Työelämän kaikki tai ei mitään

 

Eli miksi vähempi ei riitä? Tai jotain siltä väliltä? Yhteiskuntarakenne on Suomessa nyt vaan semmonen, että töitä kuuluu painaa viitenä päivänä viikossa sen kaheksan tuntia päivässä. Paitti esim poliisit, joilla on paljon pitemmät päivät ja ihan erilainen työkierto. En kadehdi. Mietin vaan, että mikä siinä on, ettei vähempi riitä ihan normistikin? Ite tähtään siihen, etten ikinä enää tee 8 tunnin päiviä viitenä päivänä viikossa! Siihen vaikuttaa yhä se ikävä väsyminen edellisessä työssäni, siis ennen kuin vaihdoin tyystin alaa. Rakastin sitä itse työtä ja rakastaisin edelleen, mutta tuo 8/5 ja siihen päälle joka päivä kolme tuntia matkoja plus ikävä ilmapiiri. En ikinä palaa siihen. Ennemmin vaikka dyykkaan ruokani ja asun rappukäytävässä.

No sehän se tietysti on, että on pakko maksaa isot vuokrat taikka vastikkeet ja lainat ja mitä kaikkia sitä nyt ihmisellä onkaan maksettavanaan noin yleensä. Ymmärrän sen, mutta en sitä, että jo lähtökohtaisesti työviikot on niitä viiden päivän viikkoja ja päivät kaheksan tunnin päiviä. Arvostan työpaikkoja, joissa on mahdollista valita mitä tahansa tuntimääriä ja joko etä- tai lähipäiviä. Nykyisellä alallani voin tehdä vaikka yhtä tuntia viikossa tai sitten vaikka 70 tuntia, jos siltä tuntuu. Musta on tuntunut tähän saakka 9 tuntia viikossa ihan hyvältä.

Ihmettelen kovasti myös sitä, että joku säädös pakottaa ihmiset tekemään töitä tiettyinä kuukausina ja lomat on pidettävä tiettyinä. Ei siis niin, että minäpä tässä pidän lomani vaikka kuudessa osassa, eli joka toinen kuukausi, vaan juurikin niin, että se neljä viikkoa on ainakin pakko pitää lomakauden aikana. Ihan hemmetin typerää! Jotkut ihmiset on sellaisia kuuden viikon lomailijoita, mutta minä olen eri maata. Jo kouluaikana ahdistuin jo heinäkuussa valtavasti siitä tietoisuudesta, että elokuussa se koulu taas alkaa. Samalla lailla ahdistuisin töistä lomalla ja se ahdistus olisi suunnilleen aina prosentuaalisesti se sama. Eli viimeistään puolivälin jälkeen alkaisi ahdistaa.

Ja sitten matikkaa. Jos loma kestää kuus viikkoa, niin ahdistusta kestäisi kolme viikkoa. Aika ankeeta, vai mitä? Mutta jos loma olisi ripoteltu vaikka viikon jaksoina sinne ja tänne, niin ahdistusta kestäisi about kolme päivää. Paljon mukavampi visio! Sitä paitsi töitä jaksaa painaa, kun tietää että aika pian on edessä joku kiva breikki. Toki se, että jos olisi vaikka taiteilija, niin se taas ei päde ihan täysin näihin laskelmiin. Jos intohimo vie niin vieköön! Joo maalatuttaa vaikka yökaudet, niin maalaa. Se onkin ihan eri asia.

Tässä mietin millä laskukaavalla nostaisin työmäärääni sitten kun palaan töihin. Ansiosidonnaista on vielä jälellä 107 arkipäivän edestä. Se humpsahtaa nopsakasti. Leikittelen mielessäni ajatuksella, että mitä jos kaikilla ihmisillä olis sama tuntipalkka. (Tiedän; ei ole mahdollista!) Sais vaikkapa nettona 50 euroo tunti. Tekiskö se keskimäärin kaheksan tonnia kuussa, jos tekee tuota 8/5 viikkoa. Niin siitä vois sitten laskea paljonko itselle riittäis, jotta pääkin pysyy kasassa eli olis vapaata kunnolla töiden välissä. Vois tehdä viikon duunia ja lomailla kolme. Joka kuukausi. Veikkaan, että aika paljon sairauspoissaolot vähenis ja mielenterveystilastot paranis. Samalla useammalle riittäis duunia. Mutta ei. Eipä tietenkään, niin.

Elämän pelit

Elämän ja työelämän pelit.

Totta hitossa elämässä pitää olla jotain perussääntöjä. Villissä sekopäisyydessä en ainakaan haluaisi elää. Mutta melko hiton sekopäistä ja villiä voi olla niistä säännöistä huolimatta. Sitä kutsutaan ”peliksi”. Joku pelaa omaisuudellaan, toinen ihmissuhteilla, kolmas politiikassa. Mutta se peli, joka koskee lähestulkoon meitä kaikkia ainakin jossain vaiheessa, on työelämä! Ja voin sanoa nyt heti kärkeen, että voi luoja miten inhoankaan sitä kaikkea peliä, mitä työelämässä on tullut vastaan!

