Aika kurja yö takana

 

Kaikki meni kohtuullisesti aina eilisiltaan saakka. Siksi en ottanut särkylääkettäkään luusärkyihin (kun niitä ei oikeastaan ollut), en unilääkettä (kun olin jo valmiiksi tosi väsynyt), enkä kauheasti varautunut muutenkaan kurjaan yöhön. Vaan sepä sitten tuli ihan ryminällä. Aluksi olin nukkumaan mennessä kuumissani, joten vähensin vaatetta ja käpristyin vaan peiton alle. No, arvaahan sen, että sitten piti taistella kylmyyttä vastaan! Meni hyvä tovi, ennen kuin jaksoin pukea pipon ja pörrösukat ja niin edelleen uudelleen päälleni. Yökötysoireita voi tulla myös yöllä, joten koetin kaapia peittoa pois kaulalta, koska kaikki pienikin kangas häiritsee aika paljon kaulan seutuvilla. No sitten alkoi tulla niitä hemmetin luusärkyjäkin. Reisiluihin ja lantioon, sillä tavalla aaltoillen ja vatvoen. En jaksanut ottaa lääkettä siltikään, kun ajattelin, että kyllä se siitä, kunhan nukahdan. Vaan unikin temppuili ja sain nukuttua vaan ihmeellistä kevyttä unenriekaletta koko yön. Lopulta näiden oireitten kanssa taukkaillessa tuli vielä vatsakipuja, kun suoli alkoi toimia ummetuspäivien jälkeen. Siis niin Great!!

Aamulla jaksoin viimein hapuilla kipulääkkeen kitusiini ja odotin puolisen tuntia sen vaikutusta, joka sitten kestikin noin tunnin. Ihan uskomatonta, miten tympeetä odotella lääkkeen vaikutusta ja lopulta huomata, että koko pirun tabletti on aika yhdentekevä. Vaikka sen pitäis olla ”kovaan kipuun”! Turhauttavaa. Yleensä nämä maanantai- ja tiistaipäivät on pahimmat torstaina otetun syton jälkeen. Mutta vähä epäreilulta tuntuu, että joku sanoi viimeksikin sytohuoneessa, että ei hänellä ole ollut juuri mitään oireita. Ja toisaalta joillakin on paljon pahempiakin oireita kuin mulla, elikkä jossain keskimaastossa tässä ollaan. Hiisi vieköön!

Laukkuja, osa 26

 

Pieni metallilankainen käsilaukku tänään. Päällyskangas on karkeaa, koska siinä tosiaan on metallilankakudosta ja metalliketju sopii lookiin erinomaisesti. En ole ihan varma onko tämän joku kätevä tekijä tehnyt ihan itse joskus, mutta se voi olla mahdollistakin. Mulla laukku on ollu 1990-luvulta saakka, seinällä roikkuen ja joskus jossain juhlissa mukana ollen.

Laukun leukakiinnike ei oikein pysy kunnolla kiinni, eikä näitä metalliosia uskalla juuri väännelläkään. Mutta kyllä se sen verran toimii, että sitä uskaltaa käyttää. 

Sisällä laukussa on lohenpunainen hyvin kaunis vuorikangas ja yksi rypytetty sivutasku. Laukun sisällä on aina (minun aikanani) ollut pieni nepparikiinnitteinen kirjekuoripussukka, ties mille alun perin? Käyntikortille? Ja sitten myös matkamuistopeili, jonka taustakankaaseen on painettu kultainen poro ja teksti ”Oulu”. Alkuperäisiä nämä laukun lisäaarteet tuskin ovat, ellei sitten eri kankaasta tehty pussukka, koska väri natsaa kuitenkin niin hyvin. Suloinen laukku saa jatkaa oloaan kokoelmassani edelleenkin.

Hotelliviikonloppu

Mietimme miehen kanssa, että jaksanko heti syton jälkeisenä viikonloppuna lähteä hotellimatkalle, mutta tulimme aika pian siihen tulokseen, että sama se missä sitä makaa ja kipuilee. Pakkasin lääkelukujärjestyksen ja kassillisen lääkkeitä mukaan ja niillä mennään. Eilen ja tänään mulla on suurimmat lääkemäärät popsittavana, eikä niitä kaikkia kellonaikoineen voi muistaa ilman erillistä ”sytoviikon lääkelukujärjestystä”, jos joku siis ihmetteli, että mistä lukkarista hörisen. Paljon on mukana lääkkeitä myös varmuuden vuoksi ja olenkin ottanut monia etunenässä, jäämättä ootteleen kipua tai muuta pahaa oloa. Nyt tuntuu, että toistaiseksi tää systeemi on toiminut. Lähes ainoo oire on käsien kuumottelu. (Ja perhana kun tuotakin sanaa käytetään nykyään aivan järjettömissä merkityksissä, esim ”jännittää”… ei ihme, että sukupolvien kuilu kasvaa teennäisestikin, kun sanoja munklataan ties kuinka ja mihin suuntaan!) Kuumottelu on kuulkaas nuorisolaiset lämmön tai kuumuuden fyysinen tunne ja sillä sipuli.

No hotellista sitten; tää ei ole valittu sillä perusteella, että ’onpas ihana paikka, mennään tonne vähä nauttimaan’, vaan miehellä on lähimailla omaa menoa ja mä en halunnu jäädä yksin kotiin. Joten hotelli on just semmonen, jota en tarkemmin katsoen olisi edes valinnut, jos oikein tarkkoja ollaan. Nykyään pelkään esim luteita joka paikassa, enkä todellakaan laske laukkuja lattialle hotellissa! Sillä mitä on vesivahinko muka luteiden rinnalla kotona? Se on pikkujuttu! Luteita en oo täällä havainnu, mutta juuri luin, että hyvissäkin hotelleissa niitä voi Suomessa nykyään olla. Että sillä epäluulolla ollaan liikkeellä. Luteiden myrkytys meidän tavaramäärillä olis painajainen, joka tuskin onnistuis ja pahimmillaan pitäis luopua kaikista huonekaluista - vai missä ne pakastais tai saunottais? Hyi hitto!

Mutta muuten tämä hotellihuone on vähän ankea. Näkymä lasitetulta parvekkeelta suoraa parkkipaikalle. Pieni minibaari (tyhjä, täytin omilla eväillä), ei mikroa, ei vedenkeitintä (hei eiks ne kuulu nykyään kaikkien hotellien varusteisiin?!), yksi pieni pehmustettu tuoli, ei matkalaukkutasoa, yksi hyvin pieni pöytätaso ”kokoa yöpöytä”, ja yksi pieni yöpöytä. Vaatekaappi ja erillinen henkaritanko sentään löytyy. Ja televisio. Kaipaan omaa moottorisänkyä ja omaa ergonomiatyynyä, joka unohtui ottaa mukaan. No, viime yö meni silti ihan mukavasti, vaikka lääkkeistä johtuen mulla onkin välillä tosi kuuma. Säädettiin illalla lämpötila kolmoselta kakkoselle. Luojan kiitos sellanen vaihtoehto huoneessa oli! Yleensä hotelleissa on röykkiö pehmeitä isoja tyynyjä, mutta täällä on yksi pieni tyyny, joka melkeinpä naurattaa, koska nojaile nyt siihen sitten, kun katot telkkua. En tiedä huvittaako lähteä ulos koko päivänä, mahollisesti ei. Joten katon telkkua, bloggailen, keikun netissä ja luen Ichigo Ichie:tä. Semmosta tänne tänään. Mukavaa viikonloppua folks!

4. sytostaattipäivä

Dosetakseli + karboplatiini

Täällä sitä taas istutaan. Sytopolilla, kanyyli kädessä ja syto tippumassa suoneen. Piikitys meni tosi hyvin ja kuulin (nyt ekaa kertaa) että on mahdollisuus saada joku puudutuslaastarikin, jos on kauhee piikkikammo! Miks ne ei sano näitä heti, vaan vasta kun puoliväli on ylitetty?! Sitä laastaria varten pitää olla paikalla puoli tuntia aikasemmin, mutta kelataksilla niin käykin yleensä. Tänään olin vieläkin aikasemmin, joten menin sairaalan kahvioon mässäileen kakkua ja smoothia. Nyt kun vielä voi!

Psykiatrinen hoitaja, vai mikä hän oli, keskusteli tänään mun kanssa. Totesimme yhdessä, että mun henkinen vointi on nyt parempi kuin viimeksi. Käytiin siinä läpi yleiset kuulumiset vesivahinkoja myöten ja sen tuomat hyvätkin puolet (uusi huonekalujärjestys ja poistot). Että kyllä se pilven hopeareunus aina löytyy. Tai että ei ole niin kaukaa haettu, kun tunnen itteni joskus kissaksi, joka putoaa aina jaloilleen. Siis sen alkuhämmennyksen jälkeen.

