.

.

10.10.2023

Vähältä piti - urapolkuja


Heräsin kummallisen aikaisin unilääkkeestä huolimatta. No jäipähän aikaa pohdiskella kaikenlaista sekavaa. Ja mikäs kiire tässä muutenkaan, vaikka olisin kuorsaa posottanut kymmeneen asti, aikaa olisi pohdintoihin silti. Ja mistäs tässä pitikään aloittaa… ehkä oman elämäni isoista linjoista. Lapsena halusin olla kiivaammin kuin mitään muuta salapoliisi ja olinkin. Joka hetki ryömin ojissa, tunkeuduin naapuruston kuusiaidan sisään tai istuin traktorin lisäpyörän vanteessa, naamioituneena totta kai, tarkkailemassa jokaista epäilyttävää liikkujaa. Makasin myös tuntikausia parvekkeella silmä tarkkana väijymässä Al Caponen jengiä, mikä olikin kiinnostavaa, koska ihan käden ulottuvilla oli aina se rikos, joka oli tekeillä. Läpimurtoon en yltänyt, resurssien puutteessa. Mutta se ei haitannut urakehitystä, koska vielä enemmän vietin aikaa makaamalla hipihiljaa tätini sängyn alla pölypalleroiden tunkiessa keuhkoon. Tarkkaan ottaen en ole aivan varma mistä tässä kohteessa oli kyse; varotoimesta kenties? Tätini saattoi myös olla maailmanluokan mata hari, joka ei koskaan paljastunut meille agenteille. Pohdin tätä ceissiä toisinaan edelleen.


Agentin on hyvä myös kasvattaa herkät tuntosarvet. Sellaiset meilläkin oli ja on edelleen. Tiedämme huoneeseen astuessamme mikä on ilmapiiri, kuka on huijari ja kuka luotettava. Tästä on kosolti hyötyä esimerkiksi työpaikalla, harrastuspiireissä, taikka teinin kanssa väitellessä. Edelleen voin vetäistä hyllystä perusteoksen ”Sudenpentujen käsikirja I” tai sen kakkososan yhtä lailla. Niiden kanssa ei kuulkaa pelleillä, kansien sisältä löytyy vastaus kaikkeen! Perustelin aikoinaan kirjahankintaa näin sponsorilleni, jonka kanssa olosuhteiden pakosta myös asuin tuohon aikaan ja pitkään sen jälkeenkin. Ilman häntä tuskin olisin tässä urani kohdassa. Luultavasti olisin nääntynyt nälkään jonkun ojan pohjalle, ennen yhtäkään havaintoa kieltolain aikaisista päätekijöistä, kuten Algot Niskasta tai talossamme vierailevasta huippusalaisesta mieshenkilöstä. Kiitos sponsorin, sain kylliksi kaurapuuroa joka aamu, jotta näin surkeasti ei käynyt.


Muutamia vuosia myöhemmin uravisio kehittyi odottamattomiin suuntiin. Samaan aikaan kun toinen agenttiparini nosti jo ensimmäistä palkkaansa loppuunhiotun terävänäköisyyden ja johtolankavyyhtiensä ansiosta, minä sain yllättävän tarjouksen, joka olisi sysännyt polkuni vallan toisen näköiseksi kuin se nyt on. Päämesenaattini nimittäin ehdotti minulle perin vakavahenkisesti, että minun pitäisi ryhtyä poliisiksi, koska onhan se ammatti, joka pelastaa maailman. Olin samaa mieltä maailman pelastamisesta, mutta koska olin koko siihenastisen elämäni keskittynyt salaamaan poliisintyöni, olisi julkipoliisina esiintyminen romuttanut koko sen vuosikausien ajan rakennetun äärimmäisen tärkeän suojakuoren. Siis kohteliaasti kieltäydyin. Koska päämesenaattini harvoin jäi kuitenkaan mykkänä niille sijoilleen, virisi keskusteluun saman tien plan B.



