Kolmas ”sytotsemppi”

 

Taisinkin mainita täällä jo aiemmin, miten ajattelin tsempata itteäni jokaisen sytokäynnin jälkeen! Ensimmäinen tsemppilahja itselle oli paketillinen ecco verden kosmetiikkaa, toinen oli Gudrun Sjödenin sukat (ne nilkasta kiristämättömät), lahkeelliset bikinihousut ja valkoinen kesäverho. Ja nyt kolmas tsemmpi on Arabian Emilia -lautanen! Kuvan pyöräilevä Emilia on kuin minä vintageissani, hatuissani ja rehuissani! Olen ihaillut tätä sarjaa kauan ja nyt vankan harkinnan tuloksena päätin ostaa itselleni edes yhden Emilia-astian, ennen kuin ne taas myydään loppuun.

Suosittelen kaikkia hankkimaan/tekemään ikävien juttujen rinnalle jotain kivaa. Se piristää ja haihduttaa tympeitä fiiliksiä aika hyvin!

Keppiä vai porkkanaa?

 

On se kyllä vähän kummallista miten se keppi viuhuu meidän aikuisten maailmassa tiuhaan, vaikka on jo vuosikymmenet sitten herätty siihen, että lastenkasvatuksessa kiitos, kannustus ja muu porkkana on paljon tehokkaampi keino ohjata eteenpäin, kuin keppi, eli rangaistus, syytös ja uhkailu.

Yhteiskunnan asenne on nyt jotenkin muissakin asioissa kuin lainkuuliaisuudessa aika keppimäinen. Aika monissa muissa asioissa. Se verhotaan jotenkin siihen, että ’näin kuuluu tehdä!’ ja että hyvä ihminen tekee juuri näin! Niin kuin että luopuu autoilusta tai ainakin hankkii sähköauton, vaihtaa sen punaisen lihan kanaan tai mieluiten ihan vegaaniuteen, marssii pridemarssilla tai vähintään liputtaa sitä ja jos ei halua erityisesti olla mukana, niin keppiä tulee. Mun mielestä sellainen lähtökohtainen pakotus on aika perseestä. Tulee jo heti sellanen olo, että alkaa tympiä koko juttu, vaikka asiaa alunperin kannattaisikin mielessään. Tuntuu jopa siltä, että ollaan vajottu jonnekin 60-70-lukujen kommunismin ’oikeassa olemisen aatteeseen’ jota tuli silloin joka tuutista ja laulettiin paatoksella työväenlauluja sun muita taistolaishoilotuksia. Liippaa jopa totalitarismia tämmöinen asenne, että kaikkien pitää nyt ajatella ja tehdä näin, jotta olisi hyväksytty ihminen. Aika huimaavaa. 

Kun on paljon ihmisiä, jotka vaikka metsästää. Miksi sitä ei oteta koskaan huomioon tässä kaksijakoisessa lihansyöntikeskustelussa; tehotuotanto versus vegaanius? Tai että on paljon ihmisiä, jotka harrastaa vanhoja autoja, joiden mielestä vanhat pitää käyttää ensin loppuun ja sitten vasta siirtyä uusiin. Eivät syty palamaan lithiumakkuineen nämä vanhat autot kesken ajon. Niitä roudaavat laivat ei uponneet, kun lastin lithiumakkuinen auto syttyi tuleen ja aiheutti katastrofin. On paljon ihmisiä, jotka hyväksyy sen, että oli kuka mitä seksuaalisuutta hyvänsä tai sukupuolta, mutta jotta sitä pakosti pitäisi liputtaa tai saa boikottia, niin silloin alkaa keittää. Eihän nämä pakottavat asiat koskaan oikein mene siihen suuntaan kuin meinataan. Ihmisluonto on sellainen, että porkkana on paljon parempi juttu kuin se keppi.