Lääkärikäynti

Kävin lääkärissä tänään. Tää oli eka käynti sytostaattien alettua, eli ei näitä turhan tiuhasti ole. Kuulemma seuraava on viimeisen syton kohdalla ja sitten kolmen kuukauden välein seuranta. Ja mulle on suunniteltu hormonaalista ylläpitohoitoa sytojen jälkeen, estämään uusimista. Kuulin tästä ekaa kertaa. Mun syöpäantigeenilukema on laskenut kolmen viikon takaisesta 61:sta 49:ään.

Muuten en oikeen tykänny tästä lääkäristä. Joka kerta on eri lääkäri, mutta tää oli kyllä jotenkin pohjanoteeraus. Ei kuunnellu mua, keskeytteli, ymmärsi väärin, väitti vastaan. Ylipäätään jäi semmonen olo, että hän ei ollu kauheen kiinnostunut. Eikä halunnu selvittää asiaa, josta ei ollu kuullutkaan. Vähän latisti muakin. Olin etukäteen tehny listan kysymyksiä, joita pitää muistaa kysyä, mutta jätin jotain kysymättä, kun hän oli vähän negatiivinen. Tajuaakohan kaikki lääkärit olevansa palveluammatissa? En ihmettele jos joku hautoo itekseen sairauksiaan, jos kerta toisensa jälkeen joutuu lääkärin taholta latistetuksi ja vähätellyksi.

Yhtään ei huvittais…

 …tää viikko, kun ohjelmassa on verikoe ja lääkärikäynti ja neljäs sytostaatti! Olo on ku teuraalle menossa ja kaikkein mieluiten vetäisin peiton korvien yli ja jatkaisin unia maanantaista sunnuntaihin. Ja muuten; jos jotain hyvää siitä vesivahingosta tuli, niin ainakin saan nyt paitsi mööbleerattua huoneen uuteen uskoon ja sitten saan tehtyä ison määrän poistoja! Se tuntuu mahtavalta edelleen!! Ja nyt huomaan myös, että kuntoni on reipastunut, kun olen joutunut vähän punnertamaan ja kantamaan tavaraa joka päivä. Ehkäpä silläkin oli sitten tarkoituksensa.

Odottavan aika on pitkä, eli oottelen tässä niitä syöpäantigeeniarvoja. Ne ei tuu labrasta automaattisesti puhelimeen, vaan mun pitää kysyä ne erikseen hoitajilta, jotka aikataulunsa mukaan ehkä vastaa tänään, ehkä ei. Muuten veriarvot on aika loogisia. Kaheksasta arvosta viisi on nätisti viitearvojen sisällä ja kolme muuta jonkun verran koholla, johtuen stressistä, lääkityksestä ja sairaudesta.

Tuntuu tyhmältä ja edelleen oudolta, että elämä pyörii lähinnä vaan sairauden ympärillä. Kaikki tekeminen suunnitellaan niin, että missä kohtaa kalenteria on sytoviikko ja missä ne todennäköiset huonon olon ajat. Josta tulikin mieleen, että multa kysytään edelleen, että koska mun sädehoito alkaa. Kerrataan siis. Ennen mäkin luulin nimittäin, että ensin leikataan syöpä, sitten tulee sytot ja sädehoito, mutta eihän se ole ollenkaan niin. Joskus syöpäpotilas saa itse valita leikataanko vai sädetetäänkö. Joskus pelkkä leikkaus riittää. Yleensä jos leikkauksessa saadaan näkyvä syöpä hyvin pois, annetaan perään jonkun verran sytoja mikroskooppisen syöpäsolupopulaation nujertamiseksi ja se on siinä. Niin mulla siis on. Ja joskus ei voida leikata (esim jos syöpä on hankalassa paikassa isojen verisuonten vieressä tms) vaan silloin sädetetään ja mahdollisesti annetaan sytojakin. Hoito riippuu aina syövästä, sillä ne on kaikki erilaisia! Hoito riippuu myös henkilöstä (yleiskunnosta ym), syövän laadusta ja levinneisyydestä. Ja varmaan vielä monista muistakin asioista, veriarvoista kenties? Joten tämä on aika yksilöllistä hommaa. Vitutus on varmaan kuitenkin kaikilla sairastuneilla aika yhteistä.

Viikonloppurutistus

 

Huojuvilla voimilla aikamoinen rutistus saatiin tehtyä viikonlopun aikana! Molemmilla selkä vähän ärtyi moisesta, mutta ei mitenkään vakavasti. Ongelma ei niinkään ole se, että mihin tavarat, vaikka kekseliäisyyttä se kysyykin, vaan se, että miten jaksetaan tää kaikki. Nokkakärryillä tietysti painavimmat, mutta on siinä silti rehaamista.

Mutta älköön kukaan luulko, että huone on vielä tyhjä! Kuvassa näkymätön toinen puoli on lähtötilanteessa, eikä mikään minimalistin asetelma. Tällä hetkellä inhoan niin paljon röykkiöitä, että pimahdan jos tähän ei saada rempan jälkeen tolkkua!

Poistan siis päästävedettävän yli sata vuotiaan sängyn, sekä tuolla kuvassa näkyvät päällekkäin pinotut vintage-kirjoituspöydän laatikostot. Vein eilen paperinkeräykseen varmaan puolen metrin pinon sisustuslehtiä ja voi että se kevensi olotilaa! Jätin ne mahdollisimman näkyville pinon päälle, jotta joku voi dyykata, jos haluaa. Lisää aion poistaa lehtiä, kunhan ehdin lajitella niitä. Miksi ihminen on tämmönen epälooginen sekopää? Ensin haalitaan ja sitten poistetaan. Voi jösses!

Laukkuja, osa 25

 

Tänään esittelen pikkuruisen ja mielestäni muita vanhemman käsilaukun. Laukku on tummanruskeaa tekonahkaa, mutta ei muovia kuten uudemmat tekonahat, vaan kangas on päällystetty jollain ohuella nahkaa muistuttavalla kerroksella.

Laukun kahvaa on korjailtu hellyttävän kömpelösti ompelemalla. 

Sisällä laukussa on neljä lokeroa ja musta kangasvuori, paitsi yhdessä lokerossa, jossa on nahkavuori. En tiedä miksi, mutta tästä laukusta tulee minulle jotenkin vahvasti mieleen 1930-luku, vaikka voi laukku varmaan olla vanhempikin. Näen mielessäni ruskeaan pukeutuneen hattupäisen naisen, joka lähtee asioille laukkuineen. Ehkä pienestä hellahuoneesta jossakin isossa kaupungissa? Minä olen omistanut laukun lähes 30 vuotta, mutta en ole käyttänyt sitä, koska se on aika heikkokuntoinen. Sen suloisuuden takia olen pitänyt sitä joskus seinällä koristeena.

Kipin kapin

Minään päivänä en ihan pysy suunnitelmissa nykyään. En siis eilenkään päässyt sinne vaatekomerolle asti, vaikka se oli lyhyen ToDo-listan yksi ohjelma. Huolestuttavaa, sillä aika rientää ja pian huoneiden pitäisi olla tyhjät. Sanoisinpa jopa, että älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon; eli inventoikaa tavaraa ja laittakaa ylijäämä kiertoon, koska sitten kun joku katastrofi - tai vaikka muutto - jysähtää niskaan, niin kaikki on monikertaisen hankalaa. Sitähän minä tässä nyt teen, kahta asiaa yhtä aikaa.

Tosin voi käydä niinkin, (kuten eilen) että poistin kymmenkunta ankean näköistä keittokirjaa ja hetken kuluttua löysin kellarikäytävästä muovipussin, joka oli täynnä kirjoja! Mitäs nää on… kattelin niitä ihan ällistyneenä. No, olin hankkinut ne Myllykoskelta heinäkuussa. Olin ihan unohtanut! Siinä leikkausjännityksessä ja syöpäpaniikissa ei kyllä paljon muutakaan ole mieleen jäänyt kesän ajalta. No joka tapauksessa tavaran määrä näyttää olevan vakio! Se vähän lannistaa tälläsellä hetkellä. Senkin takia kannattaa himmata haalimista ja tehdä inventointeja tämän tuosta. Näin mä sen näkisin. Ja tänään käyn sen vaatekaapin kimppuun. Ja pitäisi myös siirtää se norsun kokoinen Billnäsin kirjoituspöytä toiseen huoneeseen. Kömpiä sen alle, ruuvata kuluneet ruuvit auki, purkaa osa osalta ja sitten siirtää. Kerron maanantaina miten meni, että onko huone tyhjempi vai itkenkö keskellä eteisen lattiaa koko ens viikon.

