Lautapelikahvilassa

 

Ekaa kertaa elämässäni olin Lautapelikahvilassa! Tai oikeastaan ’pelikahvilassa’, sillä siellä oli paljon muitakin kuin lautapelejä. Mutta koska ite en juurikaan niitä konepelejä osaa tai harrasta, niin lautapelejähän me sitten pelailtiin. Paikka oli siis LateGame Tampereen Kuninkaankadulla.

Tosi kiva, että tämmösiäkin paikkoja on olemassa! Sieltä sai ostaa monenlaisia juomia (ite ostin latten, jossa oli iso möykky kermavaahtoa päällä ja karamellikastiketta ympäriinsä, Nam!) ja myös leipiä, salaatteja, hampurilaisia, ranuja… kaikenlaista. Henkilökunta oli ystävällistä ja paikassa oli välitön tunnelma. Sitä paitsi paikka täyttyi illan myötä, vaikka luulin, että ei ketään varmaan kiinnostaa mitään pelata. Hehe. HEHE!

Siellä oli kahdessa kerroksessa pöytiä ja joku ihmeen ompelutiimikin meidän vieressä. Olin valaistunut ja ihastunut; että jaa näinkin voi aikaansa viettää! Tämä oli siis mun yks joululahja mun lapselle, eli yksi osa mun ’aikalahjakortteja’. Menen tuonne varmaan toistekin, vaikka aikamoinen antipelaaja olenkin. Laskin, että lapsena ja nuorena pelasin ainoastaan seuraavia pelejä; Puckman-konsolipeli, Trivial Pursuit, Master Mind, Erakkopeli, Jatsi, Uno, Afrikan Tähti ja Kimble. Osaa noista vain muutaman kerran, nii että en ole mikään pelihullu. Mutta tommosen myötä voisin kasvaa sellaseksi isona. Luin hiljattain hyvän vinkin ylipäätään elämään: Tee jotain sellaista, jota et ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Ja sitä tämä nyt oli. Voilà!

Aamu kartanolla

 

Maanantaisin kartanon kahvila ei ole auki, joten olin tänään ensimmäisenä paikalla. Ensimmäistä kertaa tuntui kotoisalta kävellä puukujaa kohti kartanoa, tuli sellainen tunne, että minä kuulun tuohon kartanoon. Olen luonut tänne paikkani ja viihdyn täällä!

Ensimmäisenä tarkastan miten kukat voivat ja siirrän lehtibegonian ikkunalta työpöydälle, sillä se roikottaa lehtiään. Mietin onko patteri ikkunan alla liikaa kukille. Sitten puen villasukat jalkaani ja lähden huoneesta kohti yläaulaa ja paraatiportaita.

Istahdan hetkeksi portaiden yläpäähän, mutta koska kuulen kolauksen, lähden katsomaan onko tänne jo huomaamatta tullut joku toinenkin. Ketään ei näy ja paikallaolotaulussa on vain oma nimi. Hmm.

Hassua kyllä, täällä ei pelota ollenkaan. Ensinnäkin, vaikka uskon henkiin ja kummituksiin, niin siihen en usko, että ne tekisivät meille eläville mitään pahaa. Kujeita ehkä, mutta ei muuta.

Pidän yksinolosta ja hiljaisuudesta. Pidän tähän kartanoon tutustumisesta. Olen oppinut näkemään missä on alkuperäisten kakluunien paikkoja ja mikä ovi on kenties myöhempi. On ihanaa opiskella kartanon aikajanaa havaintoja tekemällä!

Vaan nyt taidan lähteä keittelemään kahvia ja käpertyä kupposeni kanssa johonkin kivaan paikkaan herättelemään päivän ajatuksia Matildasta. Luulen, että tästä tulee hyvä viikko!

Vesimaailma Louhi!

 

Yks ihanimpia uimahalleja, joissa oon käyny, on Lempäälän Ideaparkin alla oleva Vesimaailma Louhi! Oikeastaan se muistuttaa enemmän Spata, kuin uimahallia ja siks se kai onkin ’vesimaailma’, kun se on niin omanlaisensa. Kävin Louhessa tällä viikolla toista kertaa (eka kerta oli kai vuosi sitten) ja tykkäsin kyllä edelleen aivan sikana tästä paikasta! Tykkään sen monipuolisuudesta ja erilaisuudesta ja rauhallisuudesta.

Siellä on myös panostettu muuhunkin kuin vaan uimiseen, eli siellä on myös kauneutta, vaikka bunkkeri ja pommisuoja on asioita, jotka tulee ekana mieleen maanalaisesta tilasta. Vaan jos seinät sutii valkoiseksi ja niihin heijastaa liikkuvaa kuvaa, niin wau.

Täällä seinälle heijastui kuvia lapista, lumisista metsistä ja revontulista. Oli pakko pysähtyä tähän hetkeksi oikein ihailemaan bunkkerin seinää, heh.

Mun lemppareita täällä on yllättäen sellaset asiat, joita ei joko muualla ole tai joita en muualla paljonkaan harrasta, eli se iso putkiliukumäki (!) jonka ylätasanteella oli 8 vaihtoehtoa, joista valita musiikki + värivaloshow tuubiin sillon kun siellä laskee. Se on oikeasti hauska! Eikä yhtään pelottava. Ja tuubin ylätasanteella on myös liikennevalot, jotta tietää koska voi laskea, ettei tomähdä kenenkään selkään. Toinen ehdoton lemppari on vesijuoksuallas, jossa ei saa tehdä mitään muuta. Kolmas ihastuttava juttu on elämyssuihkut, joissa taisi olla viisi valinnaista suihkuelämystä, kuten esimerkiksi trooppinen sade. Niissä on äänimaailma mukana (esim ukkosta) ja vettä tulee joko sumuna ja/tai pisaroina, ylhäältä ja/tai sivulta ehkä parin minuutin ajan. Itse voi siis napista painamalla valita mitä haluaa kokea. Ja kaikkihan ne tietty pitää kokea!

