Suvivirren tunnelmissa

 

Viikonloppu kaveriporukalla vanhassa kyläkoulussa. Ja ai että kun mielessä soi ihana vapauden laulu, Suvivirsi! Siitä alkoi aina lapsena kesä ja se symboloi edelleen kaikkea kauneutta ja suloisuutta.

Mihin katosi lapsuus…?

 

Muistelin just omaa lapsuuttani. Sitä miten leikin Tarzania ja intiaania vielä melkein teini-ikäisenä, salapoliisia niin kauan kuin suinkin kehtasin, eli ainakin vielä tuohon aikaan mitä kuvassa olen; suunnilleen 11-vuotias. Kävin trullittamassa vielä 6-luokkalaisena. (Lue = virpomassa.) Leikin barbeilla, kunnes luokkakaveri naureskeli lapsellisuudelleni. Olin ylä-asteella. Jos vertaan nykyaikaa siihen ihmeelliseen omaan lapsuusaikaani, niin tulen surulliseksi. Vaaroja on paljon enemmän. Lapsuutta vähemmän ja aikuisuuden matkimista jo ties kuinka aikaisin.

Taisin olla yläasteen seiskalla, kun keksin vaatehuoneesta äitin vanhan huivin. Sellanen valkoinen iso huivi, joka lämmitti mukavasti kaulaa. Ja olihan näköjään muotiakin pitää huivia. Ainakin olin nähnyt tyttöjen semmoisia pitävän. Siispä huivi kaulaan ja kouluun! Eipä aikaakaan, kun isommat tytöt hyökkäsivät luokseni tenttaamaan, että onko mulla fritsuja, kun käytän fritsuliinaa?! Olin hämilläni; mistä ihmeestä ne puhuu? Mikä ON fritsu?! 

Tuollaista viatonta tietä ajelehdin kohti aikuisikää, vaikka olisin halunnut olla vielä aika paljon lapsi. Meikkaamisen aloitin vasta hiljalleen kuudennen ja seiskan aikana. Hillitysti ja melkein huomaamattomasti. Muutenhan isäkin olisi siihen jo älähtänyt. Mietin nykylapsia ja sitä, onko heidän isiensä mielestä aivan ok, että pienet tytöt hiippailee ulkosalla meikeissä ja napapaidoissa, tiukat housut jalassa, koettan näyttää aikuiselta? Lapsina, joilla ei ole oikeasti vielä aavistustakaan maailman pahuudesta. Ja miesten pitäisi siitä jotakin enemmän tietää.

Kyllä minunkin lapsuudessani varoiteltiin namusedistä, jotka karkeilla houkuttelivat lapsia luokseen. Mutta tarkalleen ottaen en ikinä päässyt perille siitä, mikä se pahuus niissä namusedissä oikein on. Ei ollut mitään käsitystä! Samaa pahuutta on taatusti ollut kivikaudesta lähtien, eikä se varmasti ikinä mihinkään katoa. Parasta olla tarkkana ja mieluummin liian varovainen kuin uhmakkaan rohkea. Suoraan sanottuna en ole samaa mieltä niiden kanssa, jotka julistavat, että kaikilla on oikeus talsia ulkona vaikka alasti. No, periaatteessa oikeus kyllä on ja idea hyvyydestä on ihana. Mutta totuus on toisenlainen; ne pahat ihmiset eivät ajattele samalla tavoin ja hinta on liian kallis maksettavaksi, jos joutuu uhriksi!

En minä VARSINAISESTI kerää postimerkkejä…

 

…mutta jotenkin niitä vaan siunaantuu! Tässä on vain pieni osa siitä, mitä laatikon kätköistä esiin pulppusi, kun oikeastaan menin tutkimaan, että löytyykö sieltä Ukrainan rahaa. 

En osaa varmaksi sanoa oliko kaikkien venäläisten rahojen seassa ukrainalaista, koska kyrilisten kirjainten lukemiseni on heikohkoa. Ja samalla löysin kaikkea muuta. Näin käy aina!

Luen muuten parhaillaan Kotikunnaan Rillaa. Ensimmäinen maailmansota on juuri syttynyt ja Kanadankin pojat lähtevät sotakentille. Se tuntuu samalta kuin nyt; Ukraina on sodan kourissa ja koko itäisen Euroopan tilanne on epävakaa. Tarkoitan tietenkin maita, joiden raja on yhteinen Venäjän kanssa. Mitä vain voi tapahtua. Yli sata vuotta on jo sanottu, että ”me olemme jo niin fiksuja, ettei sotaa enää käydä” ja aina hämmästytään, kun se kuitenkin alkaa.