Lokakuista arkea

Minulta on kysytty viime päivinä paljon, että miten voin. Kiitos kysymästä, voin itse asiassa yllättävän hyvin! Neuropatiakin on hellittänyt viimeisen hyökkäyksensä ja oikeastaan ainut ero normaaliin on hengästyminen ja yleinen väsyminen aika helposti. En juurikaan käy ulkona, vaikka ehkä pitäisi. Mutta olen jaksanut tehdä ruokaa, suunnitella sisustusta ja poistoja, kanniskella tavaroita, jopa huonekaluja. Kantamiskieltohan poistui jo syyskuun alussa.

Iltaisin ahmin japanilaisia juttuja. Vähän japanilaista filosofiaa ja ajatusmaailmaa, sitä miten he kunnioittavat toisia ihmisiä, tapoja, esineitä, tekemistä. Mietin miten soveltaisin (ja useassa kohdassa sovellankin jo) sitä omaan elämääni. Japanilainen uskonnollis-filosofinen ajatusmaailma on minusta kiehtova; he elävät monen uskonnon arkea. Syntymäjuhla, häät, hautajaiset voidaan kaikki juhlia eri uskonnon rituaalien mukaan. He eivät vaikuta tiukkapipoilta. En tiedä riitelevätkö he somessa, niin kuin monet muut (ehkäpä), mutta heistä on fiksua kuunnella ja antaa toiselle tilaa, vaikka olisivat aivan eri mieltä asioista. Sellaista kaipaisin esimerkiksi politiikkaan ja moneen muuhun tilanteeseen. Entä jos elokapinalaiset toteaisivat, että sinulla autoilija on varmasti tosi hyvä syy ajaa tässä, minä lähden opiskelemaan, jotta voimme tulevaisuudessa tehdä tieteen kautta paremman maailman?

Tämän päivän aloitin käymällä läpi kaikki seitsemän joulukeittokirjaani. Ajattelin, että niissä voisi olla poistovaraa, mutta eipäs ollutkaan. Ne kaikki olivat edelleen yhtä kiinnostavia kuin aina ennenkin. Säilöntäkirjat kävin myös läpi, eikä niissäkään ollut nokan koputtamista. Ajattelin vielä vähän silmäillä kriittisesti konttorin kirjahyllyn keittokirjoja ja sitten raivautua henkarikaapin takimmaisen tangon vaatteisiin. Ne vaatteet olen laittanut johonkin ihmeelliseen odotustilaan, enkä käytä niitä ollenkaan. Voi olla mielenkiintoisia löytöjä luvassa ja mahdollisesti poistoja riemullinen määrä. Komeroon olisi joka tapauksessa hyvä saada tilaa, jotta saan tyhjättyä konttorin liinavaatekaapiston. Sanomattakin on selvää, että käyn niitäkin kriittisesti läpi.

Poistoja, lunta ja suunnitelmia

Nyt on siinä rajoilla, että kehtaanko ees paljastaa, mutta menköön. Seuraava lehtipino, jonka löysin (yllätyin) ja inventoin, oli Gudrun Sjödenin vanhat kuvastot! Siis herttileijaa miten kauheesti niitä kertyy! Oon alkanu tilailla Sjödeniltä vaatteita joskus 2004 ja kun joka vuosi tulee vähintään 5 lehteä, niin kertyyhän niitä toki. Oon kertaalleen tehny niistä poistoja kauhealla tuskalla, mutta nyt meni hermo. 77 kataloogia on jo semmonen määrä, että se vie ihan oikeesti tilaa! Selasin jokaisen läpi, koska sokkona en halunnu kaikkee työntää roskakuiluunkaan. Sjödenin kuvastot on välillä vaan aivan tolkuttoman kauniita ja niiden kuvien takia halusin muutamia säästää vielä. No tarkan harkinnan jälkeen päädyin säästään vielä 18 lehtee eri vuosilta ja loput lähtee ulos talosta. Mikä helpotus!

Oon lakannu popsimasta melatoniinia. Ajattelin, että nyt mun stressitaso ei oo enää niin karmee kuin kesällä, eikä mun tarvii herätä aikasin, joten miks en vaan antaisi unen olla luomua. Jonain yönä nukun neljä tuntia ja seuraavana kymmenen. Nyt kun voin niin tehdä, niin se tuntuu luksukselta. Syton jälkeen kaikki menee päälaelleen viikoksi, mutta se onkin sitten asia erikseen. Tänään nukuin ihan nallena lähemmäs puolta päivää. Kun kömmin alakertaa, sain iloslaagin! (Se on semmonen lapsenomainen hepuli, kun tekis mieli hypähdellä ja kiljahdella - ehkä tein, ehkä en…) Ulkona nimittäin satoi lunta! Jee, ensilumi, ensilumi!! No joo, tiedän ettei sitä lasketa, kun ensilumelle on joku tylsä ja typerä virallinen kriteeri. Melkein näen Pekka Poudan konttailevan nurtsilla mittatikun kanssa ja pudistelevan päätään, että ei ole ensilumea tämä. Ihan sama, ekaa kertaa kuitenkin täälä satoi lunta nyt ja menin ihan sekasin onnesta. Kuin lapsena! Tätäkö on, kun sanotaan, että älkää hukatko lapsenmieltänne?

Tiedättekö - ja varmaan tiedätte - kun vituttaa niin paljon, että tekis mieli kuristaa joku? Ei tarvii ryhtyä toimeen, mutta se tunne! Mulle käy siis aina sillai, että kun jysähdän tuohon tilaan ja kärisen siinä jonkun aikaa - joskus tunteja, joskus päiviä - niin sitten rauhoitun ja keksin tilanteesta jotain hyvää ja käännän sen voitokseni. No nythän tämä meidän oma pikku niagara on se juttu, että vaikka konttorin katosta lotisi vettä pitkin tanhuvia, niin nyt oon jo jaloillani tässä taas. Oon keksiny, että hitto vieköön, nythän mä voin järjestää sen huoneen huonekalut uudelleen!! Billnäsin kirjoituspöytä, joka on tönöttänyt paikoillaan 15 vuotta kuin norsu, lähtee todellakin nyt ikkunan edestä toiselle seinälle! Joten jatkossa ikkunat voi pestä kunnolla ja niitä voi jopa availla ja kaikki on helppoa! Laitan ikkunan eteen papan tekemän pöydän ja kaksi nojatuolia. Ja samalla laitan kaiken muunkin uudella tavalla. Siirrän Matildan arkun suojaan konttorin takanurkkaan. Olkkarin ovensuussa se on ollu vaaravyöhykkeellä kun vieraat meinaa istua siihen tai tömäyttää siihen laukkunsa tai mitä ikinä. Ei tarvii enää saada slaagia sen asian takia. Oon kuulkaas mittaillu huoneen seiniä ja huonekalujen kokoja ja laskimen kanssa pohdiskellu miten mikäkin mahtuisi. Poistan yhden yli sata vuotta vanhan päästävedettävän sängyn (haluaako joku hakea?) ja sen tilalle tulee pikkusen lisätilaa myös. Ihan tosi innostavaa!

Joululehdet - apua!

 

Koska täällä pitää ajatella vesivahinkorempan takia miten tämän huonekalukarusellin järjestelee, jotta evakkoon tuodut huonekalut saa jotenkin mahtumaan jonnekin, päätin kurkata Matildan kapioarkkuun. Se on hankalassa paikassa olohuoneen ovensuussa ja päätin siirtää sen ruokapöydän alle turvaan. Siksi se piti siis ensin tyhjätä, jotta se ei ole siirrettäessä niin painava. Ja sen sisällä oli joululehtiä! No se ei tietysti ollu mulle mikään yllätys, koska siellä on niiden paikka, mutta se määrä oli vähän ahdistava!

Tässä yläkuvassa on kahdessa pinossa joululehtiä aina 1990-luvulta lähtien. Voi ahdistus! Mähän rakastan joulua ja selailen joululehtiä joka joulukuu, mutta tätä määrää ei edes jaksa selata läpi. Ensimmäistä kertaa päähän pälkähti ajatus, että voiskohan niistä poistaa osan? Ja koska olen ihme nysvääjä, aloin sitten siinä kaiken kiireen keskellä ihan rauhassa selata lehtiä yksi toisensa jälkeen. Melko äkkiä olin onneksi kuitenkin selannut jokaisen lehden läpi ja läjittänyt ne sen mukaan, saanko niistä sellaisen mukavan joulufiiliksen vai onko ne vaan vähä tylsiä ”menettelee”-joululehtiä.