Ennen varsinaiseen vesimaailmaan astumista on myös lattiaan heijastettua vaihtuvaa maisemaa, kuten kuvasta näkyy. Muita kivoja altaita ja saunoja, joita Louhesta löytyy, on mm iso uima-allas ratoineen ja erillisine vesijumppa-alueineen ison screenin kera. Iso poreallas, joka ei ole sellainen pyöreä jalat suussa-tyyppinen, kuten yleensä, vaan pitkulainen allas jossa on oikeasti tilaa. Kylmäallas, hyppyallas, opetusallas, vauva-allas, kylmä-kuuma-kahluuallas, höyrysauna, suolakivisauna, sekä kahvilatiski, josta voi ostaa syötävää ja juotavaa löytyy myös.

Vesimaailma Louhen sivut löytyy täältä. Aukioloajat on ma, ke, to ja pe 6.00-20.00, ti 10.00-20.00, la, su ja arkipyhät 11.00-18.00. Hinnat riippuu ajankohdasta, eli sesonkina (esim hiihtoloma) on vähän kalliimpaa kuin muulloin. Sesongin ulkopuolella aikuisille hinta on arkipäivisin 14€, 3-16 -vuotiaille lapsille 8€, 0-2 -vuotiaille lapsille 2€ ja eläkeläisille (klo 6.00-14.00) 8€.

Paikkaan voi ostaa myös sarjalippuja, kuten 10 kerran lippuja (arkipäivinä klo 6.00-16.00) hintaan 99€, 20 kerran lippuja hintaan 160€ ja 50 kerran lippuja hintaan 300€, jotka on voimassa ostohetkestä kaksi vuotta. Tuossa kalleimmassa yhden käynnin hinnaksi tulee 6€. Ei paha. Se tietää myös käytännössä keskimäärin joka toinen viikko Louhessa käyntiä. Hmm. Jos olisi ylimääräistä rahaa, voisin tosissani harkita.

Tampereen Salainen Kahvila

 

Jo nimi houkuttaa, vai mitä? Löysin tän kahvilan jo vuosia sitten ja oon käyny täällä muutamia kertoja vuosien mittaan. Koskaan en ole kuitenkaan äityny ostamaan ByPiasilta mitään, vaikka noi vaatteet näyttääkin tosi kivoilta. Mulla vaan on liikaa vaatteita ja siks seula on hyvin tiukka! Mutta tää Lapinniemen liike on paikkana jo erittäin käymisen arvoinen; talo on vanha ja upea, puutarha on kesällä hyvinkin salainen, vehreä ja satumainen, jossa on mukava istuskella hörppimässä vaikka skumppaa.

Nyt on uutisoitu aika paljon jotain epäselvyyksiä firman toiminnassa, lähinnä kai vaatteiden alkuperässä on jotain hämäryyttä ja liikkeiden työntekijöiden kohtelussa toivomisen varaa. Enpä osaa sanoa miten paljon tästä esiin tulleesta sohelluksesta pitää paikkansa, mutta ikävä fiilis siitä on kuitenkin tullut. Tosi harmillista! Kahvilan halusin kaikesta huolimatta käydä bongaamassa ystävättären kanssa ja siihen olin tyytyväinen. Tämä oli nimittäin bucket-listallani jo kauan ennen mitään kohuja. Toivon, että firma parantaa tapansa, jos niissä on jotain huomautettavaa, ja jatkaa sitten parempaan suuntaan!

Nextiili pulassa

 

Nextiili aloitti joskus aika monen monta vuotta sitten Tampereen Nekalassa, mutta muutti jo vuosia sitten Lielahteen, SPR:n kontin ja Kierrätyskeskuksen väliin. Tilat suureni, kassavirta taatusti suureni ja porukkaa ramppasi sielä kuin pipoa. Sitten Kierrätyskeskus päätti laajentaa Nextiilin tiloihin (tai näin annettiin ymmärtää) ja Nextiili muutti tänä talvena parin korttelin päähän entisestä paikasta. Kiinteistöön, jossa on surkeat parkkipaikat, joka on jotenkin kummallisen piilossa, eikä sen vieressä ole mitään muuta kivaa liikettä, jossa käydä samalla. Ja nyt myynti on tippunut kolmanneksen.

En yhtään ihmettele asiakaskatoa, sillä itsekin olin kuukausia ihan pihalla, että missä se nyt on ja sitten että miten mä sinne pääsen ja kun mentiin omalla autolla, niin todettiin, että miten tässä on tämmönen postimerkin kokoinen parkkipaikka?! Nyt he on julkaisseet hätähuudon, joka löytyy täältä.  Ite henkilökohtaisesti toivoisin, että he löytäis jonkun huippupaikan ja että toiminta ei ainakaan loppuis, sillä onhan se nyt kaikkien vintagevaate- ja -kangasharrastajien luvattu maa ja mekka. Mistään ei löydä niin hienosti järjestettyjä, nopeesti vaihtuvia aarteita, jotka on kaiken lisäksi halpoja.

Kurkkimassa kauppahalliin

 

Ennen tämän päivän varsinaisia seikkailuja päätin kurkistella vähän kauppahalliin. Kauppahalli aukee klo 9.00, (luulin, että se aukeis klo 7.00 - en tiedä millä vuosikymmenellä elän) mutta osa liikkeistä saattaa avata myöhemminkin. Mutta jos haluaa vaan katella mitä hallista löytyy, niin kannattaa tulla aamulla ysin jälkeen, jotta ei huku ihmispaljouteen.

Tämähän on hyvin kaunis ja vanha halli; avattu vuonna 1901. Tänä vuonna 125 vuotta siis! Täällä on kiva ihan vaan käppällä hiljaksiin ja katella mitä kaikkea ihmeellistä täältä löytyy. Äidyin oikeen ottamaan muutaman kuvankin, jotta pääsette kärryille, mistä on kyse.

Näin yleisluontoisesti voin sanoo, että täällä on monta lihakauppaa, kalakauppaa ja kahvilaa! Mutta myös ravintoloita löytyy; on Mummolaa ja kotiruokapaikkaa ja sushiravintolaa ynnä muuta. Putiikit kannattaa tsekata täältä.

Itseä kiinnostaa vaikkapa erikoisjutut; kuten että myykö lihakauppias siankorvia (kuulemma nykyään ne menee lähinnä eläinruokateollisuuteen - mitä tuhlausta!) taikka minkälaisia juustoja juustopuodista löytyy. Onhan täällä myös näköjään ’Tallipihan suklaapuoti’, siis heidän sivupiste, ei se varsinainen liike.

