…mutta jotenkin niitä vaan siunaantuu! Tässä on vain pieni osa siitä, mitä laatikon kätköistä esiin pulppusi, kun oikeastaan menin tutkimaan, että löytyykö sieltä Ukrainan rahaa.
En osaa varmaksi sanoa oliko kaikkien venäläisten rahojen seassa ukrainalaista, koska kyrilisten kirjainten lukemiseni on heikohkoa. Ja samalla löysin kaikkea muuta. Näin käy aina!
Luen muuten parhaillaan Kotikunnaan Rillaa. Ensimmäinen maailmansota on juuri syttynyt ja Kanadankin pojat lähtevät sotakentille. Se tuntuu samalta kuin nyt; Ukraina on sodan kourissa ja koko itäisen Euroopan tilanne on epävakaa. Tarkoitan tietenkin maita, joiden raja on yhteinen Venäjän kanssa. Mitä vain voi tapahtua. Yli sata vuotta on jo sanottu, että ”me olemme jo niin fiksuja, ettei sotaa enää käydä” ja aina hämmästytään, kun se kuitenkin alkaa.
Katson uutisia joka päivä moneen kertaan. Ajattelen paljon ukrainalaisia ja hämmästelen venäläisiä; perin ristiriitaisin tuntein. Venäjällä on Suomen sukulaiskansoja, upeaa kulttuuria ja historiaa. Ja silti aivan järkyttävää politiikkaa! Niitä ei saisi sotkea toisiinsa ja ruveta inhoamaan kaikkia. Välillä on pinnisteltävä ja tolkutettava itselleen, että ihmiset siellä pidetään pimennossa ja heille syötetään valheita ja propagandaa. Se maa on ihan liian iso ja ihan liian hallitseva.
Katson televisiosta Ukrainan presidentin elokuvia ja tunnen tuskaa kun ajattelen, että noin kaunis maa on moukaroitu raunioiksi. ”Kansan palvelijan” tunnusmusiikki soi päässä. Vaikka ihmiset palaisivat jonain päivänä, mikään ei ole kuten ennen. Näen unta, että liikekannallepano on alkanut myös täällä. Huh! Venäjä uhkailee meitä ja uutisoi, että ME uhkaamme heitä! Miten naurettavaa!! Mekö, pieni maa, joka on käynyt sotaa Venäjää vastaan monia kertoja, (puolustautunut hyökkäyksiltä), uhkaamme muka heitä? Miksi ihmeessä?? Ketään ei todellakaan kiinnosta täällä muu, kuin elää rauhassa. Mutta puhua hullulle, on samaa kuin puhuisi seinälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti