Kolme kovaa

 

Eilen kyllästyin aivan pohjia myöten kirjaan, jota olen kahlannut jo jonkun aikaa. Luin sen pikavauhtia loppuun, vähän harppoen kyllä, ja tartuin uuteen kirjaan nimeltä ”Vuosia elämään - hyvinvointiin ja elinikään vaikuttavia tekijöitä”. Minähän oon ollu jo teinistä saakka aika kiinnostunu korkean iän salaisuudesta ja supervanhuksista. Kirjahyllystä löytyy useita ikääntymistutkimuksia, lähinnä siis kaikki suomenkieliset kirjat, joihin olen törmännyt. Illalla oli tosi virkistävää ryhtyä lukemaan vanhuustutkimusta tylsien ”naisen kehoni on läski mutta arvokas”-jaaritusten jälkeen. Jestas että sellainen voi välillä olla turhanaikaista ja tylsää. Se aihe on sanottu loppuun kolmessa lauseessa ja loppuajan kuolen tylsyyteen ja turhautumiseen. (Se kirja muuten menee poistoon!) Ja jestas, että tiede on kiinnostavaa!

Välillä, oikeastaan yllättävän usein, mielessä käy ensimmäisen opettajani sanat 45 vuoden takaa. Eka luokka oli käyty ja oltiin lähdössä ensimmäiselle kesälomalle. Suvivirsi oli laulettu pienessä kyläkoulussa innolla ja jännityksellä, todistukset oli jaettu ja elämä ja vapaus tuoksui ja sirkutti ikkunan takana vehreänä ja aurinkoisena. Jos saisin nyppiä elämästäni muutamia hetkiä joihin palata, tuo olisi yksi niistä. Kuuntelin opettajan sanat pienen lettipäisen tytön vakavuudella ja ajattelin, että ’helppoa, noita asioita noudatan tästä lähtien aina.’ Tällä hetkellä en noudata niistä ainoatakaan, elämäntilanteen takia, mutta korjausliike on hitaasti tekeillä. Opettajan sanat olivat: ”Annan teille kolme asiaa läksyksi kesälomalle; syökää hyvin, nukkukaa ja ulkoilkaa paljon!” Kolme kovaa perusasiaa elämään.

Syto-oireiden jälkimainingeissa tulee ruokahaluttomuuden jälkeen aika heikko olo ja sitten järjetön nälkä. Eilen nukahdin miettien kauppalistaa, josta tuli melko pitkä. Tajusin, että jos ostan sen kaiken, en ehdi syödä niitä ruokia edes viikossa. Pitää siis keskittyä muutamiin. Pizzanhimo seilaa edelleen mukana elämässä, sekoittuen hampurilaisnälkään ja kebabkiinnostukseen. Koetan toppuutella vielä vähän aikaa joulukinkun kanssa. Itse tehty smoothie olisi luksusta! Sushiravintola vetää kuin magneetti. Mutta ihan perus-hapankorppu, jonka päällä on oivariinia ja juustonsiivu ja mätitahnaa… huh! Ite tehty munakas, kropsu, vohvelit, sosekeitto, makaronilaatikko, kermainen pippurikastike jauhelihapihveille, apua! Aika rasvaista melkein jokainen ja sitä kehoni nyt huutaa. Enpä ihmettele toisaalta! Tässä kohtaa olis aika väärin heittäytyä imeskelemään mikättömiä ruokia; sokeriton, suolaton, rasvaton yök…

Eilen tajusin myös mikä eläinkunnan otuksista on se ’eniten minä’. Olen jotenkin harhaisesti luullut, että se olisi kissa; kehräystä auringonläikässä venytellen, kunnes on ruoka-aika ja illan tullen pieni piristyminen ja ympäristön skannaus. Joo, ei selvästikään ole. Katsoin television ruudulla möllöttävää otusta ja oli kuin olisin katsonut itseäni silmiin. Sisäänpäin kääntynyt katse, typerä hymy, maailman katselu ylösalaisin ja uskomattoman hitaat liikkeet. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa! Jollain varjeluksella ja säkällä se on selvinnyt evoluution myrskyissä ja siinä se sitten vaan roikuskeli, etten sanoisi hengaili. Sitä ei tuntunut paljon heilauttavan - yhtään mikään. Toisaalta hyvä, ettei koko ihmiskunta ole samanlaista sakkia, sillä kaikki olisi jäänyt keksimättä ja miljardi laiskiaista roikuskelisi nyt ja aina jossain Afrikan puussa mietiskellen, että mitäpä tässä.