Mulla on ollu mahollisuus hengailla kauppahallissa noin 30 vuotta, mutta montako kertaa oon siellä käynyt? Vähemmän kuin kerran vuodessa! En käsitä mikä siinä on, mutta en oikeen koskaan tottunut ostamaan ruokaa hallista. Oliko se ehkä kalliimpi kuin joku marketti - varmaan - joka oliskin selittävä tekijä omalta osaltani. Kävin kaupungissa asuessani mielelläni Vikkulassa (Tamperelaiset muistaa), joka oli nähtävyys jo sinänsä. Se oli halpa ruokakauppa, joka oli tungettu aivan täyteen kaikenlaista pakettia. Siellä hätinä mahtui kävelemään pieniä käytäviä pitkin. Sieltä saattoi myös ostaa irtona mausteita ynnä muuta, siis jo kauan ennen ’Punnitse ja säästä’-kauppaa. Siinä Stokkan vieressä, rautatieasemaa kulmittain vastapäätä olevassa kermakakkutalossa oli Vikkula pitkään. Vikkuloita tais olla parhaimmillaan neljä Tampereella ja ne on muodostuneet ihmisten mielissä legendaarisiksi - vähän niin kuin Viistokatukin, jota ei enää ole (tai miten sen ottaa; katulinja on yhä käveltävissä, mutta se ei ole enää katua vaan osa toria). Mutta loppukaneettina olen sitä mieltä, että halliin kannattaa mennä ja itsekin aion ruveta siellä enemmän käymään.

Kaupunki-Kahvila-Kartano

 

Tänään on kaupunkipäivä; pari kahvilaa, ystävän tapaaminen, yhdessä kiehtovassa liikkeessä käyminen (pitkästä aikaa), sekä iltapäivällä paluu kartanolle. Oon kartanolla nyt niin paljon, että en tiedä kuuluuko mulle juurikaan mitään muuta. Oon monena päivänä tavannut kartanolla taiteilijayhteisön jäseniä ja tuntuu epätodelliselta olla yksi heistä. Tulee ekana sellanen fiilis, että äh, mähän oon vaan mä, enkä mikään taiteilija. Tosin aina joskus vuosien varrella joku on sanonu mulle ihan pelkän ulkonäön perusteella, että sä oot tollanen taiteellinen. Kai se on hyvällä sanottu, tai ainakaan mä en jaksa ottaa sitä loukkauksen yrityksenä.

Boulangerie Marco; cappuccino ja pistaasi-vadelmaleivos

Mun on myös vähän vaikea suhtautua siihen, kun lähes jokainen kartanolla tulee kysymään että mitä mä kirjoitan; ikään kuin mä olisin oikein joku kirjailija. Mutta jos mun nyt jotain pitää sanoa tekeväni, niin tokihan mä kirjoitan, mutta en tiedä tuleeko siitä muuta kuin monistenippu sukulaisille - sitä paitsi siihen voi mennä vuosikausia! Ja voi olla, että mä oon vaan se joka aloittaa työn ja joku muu lopettaa sen, mikäli syöpä astuu kuvaan ennen kuin mitään on valmiina. Joka tapauksessa mulla on nykyään vahvasti sellanen olo, että Matildan tarina ympäröivine henkilöineen kuuluu nyt saada paperille, koska minä olen ainut joka siitä tietää niin paljon kuin mahdollista ja haluan, että se jää myös jälkipolville ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi.

Pikku kekkerit

 

Vietän pieniä kekkereitä kartanolla, koska tänään on Auroranpäivä! Tiedättehän; Aurora Karamzin, joka vasta hieno leidi olikin ja joka auttoi rikkauksillaan vähäosaisia. Jonka auttamisen perintö kantaa nykypäivään saakka.

On limsaa, kahvia, donitseja, pullaa… ehkä vähän aneemiset eväät päivään nähden, mutta juhlitaan sitten aatelisesti oikein perin pohjin joku toinen kerta!

Taiteilen edistymisen ja ahdistumisen välimaastossa. Materiaalia tursuaa joka ikinen kerta kun kurkkaan nettiä, niin että melkein lyyhistyn sen alle. Tänään päätin tehdä etenemissuunnitelman.

Sellaiseen auttaa pari sohvaa ja divaani…

Mielessä vilisee

 

Viikonloppuna tein sellaisia sukututkimuslöytöjä, että päässä vilisee. Se on sellainen tunne, kuin avaisi jonkun tavallisennäköisen oven huoneesta toiseen, eikä odottaisi paljon mitään, mutta eteen avautuisikin suunnattoman suuri vintti täynnä aarteita. Hengästyttävää. Ensireaktio on sulkea ovi ja istua lattialle ja pidellä päästä kiinni ja ottaa pieni aikalisä. Materiaalia pursuaa niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaa. Sellainen päivä on nyt. Kurkin varovasti aarteita ja koetan olla pyörtymättä. Ehkä pitäisi hypähtää sokkona vinttiin ja alkaa tunnustella esineitä silmät kiinni? Tai ottaa päiväunet pölyisellä sohvalla ja katsoa tuleeko unissa joku idea.

Kartanossa meillä on keittiö, johon olen jättänyt vähän eväitä jääkaappiin, jotta ei tarvitse joka ikinen päivä aloittaa Tampereelta lounaan merkeissä. Vesi täällä ei maistu kovin hyvältä; lieneekö syynä joku 130-vuotias putkisto? (Tuskin ne oikeasti on niin vanhoja putkia.) Toin viikko sitten työhuoneeseen viherkasveja, mutta ne ei ole ihan sellaisia vanhoja kasveja kuin olisin halunnut. Kenties makustelen niiden kanssa ja teen jotain muutoksia ajan mittaan. Odotan yhä niitä hienoja huonekaluja pompsahtavaksi jostain. Torissa niitä olisi, mutta rahatilanne on toistaiseksi liian heikko sellaiseen.

On hiukan vaikea keskittyä. Ehkä tähän on joku metodi? Tehdä joku to do -lista? Mutta jos ei tiedä mistä aloittaa! Hiukan hähmäistä, mutta aion pinnistellä eteenpäin.