Yllätys itselleni oli valtava, kun poistopinosta muodostui näin valtava (alakuva) ja kaiken lisäksi poistaminen oli ihan helppoa! Säästöön jäi vielä sellaisiakin, jotka ei muuten puhuttele, mutta niissä on joku hyvä resepti, eli kun joulukuussa vielä selaan lehtiä uudelleen, osa poistuu vielä niistäkin. Reseptit talletan toki ensin reseptivihkoon. Tuo poistopino oli siis yli kolmannes kokonaismäärästä, enkä olis ikinä arvannut kykeneväni siihen! Aluksi pidin tavoitteena poistaa neljänneksen ja näin siinä sitten kävi! Oon niin ylpee itestäni! Onkos sulla joululehtiä? Säilötkö niitä vai tuleeko joka joulu uudet ja heität vanhat pois? Olis kiva kuulla teidän suhdetta tälläseen asiaan. Mun tavarasuhde hipoo sairautta, mutta mulla on aika vahva parantumisfiilis tällä hetkellä. Se on parhautta!

Tavaraähkystä poistokoukkuun

 

Mä luulen, että viimenen niitti mun tavaraähkylle oli se, että vesi solisi tämän huoneen katosta lattialle muutaman tunnin ajan tässä joitakin päiviä sitten. Nyt on vahvemmin ku ikinä semmonen olo, että voi luoja mä oon niin väsyny kaikkeen pursuavaan tavaramäärään! Mun identiteetti oli pitkään keräilijä, haalija, pelastaja. Muutama vuosi sitten aloin väsyä kaikkialla notkuviin tavarapinoihin. Siihen kuljettu tie on ollu pitkä ja kiemurainen. Ihan ekan kerran kun muutin omilleni, mukana oli olkalaukku ja matkalaukku. Sillai ei tietysti voi oikeen elää, joten jokainen tajuaa, että hankintoja piti tehdä aina kun mahdollista. Plus sitten se, että oon aina rakastanut vanhoja esineitä, aina. Siis niin pienestä tenavasta lähtien, kuin mahdollista. Siskon 1950-luvun lelut oli aina hienompia kuin oman ajan leluni. Museoon isä vei meidät kun olin ehkä kuus tai seitsemän ja olisin halunnut jäädä asumaan sinne vanhaan pohjalaistaloon.

Tartuin aina tilaisuuteen, kun joku heitti jotain pois ja saatoin pelastaa. No, kun sitten muutettiin miehen kans kahdesta kerrostaloasunnosta (kaksio ja kolmio) tähän taloon 15 vuotta sitten, luultiin, että tila riittää loppuelämän holtittomalle keräilylle. Tässä on kellarissa takkahuone plus varastotilaa, keskikerroksessa ruokailuhuone, konttori ja olkkari, (keittiön, eteisen ja lasikuistin lisäksi) ja yläkerrassa kolme huonetta plus aula ja iso kylppäri ja lapekomerot neljässä kohdassa. Eli tilaa loppuelämäksi kahmia kaksin käsin, niinpä niin.

Sitten oli muutamia tapauksia, jotka alkoi keikauttaa tätä vaakaa yhä enemmän vinoon. Anopin muutto palvelutaloon, mun vanhempien kuolema puolen vuoden välein, anopin mökin myynti ja anopin kuolema. Yhtäkkiä meillä oli hallitsematon määrä tavaraa omien lisäksi, vaikka kumpikaan ei oltu ainoita perillisiä. Molempien vanhemmilla oli hirveä määrä tavaraa. Nyt meillä on enemmän kuin hermo kestää, vaikka osa tavarasta on viety roskiin, kirpparille, hyväntekeväisyyteen, tutuille…

Ja minähän aloitin tän vuoden alussa poistoprojektin, jonka jälkeen aloin katella kriittisesti kaikkea muutakin. Montako hametta sitä ihminen tarvii? Täytyykö kaapissa olla sylyksittäin vaatteita, joissa hehkuu tulikirjaimin ”vielä mä näihin mahdun”? Kuinka paljon tavaraa saa mukaan taivasten valtakuntaan? Ilahtuuko perilliset (ihan oikeasti) siitä kaikesta mikä mulle on arvokasta? Nyt on tultu siihen, että poistan joka viikko jotain. Kirjoja, laukkuja, vaatteita yms ja se tuntuu niin hyvältä, että voin ehkä sanoa lonksahtaneeni sellaseen tilaan, jota voi kutsua jo melkein poistokoukuksi. Ei holtitonta poistelua, mutta tähtäys siihen visioon, joka mielessä on, että olisi joskus väljää ja ahdistamatonta, mutta silti kaikki tarpeellinen.

Jos nyt saisin käydä sanomassa nuoremmalle itselleni jotain, niin se olisi, tämä; ”jos sulla on mukavasti tilaa ja kauniita esineitä sopivasti, niin lopeta uusien hankkiminen NYT. Koska jos sä jatkat, niin kohta sulla on ongelma, kohta sulla ei enää ole tilaa, kohta mikään ei näytä  kivalta, kun joka paikka on tukossa tavaraa! Haluatko puolet elämästä haalia ja sitten loppupuolen poistaa hiki hatussa? Eikö olisi mukavampi soljua kauniisti keskivaiheille ja nauttia elämästä sopusuhtaisesti?” Tämän mä sanoisin ja vetäisin turpaan jos en kuuntelisi itseäni.

Satun haaste

Ihanaa, pitkästä aikaa joku haaste! Kukkapilli-blogin Satu julkaisi hauskan haasteen, johon toki tartun mielelläni! Olinkin jo oikeestaan unohtanut sellasen asian kuin blogihaasteet, vaikka itekin oon joskus semmosen väsännyt.

1. Jos sinun olisi pakko osallistua johonkin tosi-tv-ohjelmaan, mihin ohjelmaan osallistuisit?

Jaahas, mitäs niitä nyt sitten onkaan… master chef - olis kyllä ihana, mutta ne naurais mut suohon heti ovella, kun en osaa kuin yhden reseptin ulkoa ja kaikkia muita sävellän oman mielen mukaan. Amazing race vois olla parempi. Vaikka mun kunnolla ja korkeenpaikankammolla tippuisin jo heti Helsingissä. Tai viimestään sillon, kun pitäis syödä jotain ötököitä! Mutta jos olis pakko niin sinne osallistuisin. Tai ootas - ehkä kuitenkin Huvila & huussi! Onhan sekin reality, eiks oo? Meidän mökillä olis niin paljon tekemistä, että tuo olis jopa ihan realistinen!

2. Oudoin uni, jonka olet viime aikoina nähnyt?

Just hiljattain näin unta, jossa juttelin isän armeijakaverin kanssa. Se oli kuitenkin ehkä jopa mua nuorempi tyyppi ja unessa isä oli jo kuollut ikämiehenä. Unessa pohdittiin pitkällisesti sitä miksi isä inhosi kaakaota; kun se inho oli alkanut armeijassa. Yritin udella, että mitä tapahtui ja miten isä reagoi jne. Vastaus jäi jotenkin sumeaksi, mutta siinä käytiin läpi van houtenit vastaan nämä makeammat kaakaojauheet. Oltiin yhtä mieltä siitä, että ainut oikee kaakao on se van houten paljolla sokerilla ja maidolla. Ei uni oudoimmasta päästä, mutta lähiaikojen oudoin.

3. Kuka tuntee sinut parhaiten?

No onhan se eittämättä mun mies, joka on tuntenut mut 22 vuotta ja yhdessäkin ollaan asuttu 15 vuotta. Me ajatellaan monesta asiasta tosi samalla tavalla, tunnetaan toistemme historia ja napataan harva se päivä toistemme ajatukset, ennen kuin toinen sanoo niitä ääneen.

4. Mikä on vahvin aistisi?

Hmmm, hämmentävä kysymys, sillä nykyään mun hajuaisti on kumman herkistynyt, mutta sanoisin silti, että makuaisti. No nyt ainakin kymmenen kaveria huutaa yhteen ääneen, että ei voi olla, kun sä syöt älyttömästi chiliä, etkä maista mitään muuta. Vastaan silti että maku!