Ja sitten vielä yksi mua aivan vietävästi suututtava asia, joka vähän menee ohi tuon keppi-porkkana-kategorian. Miten on mahdollista, ettei Suomeen saada euthanasiaa vieläkään lailliseksi? Ei se nyt NIIN vaikeaa voi olla! Syöpiä ja muita kamalia sairauksia on paljon, mutta niiden loppu ei ole kiva. Suurin osa ihmisistä ei koskaan näe kuolevaa, joka saattaa tehdä sitä tuskallista kiduttavaa kuolemaa viikkoja tai kuukausia. Ajattelehan omaa läheistäsi siinä tilanteessa. On niin helppo kuitata tämä kuoleman läheisyys sillä että ’onhan meillä hyvät lääkkeet ja saattohoito, eikä kenenkään tarvitse kärsiä’ mutta oletko tosiaan perehtynyt asiaan? Se ei tosiaankaan mene noin, me kaikki emme saa lääkitystä loppuun saakka. Lääkitys ei riitä tai ei vain tehoa. Ja sitten on ne raamatulla päähän lyövät vähemmistökristilliset, jotka aina pistää kapuloita rattaisiin, kun tulee puhe euthanasiasta. Kysyn vaan, että sanoiko Jumala tai Jeesus tosiaan joskus niin, että ’älkää käyttäkö ehkäisyä’? Mutta että ’voitte kyllä käyttää antibiootteja’! Mutta ’euthanasiaa ei sitten kärsiville suoda’! Niinkö ne sanoi?

Ja samaan aikaan koko Suomi itkee kun joku lehmälauma on puolikuollut nälkään tai löytyy kymmenien kissojen lauma luonnosta sairaana ja hoippuvana. Että ne pitää heti antaa armollisesti piikittää! No niin pitääkin, mutta missä vitussa on empatia kuolevaa ihmistä kohtaan? Ihan naurettavaa epätasapainoa tässä kaikessa. Kun kuoleva huutaa viikkokausia suoraa huutoa, eikä mikään auta, sydän vaan lyö ja elämä kärsimyksien kanssa jatkuu pahempana kuin ikinä, eikö se olisi asia, jolle pitää tehdä jotain ihan nyt heti? Jokainen me ollaan siinä kuoleman edessä joku päivä, eikä se armelias unessa pois nukkuminen ole suotu kaikille. Että tässä asiassa annan keppiä kaikille, jotka asiaa hidastaa! Näitä kuolevia pitäisi näyttää televisiossa, jos se vaikka herättelisi toimimaan. Kyllä niitä turkistarhoja kuvataan, mutta kuinka usein kuolema näytetään televisiossa? Se raadollinen tuska on lakaistu maton alle.

Syto 3

 

Täällä mennään! Kolmas kerta, eli vois sanoo, että puoliväli alkaa olla kohta eletty. Ja se jos mikä piristää!

Nämä taideteokset on syöpähoitojen osastolta eli radiuksen kahvila-aulasta.

Tällä kertaa mun esilääkkeet oli hitusen eri, kuin yleensä. Nyt nappaan yhden rauhoittavan heti aamulla. En siksi, että olisin kuristamassa hoitajaa heti ensinäkemältä, vaan siksi, että verenpaine pysyisi rauhallisemmissa lukemissa ja syto voi alkaa ilman jotain odottelua ja säätöä. Kun nykyään on jotkut verenpainerajat sille, että syto voidaan edes aloittaa.

Mulla on varmaan sellaset tähdet, että aina on jotain pientä häikkää, sillä koskaan ei mene kuin Strömsössä! Nyt pähkäiltiin sitä, kun neula pistettiin laskimoporttiin ja keittosuolalius meni nätisti sisään, mutta että miksi takaisinvirtausta ei ollut. Ennen se tarkoitti aina kuvaukseen menoa, mutta nykyään on havaittu, että tosi usein se pieni kumiletku, joka on mun laskimossa jatkuvasti, vaan käyttäytyy kuin imuri, että kun kokeillaan imeä takaisinvirtausta, niin se vaan jumahtaa johonkin suonen seinämään kiinni kuin imurin letku. Että nykyään voidaan jatkaa sytoa normaalisti.

Ja täällä mä nyt istun ja alan kohta lukea Esko Valtaojan kolumneja, jotka on mun mielestä kovin viisaita ja viihdyttäviä. Ne pistää ihmettelemään, että miksi valtiot ei ole ryhtyneet ottamaan todesta fyysikoiden ehdotuksia energiansaannista? Avaruus on tulevaisuuden sana! Sen energiankin suhteen. Ei tarttis tapella öljyn ja kivihiilen ja maakaasun suhdetta kenenkin elämään. Että ollaanko sitä nyt isolla hiilijalanjäljellä pahiksia vai ihan hyviksiä pyhällä hengellä pikkutalossa ilman autoa…