Tämä toinen yhtä vahva urasuositus oli tietenkin veturinkuljettajan ura. Pidin kyllä vetureista, junista, radoista, rautatieläisjuuristamme, lentävästä kalakukosta, Pakarisen ralleista, matkustamisesta ja jopa kreosootin hajusta, mutta halusin silti miettimisaikaa. Tuossa hohdokkaassa ja iät ja ajat hyvin korkealle arvostetussa ammatissa piili mielestäni epäkohta tai pari. En kyennyt irrottamaan verkkokalvoiltani sitä kuvitteellista näkyä, kun joku varomattomampi agenttitoveri tai ehkä rauhallinen korpikuusen kyynelen vuodattaja hiljaa mielessään hyräillen astahtelee illan hämyssä ratapölkkyjä pitkin, kiskojen kiiltäessä viimeisten lempeiden auringonsäteiden valossa, ja minä lähestyn takaapäin ydinvoimalan painoisella veturillani voimatta tehdä mitään tragedian estämiseksi. Ei, se ei sittenkään olisi minun polkuni. Sitä paitsi nykyään kuljettajat ovat vetureissa aivan yksin, eikä niissä ole vessojakaan, melko huono juttu. Olen aika varma, että tein joka tapauksessa ainoan oikean päätöksen kieltäytyessäni päämesenaatin hienoista visioista. Hyvin nopeasti hän kyllä antoikin hyväksyntänsä sille uralle, jolle tuo kaikki varhainen harjoitus oli itsestäänselvä jatkumo. Vaikka olenkin jo hypännyt siitä kelkasta pois, näen kaiken loogisena ja jatkuvana nauhana. Tiedän, että elämä kantaa aina. Jokaisella on polkunsa, jossa pitää kuunnella vain omaa sydäntään. Päämesenaatille, sponsorille ja visioille kaikki kunnia, mutta oma polku on uniikki.


4 kommenttia:

Joululainen kirjoitti...

Oi että, nyt jää kiinnostamaan, mikä uran seuraava vaihe oli. Jotain tutkimista siis. Museo ehkä!
Oma haaveammattini oli ihan pienenä (pienen kylä)kaupan myyjä. Alakouluikäisestä pitkälle aikuisuuteen se olisi ollut kirjastovirkailija, mutta jostain ihmeen syystä en siihen ammattiin hakeutunut vaan paljon stressaavampaan. Kirjastoon oli myöhemmin turha vaihtaa, koska alalla ei ole töitä, ja se työkin on kuulemma muuttunut ihan erilaiseksi kuin lapsuudessani. Jää siis haaveeksi. 😄

Hyvää Aleksis Kiven päivää! En ollut muistanut, mutta Sara toivotteli blogini kommenteissa. Ja 10.10. Tietenkin! 📚

Thilda kirjoitti...

Joululainen; 😄 Sepä jää salaisuudeksi… oikeastaan se jakautui kahtaallekin ja oli rakas niin kauan kuin se loppui.
Mun yks haaveammatti oli myös olla kirjastotäti. Olen jopa aikuisena miettinyt, että vaihtaisko alaa, mutta se on ehkä tosiaan aika eri kuin kuvittelis. Voisin kyllä olla mykkä hyllyttäjä ihan hyvin vaikka eläkkeelle asti. 😄

Ahaa, semmoinen päiväkö nyt on? Kiitos, samoin sulle! 🥰

Mannaryyni kirjoitti...

Kerrassaan ihania pohdintoja. Kaikenlainen etsivätoiminta kiinnosti aikanaan minuakin. Ahmin aiheesta kertovia kirjoja urakalla. Olin naapuriston Neiti Etsivä. Hiuksissani kun sattui punapigmenttiä olemaan 😁

Thilda kirjoitti...

Mannaryyni; Ihana kuulla! 😃
Mä ahmin vihreää varista ainakin ja viisikkoa… ja olin tietysti pitkälettisenä ja aavistuksen punapigmenttisenä Anna. 🥰