Katson uutisia joka päivä moneen kertaan. Ajattelen paljon ukrainalaisia ja hämmästelen venäläisiä; perin ristiriitaisin tuntein. Venäjällä on Suomen sukulaiskansoja, upeaa kulttuuria ja historiaa. Ja silti aivan järkyttävää politiikkaa! Niitä ei saisi sotkea toisiinsa ja ruveta inhoamaan kaikkia. Välillä on pinnisteltävä ja tolkutettava itselleen, että ihmiset siellä pidetään pimennossa ja heille syötetään valheita ja propagandaa. Se maa on ihan liian iso ja ihan liian hallitseva.

Katson televisiosta Ukrainan presidentin elokuvia ja tunnen tuskaa kun ajattelen, että noin kaunis maa on moukaroitu raunioiksi. ”Kansan palvelijan” tunnusmusiikki soi päässä. Vaikka ihmiset palaisivat jonain päivänä, mikään ei ole kuten ennen. Näen unta, että liikekannallepano on alkanut myös täällä. Huh! Venäjä uhkailee meitä ja uutisoi, että ME uhkaamme heitä! Miten naurettavaa!! Mekö, pieni maa, joka on käynyt sotaa Venäjää vastaan monia kertoja, (puolustautunut hyökkäyksiltä), uhkaamme muka heitä? Miksi ihmeessä?? Ketään ei todellakaan kiinnosta täällä muu, kuin elää rauhassa. Mutta puhua hullulle, on samaa kuin puhuisi seinälle.

Kesämatkailua?

Pari vuotta olen pohdiskellut mihin menisimme, kun korona joskus loppuu. Vaikka eihän se lopu, se aaltoilee. Me emme ole sitä vielä sairastaneet ja edelleen pitäisi olla hyvin varovainen. Mutta kieltämättä tänä viikonloppuna hitusen kävi mielessä, että olispa kiva käväistä Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla. Tai ajelemassa vanhalla junalla pitkin lakeuksia. Vaikka.

Kaipaan Helsinkiä, kaipaan Vanhan kirjallisuuden päiviä, kaipaan rompetoreja. Kaipaan Tukholmaa, Tallinnaa ja Lontoota. Kaipaan Vienan Karjalan mummoja! Ja voi itku miten olisin halunnut matkustaa joskus esiäitini Matildan jalanjäljissä Pietariin! Tai isoäitini synnyinkaupunkiin Viipuriin! Se ei kuitenkaan taida olla enää ikinä mahdollista…

 

Elämän käännekohdassa

 

Viikko sitten lupasin kertoa suuresta muutoksesta. Kuten elämässä yleensäkin, mikään ei mene tismalleen suunnitelmien mukaan. Mutta se mikä on varmaa, on että muutos on jo pitkällä. No oikeastaan tämä ei varmaan ole mikään yllätys blogin lukijoille, sillä olen oireillut ja puhunut asiasta jo monta kertaa viime vuonnakin.

Kysymys on työelämästä ja erityisesti siitä, että olen nyt saamassa uuden paikan aivan uudella alalla ja olen ihan tuhannen innoissani! En ole tuntenut tällaista intoa työtä kohtaan enää ainakaan viiteen vuoteen. Olen voinut työssäni pahoin jo kolmisen vuotta. Sillä tavalla pahoin, että portin sulkeutuminen takana työpäivän päätteeksi on tuntunut siltä kuin vankilan portti sulkeutuisi ja pääsisin vapauteen. Siis joka ikinen päivä!

Mikä on ollut pielessä? Mahdottomiin menevä aikataulu. Työnkuvan epäselvyys. Suoranainen ilkeys muutamien työkavereiden taholta. Ristiriitaiset vaatimukset. Se että työtäni ei arvosteta. Mielipidettäni ei kuunnella. Henkinen pahoinvointi koko talossa, joka on vain pahentunut vuosien mittaan. Ja lopuksi se, että esimiesten taholta ei tule tukea. Sitä sanotaan työuupumukseksi! On siis aika vaihtaa maisemaa!

Nykyistä työtäni en voi tehdä Suomessa kovinkaan monessa paikassa. Uutta työtä voin tehdä joka ikisessä pienessäkin kunnassa. Vanha työ oli haaveeni jo lapsena, mutta uusi työ on minussa jo luontaisena taipumuksena. Kun katson taaksepäin, tekee mieli huokaista ja fiilis on vähän katkera, vaikka onhan niitä hyviäkin hetkiä ollut, silloin joskus. Ajat sitten. Kun katson eteenpäin, tunnen hirveää intoa ja kuplimista ja iloa!

Sinulle, joka pohdit pahaa oloa työpaikalla, mieti voisiko kyseessä olla työuupumus ja mitä sille voisi tehdä. Apua löytyy kyllä! Kenenkään ei tarvitse kitua jaksamisensa rajoilla. Kulje oma terveys ja hyvinvointi edellä! Se vaatii rohkeutta ja irtirepäisemistä, mutta se kannattaa!