5. Jaa joltakin matkalta jäänyt kiva muisto.

No me oltiin muistaakseni vuonna 2006 rajan takaisessa Karjalassa, jossa yövyttiin mummojen luona. Yksi mummo tarjosi koko bussilastilliselle ruoat ja meidän opas kehotti olemaan ottamatta mummon sienikastiketta, kun mummolla on huono näkö ja joskus oli jollekin turistille käynyt niin, että pieni myrkytyksen poikanen oli iskenyt. Minä ja mun mies mentiin viimeisenä ottamaan ruokaa ja oli tosi kova homma olla ottamatta sienikastiketta, kun mummo oikein sydänjuuria myöten tyrkytti sitä. Kukaan meitä ennen ei ollut ottanut kyseistä kastiketta ja mummo oli jo ihan ihmeessä. Pysyttiin lujana - ja hengissä.

6. Pelkäätkö vanhenemista?

En yhtään! Mutta sairauksia ja sairaalaa kyllä. Kitumista ja kärsimystä etenkin. Vanhuus ja kituminen ei mitenkään automaattisesti kuitenkaan kuulu yhteen, joten vanhuus on ihan ok. Harmaat hiukset on kauniit, enkä ole ikinä ymmärtänyt miksi ryppyjen takia pitäisi olla hysteerinen. Mun idoli on 112-vuotiaaksi elänyt Maija Rothovius, joka oli 104-vuotiaaksi saakka topakasti sitä mieltä, että joka päivä pitää ulkoilla, satoi tai paistoi!

7. Onko sinulla jokin bucket list, eli lista asioista, jotka haluat tehdä tai saavuttaa elämäsi aikana?

No olen kyllä miettinyt sellaista listaa, että missä haluaisin käydä vielä tässä elämässä, mutta en tainnut koskaan väsätä sitä mihinkään ylös. Eli epämääräinen hahmotelma tyyliin ”Japani, Kanada, Skotlanti, Pariisi, Pietari, Viipuri…”

8. Mikä on paras neuvo, jonka olet saanut elämäsi aikana?

Kuten blogiin just kirjotinkin, niin ekan luokan opettajan sanat, kun jäätiin kesälomalle. Että muistakaa syödä hyvin, nukkua kunnolla ja ulkoilla paljon!

9. Mikä on eniten käyttämäsi emoji?

Oon tippunu emojietiketistä kuin suolakurkku, mutta mitä sitä nyt kukaan muuta olis odottanutkaan. Siksi mutulla mennään ja käytän eniten tätä: 😊

10. Jos sinussa olisi varoituskyltti, mikä se olisi?

”Dead end” - monessa mielessä.

11. Onko sinua koskaan kiusattu?

Ala-asteella kyllä ja työpaikkakiusaamistakin olen kokenut. Somessa sellainen kohtelu kuin olisi ilmaa (suhteessa siihen, että ketään muuta ei kohdeltu niin) on myös pirun ikävää. Herättää hiukan kysymyksiä ja hämmennystä. Lopuksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pakittaa ja antaa sisäpiirin jatkaa fiksua keskusteluaan ilman omaa typerää läsnäoloani.

12. Jos poliisi pidättäisi sinut, mitä läheisesi ajattelisivat ensimmäiseksi sinun tehneen?

No nyt voisi kyllä olla hämmästys aika kovaa! Ehkä suurinta poliisi-lähipiiriläisten keskuudessa! En osaa kuvitella mihin päätyisivät, siihenkö että nyt poliisi teki oikein jäynän?

13. Mitä olet oppinut muutoksesta elämässä?

Että mikään ei ole itsestäänselvää, mikään ei ole pysyvää, eikä elämä ikinä mene kovin pitkästi niin, kuin itse suunnittelee. Tietynlainen varovaisuus ja henkinen varautuminen kaikkeen taitaa olla se, mihin elämä opettaa. Ja se, että aivan loppujen lopuksi me ollaan täällä ihan yksin. Raadollista, mutta niin olen oppinut.

14. Kahvi vai tee?

Molemmat! Murukahvi aamulla ja pitkin päivää. Tee etenkin talvella pitkin päivää. Mutta ei koskaan kuitenkaan kahvinkeitin-kahvi! Se on juoma helvetistä, joka on ihan järkyttävän pahaa ja josta vatsa menee tosi sekaisin. Eikä teen kohdalla mielellään mikään perus-Lipton, joka on lähinnä kuin lattialta olisi lakaistu teurasjätteet sun lautaselle. Jos on tee (siis etenkin jos maksan siitä) niin odotan, että se on korkealaatuinen vihreä tee! Tai että sellaista on edes valikoimissa. Yllättävän monessa kahvilassa ei ole.

15. Lempiaineesi koulussa? Entä inhokkisi?

Tämä vaihteli vuosien mittaan. Ala-asteella rakastin matikkaa, lukiossa vihasin. Ala-asteella myös rakastin liikuntaa, myöhemmin vihasin. Ala-asteella en niinkään tykännyt kässästä, mutta yläasteella se oli ihanaa. Läpi aikojen rakastin kuvista! Musiikista sitä vastoin en ikinä tajunnut mitään. En voi käsittää, miten joku tajuaa niitä mustia pallukoita ja viivoja ja muuttaa ne musiikiksi!

       16. Arvokkainta mitä omistat?

Rahallisesti en omista mitään kovin arvokasta, mutta henkisesti arvokkainta on ehkä isoisän isoäidin eli Matildan kapioarkku 1870-luvulta. Ja valokuvat ja tarinat, joita olen perinyt suvusta. Ne on mittaamattomia.

17. Jos deittailisit, mikä olisi sinulle deal braker (eli asia, jonka takia et voisi ryhtyä toisen kanssa parisuhteeseen)?

Deittailu ylipäätään - huh huijaa! No mutta jos on pakko kuvitella, niin huumeiden käyttö. Ja myös kaikenlainen ääriajattelu, oli se sitten poliittinen, uskonnollinen tai joku muu ääri. Sellainen häiritsee nykyajassa ylipäätään, että on niin paljon ääriajattelua ja sitä myöten ei haluta hyväksyä, että maailmassa on muitakin mielipiteitä kuin se oma ainoa oikea.

18. Uskotko jumalaan?

No ehkä joo, mutta en niinkään raamatun jumalaan, vaan johonkin korkeaan henkeen tai voimaan muiden muassa. Juuri televisiossa eräs teologi puhui, että kristinuskon yhden jumalan käsite on itse asiassa käännösvirhe tai myöhempien aikojen muokkaama juttu. Vanhemmissa teksteissä puhutaan monijumalaisuudesta. Eikä edes ole olemassa mitään alkuperäistä raamattua, on vain kauhea määrä tekstejä, joita on käännetty aikojen kuluessa miten sattuu ja joihin on lisäilty mitä milloinkin tekstin kopioijalle on mieleen pamahtanut. Että sinänsä jännää miten uskonnoista pidetään niin kirjaimellisen kynsin hampain kiinni ja niiden takia käydään loputtomimmia sotia. Ajattelen että samaan aikaan uskonnot on lapsellista potaskaa ja sen pitäisi olla niin henkilökohtainen kokemus, että siitä ei pitäisi höpistä kenellekään mitään. Ja että usko ja uskonto on täysin kaksi eri asiaa. Toinen on oma sisin ja sen kokemus, toinen taas instituutio, joka hallitsee, kiduttaa, hyväksikäyttää ja tekee vääryyttä enemmän kuin mikään poliittinen siipi ehtii elinaikanaan tehdä.

19. Mikä tekee sinut iloiseksi?

Auringonpaiste, hyvä ruoka, hyvät elokuvat, hyvät kirjat, keskustelut, luonto, lumisade, revontulet, lakeudet, ystävät, kurkiaurojen paluu, ensimmäiset joutsenet, kevät.

20. Miten pääset eroon hikasta?

Juon vettä ison määrän ja sitten koetan pidättää hengitystä. Vaihtelevalla menestyksellä onnistuu joko pian tai myöhemmin. Eipäs ole muuten hikka vaivannut pitkään aikaan! Kummallista.

Nytkö nää jo loppui? Tykkään täytellä lomakkeita (no en kelan tai verottajan, vaan kaikenlaisia vapaa-ajan juttuja), joten olisin voinut vastailla vaikka sataan kysymykseen. Täytyy ehkä itsekin taas pinnistää jossain vaiheessa joku kyselyhaaste ilmoille. Se on muuten yllättävän vaikeeta!

Laukkuja, osa 24

Tällä kertaa näpsäkkä kirjekuorilaukku kauniilla kahvalla. Ei mitään hajua mistä ja koska olen tämänkin hankkinut! Enkä muistaakseni ole tätä edes käyttänyt koskaan.

Laukku on ruskeaa tekonahkaa, kahva muovia, lukkolaite metallia.