Hain takin ompelijalta

 

Se mun vintagekankaasta teetetty toppatakki, joka kului hihojen ja kylkien hankauskohdista tosi nopeesti puhki, oli nyt siis ompelijalla muutaman viikon. Löysin siihen Nextiilistä just oikeanlaisen kankaan paikkamatskuksi ja ompelijalla oli hyviä ideoita takin saattamisesta käyttökuntoon. Innostuin valtavasti! Takki on nyt haettu ja tuntuu ja näyttää melkein uudelta ja on samanlainen olokin, kuin hyvän shoppailun jälkeen. Samalla kun hain takin, vein hänelle yhden kirpparilta löydetyn Ewa i Walla -kesätakin. Sen ostin, vaikka se ei ihan mahtunut päälle. Oli vaan pakko ostaa, koska se oli ihana ja koska se maksoi muistaakseni 25€. No nyt ompelija totes, että ahaa sitähän on pienennetty siitä alkuperäisestä S-koosta (!!) ja hän saa parilla jutulla mulle siitä hyvän kesätakin. Huh! Mä rakastan sen merkin vaatteita ja käyttäisin niitä ihan sikana, jos mulla olis niihin varaa. Joskus oon heidän Tukholman liikkeen Ale-rekistä ostanu pari juttua, mutta siinä kaikki. Mä oon niin niin onnellinen tästä uudesta elämän aluevaltauksesta ’viedä vaatteita ompelijalle’!

Meillä oli ompelijan kanssa hyvät keskustelut vaatteista. Hän mm sanoi, että uusia vaatteita ei tarvitsis tehdä yhtään enää, jos ihmiset korjauttais/korjais vaatteet ja käyttäis ne sitten loppuun, kuten ennen vanhaa tehtiin. Näinhän se on. Muotibrändit vois siirtyä vallan muokkaamaan vanhaa ja luomaan ekologista sillä tavalla. Ihan hullua tämä kaikki, vai mitä? Chilessä Atacaman autiomaassa on suuri (siis ihan oikeasti suuri) vaatevuori, johon roudataan 59 000 tonnia vuosittain käytettyä ja käyttämätöntä vaatetta! Mitä helvettiä, ihan sairasta. Mun ekologinen puoli repee liitoksistaan tämmösen hulluuden edessä. Mä pidän tänäkin vuonna listaa omista vaatehankinnoistani ja myös poistoista ja teen niistä jutun taas loppuvuodesta. Hankin lähes kaiken käytettynä ja himmailen sitäkin nykyään aika lailla. Poistot ei mene juurikaan roskiin (paitsi rikkinäiset sukat ja kalsarit, joita käytän lopuks rätteinä) vaan kiertoon jälleen. 

Tosi kivaa, että nykyäänkin on olemassa ompelijoita! Olen siitä niin niin innoissani!

Lääkärissä terapiaa varten

 

Nyt on sit käyty lääkärissäkin sen terapia-asian vuoksi. Nyt tämä homma etenee niin, että mulla on hänelle vielä soittoaika, sitten tapaan yhä sitä psykiatrista hoitajaa parin viikon välein koko ajan ja lopuksi tämä TK-lääkäri laittaa psykiatriselle lääkärille lähetteen jos mun olo ei parane tässä tarkastelujakson (joka on jotain 2-3kk luokkaa) aikana ja hän sitten vasta voi laittaa lähetteen terapiaan. Ja ehkä siinä on vielä joku Kelan väliporras myös, ennen kuin istun terapeutin luona. Edelleen olen hitusen epävarma, että pääsenkö sinne, kun ajat on tämmöset, että kaikesta kiristetään ja säästetään ja mä en kuitenkaan ole tässä nyt rekan alle juoksemassa. (Kuten sen ekan syöpähoitojakson aikana mietin.)

Lääkäri oli kyllä sitä mieltä, että hän uskoo, että mä pääsen sinne, mutta hän ei tietysti voi tälle protokollalle mitään ja pitää vaan käydä tämä nyt läpi ja odottaa. Ymmärrän sen täysin. Lääkäri myös printtasi mulle pari testiä, jotka mun pitää täyttää ennen seuraavaa hoitaja-aikaa; BDI-kyselyn ja PHQ-9 -terveyskyselyn. Minä tykkään kaikista lomakkeista (paitsi ehkä kelan ja verottajan) joten se on mulle vaan kiinnostavaa puuhaa kun mietin niitä. 

Toisessa testissä on väittämiä kuten esim ”En tunne erityisemmin syyllisyyttä/ Minusta tuntuu, että olen aika huono ja kelvoton/ Nykyään tunnen itseni huonoksi ja kelvottomaksi melkein aina/ Tunnen olevani erittäin huono ja arvoton” ja siitä sitten ruksataan aina se sopivimmalta tuntuva vaihtoehto, joka pätee enimmäkseen. Nää ei ehkä ole ihan 100%:sti yleispäteviä mun mielestä, sillä miks helvetissä mun pitäis tuntea olevani huono siks, että sairastuin kahdesti syöpään? Kun sehän tässä nyt on laukassu koko mielenterveyden epävakauden. Ymmärrän, että jossain toisessa yleisemmässä masennustilassa tuo voi olla oikein hyvä kysymys. 

Toisessa testissä kysyttiin esim että ”Kuinka usein viimeisen kahden viikon aikana ovat seuraavanlaiset ongelmat vaivanneet sinua? 1.Vain vähäistä mielenkiintoa tai mielihyvää erilaisten asioiden tekemisestä: ei ollenkaan/ useina päivinä/ useammin kuin puolet ajasta/ lähes joka päivä.” Toisessa testissä on 21 kohtaa, toisessa 9. Jos nyt käy niin, että en pääse terapiaan ja tuo sairaanhoitajalla käyntikin lopetetaan, niin sitten toivon, että joku päivä työhön palatessa pystyn käymään ihan omin varoin terapiassa. 

Kartanokaipuu

 

Nyt kun päätin hoitaa kuumeen, kurkkukivun ja niiskutuksen + aivastelun kerrankin kunnolla pois saman tien, enkä siis voi haahuilla kartanolla, huomaan kaipaavani sinne aika lailla. Olen jopa nähnyt unia kartanosta, ja se on jo jotain! Minähän en näe juurikaan ’nykyhetkiunia’ vaan olen yhä uudelleen lapsuudenkodissa tai jossain matkalla sinne/sieltä tai Tampereen asunnossa (josta muutin pois 18 vuotta sitten). En voi sanoa kaipaavani Tampereen asuntoa, josta unien näkeminen onkin aika omituista. Tein kerran vähän listaa unieni teemoista ja se oli kyllä kiinnostavaa. Iän myötä ne on muuttuneet ja näen selvästi miten asioista yli pääseminen vaikuttaa uniin.