Kirppispäivä lapsuudenmaisemissa

 

Eilen oli hieno päivä lapsuudenystävän kanssa kirppiksiä kierrellen! Mukaan tarttui muutamia juttuja, joista tulee ihana fiilis tai jotka ovat tarpeellisia. Ensinnäkin tuo sininen Arabian etikkapullo löytyi KORKIN kanssa, joka on harvinaista! Yleensä niitä vilisee ilman korkkia ja halusin valkoiselle kunnollisen kaverin, jonka korkki ei ole hukassa. Hintaa pullolla oli 15€, joka on vallan sopivasti.

Sitten vastaan käveli Arabian sinivalkoinen pikkuruinen vati taikka lautanen, joka sopii täydellisesti pienen kukkaruukun alle. Yksi sellainen mulla on jo kotona ja toinen on aina tosi hyvä lisä! Hintaa 5€.

Tätä 1,5€ hintaista Villeroy&Bochin suolahiirtä en voinut vastustaa!! Sen kuono on ihan huippu! Ja eriväriset korvat!

Sen vihanneskuviot ihastuttaa mua. Täydellinen huumoripläjäys tähän päivään!

Kirpparille mennessäni sanoin ystävälle, että tarviin emalivadin tiskivadiksi, koska 50-luvun tiskipöytä on niin matala, että saan aina selkäsärkyä tiskatessani. Emalivadin sijaan löysin kuitenkin vanhan Arabian pesusoikon, jossa lukee kryptinen ”SÖD”, mitähän lienee tarkoittanut? Vati maksoi 15€. Tiskasin siinä jo kertaalleen ja totesin että nyt se on ergonomista puuhaa.

Sinisissä tunnelmissa jatketaan sateenvarjon muodossa. Tosi kaunis ikivanha puukahvainen varjo tulee tänne naulakon koristeeksi ja mahdollisesti päivänvarjoksi kesähelteille. Sadetta nämä hyvin vanhat varjot ei pidä kovinkaan hyvin. Hintaa taisi olla 8€.

Olin myös etukäteen ajatellut jo jonkin aikaa, että haluan tänne enemmän vanhoja peilejä, jotta ei tarvitse aina mennä vessan peilille zoomailemaan ryppyjään. Tykkään zoomailla harmaahapsista pärstääni etenkin tämmösistä suloisista puureunaisista peileistä! Söpöyden hinta 6,80€.

Vain kaksi perusteetonta heräteostoa on tällaiselle vanhalle kirppishaukalle hyvä saavutus! Monen tämänpäiväisen Kupittaan maljakon, Arabian maitokannun ja designlasin ohikävely olis ollut vielä 5 vuotta sitten mahdotonta. Fanfaarit sille!!

Pakko olla parveke!

Parveke! Voiko ihminen elää ilman parveketta? Ei ainakaan täyttä suloista kesäelämää! Rakastan sitä, kun voin hipsiä parvekkeelle kesäaamuna hörppimään kahvia ja nuuhkimaan päivän tuulia. Tai lekotella iltapäivällä lukemassa ja keräämässä ideaenergiaa seuraaviin projekteihin. Tai levähtää viileään kesäiltaan katselemaan auringon kiertymistä takaisin kohti aamun lähtöpistettä. Parveke on kesäkotini!

Saavuin eilen taas lapsuudenkotiini.

Kevät ei ole kovin pitkällä, vaikka hiirenkorvia onkin ja maisema vihottaa.

Kävin eilen luhdalla ja olen odottanut sitä kokemusta, kun koko ”lakia avaruus” kihisee ja kuhisee ja piipittää ja sirkuttaa. Vaan sitäpä ei ollut. Ei inahdustakaan! Kevät on myöhässä.

 

Vanhoissa esineissä roikkuu entismaailman henki

Aamuaurinko paistaa niin pirteästi sisälle, että on pakko kuvata vähän. Keräilyastiakaappini uumenissa tönöttää monia vanhoja, hassuja tai persoonallisia ja uudempiakin esineitä. Jokainen puhuttelee omalla tavallaan. Osa on peritty, osa ostettu kirpparilta, jokunen ulkomailtakin. En väsy katselemaan niitä, käytän kylläkin harvemmin.

En juurikaan enää kartuta kaapin sisältöä. Vaikka täytyy sanoa, että viimeksikin kirppiksellä käydessäni oli vaikeuksia ohittaa hassuja vanhoja astioita. Etenkin vitsikkyys vetoaa siis minuun näissäkin hankinnoissa. Ei koskaan se, mikä sattuu olemaan muodissa.

Valoisaa viikkoa kaikille lukijoilleni!