Walleniuksen Wapriikki 3/3

Kaikki tämän gallerian työt on lasitaiteilija Suvi Pulkkisen. Rakastuin niin moneen lasityöhön tässä salissa, että olin ihan hurmiossa! Pakko varmaan ostaa joku niistä, kunhan hiukan saan rahaa. En osaa sanoa mikä lasissa on niin kiehtovaa… ehkä sen vaikeus? Se ei todellakaan ole mikään helppo matsku, että teenpä tässä nyt filigraanimaljakoita! Olen kokeillut lasinpuhallusta kässäkoulussa ja todennut, että jo pelkästään se puhaltaminen on työn ja tuskan takana, saati sitten mielessä olevan muodon ja mallin saaminen lasiin, väreistä puhumattakaan. Ja jos hyvin käy, lasi ei pamahda rikki jäähdytysuunissa. Viimeistelyhionnassakin voi ryssiä teoksensa pilalle. Siinä sitä on kerrakseen!

Sudennahka harteilla

 

Alkuperäissuunnitelmista poiketen tultiinkin mökille tänä viikonloppuna. Vaikka ilma on kääntynyt helteiseksi ja joka paikassa on tukalaa, mökki on toistaiseksi vielä viileä. Minä muistuttelen miehelle koko ajan että ’ovi kiinni!’ ettei viileys karkaa. Talvella on toisin päin. Ja ärsyynnyn esim elokuvissakin siitä, kun ihmiset kulkee ovissa kädettöminä, niin että ovi jätetään retkottamaan auki, vaikka ulkona olis 40 astetta pakkasta tai lohikäärme perässä. Iän myötä alan ymmärtää mammaa, joka istui portailla kärpäslätkä kädessä (sitä en kyllä ymmärrä), lauleli virsiä ja napakasti tiuskaisi joka kerta kun joku kulki ovesta, että ’ovi kiinni!!’ Joka kerta tuli tunne, että niin nopeasti ei ehdi kulkeakaan, ettei se tiuskaisu kuulunut. Ehkä hänellä oli joku kärpäsfobia? Hänen isänsä oli vossikkakuskina Viipurissa; ehkä pihassa oli paljon kärpäsiä ja ennen jääkaappien aikaa niiden kanssa piti todella tapella.

Me tuotiin tänne mökille ensimmäistä kertaa sellainen tasapohjainen metallinen vene, jossa on pitkähäntämoottori. Älkää kysykö, minä en ymmärrä niistä mitään, mutta semmoisella me sitten eilen kokeiltiin ajella järvellä ja hauskaahan se oli! Mun mies on koko ikänsä häärännyt järvellä, koska heidän mökki oli tässä naapurissa ja anopin sukujuuret on tässä vieressä ties monenko sadan vuoden ajalta. Miehellä on aina kaipuu päästä järvelle ja omistaa vene joka lähtöön. Minä olen pohjalainen maakrapu, joka en ymmärrä muusta kuin joesta ja puroista, enkä etenkään ole häärännyt järvellä. Olin vissiin ollut yhden kerran moottoriveneessä ennen kuin tapasin mieheni kolmikymppisenä. Mutta tämä pitkähäntä vaikutti tosi mukavalta ja käytännölliseltä veneeltä! Sillä pääsee meidän surkeaan rantaankin aivan loistavasti, joka on mutainen ja matala ja kasvaa ties mitä heinää.

Me tehtiin veneellä siis pieni lenkki ja käytiin kylässäkin yhdellä mökillä. Ja kuinkas sattuikaan, siellä mökillä oli kylässä myös nainen, joka on yllättäen lääkäri ja vieläpä syöpälääkäri ja on ollut TAYSissakin töissä! Ei voi olla sattumaa! Meillä oli kiintoisia keskusteluja. Järvellä ajellessa bongasimme myös lumpeita monessa paikassa ja sekös ilahdutti! Niitä näkee niin harvoin. Ulpukoita on vaikka sikafirman perustaisi (kai tekin olette pienenä tehneet ulpukkasikoja ja käpylehmiä?) mutta lumpeita ei edes näe välillä vuosiin. Jos joku miettii, olenko ollut uimassa, niin en ole. Tuo meidän matala mutaranta ei houkuttele siihen. Etenkin kun laituri on vedetty pysyvästi maihin jo toistakymmentä vuotta sitten. Me aina haaveillaankin hiekkarannasta, kallioista ja metsäisestä mökkipihasta, jossa ei ole yhtään ruohoa, eikä  istutettuja kasveja ja mökki olisi 1930-luvun pieni punainen hirsimökki ja siinä olisi rantasauna. Mielellään Nässyn rannasta kiitos. Että jos omistat sellaisen, niin vaihdetaanko?