Olin hyvin pitkään sinisilmäinen. Luulin, että kaikki ihmiset haluavat pyrkiä elämässään hyvään, ajattelin, että kaikki haluavat olla kivoja ja auttavaisia. Että selkäänpuukotus kuuluu huumepiireihin, hah hah haaa!! Olin NIIN sinisilmäinen, että en edes tajunnut aluksi sitä pelien vyyhtiä. Kun se sitten vähitellen alkoi valjeta, ajattelin että ei tämä voi olla todellista. Luulin pitkään, että se johtuu yhdestä tai kahdesta "hankalasta" ihmisestä. Että kun heistä päästään eroon, niin kaikki on hyvin. Hah hah haaa!!

Erehdyin jopa pariin kolmeen kertaan ajattelemaan, että ahaa NYT ongelma on joku uusi henkilö, kunnes tajusin, että mikään ei muutu, vaikka joka ikinen uusi ongelmahenkilö poistuu näyttämöltä. Ongelman on siis oltava jossain muualla, ehkä rakenteissa? Minä olen ehkä maailman kunnianhimottomin ihminen, enkä ikinä ole haaveillut olevani kenenkään pomo millään tavalla, tai yleneväni mihinkään. Olisin aivan tyytyväinen siellä nurkassa nyhertäessäni omaa ruohonjuuritason työtäni, (joka on minusta aina ihan yhtä arvokasta kuin se ylin pestikin), jos saisin olla rauhassa ja tehdä työni, eikä mikään peli ulottuisi minuun asti. En haluaisi edes tietää niistä! 

On hirveän kuormittavaa märehtiä joka ikinen päivä jotakin pelikuviota, voitte varmaan kuvitella. En oikeastaan edes käsitä mistä siinä kaikessa kulloinkin on kyse. Haluaako joku valtaa? Miksi ihmeessä?! Vai rahaa? Vai vippaako jollain vain muuten päästä? Ehkä luonnevika peräti sotkee kuviot? Jonkun varpaille on astuttu ja aiai kun se on paha! Käsittämätöntä. Ja meidän alalla tämä tuntuu olevan aika yleistä vieläpä. En tajua miksi! Kaiken maailman erikoiset ihmiset niputettu yhteen? Jääräpäät? Taiteelliset? Idealistit? Vai onko meissä sittenkin vähän joka junaan... että sen takia kolisee vaunut yhteen? Voi olla.

Joskus aluksi irtisanouduin kaikista peleistä; en halunnut levittää ilkeitä juoruja, en kuunnella niitä, en vatvoa ja sekoilla. Niin hiton turhaa ajanhukkaa sellainen! Sitten aloin huomata, että olen ulkona kaikesta muustakin. En tiedä uusimpia hyödyllisiäkään juttuja ja uutisia, koska minulle ei kukaan kertonut, koska en halunnut olla mukana. No perhana! Mietin asiaa hetken ja päätin astua viivan sisäpuolelle. Ollaan sitten vähäsen siellä niiden maailmassa, koska hankalaahan on, jos en ikinä saa tietää mitään asiallaistakaan asiaa, tai sellaista joka auttaisi ymmärtämään muita. Pakko siis mennä vähän mukaan.

Ja niin sitä sitten mennään! Olen ollut enemmän tai vähemmän keskellä kaikenlaisia draamoja. Tai niin keskellä kuin voi olla, luomatta niitä tahallaan itse. Koettanut viheltää peliä poikki. Yrittänyt joka tapauksessa olla se ystävällinen ja avulias ja kohtelias työkaveri. (Ja kiristellyt hampaita siinä sitten.) Yrittänyt saada muutkin ymmärtämään, että samaan hiileenhän me tässä puhalletaan! Että ei kannata riidellä keskenään, kun tärkeätä on, että tehdään vaan tää työ sitä koskevien sääntöjen mukaan. No, onnistuiko? Hah hah haaa!! Meillä käytetään paljon projektityöntekijöitä. Turha varmaan sanoakaan, että moni heistä pyörittelee silmiään epäuskoisena ja häipyy koskaan palaamatta, heti kun mahdollista.

Mutta voi olla toisinkin. Olen ollut myös sellaisessa työssä, jossa koko porukka on kuin perhe. Jokainen rakastaa juuri sitä duunia ja juuri sitä projektia. Jokainen on yhtä innostunut joka ikinen päivä aamusta iltaan. Jokainen haluaa jakaa kaikki uudet työasiat kaikkien muiden kanssa ja kesken työpäivän moni nousee seisomaan ja huutaa koko porukan koolle, jotta voimme ihmetellä uusia asioita ja kaikki olla siitä niin huikean onnellisia ja innoissamme, että sitä ei voi uskoa, ellei itse koe! Jossa työkaverit järjestävät bileitä ja pitävät yhteyttä ja ovat kuin perhe vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Niinkin voi olla, miettikääs.

Aika hyytävää oli, kun tajusin joskus, että tämä kaikki paska ihmisten välinen pelaaminen alkaa jo tarhassa. Siellä se kuulkaas juurikin alkaa. Ja päättyykö se joskus? Ei se pääty! Se jatkuu vanhana siellä hoitokodissa ja vanhainkodissa edelleen. Olen omin silmin nähnyt miten se nytistää ihmisen siellä elämän viime metreillä. Ihmisen, joka on aina halunnut olla vain avulias ja iloinen ja kiltti kaikille. Sielläkin se joku kusipää tulee tuhoamaan pisteliäillä kommenteillaan sun pientä elämää, joka ei ole enää muuta kuin iloita kun aurinko paistaa ja että voi juoda kahvikupposen ja lukea hyvää kirjaa. Sielläkään et ole turvassa. Ihan järkyttävää.

Mihin peleihin sä oot törmännyt?