Sisällä on kauniin vaalea kangasvuori. Sisällä on yksi vetoketjutasku, sekä pienempi kaksiosainen avotasku. Vuoriin on liimattu tuotemerkki AVE.

Tämä laukku ei ole ehkä käytännöllisintä mallia edes juhliin, mutta kieltämättä se on hauskan näköinen!

 

Tuoksukynttilät

 Syksyn kynttilätilauksen aika on käsillä! Tilasin Notinolta läjäpäin kynttilöitä. Nuo tuikun näköiset on ainakin viisi kertaa niin isoja kuin tavallinen tuikku, eli palavat mukavan pitkään. Tuoksuina joulua ja muita houkuttelevia tuoksuja, (esim Lava cake, Coconut & marshmallow, Coffee shop) jotka voi olla hyviä läpi vuodenkin.

Viime vuonna tilasin eniten votiivikynttilöitä, joissa on se ongelma, että ne kestää niin monta päivää, että esim joulukynttilöitä sitten vahingossa poltetaan vielä vappunakin. Isoista kynttilöistäkin pääosin päätin luopua, vaikka ”Marshmallow Irish Cream” ja ”Champagne Cheers” saikin ylipuhuttua mut.” Mulled Wine” tietysti liittyy joulunaikaan. Tämmösellä tilauksella saikin sitten jo valita yhden ilmaiskynttilän, joka on tuo isoin ”Tibet Dream”. Jos olisin kivijalkakaupassa nuuhkutellut, en olisi valinnut sitä, joten tämmösten isojen kanssa on aina just tää ongelma, että onko ne oikeesti hyviä. Jos ei ole, niin joudut sitte loppu elämäs pää pyörryksissä polttaan sitä vähemmän hyvää.

Mullahan on tällä hetkellä sytojen takia hajuaisti vähän pois sijoiltaan. Haistan sellasia hajuja, joita muut ei haista ja koen ne hyvin epämiellyttävinä. Tämä kuulemma saattaa jäädä vuosiksi päälle. Toivon vaan ettei tää häiritse esim parfyymiharrastusta! Menis kolme kiloa pulloja poistoon, jos ne olis yhtäkkiä yök. Kääk!

Kolme kovaa

 

Eilen kyllästyin aivan pohjia myöten kirjaan, jota olen kahlannut jo jonkun aikaa. Luin sen pikavauhtia loppuun, vähän harppoen kyllä, ja tartuin uuteen kirjaan nimeltä ”Vuosia elämään - hyvinvointiin ja elinikään vaikuttavia tekijöitä”. Minähän oon ollu jo teinistä saakka aika kiinnostunu korkean iän salaisuudesta ja supervanhuksista. Kirjahyllystä löytyy useita ikääntymistutkimuksia, lähinnä siis kaikki suomenkieliset kirjat, joihin olen törmännyt. Illalla oli tosi virkistävää ryhtyä lukemaan vanhuustutkimusta tylsien ”naisen kehoni on läski mutta arvokas”-jaaritusten jälkeen. Jestas että sellainen voi välillä olla turhanaikaista ja tylsää. Se aihe on sanottu loppuun kolmessa lauseessa ja loppuajan kuolen tylsyyteen ja turhautumiseen. (Se kirja muuten menee poistoon!) Ja jestas, että tiede on kiinnostavaa!

Välillä, oikeastaan yllättävän usein, mielessä käy ensimmäisen opettajani sanat 45 vuoden takaa. Eka luokka oli käyty ja oltiin lähdössä ensimmäiselle kesälomalle. Suvivirsi oli laulettu pienessä kyläkoulussa innolla ja jännityksellä, todistukset oli jaettu ja elämä ja vapaus tuoksui ja sirkutti ikkunan takana vehreänä ja aurinkoisena. Jos saisin nyppiä elämästäni muutamia hetkiä joihin palata, tuo olisi yksi niistä. Kuuntelin opettajan sanat pienen lettipäisen tytön vakavuudella ja ajattelin, että ’helppoa, noita asioita noudatan tästä lähtien aina.’ Tällä hetkellä en noudata niistä ainoatakaan, elämäntilanteen takia, mutta korjausliike on hitaasti tekeillä. Opettajan sanat olivat: ”Annan teille kolme asiaa läksyksi kesälomalle; syökää hyvin, nukkukaa ja ulkoilkaa paljon!” Kolme kovaa perusasiaa elämään.

Syto-oireiden jälkimainingeissa tulee ruokahaluttomuuden jälkeen aika heikko olo ja sitten järjetön nälkä. Eilen nukahdin miettien kauppalistaa, josta tuli melko pitkä. Tajusin, että jos ostan sen kaiken, en ehdi syödä niitä ruokia edes viikossa. Pitää siis keskittyä muutamiin. Pizzanhimo seilaa edelleen mukana elämässä, sekoittuen hampurilaisnälkään ja kebabkiinnostukseen. Koetan toppuutella vielä vähän aikaa joulukinkun kanssa. Itse tehty smoothie olisi luksusta! Sushiravintola vetää kuin magneetti. Mutta ihan perus-hapankorppu, jonka päällä on oivariinia ja juustonsiivu ja mätitahnaa… huh! Ite tehty munakas, kropsu, vohvelit, sosekeitto, makaronilaatikko, kermainen pippurikastike jauhelihapihveille, apua! Aika rasvaista melkein jokainen ja sitä kehoni nyt huutaa. Enpä ihmettele toisaalta! Tässä kohtaa olis aika väärin heittäytyä imeskelemään mikättömiä ruokia; sokeriton, suolaton, rasvaton yök…

Eilen tajusin myös mikä eläinkunnan otuksista on se ’eniten minä’. Olen jotenkin harhaisesti luullut, että se olisi kissa; kehräystä auringonläikässä venytellen, kunnes on ruoka-aika ja illan tullen pieni piristyminen ja ympäristön skannaus. Joo, ei selvästikään ole. Katsoin television ruudulla möllöttävää otusta ja oli kuin olisin katsonut itseäni silmiin. Sisäänpäin kääntynyt katse, typerä hymy, maailman katselu ylösalaisin ja uskomattoman hitaat liikkeet. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa! Jollain varjeluksella ja säkällä se on selvinnyt evoluution myrskyissä ja siinä se sitten vaan roikuskeli, etten sanoisi hengaili. Sitä ei tuntunut paljon heilauttavan - yhtään mikään. Toisaalta hyvä, ettei koko ihmiskunta ole samanlaista sakkia, sillä kaikki olisi jäänyt keksimättä ja miljardi laiskiaista roikuskelisi nyt ja aina jossain Afrikan puussa mietiskellen, että mitäpä tässä.

Uusi motto ja nimisotku

 

Voi jestas, nyt on uus hyvä motto bongattu! Pekka Poutahan se taas nämä kuolemattomat sanat pullautti ulos, eli näin se kuuluu: ”Pahin on edessä!” Kyse oli tietysti säästä, mutta mun mielestä tuo kuulostaa just siltä, että se sopii vaikka mihin tilanteeseen!

Olenpa yleensä taipuvainen ensin kiroilemaan, mutta sitten aika pian mietin, että miten tästä eteenpäin. Mutta kyllä ’Pahin on edessä’ nyt tais peitota kaikki aiemmat motot, hah haa! Kun onhan tässä hieman semmonen olo, että itkiskö vai nauraisko. Ja ainahan se pahin on edessä, niin elämässä, työpaikalla, koulussa, avioliitossa kuin missä tahansa muuallakin. Pahinta kohti!

Yks toinen juttu taasen herätti vahvaa epäuskoa tällä viikolla. Nimittäin joku on vaihtanut sukunimensä sukupuolineutraaliin muotoon. En olis kyllä ite keksinyt moista! Mutta totta se vaan on, vaikka vaikea oli uskoa. Siis ylipäätään, että se ikiaikainen, (ehkä jopa 700 vuotta vanha) sukunimi on yhtäkkiä niin ’toksinen’ että nykyihminen suhauttaa kaavakkeen lautakunnalle ja muuttaa koko kamaluuden. Ei ole toksinen enää! Mikä pelastus. Kyllä on evoluutio kulminaatiopisteessä. Mutta kuten aina, pahin on tässäkin vielä edessä. Montako ’nais’-nimeä on mahdettu muuttaa? Kertokaas vaikkapa Javanaiset! Noo, nyt taitaa olla menossa ’mies’-aiheen retusoiminen historian lehdiltä. Vaan itekseni mietin, että kuinka sukupuolivihamielinen ja etenkin miesvihamielinen voi ihminen ylipäätään nykyään oikein olla ja sitä jään seurailemaan ällistyksen sekaisella mielenkiinnolla. Pahin on varmasti vielä edessä!