Varmaan ihan turha sanoakaan näin itsestäänselvää asiaa, mutta rakastan tämmöisiä vanhoja huonekaluja! Koska niitä ei vielä omassa työhuoneessani ole (saa toki tarjota), niin hakeudun talon lämpöisempiin huoneisiin aika usein siemailemaan kahvia (tai jotain muuta) uppoutuen muhkeisiin antiikkisohviin tai nojatuoleihin. Tämä sohvan käsinoja on aivan erityinen suosikkini! Yksi haave on uppoutua tähän sohvaan kaikessa rauhassa runokirjan kanssa! Se olisi sellaista fiiliksen tavoittelua, joka on oleellinen osa projektiani.

En oikein koskaan ole pystynyt tajuamaan miksi ennen osattiin ja haluttiin tehdä kaunista muotoilua, mutta nykyään se on niin kiven takana. Talot, autot, huonekalut, vaatteet, esineet… Jopa ihan vähäpätöisinkin juttu saattoi olla ennen koristeltu ja kaunis. Ostapa nykyään vasara, joka olisi jotain muuta kuin susiruma! Joillekin ihmisille visuaalinen ympäristö on yhdentekevä ja se on ihan fine. Tai joillekin makumaailma on ihan yhdentekevä ja sekin on fine. (En vaan koskaan kykene tajuamaan sitä, mutta he saavat olla erilaisia, se ei ole multa pois.) Mulle taas ne molemmat asiat on hirveän tärkeitä. Ihan systemaattisesti ja kaikenkattavasti. Ei nyt tietenkään niin, että jos joku pukeutuu viehättävästi, niin häneltä hyväksyn paskaa käytöstä. Se ei ole ollenkaan niin. Ihailen entisajoissa visuaalisuutta ja tiettyjä käytöstapoja, mutta en sielläkään hyväksy paskaa käytöstä. Mutta minusta sitä ei nyt välttämättä tarvii märehtiä aamupalaksi ja lounaaksi ja päivälliseksi, sillä ne ajat meni jo.

Jos me nyt ollaan asetuttu asumaan maailmankolkkaan, jossa on pakko lämmittää asumuksia suurimman osan vuodesta pysyäkseen hengissä, niin on aivan huikeeta, että se pakkopulla on leivottu näin kauniiseen pakettiin! Samalla oon aika suruissani siitä, että kartanossa ei ole montaakaan tulisijaa jäljellä. Tietääkseni niitä on kolme, mutta en ole kurkkinut vielä kaikkiin huoneisiin, joten niitä saattaa olla esim viisi. Mutta ei kuitenkaan kolmekymmentä, niin kuin luulisi. Tämä on ainut kakluuni, jonka olen nähnyt. Ja yksi kauneimmista ikinä. On ihan pakko hiukan hiplailla sitä aina ohimennen!

Hieron näitä huonekaluja verkkokalvoillenne loputtomiin, varautukaa siihen! Inspiroidun niistä ja maailma on jotenkin vähän parempi paikka elää jos ympärillä on kauneutta. Uskokaa pois. Vai asuisiko joku mieluummin jossain Koivukylän slummissa kuin Ruissalon ökyhuvilassa? Onnea vaan hänelle sitten. Joskus mietin, onko ammatinvalinta ollut ihan pielessä, kun en opiskellut muotoilijaksi. Mutta tiedän, ettei. Sitä rönsyä ja hulluttelua, jota suunnittelupöydältäni pursuaisi, ei ehkä kestäisi kukaan. Gaudin talot olisi siinä ehkä vielä pientä.

Yksi ensimmäisiä asioita, joita kartanolle toin, oli pöytäliina. Tietysti pöytäliina! Kuka voi muka elää ilman pöytäliinaa työpöydällä?! Ja jotta pellavadamastiliina olisi täydellinen, siinä on oltava monogrammi.  Noo, voi toki olla, että tämä on ollut pyyhe, mutta minulle se on pöytäliina. Täytyy ryöstäytyä ahtaista ajatusmalleista ulos ja ottaa vähän ilmaa ja iloa siipien alle. Liina tai pyyhe, hui hai! Tulen joka kerta iloiseksi kun näen punaisella työpöydälläni pöytäliinan. Toivottavasti uusi kämppis ei ronttaa sitä rodeen.

Suunnilleen toinen asia, jonka viihtyisyyden eteen tein, oli kiinnittää seinälle Carl Larssonin ja muiden taiteilijoiden töitä vanhojen painokuvien muodossa. Tosin yksi ihminen, jolle esittelin työhuonetilaa, luuli, että minä olen ne maalannut. Hyvänen aika. En ehkä olisi tässä, jos olisin ne maalannut! Mutta hänen puolustuksekseen on sanottava, että hän ei ehkä ollut aivan kartalla pohjoismaisesta taidekuvastosta reilun sadan vuoden takaa. Voin katsoa sitä läpi sormien koska jokaisella on vahvuutensa, eikä Carl Larsson ehkä ole nykyihmisille se ykkösprioriteetti.

Taidenivaskan löysin siis kassakaapista, jonka siivosin toisena työhuonepäivänäni. Käsittämätöntä, että siinä se kaappi on tönöttänyt ehkä sata vuotta ja minä olen nyt sitten ensimmäinen, joka sen siivosi - tehdasaikojen jäljiltä. Minähän vihaan siivoamista, mutta kartanolla olen kuljeskellut rätin kanssa, kastellut unohtuneita kukkia, lakaissut lattioita, katsellut sitä ja tätä kriittisesti ja sormet syyhyten. Esimerkiksi perheeni tietää miten inhoan likaisia ikkunoita ja siitä on hyvä arvata miten sormet syyhyävät pesemään kartanon ikkunoita. No, se ei ole minun homma, (koetan tolkuttaa sitä itselleni), mutta olen aika varma, että kesän tullen pesen ainakin oman ikkunani, koska muuten ei voi olla.