Mies kahlasi järveen ja junttasi vesiletkun taas paikoilleen, jotta saadaan saunaan vettä. Se on semmoinen mukavuus, joka on laitettu tänne mökille vasta kymmenen vuoden sisällä. Ennen piti käydä naapurin pumpulla taikka hakea sangolla vettä rannasta, joka oli haastavaa, koska se on niin matala. No tuommoinen koikkelehtiminen järvessä tarkoittaa tietysti sitä, että meillä oli sauna ensimmäistä kertaa tänä kesänä täällä mökillä. Ei sen puoleen, enpä minä ole kotonakaan saunaan päässyt toukokuun alun jälkeen, kun koko ajan on ollut jotain varottavia haavoja ja tikkejä ja mätää ja hermojen menetystä! Mutta eilen uskalsin pikkuisen saunoa, vaikka onkin tuo tulehtunut laskimoportin haava. Olen kuitenkin siihen 6 päivää syönyt antibioottia, ja se näyttää jo aivan hyvältä. Pyyhin haavaa (tai arpea) antiseptisella aineella monta kertaa päivässä, niin että ei ainakaan voi syyttää huonosta haavan hoidosta! Olen melko kyllästynyt mätiviin haavoihin, ettäs sen tiedätte.

Mökkijuttuihin kuuluu automaattisesti myös grillaus. Meillä on ollut kaikennäköistä kaasugrilliä, mutta ne on todettu huonoiksi ja temppuileviksi ja me ollaan palattu ihan perus hiiligrilliin. Tai sitten paistetaan vaan makkaraa rantanotskilla tai sisällä takassa. Vaikka täällä onkin minikokoinen keittiö, helloineen ja mikroineen, ei hellaa ole käytetty vuosikausiin. Vedenkeitin hoitaa mikron kanssa kaiken mitä keittiössä pitääkin ja se siitä. Pärjäisin hyvin vielä alkeellisemmassakin keittiössä. Ja minusta mökillä pitääkin olla vähän alkeellista, koska sehän on mökin idea. Lähteä modernismin keskeltä ja vaipua lähes kivikauteen viikonlopuksi tai koko loman ajaksi. Kulkea sudennahoissa ja vääntää joutsenilta niskat nurin paljain käsin. Keitellä nuotiolla saviastiassa oravanlihaa ja mököttää puhumattomana viikkokausia. Iskeä kivikirveellä jalkaansa ja kuolla haavakuumeeseen loman viimeisenä päivänä. Se se on jotain, suomalaisen paluu luontoon!

Minä en ole mikään sellainen, joka pitää mökkeilyä työleirinä. En vaan pidä. Anoppikin joskus siirsi kukkansa pois mun tarhoista (siis ne jotka hän oli ystävällisesti tänne istutellut ennen mua), koska minä en tule tänne perkele mitään kukkatarhoja kitkemään. Minä tulen mökille olemaan, tekemään tulia takkaan, hakemaan puita liiteristä, paistamaan makkaraa, sytyttämään kynttilöitä, tepastelemaan ulkohuussiin, tiskailemaan emalivadissa, väijymään närhiä verhonraosta, saunomaan ja lojumaan ja lukemaan. Ei ihmisen aina pidä otsa rypyssä viipottaa joka nokkosen perässä. Se on kuulkaa mennyttä aikaa se, nykyään kuuluu antaa pörriäisten temmeltää! Sen on jo moni kaupunki ja kuntakin huomannut. Hei oikeesti; ei kai kukaan luule, että joku kunta on muka tullut vihreäksi?! Oikeasti he säästää siinä, ettei tienvarsia ja puistoja ja liikenneympyröitä tarvii enää parturoida matalaksi! Nykyajan sana on viherpesu!! (Ja sinisilmäisyys, sori vaan.)

Tämän mukavan mökillä notkumisen rikkoo se, että tiistaina pitää taas kompuroida kännissä ja kirves sääriluussa sytostaatteihin. Mutta ensi viikonloppuna aion tulla tänne taas. Täällä ei tarvii jaksaa mitään, on aika viileää ja voi lähinnä levätä. En vaan yhtään tiedä mitä söisin silloin, koska ruoka ei nappaa sytojen jälkeen. Juomien testaaminenkin on työlästä; vesi ei maistu, maito ei maistu, vichy ei maistu, mehu ei maistu, limsa ei maistu… ehkä kossu maistuu? En ole kokeillut. Oikein tanakka parin viikon hähmäinen katkos, josta ei muista mitään. Menis sytotkin siinä samalla ohi ihan huomaamatta. Hyvä kun tajusin tässä vaiheessa, kun kolmas syto on edessä!