Jos nyt oikein tuumailen oman sukupuuni tuhansia esi-isiä, niin kyllä olisi kuulkaa nimienvaihdon aika! ’Lautamäki’ - huh huh, aika lyttäävää! Kuka nainen nyt haluaisi itseään kutsuttavan laudaksi?! 

Taikka ’Sohlman’ - sehän nyt on aivan törkeä miesnimi! Sohl riittää hyvin.

’Ilkka’ - siis järkky kaikessa alleviivaavuudessaan! Irmeli olkoon tilalla.

’Virtanen’ - hirveen pieni ja vähättelevä nimi, kyllä sen vähintään Virta pitää olla! 

Jahas, taisinpa tässä keksiä vähättelevien sukunimien käsitteen. Tuleekohan niiden vaihdosta samanlainen buumi kuin sukunimien suomentamisesta aikoinaan? Mutta sitten tullaankin ehkä kinkkiseen probleemaan. Onko tulevaisuuden perheissä miehillä ja naisilla eri sukunimet? Tuskin Ilkka-mies haluaa olla Irmeli-mies? Paitti jos se haluaa olla naiselle mieliksi. (Joka onkin usein ainut vaihtoehto!) Puhumattakaan sukupuoli-identiteetiltään monenkirjoisista perheistä, jolloin nimimuotoja voi samassa perheessä olla enemmän kuin henkilöitä. Jos nimittäin identiteetti vaikka muuttuu. Ja tasa-arvoisuuden nimissä ei Suomessa kohta ole enää yhtään Koposia, Makkosia, Tirkkosia tai Ryhäsiä tai mitään muitakaan ’nen’. On vaan Kopo, Makko, Tirkko ja Ryhä. Paitti jos iskee kansalle ominainen vaatimattomuus; ’ei mun takia olis tarvinnu…’ (varmaan sitten tulee iso jengi, jonka sukunimi on pelkkä Nen.) Pahin (sotku) on ehkä jo keskuudessamme… tai edessä!

Ei voi olla todellista…

 

…että näin käy meille juuri nyt ja etenkin taas!

Kieltämättä eilen illalla kävi sisuksissa aikamoinen tunteiden kirjo; epäuskoa, järkytystä, väsymystä, vihaa, epätoivoa. Kun just nyt ei yhtään jaksain mitään isoja ylimääräisiä vastoinkäymisiä, ei yhtään!

No tottakai olis voinu käydä vielä huonomminkin. Joku ois voinu kuolla, talo olis palanu, romahtanu, räjähtäny, taikka naapurimaan pelle olis marssinu rajojen yli. Mutta nyt kävi näin ja se vähän kysyy voimia. Ainakin tässä riittää puuhaa loppuviikoksi ja vielä aika lailla muillekin viikoille ja elämä on taas suht sekasin koko loppuvuoden ja joulustakin tulee varmaan melko eri näköinen kuin yleensä.

Ai jaa, enkö mä kertonu mitä tapahtui? No me istuttiin sohvalla kaikes rauhas kattelemas Suomen kaunein koti-ohjelmaa (mitä kohtalon ivaa!) kun välillä kuuntelin telkun äänien yli, että ihan ku jostain kuuluis jotain napsumista tai jotain outoa ääntä. Lopulta en enää kestäny, kun olin varma, että outoja ääniä kuuluu ja singahdin eteiseen. Sieltähän ne äänet voimistui, kun lähestyin konttorin ovea! Keskeltä konttorin kattoa tulee vettä kuin mistäkin pikku Niagarasta. Paniikkireaktio, huuto, sinkoilu…

Mitä sitten oli tapahtunut? Toissapäivänä laitettiin lämmöt päälle, eilen mies lisäsi vettä vesikiertoon. Seuraavaks katosta tuli vettä. Ei nyt mitenkään satoja litroja, mutta kymmeniä kuitenkin. Syyllinen; yläkerran lapekomeron vanha patteri oli päättänyt, että hän tuli ikänsä päähän ja poksautti reiän kylkeensä. Mitä nyt tapahtuu? Molemmat huoneet (ylä- ja alakerran), sekä yläkerran komero tyhjennettävä. Kaikki tietää, että me ollaan keräilijöitä, joilla on paljon tavaraa ja ajatuskin huoneen tyhjentämisestä tuo hien jo aivosoluihinkin. Konttori on mun huone, jossa on kaikki ihanat Billnäsit täynnä merkityksellistä tavaraa, sukututkimusaineistot, perityt tavarat jne. Se on se, mitä mä teen tänään. Tyhjään nätisti pinnoilta ja tasoilta ensin, sitten siirrän laatikoita pois ja lopuksi pitää siirtää huonekaluja. Ennenkuin joku remppamies sinkoo paikalle ja vääntää sorkkaraudalla välikaton ja purut alas. Siinä vaihees on vähän hankala enää piipittää, että mulla olis tässä tää papan tekemä 60-luvun nukketalo tyhjättävänä, ootas hetki…

Eilen oli 10.10.23 ja viimeks tää (että vesi tulee välikaton läpi) tapahtui 21.12.19. ja sillonkin syynä vanha patteri. Keittiön katto ja pari seinää ja osa lattiaa piti repiä auki, kuivurit humisi kuukausikaupalla ja elettiin mikroruoalla. Äh, eikö tää koskaan lopu?

Vähältä piti - urapolkuja

Heräsin kummallisen aikaisin unilääkkeestä huolimatta. No jäipähän aikaa pohdiskella kaikenlaista sekavaa. Ja mikäs kiire tässä muutenkaan, vaikka olisin kuorsaa posottanut kymmeneen asti, aikaa olisi pohdintoihin silti. Ja mistäs tässä pitikään aloittaa… ehkä oman elämäni isoista linjoista. Lapsena halusin olla kiivaammin kuin mitään muuta salapoliisi ja olinkin. Joka hetki ryömin ojissa, tunkeuduin naapuruston kuusiaidan sisään tai istuin traktorin lisäpyörän vanteessa, naamioituneena totta kai, tarkkailemassa jokaista epäilyttävää liikkujaa. Makasin myös tuntikausia parvekkeella silmä tarkkana väijymässä Al Caponen jengiä, mikä olikin kiinnostavaa, koska ihan käden ulottuvilla oli aina se rikos, joka oli tekeillä. Läpimurtoon en yltänyt, resurssien puutteessa. Mutta se ei haitannut urakehitystä, koska vielä enemmän vietin aikaa makaamalla hipihiljaa tätini sängyn alla pölypalleroiden tunkiessa keuhkoon. Tarkkaan ottaen en ole aivan varma mistä tässä kohteessa oli kyse; varotoimesta kenties? Tätini saattoi myös olla maailmanluokan mata hari, joka ei koskaan paljastunut meille agenteille. Pohdin tätä ceissiä toisinaan edelleen.

Agentin on hyvä myös kasvattaa herkät tuntosarvet. Sellaiset meilläkin oli ja on edelleen. Tiedämme huoneeseen astuessamme mikä on ilmapiiri, kuka on huijari ja kuka luotettava. Tästä on kosolti hyötyä esimerkiksi työpaikalla, harrastuspiireissä, taikka teinin kanssa väitellessä. Edelleen voin vetäistä hyllystä perusteoksen ”Sudenpentujen käsikirja I” tai sen kakkososan yhtä lailla. Niiden kanssa ei kuulkaa pelleillä, kansien sisältä löytyy vastaus kaikkeen! Perustelin aikoinaan kirjahankintaa näin sponsorilleni, jonka kanssa olosuhteiden pakosta myös asuin tuohon aikaan ja pitkään sen jälkeenkin. Ilman häntä tuskin olisin tässä urani kohdassa. Luultavasti olisin nääntynyt nälkään jonkun ojan pohjalle, ennen yhtäkään havaintoa kieltolain aikaisista päätekijöistä, kuten Algot Niskasta tai talossamme vierailevasta huippusalaisesta mieshenkilöstä. Kiitos sponsorin, sain kylliksi kaurapuuroa joka aamu, jotta näin surkeasti ei käynyt.

