Nykyään ihan harrastetaan diagnooseja. Lähestulkoon jokaisella nuorella (etenkin nuorella) on ylpeydellä joku diagnoosi tai ainakin jonkun määritelmän voi itse hahmotella itselleen olemalla vähintään introvertti, ekstrovertti tai siltä väliltä. Kun minä olin nuori, ”diagnoosi” oli jotakin sellaista, jota kukaan ei halunnut. Se oli yksi suurimmista häpeän aiheista. Nyt on tosiaankin tultu siitä eteenpäin, mutta onko menty jo toiseen ääripäähän? En ole varma. Ainakin ollaan ristiriitaisessa tilassa. Toisaalta jokainen pienikin asia hahmotetaan diagnoosin kautta, toisaalta kuitenkaan ketään ei saa lokeroida. Paitsi itsensä saa ja pitää lokeroida. Hmm… olen kieltämättä toisinaan hitusen ulalla. Nykyään katsantokanta on enimmäkseen diagnoosilähtöinen. Diagnoosi tuntuu olevan määrittävä. Sen kautta katsotaan maailmaa. Minusta tuntuu, että nyt kokeillaan mitä tapahtuu, jos toimitaan näin. Kukaan ei tiedä mihin tämä lopulta johtaa - vielä.
Seuraan nykyaikaa mielenkiinnolla. Ja hämmennyksellä. Ja ihmetellen. Mitäpä sitäkään kieltämään. Enkä ole aivan osaton tähän diagnoosihärdelliin itsekään. Ensinnäkin olen jo muutama vuosi sitten tajunnut olevani hyvinkin vahvasti introvertti. Tärkeintä tässä intro/ekstro-keskustelussa olisi minusta hahmottaa se, että me emme ole samasta puusta veistettyjä, eikä esimerkiksi koulussa tai työpaikalla saa pakottaa kaikkia samaan sosiaaliseen muottiin. Muuten olen sitä mieltä, että introverttius ei ole mikään kilpi, jonka taakse voin piiloutua ihan joka asiassa. Esimerkiksi estyneisyys ei ole samaa kuin introverttius ja huono käytös ei voi olla selitettävissä introverttiudella.
Mutta mennäänpä hieman syvempiin vesiin. Pari vuotta sitten luin autismikirjosta, jossa muutamat kohdat tuntuivat niin tutuilta, että hymyilytti. Mutta vain osa ”oireista” tuntui tutulta, ei tarpeeksi siihen, että määrittäisin itseäni tähän luokkaan. Tai oikeastaan se riippuu siitä, mitä tekstiä päätyy lukemaan. Nettihän on täynnä tietoa, ehkä vähän liiankin täynnä. (Tiesittekö muuten, että terveyskeskuksien auloissa lukee nykyään että ”älkää googlettako oireita!”) Tuntuu tutulta; luenpa lähes mistä tahansa sairaudesta, niin oirekuvaus alkaa tuntua tutulta. Voiskohan tämä päteä myös henkiseen puoleen ja persoonallisuuteen?
Eilen aloin lukea ADD:stä. Tarkkaavaisuushäiriö tai -ongelma. Kun esim kesken hieman tylsähkön asian alat lipua omiin mielikuvitusmaailmoihin. Sehän olen minä! Ihan lapsesta saakka! Tein testin. Äh, en se olekaan minä, koska sain liian vähän pisteitä. Tein toisen testin; jaa, sehän olen minä, sain melkein täydet pisteet… hitsin hämmentävää. Ehkä tätä kaikkea pitäisi käyttää vain oman olon tukemiseen tai hahmottamiseen pienellä leikkimielellä. Sitä paitsi; ihminenhän muuttuu koko ajan! Minä en ole ihan sama kuin kuusi vuotta sitten. Ehkä en ole kahden vuoden päästä sama kuin nyt? Miksi minusta taas tuntuu siltä, että edessä on sekava spaghettilautanen??
Tarvotko sinäkin joskus diagnoosisuossa tai mitä ajatuksia aihe muuten herättää?
2 kommenttia:
Diagnooseissa kahlailin työpuolesta aikoinaan paljonkin, nyt niitä löytyy valitettavasti jo itseltäkin, tuo ADHD tosin on vielä diagnosoimatta:) Ihmetettelen -kuten Sinäkin- että miksi ihmeessä kaikki pitää nykyään saada numerojen alle. Toisaalta aina jää ilman tautiluokitustakin, vaikka syytä ehkä olisikin ja se huomataan vasta kun on liian myöhäistä. Ennen muinoin erilaiset tyypit - aika kaheletikin:) menivät mukavasti joukon jatkona ja erilaisuus hyväksyttiin osana elämää. Tasapäistäminen on ehkä enemmän nykytrendi. Toisaalta on hyvä, että esimerkiksi lapset saavat apua ajoissa, kaikessa on puolensa.
Irja Viirret; Kiitos kiinnostavasta kommentista! No tuotapa tuota sitä on tullut ihmeteltyä, mutta samaan olen päätynyt kuin sinäkin, että silti täällä tepastelee niitä joilla diagnoosi pitäisi olla. Tuota olen miettinyt lähivuosina paljonkin, että miten ennen suhtaduttiin ns ”kylähulluihin”. Olen jonkun verran perehtynyt historiaan ja olen saanut sen kuvan, että ennen jokainen otettiin persoonana, eikä siinä sen kummempaa. Olen todellakin samaa mieltä siitä, että lasten diagnoosit ja kaikenlainen auttaminen on hyvä juttu. Ja tasapäistäminen tosiaan saattaa olla viime vuosikymmenien harha-askel. Koulukiusaaminen on ainakin mennyt aivan uskomattomiin sfääreihin!
Lähetä kommentti