Kun mikään ei oikein ole samaa kuin ennen

Tämä on minun tragediani. Tuskailla menneen perään! Se oli minussa jo lapsena; en oikein tykännyt mistään sen hetken jutuista, vaan haikailin isosiskon lelujen ja koulukirjojen perään. Menneen ajan valokuvat kiehtoivat. Vanhempien tarinat vuosikymmenten takaa olivat ihania. En tykännyt yhdestäkään uudesta tiestä tai rakennuksesta, joita oikein urakalla rakennettiin 80-luvulla. Kaipasin itku silmässä niitä vanhoja, joita purettiin. Autotkin näyttivät tyhmiltä. Ja silmälasit ja hiusmuoti! Mikä ihme ihmisiä oikein vaivasi?

Monesti sanotaan, että ei saa haikailla menneitä, ei saa katsoa taaksepäin, vaan eteenpäin. Sepä on vähän sama kuin sinut istutettaisiin kuuhun ja sanottaisiin, että äläpäs haikaile nyt yhtään enää maahan. Höh, ihan mahdotonta! Kyllä minä tiedän, että muutamat asiat ovat nykyään paremmin. Mutta monet eivät ole. Pysähdyin eilen muistelemaan sitä minun Tamperettani, joka oli minulle tärkeä ja rakas. Se joka oli vielä 1990-luvulla. Se jota ei enää ole.

On olemassa se koulukunta, jonka mielestä tulevaisuus on aina lineaarisesti vain entistä parempaa. Ja ne, jotka ajattelevat, että modernin rakennuksen on oltava aina aivan uudenlainen. Miksi? Kysyn tätä aina; miksi on oltava? "Ei vanhaa voi kopioida!" Mutta MIKSI? En vaan voi käsittää. Tästä tullaan kätevästi Tampereen (ja miksei monen muunkin kaupungin) arkkitehtuuriin. Olen toki käynyt Moro-baarissa, kuten kuvista näkyy, ja tykännyt katsella ympäriinsä. Mutta voisiko sitä edistystä olla mitenkään ihan pikkuisen vain? Vähän niinkuin mausteeksi. Että onko siihen tornitalon viereen aivan pakko nyt rakentaa vaikka kuinka monta vielä isompaa tornitaloa, jättimäinen areena ja lopulta vielä kattaa ihana ratapihakin? Isojen miesten legoleikkejä, sanon minä! Kun mikään ei tunnu riittävän.

No minultahan he eivät tulleet kysymään, mokomat ketkut. Siellä ne nyt rakentelevat ja minä inhoan sitä kaikkea aivan sydämeni pohjasta saakka. Ja niillehän se on aivan sama. Mutta ei siinä vielä kaikki. Rakentelivat kauhealla ähellyksellä vielä ratikankin ja uskokaa pois; se työmaa tulee olemaan kesken koko minun elinikäni, vaikka eläisin 100-vuotiaaksi, jonka olen muuten uhannutkin tehdä. Aina vain uusia linjoja ilmestyy sinne tänne. Kaupunki on kohta kuin spaghettilautanen.

Jos minulta kysyttäsiin, sanoisin, että rakentakaa mieluummin toimiva lähirataverkko kaikkiin naapurikuntiin ja vielä niidenkin taakse, jotta ihmiset pääsevät nopeammin töihin ja etenkin takaisin kotiin. Ja tehkää siitä semmoinen, jossa kaikki vanhat pysäkit ovat jälleen käytössä. Jäisin pois Amurissa kiitos, tai voisinko päästä Pispalaan tai ehkä jopa Epilään? Kun kuitenkin se perusrata on jo olemassa! Ja sitten junissa olisi henkilökuntaa, joka myisi lippuja ja toisi virvokkeita. Ja ihmiset tervehtisivät toisiaan ja naisilla olisi käsilaukut. Niin sen pitäisi olla! Ja kaikille ainakin kaksi etätyöpäivää viikossa, jotta ei tarvitse koko elämäänsä kitua matkalla töihin ja kärsiä typerissä avokonttoreissa. Kyllä minä tiedän!