Minähän olen jo (mielessäni) sisustanut kartanon lähes kokonaan. Jos se olisi todellista, kuvitteellinen pankkitili olisi keventynyt sadoilla tuhansilla. (Remppaa en ole vielä suunnitellut, mutta kaupunki voi kyllä kääntyä puoleeni kaikin mokomin.) Harkitsin, että teen tabletille sisustuskollaaseja kartanon eri huoneista. Toisaalta, se menee vähän yli projektini ja hiukan sivuun muutenkin. Mutta jos on luppoaikaa, niin varmaan siihen luisun joku päivä. Ja miksi ei olisi, luppoaika on jokaisen velvollisuus!

Tiedostan hyvin, että en asu täällä, en tule koskaan asumaankaan, enkä voi edes olla vuokralaisena kuin rajatun ajan. Vuonna 2030 kaupunki ryhtyy viimeistään toimiin - joko remppaa taikka myy kartanon - ja silloin tämä haaveilu ja haahuilu loppuu. Siksi otan siitä nyt irti ihan kaiken mitä vain pystyn! On ihana mennä sfääreihin, hullutella ja mielikuvitella koko pään täydeltä, kun siihen kerran ponnahti näin upea mahdollisuus!

Kartanon vintissä!

 

Kaikki vintit kiinnostaa ja etenkin tämän kartanon vintti! Sen rakenteet on hienot, vintin koko on mieletön,  ja lisäksi siellä on historian havinaa. Pääsin kurkistamaan vinttiin ja olihan se aika samanlainen kuin olin kuvitellutkin. Hormeja oli monta (no tietysti, kun talossa on lähes 30 huonetta ja jokainen on pitänyt lämmittää kakluunilla tai takalla) ja pyykkinaruja varten oli askarreltu monia kiinnityssysteemejä pitkin vinttiä. Täällä ne on liehuneet Nottbeckien kalsarit kuulkaas. En ole oikeen koskaan käsittäny tämmöstä vinttikuivausta (taitaa Tiina-kirjoissakin olla mainintoja semmoisesta), kun luulis, että tuo välikatto lahoo ajan mittaan ihan tyystin sen takia. Vaikka en kyllä osaa kuvitella Nottbeckien pyykkejä liehumaan mihinkään pyykkinarulle uloskaan. Ehkä heidät pitää ajatella olentoina, joilla ei ole kalsaripyykkiä, niin kuin muumeja olentoina, jotka ei koskaan käy vessassa.

Jokainen, joka on zoomaillut niska kenossa kartanoa lähietäisyydeltä, on huomannut varmaan, että siinä on myös torni. Ihan lienee koristetorni ollut, sillä aika hankala sinne on ollut kivuta hameissaan. Taikka ehkä vain herrat kävivät siellä kiikaroimassa tiluksiaan ja naukkailemassa totejaan. Joka tapauksessa torniosioon johtaa vintistä lukittu ovi. Minä pääsin kurkistamaan senkin oven taakse ja se vasta oli hassu paikka! Kahdessa kerroksessa tiiviisti väsättyjä kirjahyllyjä! Ja semmoinen hupsu vanhanaikainen siivellisen makkaran muotoinen lämpöpatteri pelastamassa jäätymiseltä.

Se on ollut tehtaan aikana arkistohuone, johon joku raukka on velvoitettu penkomaan loputtomia ahtaita hyllyjä jonkun ihmeen tilastohelvetin nimissä. Siellä oli jopa lankapuhelinpistoke! Miettikää! Siellä se joku on selannut päivät pääksytysten arkistoa ja välillä joku on sille soittanut, että nyt tarvitaan kilometrilukemat heinäkuulta 1922 taikka sellutonnit elokuulta 1946. Onkohan se ollut siellä viikon saamatta yhtään puhelua? Tai sitten voi olla, että joku on aluksi kömpinyt 16 kertaa vinttiin päivän aikana ja lopulta räjähtänyt pääjohtajan kasvojen edessä, että nyt sinne luolaan on saatava puhelin! Ja lopputulos oli puhelin. Jee. Itse tornin huipulle mekään ei menty, sillä se oli vielä yksien portaiden ja oven takana ja kuulemma täynnä pulunpaskaa. Omalla vastuulla ehkä sinne joskus pääsisi. Sisäinen Vilijonkka mussa herää ja haluaisin kyllä häärätä tuolla rätin ja pesusangon kanssa ensin.

Mikään aivan erityisen kylmä paikka tää vintti ei ollut. Kesällä saattaa olla kuuma, tai sitten ei, pitänee tutkia asiaa. Mutta myös tällä vintin alatasolla oli yksi väliseinällä ja lukittavalla ovella varustettu tila, joka oli täynnä hyllyjä. Kas kun ei koko kartano romahtanut mappimäärien painosta! Mihinkähän ne mapit on tyhjätty, kun tehdas on muuttanut pois? Kaatikselle vai johonkin uuteen arkistoon - vaikka Elkaan? Vai Näsijärven pohjaan? Oli miten oli, mutta jotenkin mua hirveästi huvittais ajatus istua muhkeassa nojatuolissa tuolla vintissä siemailemassa vaikka punkkua, samalla kun kirjoitan. Taikka ripustaa riippumatto kattorakenteisiin ja ottaa päiväunet historia hämärissä. Jos jään sinne joskus vahingossa jumiin lukkojen taa, niin huiskutan valkoista nenäliinaa kattoikkunassa. Pitäkääs silmällä!

Kipeenä

 

Jostain sain sit taudin ja nyt niiskun ja aivastelen kuumeessa sängyn pohjalla. Onneksi mun kunto ei ole ihan heikko valmiiksi, niin että tämä ei varmaankaan ylly aivan kauheaksi. Eilen kävin lääkärissä ja sain saikkua muutaman kuukauden lisää, sekä lähetteen fyssarille. Se olikin paras juttu hetkeen ja odotan siltä suuria, että pääsen fyssarin ohjeiden äärelle. Jos ei selkä sillä ala parantua, niin jotain muuta on sitten vinossa.

