sen koko hauskuudessa, taikka realistisuudessa.

Tai perusasioista, kuten että 1980-luvulla käytiin (maalla) kerran viikossa saunassa. Eikä kukaan käynyt suihkussa siinä välillä. Hiukset pestiin saunassa, kerran viikossa. Paitsi jos piti mennä lääkäriin, niin silloin käytiin suihkussa ehkä edellispäivänä. Eikä kaikilla ollut suihkua edes 80-luvulla. Saunassa oli vati ja kylmä vesi kaivossa, jos halusi peseytyä. Mutta miksi ihmeessä olisi pitänyt? 

Hieman kieltämättä olen vino hymy huulillani, kun kuuntelen nuorempien hätää ilmastosta ja maapallon tilasta. Niiden, jotka käyvät lämpimässä suihkussa kahdesti päivässä. Tai kun vaatteet pestään joka päivä. Ja kuivataan koneellisesti. Tai kun vessa vedetään juomavedellä. Sähköä käytetään sen kymmeneen vempeleeseen päivittäin. Miten tämä muutos on tapahtunut näin nopeasti?!

En syytä nuoria. Mutta eniten ehkä ihmettelen niitä itseni ikäisiä, jotka ovat sitä mieltä, että juuri näin pitää ollakin. Että miten loisteliaasti sitä on unohdettu entisajan elämä ja uskottu joku kummallinen valhe siitä, että tämä tahti on aivan välttämätöntä. Siis ottaen huomioon maapallon nykytila! Välillä tunnen itseni joksikin naislinkolaksi, peikkohyypiöksi, joka haluaa kääntää kellon 1800-luvulle. Toisaalta haluankin, mutta parastahan olisi jos voisi kehittää jonkun yhdistelmän nykyajasta ja menneestä. Tiedettä ei tarvitse nollata! Arkea ja tottumuksia voi kyllä muokata.

 

Ruiskumestarilla kylässä

Tämä Helsinkiläinen koti on eräs rakkaimpia museoita mitä tiedän! Talon on rakennuttanut merimiehenleski Christina Wörtin joskus ennen vuotta 1818, jolloin talo on jo varmuudella ollut olemassa. Lyhytaikaisten vaihtuvien omistajien jälkeen talon osti 1859 Alexander Wickholm, palokunnan ruiskumestari. Hänen vaimonsa nimi oli Erika ja lapsensa Augusta, Alexander ja Frans. Vuonna 1863 perhe muutti raatihuoneelle, jonka vahtimestarina isä-Alexander toimi. Vuonna 1870 perhe muutti takaisin Kristianinkatu 12:een, jossa Alexander kuoli 1896. Perheen tytär Augusta asui talossa kuolemaansa saakka vuonna 1912. Hänen tyttärensä Martta peri talon ja muutti siihen itse asumaan vuonna 1956, kunnes myi kiinteistön Helsingin kaupungille 1974. Näin kerrotaan museon nettisivuilla.

Minusta tämä on ihana paikka, koska isoisäni isoäidin, Matildan, lapsuudenperhe asui kadun toisella puolella, loivasti vastapäätä (nykyisen Kristianinkatu 11:n kohdalla) samoihin aikoihin, kuin ruiskumestarin perhe tässä talossa. Heidän yhteiskunnallinen asemansa oli samantyyppinen, sillä Matildan isäpuoli oli kadunlaskijamestari ja myöhemmin rakennusmestari. Heidän kotinsa on varmaankin muistuttanut tätä kotia ja he ovat varmasti tunteneet toisensa, ainakin hyvänpäiväntuttuina.

 

Glamour

Pientä sunnuntai-piristystä Saksalaisessa Sinsheimin tekniikanmuseossa otettujen kuvien kera.