Walleniuksen Wapriikki 2/3

 

Anne Ahonen

Anna Niinimäki

Anna Niinimäki

Anna Niinimäki

Anna Niinimäki

Anna Niinimäki

Anna Niinimäki

Anna Niinimäki

Anna Niinimäki

Anna Ahonen

Anne Ahonen

Anne Ahonen

Anne Ahonen

Anne Ahonen

Anne Ahonen

Anne Ahonen

Pienin askelin

 

Ihan pienin askelin. Mutta iso muutos toisaalta täällä lapsuudenkodissa on nyt se, että siirryin alkoviin nukkumaan. Nyt aurinko ei ikinä enää herätä mua viideltä aamulla, kuten keittiössä kävi usein, ja muutenkin. Alkovi on kuin pieni pesä, johon voi käpertyä yöpuulle. Nukuin ehkä paremmin kuin täällä koskaan! Katossa on joku höpsö vanha tapetti ja seinissä äitin tapetoima vaalea jostain 80-luvulta. Sängyn päädyssä papan keinutuoli, seinällä äitin ristipistotaulu ja keinussa samoin äitin ristipistotyyny. Oikealla seinällä tädin pimeässä hohtava jesse. (Josta jeesusteippikin on varmaan saanut nimensä.) Muistan miten säikähdin lapsena, kun huomasin ekan kerran sen hohtavan. Pirullinen juoni mokomalla!

Fyysisestä kunnosta sen verran, että nyt on se mun ’hyvä viikko’, jolloin syto-oireet on poissa. Mutta olen onnistunut saamaan selän ja vatsalihakset kipeiksi jo alkuviikosta, joten ei tämä ihan kivutta mene tämäkään viikko. Vatsalihakset kipeytyi kävelystä ja selkä kantamisesta. Älysin taas sen, miten kauan siihen menee, ennenkuin olen sytojen jälkeen työkuntoinen taas, vaikka miten kävisin koko syksyn salilla. Voi olla, että en koskaan, sillä sellaistakin tapahtuu. Pitänee ryhtyä lottoamaan tai perustaa joku uskonlahko joka kerää kymmenykset seurakunnalta omaan pussiin. Elelisin sitten Kämpin sviitissä loppuelämäni, hihhuli hei.

Täällä parvekkeella hääri ampiaisia tai mehiläisiä, tai keitä nyt sitten ovatkaan. Mä sekotan ne aina ja ihan turha tulla selittämään, en kuitenkaan muista. Mutta he teki pesän ihan parvekkeen oven viereen katon sisälle jo viime kesänä ja nyt alkukesästä vilinä oli aikamoista. Eihän siinä voi ovea pitää auki, vaikka olisi mikä helle. No ripustin noin kuukausi sitten pikavisiitillä siihen pesän aukon viereen sellaisen virkatun tekopesän, jossa oli muka kaksi pörriäistä ulkopuolellakin. Olen kyllä lukenut, että tämmöiset tekopesät toimii, mutta ajattelin, että ne toimii vaan jos on ajoissa liikkeellä, eikä niin että vanhan pesän väki muuttaa pois ikinä minkään hämäyksen takia. Mutta niinpä nuo vaan muutti, eikä kukaan pörristellyt enää partsin oviaukossa! Vaan nytpä he oli asettuneet talon toiselle puolelle vinttikomeron ikkunan luo ja lennelleet sisään raollaan olevasta pienestä ikkunasta. Vein tekopesän tänään sinne ja toivon, että älyävät muuttaa vielä kerran. Siinä he kulki seinän sisään; olivat nakerrelleet reiän komeron pahviseen seinämateriaaliin ja kai jossain välikatossa pitävät kemujaan. Sanoin niille, että olkaa missä tykkäätte välikatossa, mutta älkää tulko minun kemuihini!

Apropoo, mulla on myös hyvä puuseppä hakusessa Etelä-Pohjanmaan alueella. Vinkatkaa jos tulee mieleen. Teettäisin kuivauskaapista kopion ja ovet yhteen kaappiin ja ehkä jotain muuta pientä. Ei mitään pelleilyä ämdeeäffällä, vaan ihan kunnon puuta sen olla pitää. Itse osaan kaikenlaisia tekniikoita, mutta puu on mulle tuntematon matsku ja metalliakin olen vain valanut muutaman kerran. Että en rupee ite nikkaroimaan. Siitä tulis semmonen Hessu Hopon huonekalu ja mun esteettinen silmä ei pitäisi siitä. Se on muuten jännä, miten olen tajunnut vasta lähempänä viittä kymppiä, miten tarkka esteettinen silmä mulla on ja miten kaikilla ei ole. En sano, että mun ratkaisut on hienoja jotenkin ylipäätään, mutta että jos joku häiritsee, niin se häiritsee kyllä piinaavan paljon! Asiat, joita joku ei edes huomaa, häiritsee mua aivan hirvittävästi. Kerroinko muuten jo, että tein ’mielipalvelut’-sivustolla pakko-oirekyselyn ja sen mukaan olen kyllä aika syvissä vesissä. ’Vakavasti pakko-oireinen’. En ole tajunnutkaan! Siitä siis johtuu, että en siedä sitä, että esim muut koskee tavaroihini. Tai edes katselee tavaroitani, jos en ole itse mailla halmeilla. En vaan siedä. Että semmoista jännää tällä erää.

 

Nostalgiaa

 

Joskus, kun on oikein paljon tekemistä, on vaikea päättää mistä aloittaisi. Tällä kertaa olen keskittynyt varastojen järjestelyyn ja tavaroiden kantamiseen ylös alas. Olen tavannut myös tärkeitä ihmisiä, tehnyt suunnitelmia, siirtynyt nukkumaan keittiön laverilta alkoviin vihdoin (fanfaarit!), tehnyt puutarhassa katsausta ja suunnitelmaa järkevistä muutoksista. Lempipuuhaani puutarhassa on kulkea oksasaksien kanssa! Tänään aion myös ehtiä istua puutarhatuoleilla jonkun pienen juoman kanssa ja fiilistellä. Päivästä  on tulossa selvästi hyvä!

Tämän päivän juttuja

 

Olen keksinyt keinon matkustaa turvallisesti! Se tosin maksaa vähän enemmän, mutta en ainakaan halua imuroida kaiken maailman tauteja itseeni nyt. No mikä keino? No nämä junan pienet looshit, kahden hengen looshi erityisesti. Eli tänä aamuna lähdin matkalle ja ratikassakin oli tyhjempää kuin koskaan; se on vissiin kesäaamun autuaaksi tekevä aika, kun paljon kukaan ei mene töihin ja lomalaiset plus turistit ei vielä ole liikkeellä. Oikeastaan voisin matkailla vaikka missä, jos ajoittaisin matkani yöhön tai varhaiseen aamuun! 

Muista kuulumisista sen verran, että eilen kävin poistattamassa tikit siitä uudemmasta laskimoportin haavasta. No sehän ei ollut ihan 100%:sti ok, vaan siinäkin oli nyt tulehduksen viitteitä. Tällä kertaa ei siinä isommassa neljän tikin haavassa, vaan pienessä yhden tikin haavassa. Soittelin sitten ympäri TAYSia ja sain lopulta antibioottikuurin (taas), jolla tämän pitäisi tokeentua. Sitä pitää myös puhdistaa antiseptisella aineella aika paljon. Pelkäsin, että tämäkin portti pitää repiä aukia ja laittaa kolmas portti tai vielä pahempaa; että he ilmoittavat, ettei porttia voi enää asentaa ja nyt mennään huonoilla käden suonilla - jotka sitten hajoais sytoissa ja ties mitä. No, onneksi ei!

Unessa olin lapsuudenkodin välikatossa jonkun remppaporukan kanssa ja huomasin, että seinässä oli sellainen iso kello, vähän kuin joku Big Ben, mutta sen kellotaulu ei näkynyt ulos, koska siinä oli ulkoseinä edessä. Siinä se kello vaan raksutti. Heräsin ja ajattelin, että uni taisi olla aika symbolinen; pelkään koko ajan, että mun aika käy vähiin, enkä ehdi nauttia lapsuudenkodin huoneistostani, ennen kuin se on valmis. Tällä hetkellä se on vielä kaukana valmiista ja siksi koetankin nykertää sitä eteenpäin joka kerta kuin siellä käyn. Viime kesä meni käden tulehduksessa ja edellinen siinä ekassa syöpäleikkauksessa. Aikaa on siis tuhlaantunut taivaan tuuliin jo pari vuotta, mutta nyt olen sen verran kynnelle kykenevä, että pystyn hiukan tekemäänkin jotain. Se on ihana asia juuri nyt! Siispä juna kolkuttaa lapsuudenkotia kohti.