Vaikka viikon suunnitelmat menikin mönkään, niin otan tämän siltä kannalta, että onpa kerrankin aikaa lukea yks kuukausia jumittanut kirja pois. Ja kahmia lukuisia flunssalääkkeitä; bafucinia, finnrexiniä, posivilia, strepsilsiä, carmolistippoja ja tervapastilleja. Nam nam. Tästä ainakin tuli nyt semmoinen Ellun kana-päivä ihan itsestään.

Ravintola Mummola - ihan mielettömän hyvä!

 

Luin tässä hiljattain, että Tampereen kauppahalliin on syksyllä putkahtanut ravintola nimeltä Mummola, joka tarjoaa sellaista hyvää kotiruokaa, jota he itse söivät lapsena mummolassa. Kiinnostuin heti ja kurkin ruokalistaa, joka sekin vaikutti hyvältä. Perjantaina viimein menin ihan paikanpäälle katsomaan ja maistamaan, että mimmosesta paikasta on kyse. Ja yllätyin!

Ruokalistalla oli perjantaina uunilohta, lihapyöryköitä ja jotain riistaa ja niistä päädyin uuniloheen. Ensimmäinen suupala ja heti tiesin, että nyt sujuu! Melkein tekisi mieli sanoa, että tässä on Tampereen paras ravintola, mutta koska olen syönyt siellä vain kerran, niin se on ehkä liian aikaista. Tuo kermaviilikastike oli ihanaa, lohi suli suussa ja muussi oli parasta ehkä ikinä. Porkkanaraaste ei ole mun herkku, mutta mummonkurkun ja punajuuren kainalossa se meni ihan huomaamatta. Tänne todellakin palaan!

Paikka on auki Ma-Pe 10.30-15.00 ja La 11.00-15.00 ja lounaslista näkyy täällä. Paikan sisustus oli viihtyisä, mummolamainen - mitäpä muutakaan? Ja taustalla soi hiljaisesti mm Metrotytöt. Mummola sijaitsee Hämeenkadun puoleisessa päässä Kauppahallia, siellä Sokoksen puoleisella käytävällä.

Hajakuvia kartanolta

 

Kartano on iso ja vanha (1893) ja omaa hienon ja monipolvisen historian. Kartanosta on olemassa paljon kuvia ja jo tämän kolmen kuukauden aikana, jonka olen siellä enemmän käynyt (ensin uteliaana turistina, sitten katsomassa tiloja sillä silmällä ja lopulta hengaillen työhuoneessa sekä kaikissa muissa mahdollisissa tiloissa, joihin olen päässyt kurkkimaan) omaakin kuvamassaa on kertynyt mittavasti. Tässä vähän omia otoksia lähinnä sellaisista paikoista, joihin yleisö ei ole kovin paljon päässyt kurkistelemaan. Eli nyt ei keskitytä kahvilaan ja ala-aulaan, vaan mennään syvemmälle kartanoon!

Kartano on viehättänyt mua aina! Muistan yhä sen hetken 80-luvulta, kun perheen kanssa ajoimme Lielahden ohi matkalla Tampereelle tädin luo kylään. Katsoin tylsän autokauppoja pursuavan silloisen Lielahden kauppahelvetin yli Näsijärven rannassa olevaan puistoon, jonka yllä näkyi kartanon torni. Olin erittäin kiinnostunut siitä näkymästä ja koetin kysellä tädin perheeltä, että mikä se kappelin näköinen rakennus on siinä ennen kuin tullaan Pispalan kohdalle. He eivät tienneet mitä tarkoitan ja minä olin vielä enemmän kiinnostunut. Kun muutin Tampereelle 1995, tein seikkailuretken kartanolle. Se oli tietysti aidattu ja teiden kohdilla oli sähköportit ja kamerat, joten oli vähän hankalaa. Jossain vaiheessa keksin miten sinne pääsee uimatta Näsijärven yli ja kartano oli minusta hengästyttävän ihana! Eikä vähiten siksi, että esiäitini asui tontilla noin 20 vuotta.

Kartanon kahvilasta saa alkoholillisiakin juomia ja välillä istun kirjastossa vaikka limoncellolasin kanssa. Mahdollisesti alkoholisoidun täällä täysin, heh. Tykkään istua alakerran kulmahuoneessa, joka on kirjasto ja avoin kaikille kyllä. Tosin hyvin harvoin sinne kukaan uskaltaa edes kurkata ja jos uskaltaakin, niin vetäytyy äkkiä pois minut nähdessään. En mielestäni näytä vihaiselta, mutta suomalainen ihminen on vähän semmoinen väistyvä tyyppi, että jos joku muu on jo valmiiksi jossain mihin aikoo mennä, niin mieluummin kääntyy pois kuin kohtaa tuntemattomia. Mun kanssa saa kyllä tulla juttelemaan!

Osa kartanon lattioista on vanhaa narisevaa parkettia, osa muovimattoa. Esim mun työhuoneessa on muovimatto, mutta täällä kirjastossa on parketti. Vähän kylmä ja kolkko työhuone kaipaa kipeästi mattoja, mutta eihän sinne mitenkään voi mitään räsymattoa viedä. Siksi kävin ostamassa Vekestä kartanomaisen maton ja kynnysmaton. Pistän niistä kuvaa sitten joku päivä. Kieltämättä sisustaisin koko rakennuksen aidoilla itämaisilla villa- ja silkkimatoilla, jos olisin omistaja tai muuten yltiövarakas. Nyt voin vain haavesisustaa.

Talossa on jonkin verran viherkasveja, mutta minusta niitä pitäisi olla paljon! Niitä on nyt siis hankintalistalla omaan työpisteeseen. Katsoin oikein netistä, että mitkä kasvit ovat varjon kasveja (pohjoisikkuna) ja mitkä sietävät viileää ja mitä oli jo vanhoissa kartanoissa tapana kasvattaa. Sen mukaan mennään! En veisi tuonne esim mitään tekokasveja. Paikan henkeä on kunnioitettava!

Kartanon puisto on ihana, etenkin kesällä! En malta odottaa, että saan hengata puutarhassa ja terassilla pitkin päivää. Tosin silloin kartanolla on myös vilskettä paljon enemmän, joka tarkoittaa esimerkiksi vastamelukuulokkeiden hankintaa tai muuta hiljaisuuteen vetäytymistä. Koska töitäkin pitää pystyä tekemään. Vielä kymmenisen vuotta sitten kartanon puisto oli aika tiheä kasvillisuudesta. Käsittääkseni kaupungilla on tavoitteena päästä sellaiseen 1800-luvun puutarhatunnelmaan sen kanssa ja sen takia puistoa on parturoitu viime vuosina aika paljon.