 

Työn imu

Tein huvikseni juuri ”Työn imu”-testin, jonka löysin netistä. Hassua on, että kaikkein parhaimmassa työpaikassani olen ollut innostunut joka aamu töihin lähtiessä. Olen pitänyt työkavereita kuin veljinä ja siskoina, yhtenä mukavana perheyhteisönä. Olen ollut todella kiinnostunut työstäni ja huolimatta sen raskaudesta olen tehnyt sitä uppoutuen ja erittäin innostuneena. Olemme keskustelleet samanhenkisesti työstä koko porukan kanssa. Olemme tienneet, että nyt teemme jotain mullistavaa, paikka on uniikki ja jokainen päivä voi olla uusi seikkailu. Valitettavasti kyseessä oli meille kaikille projektityö, joka loppui aikanaan. Kun muistelin tätä työtä, sain työn imu-testistä täydet pisteet. Näiden työkavereiden kanssa pidän vuosien jälkeenkin yhteyttä ja kaipaamme kaikki noita aikoja. He ovat edelleen kuin perhe minulle.

Olen myös ollut toisenlaisessa työpaikassa. Joka aamu herätessä toivoin, että kaikki olisi toisin. Vihasin työmatkojani. Inhosin työyhteisöni huonoa henkeä. Vihasin sitä kateutta joka siellä vallitsi, mökötystä, jota koin päivittäin, toisen työn halveksimista. Olin surullinen siitä eriarvoisuudesta, jota koin tuossa paikassa. Olin eri mieltä siitä miten työni tehtäisiin hyvin, mutta minun oli silti pakko tehdä se huonosti. Koin työyhteisössä suoranaista kiusaamista ja uuvuin lopuksi aivan totaalisesti. Kun lähdin töistä kotiin, minulla oli lopulta päivittäin vahvasti sellainen tunne kuin olisin päässyt vankilasta, kun sähköportti sulkeutui takanani. Lopulta en enää jaksanut, vaan jätin perinpohjaisen palautteen pomoilleni. En tuntenut, että siitä olisi ollut mitään hyötyä. Ja kuitenkin itse se työ oli sitä, josta joskus pidin aivan valtavasti. Kaikki itse työnteon ympärillä olevat asiat saivat ahdistuksen ja uupumuksen kasvamaan huikeisiin mittoihin. Inhosin lopulta koko alaa, niin että en halunnut nähdäkään alan työhön liittyviä paikkoja.

Nyt olen levännyt jonkin aikaa ja kykenen ajattelemaan jo melkein neutraalisti alan työtä yleensä. Ja mietin samalla, mikä olisi se minun ’uusi juttuni’, johon voisin solahtaa vielä ennen eläkeikää. Arvostan vapautta enemmän kuin rahaa, joten voisin aivan hyvin tehdä neljän tai kolmen päivän työviikkoa. En kärsi monotonisesta työstä. Voin tehdä työtä täysin yksin. Osaan kellottaa itseni hyvin. Innostun monenlaisista aiheista, kunhan pääsen työhön sisälle. Ainoastaan avokonttori ja sosiaalinen ekstrovertin työ puistattavat. Luulisi sitä siis olevan jotain tarjolla minullekin vielä?

 

Nyt meni överiksi, pahus vie

Jep, olen lukemattomia kertoja tuonut esiin sen, että rakastan vaatteita ja muitakin tekstiilejä! Moni tietääkin, että siitä alkoi kehittyä ongelma, kun en malta heittää rakkaita vaatteita pois ja toisaalta haalin ihania juttuja lisää ja lisää. Kunnes tämän vuoden alussa säädin itselleni sen vaatteidenostorajoituksen, eli saan ostaa vaatteita vain joka kolmas kuukausi; tammi-, huhti-, heinä- ja lokakuussa. Ja senkin olen jo ehtinyt kertoa, että tämä tosiaan toimii! Ei tule niitä heräteostoja koko ajan ja ehdin todella mietiskellä asioita aina tarkemmin, ennenkuin voin tarttua toimeen.

Ja nythän on siis lokakuu. Täällä meidän pikkukunnassa on vain Tokmanni ja yksi vanha yksityinen vaatekauppa, jossa en ole ikinä käynyt. Tarjonta ei siis varsinaisesti kutkuta sisintäni millään tavalla. Teiniajoista lähtien olen halunnut pukeutua omalla tavallani ja tyylini on vaihdellut. Käytännössä siis joudun tukeutumaan nettikauppaan tai shoppailemaan isoissa kaupungeissa. Näin se vain on. Ja koska nyt en juuri käy kaupungissa, on se nettikauppa ainut vaihtoehto. En pidä sitä pahana, jos tilaa suurinpiirtein lähimaista ja koettaa painottaa laatua.

Tänä vuonna olenkin ostanut tosi harkiten ja suhteellisen vähän (entiseen itseeni verraten) vaatteita. Kunnes viime viikolla huomasin, että nythän on jo lokakuun puoliväli ylitetty, enkä ole ostanut mitään! Ja nythän sitä sitten lähdetään väärille raiteille, tiedän! Selasin Nanson nettikauppaa, Ratian nettikauppaa, vähän Sjödeniäkin. Luulin, että selvisin, sillä näistä ei nyt tällä kertaa oikein mikään iskenyt tajuntaa kankaalle. Kunnes sain mainosmeilin Finlaysonilta ja hoksasin, että hehän ovat lanseeranneet myös vaatemalliston!

Finlayson on yksi niistä Suomalaisista firmoista, joista pidän monella tavalla aivan valtavasti. Sen historia, sen vanhat kangasmallit, sen uudistuminen, sen vankka peruskalliomainen olemus maamme yrityskentässä. No, Finskun vaatemallisto... sehän sekoitti pakan nyt sitten kertaheitolla. Tilasin Taimi-kotimekon, jonka kangas on lempisuunnittelijani Aini Vaarin käsialaa vuodelta 1961. Loistava valinta! Kotimekko ylipäätään värähtelee vaaterakkauteni sävelasteikolla oikein kutsuvasti. Ja totta puhuen; kotimekkoja, tai oikeastaan vanhalta nimeltä kotitakkeja, minulta löytyy jo valmiiksi monia. Silti tilasin. Ja tilasin totta vie muutakin; Pampula-jerseyhousut, voi hyvänen aika miten ihanat housut! Niin istuvat ja tyylikkäät.

Ja tähänhän se ei jäänyt, sillä mitä överiä tässä nyt vielä olisi? Seuraavaksi tsekkasin Paapiin tarjontaa. Pidän heidän leikkisästä tyylistään, ihanista kankaistaan ja rennosta ja käytännöllisestä mallistostaan. Ihastuin okranväriseen Pisaran Leaf-hameeseen! Ja miten hyvän näköinen se on päällä! Ihan minun näköiseni hame. Mutta ei siinä vielä kaikki. Pakkohan Marimekonkin sivut oli tarkistaa. Ja tottakai sieltäkin löytyi pari vaatetta, jotka oli vain pakko saada, ihan pakko. Olen aina tykännyt Jokapoika-paidoista ja koska pidän paitsi perinteistä, mutta eritoten perinteillä leikittelystä, Jokapoika mix tuntui täydelliseltä valinnalta! Se on tyylikäs ja hauska, sopii arkeen ja juhlaan. 

Viimeisenä ostoskoriin tupsahti sitten neule... Tämän tunnustaminen on ihan siinä kehtaamisen rajoilla, mutta koska jo aloitin niin vien tämän loppuun saakka. Harmaasävyinen Unikko-kuosinen Askelet-neule, merinovilla-puuvilla-sekoitetta, ei sitä vain voi vastustaa! Näin tämän päälläni ja ihastuin. Ja tässä sitä ollaan; sylissäni monta uutta vaatetta, joista jokainen on todella hyvä valinta ja jokainen on kotimaista merkkiä ja juuri sellaisia, ellei jopa parempia, kuin odotinkin! Ja yhtäkään niistä en olisi välttämättä tarvinnut. Nyt on siis jonkinasteinen henkinen krapula. Ja siksi mietinkin, että ehkä rajoitan ensi vuonna näitä ostokuukausia kolmeen. Mutta yksi asia on varma; nämä vaatteet käytän loppuun ja se "loppuun" tarkoittaa että pidän niitä vielä 80-vuotiaanakin. Ja hyvä niin!

 

Klasilla

Arkkitehtuurikatsaus. Vanhojen talojen yksityiskohdat on vaan niin…!