Muutamia vuosia myöhemmin uravisio kehittyi odottamattomiin suuntiin. Samaan aikaan kun toinen agenttiparini nosti jo ensimmäistä palkkaansa loppuunhiotun terävänäköisyyden ja johtolankavyyhtiensä ansiosta, minä sain yllättävän tarjouksen, joka olisi sysännyt polkuni vallan toisen näköiseksi kuin se nyt on. Päämesenaattini nimittäin ehdotti minulle perin vakavahenkisesti, että minun pitäisi ryhtyä poliisiksi, koska onhan se ammatti, joka pelastaa maailman. Olin samaa mieltä maailman pelastamisesta, mutta koska olin koko siihenastisen elämäni keskittynyt salaamaan poliisintyöni, olisi julkipoliisina esiintyminen romuttanut koko sen vuosikausien ajan rakennetun äärimmäisen tärkeän suojakuoren. Siis kohteliaasti kieltäydyin. Koska päämesenaattini harvoin jäi kuitenkaan mykkänä niille sijoilleen, virisi keskusteluun saman tien plan B.

Tämä toinen yhtä vahva urasuositus oli tietenkin veturinkuljettajan ura. Pidin kyllä vetureista, junista, radoista, rautatieläisjuuristamme, lentävästä kalakukosta, Pakarisen ralleista, matkustamisesta ja jopa kreosootin hajusta, mutta halusin silti miettimisaikaa. Tuossa hohdokkaassa ja iät ja ajat hyvin korkealle arvostetussa ammatissa piili mielestäni epäkohta tai pari. En kyennyt irrottamaan verkkokalvoiltani sitä kuvitteellista näkyä, kun joku varomattomampi agenttitoveri tai ehkä rauhallinen korpikuusen kyynelen vuodattaja hiljaa mielessään hyräillen astahtelee illan hämyssä ratapölkkyjä pitkin, kiskojen kiiltäessä viimeisten lempeiden auringonsäteiden valossa, ja minä lähestyn takaapäin ydinvoimalan painoisella veturillani voimatta tehdä mitään tragedian estämiseksi. Ei, se ei sittenkään olisi minun polkuni. Sitä paitsi nykyään kuljettajat ovat vetureissa aivan yksin, eikä niissä ole vessojakaan, melko huono juttu. Olen aika varma, että tein joka tapauksessa ainoan oikean päätöksen kieltäytyessäni päämesenaatin hienoista visioista. Hyvin nopeasti hän kyllä antoikin hyväksyntänsä sille uralle, jolle tuo kaikki varhainen harjoitus oli itsestäänselvä jatkumo. Vaikka olenkin jo hypännyt siitä kelkasta pois, näen kaiken loogisena ja jatkuvana nauhana. Tiedän, että elämä kantaa aina. Jokaisella on polkunsa, jossa pitää kuunnella vain omaa sydäntään. Päämesenaatille, sponsorille ja visioille kaikki kunnia, mutta oma polku on uniikki.

Uusi viikko, ällö olo

 

Taas menin siihen halpaan; luulin, että sytostaatin + kortisonipillereitten + fulphilapiikin jälkeen ei tuliskaan tällä kertaa juuri mitään oireita. No väärinpä taas luulin! Viikonloppuna makumuutokset paheni ja eilen alkoi olla jatkuva ällö olo ja palan tunne kurkussa. Illalla myös luulin, että pari kertaa vaimeena hipaisseet luusäryt olis jo poissa, mutta tulihan ne yöllä kuitenkin. En siis ollu älynny ottaa lääkettäkään enää, kun olin niin optimisti.

Tässä kohtaa tiedän toki, että ei nämä oireet enää montaa päivää kestä, että ehkä jo ylihuomenna olo normalisoituu. Siihen mennessä ehtii tosin lannistua taas entistä enemmän. Päässä liikkuu ajatuksia siitä, että mitä ensi kerralla ja sen jälkeen ja sen jälkeen… Eipä tässä kauheasti lohduta myöskään se, että ennen sytostaatit aiheutti vielä kamalampia oloja ja päiväkausien oksenteluja ihmisille.

Tämmöselle ruokahifistelijälle kuin minä, tekee tosi tiukkaa se, että ei oikein uskalla syödä mitään, kun kaikki on joko heti pahaa, tai sitten jälkimakuna pahaa. Mietin tässä vielä sohvalla istuessani, että mitä söisin aamupalaksi. Keittäisinkö ehkä kananmunan vai söisin mangorahkaa tai vihersmoothieta… vihreetä teetä ja pullaa? Päivälliseksi nuudeleita? Niistä voisi löytyä joku ihan jees ja pakkohan sitä on kuitenkin edes vähän syödä, etenkin kun paino notkahti taas kilon alaspäin viime viikosta.

Hyvää on se, että unilääkkeet toimii ja kipulääkettäkin on nokan edessä valmiina. Aurinko paistaa ja asiat vois olla kuitenkin paljon pahemminkin. Vois olla, että mun syöpä ei oliskaan löytynyt kesäkuussa ja nyt vois olla jo kasvain maksan sisällä. Hyvää vauhtiahan se sinne oli menossa, kunnes lääkärit leikkas sen ehkä viime hetkillä maksan pinnalta pois.

Uh, olipas nyt kiva viikon alku tässä luettavaksi. Meinasin kirjottaa hajuvesistäni, mutta maku- ja hajumuutosten kanssa en voi niitä nyt suihkia vielä muutamaan päivään.

Laukkuja, osa 23

 

Tämän kertainen laukku on mummani peruja. Olen käyttänyt sitä etenkin -90 luvulla. Laukku on mustaa tekonahkaa, kullanvärisin lukkolaittein. Laukku on aika kookas, vaikka se ei ehkä kuvasta välitykään.

Laukun kunto on melko hyvä, lukuunottamatta remmiä, joka on kauttaaltaan halkeillut. Ajatuksena onkin ostaa laukkukaupasta mahdollisimman samanlainen remmi vanhan tilalle.

Sisältä laukun kangasvuori on vähän nuhjuinen ja kulunutkin, mutta koska se ei tämän huonompi ole, en ajatellut sitä vaihtaa uuteen. Yksi tilava vetoketjutasku jakaa sisustan kahteen osaan ja toinen avotasku on vielä lisänä. Tästä laukusta en luovu ikinä.

Oireitten hiipiminen

 

Tultiin eilen illalla mökille. Ekat oireet alkoi taas hiipiä iholle. Ensin käsien (ranteesta sormenpäihin) kuumotus, poskien kuumotus ja punotus, ummetus, makumuutokset. Neuropatia sen sijaan vähenee koko ajan! Ostin kaupasta kreikkalaista salaattia (onneks vaan ihan pikkukipon), mutta huomasin heti, että se maistuu pahalta. Takassa paistettu grillimakkara sitä vastoin maistui hyvältä ja kananreisi. Vichyä ja appelsiinituotteita en yritäkään kokeilla.

Koska mun lämmönsäätelykyly on aika sekaisin, niin en huomannut ollenkaan illalla, että mökissä oli niinkin kylmä kuin oli, eli 10 astetta. Luulin, että on vähintään 16 astetta ja istuin ihan rauhassa pöydän ääressä (tosin vahvasti kerrospukeutuneena, kuten nykyään aina) kunnes katottiin mittaria ja viileähän täällä oli. Sähkön kalleuden takia ei laitettu ollenkaan sähköpattereita päälle, vaan sytytettiin muutama tuikku ja laitettiin takkaan tulet. Yöhän mennessä saavutettiin noin 20 asteen mukava lämpötila. Onneksi meidän mökki on matala ja pieni, niin lämpö ei karkaa kovin ylös, vaikka onkin katon rajassa. Ihmettelen välillä nykybuunia rakentaa korkeita huonetiloja, sillä sinnehän se lämpö ekana menee ja sitten pitää lämmittää enemmän ja enemmän, jotta alhaallakin pysyy lämpö. Minä viihdyn pesämäisissä pienissä tiloissa. Ei mitään ”open space”- juttuja mulle kiitos, vaan selkeet huoneet.

Fulphila-piikistä ei yllätys yllätys tullut ollenkaan luusärkyjä (vielä), mutta tottelin hoitajan ohjetta ja otin vahvan panadolin ”etunenässä” yöksi. Ja sitten otin elämäni ekan unilääkkeen, josta farmaseutti sanoi, että tällä sä nukahdat puolessa tunnissa ja nukut kahdeksan tuntia! No nukahdin alle tunnissa ja heräsin yöllä ehkä tunniksi ja sit nukuin vielä aamuun. Ehkäpä yhteensä seittemän tuntia. Mutta parempi sekin kuin tunnin parin pätkiä. Joten virkeitä ollaan.

Ulkona on satanut illalla, yöllä ja edelleen, joten luulen, että tästä tulee semmonen mökissä möllöttämis- viikonloppu, joka ei kyllä mua ainakaan yhtään haittaa. Mä oon luonnostani oivallinen möllöttäjä. Möllötelkäähän omissa pesissänne mukavasti tekin!