Ja nyt se mun työhuone. Tai eihän se mun yksin ole, mutta sitä on kiva kutsua mun työhuoneeksi. En edes tiedä paljonko sinne kaavaillaan ihmisiä töihin, sillä näin jonkun suunnitelman, jossa huoneeseen oli kaavailtu läppäripistettä 16 ihmiselle! Se on kyllä aika paljon se. Tällä hetkellä meitä on kolme ja neljäs juuri aloittamassa. Lisääkin mahtuu, koska huoneessa on 45 neliötä. Huone on aika aneeminen, mutta koetan oman pisteeni saada aika kivaksi. Olis aiva ihanaa, jos kaikki huoneen vuokralaiset olis samanhenkisiä, eikä kukaan hankkisi sinne mitään martelaa tai muuta ankeeta, mutta en edes tunne heitä vielä kaikkia, kun ollaan tosi onnistuneesti oltu siellä ihan eri aikoihin. Ai niin, tuossa pylväässä on muuten joukko tehtaan vanhoja insinöörejä - kenties johtajia tai jotain. Kuvien takana on nimet ja ajankohdat. Tosi kiva juttu mun mielestä!

Työhuoneen nurkassa on muuten kassaholvi! Hyvin massiivinen ja aika jännittävä. Ovi on auki, mutta en menis sinne sisälle kyllä. Mutta kaunis ja vanha se on. Ovessa on kaunis vääntökahva ja keskellä ovea on valkoiseksi maalattu leijonanpääkoriste. Siellä on varmaan säilytetty tehtaan palkat ja arvopaperit, varmaan ehkä vielä 1980-luvullakin. Kenties vieläkin myöhemmin, en tiedä. Olen pohdiskellut mitä tässä huoneessa on ollut Nottbeckien aikana. Ehkä keittiö? Joka tapauksessa tämä on kaukana kartanon paraatihuoneista, eli täällä on hengannut varmaankin lähinnä palvelusväkeä. Piikarappu on ihan vieressä. Ja tehtaan aikana tässä kerroksessa on alkuun ollut konttori, alakerran ollessa johtajan asuntona. Myöhemmin koko talo oli konttorina.

Huoneessa on myös massiivinen kassakaappi ovensuussa! Vähemmän tärkeille arvopapereille. Se on Tamperelaisen G.R.Grundströmin kassakaappitehdas Oy:n valmistama. Firma perustettiin 1891 ja se valmisti vuosikymmenien mittaan myös linja-autojen koreja. Vuonna 1978 tehtaan osti Kaso Oy, jonka konserniin se edelleen kuuluu. Tuollainen kaappi painaa ainakin tonnin. Kyllä ennen oli aika päheetä!

Siinä se tönöttää. Siivosin sen yks päivä ja nyt se on valmis käyttöön. Mekanismista en tiedä, mutta varmaan sen saa edelleen lukkoonkin. En oo kokeillu. Joku voi mättää sinne vaikka papereitaan, kun tulee tänne työhuonetta pitämään. Voidaan me vaikka pitää sitä eväskaappina, jos innostutaan. Hauskoja tämmöset pienet lisät muuten aika eleettömissä huoneissa! 

Kun siivosin kassakaappia, löysin sieltä mm tämmösen tosi hienon ja vankan mapin, joka on ollu käytössä lomakkeen mukaan vielä 1960-luvulla. En ole eläissäni nähnyt vastaavaa, mutta ihailen tuollasta perinpohjaisuutta, millä mappi on tehty. Kannet on tosi vankkaa pahvia ja saranat on metallia! Miettikääs sitä! Lomakkeiden kiinnityssysteemi on ihan outo, eikä taatusti konttoritarvikekaupassa osattais sanoo siitä juuta tai jaata. No okei, ehkä joku just eläköityvä ihminen vois sanoo joskus nähneensä tuollaisen, mutta mistään tuskin saa enää tarvittavia nippeleitä tämmöseen toimistopuuhailuun. Mutta hieno se on!

Tässä on talon neukkari. Se on alakerrassa puutarhan puolella ja siitä pääsee terassille. Pöydät on vanhoja koulun huonekaluja; tuhat kertaa parempia kuin martelat, mutta ei nyt varsin kartanomaisia silti. Oikeastaan kartanomaisen neukkarin pitäis olla sellanen muhkeilla nahkasohvilla ja nojatuoleilla sisustettu, jossa pitäis pukeutua tupakkatakkeihin ja siemailla hiukan rommia talven lämmikkeeksi. Pieniä pyöreitä pöytiä olisi sielä täälä ja isoja viherkasveja taustalla. Kuvan kasvi on ihan oikea, eli oikeaan suuntaan tässä mennään. Hitto kun ihmiset on kuivakoita ja tylsiä nykyään, kun ne tönöttää jossain susirumien neukkarihuonekalujen keskellä mukatärkeenä ja siemailee jotain vichyä. Ei mitään tyylitajua, ei mitään!

Katsokaas nyt, meillä on oikeen peilikin tuolla neukkarissa. Siinä voi käydä irvistelemässä kun jorinat käy supertylsiksi. Mä vähän kuulkaa luulen, että kaikki neukkarijutut on jonkin verran tylsiä, vaikka koolla olis millasia taiteilijoita tahansa. Vai näkeekö joku muka täällä semmosta taulunäkymää, jossa Sibbe ja kumppanit on Kämpissä pämppäämässä? Ei sillä, että ihailisin ympäripäissään olemista, mutta jollain lailla nyt ollaan täysin toisessa ääripäässä. Elämä on harmaiden sävyjä, ei mustavalkoista. Siks on vähän kummallista, että yleensä mennään vaan ääripäistä ääripäihin. Taikka siltä musta tuntuu. Mitenkäs mä nyt tämmöseen filosofointiin eksyin? Neukkarit ei vissiin oo ihan mun mielenmaisemaa…

No sitten kartanolla on kaupunkilaisille avoin kahden huoneen kokoinen tila, johon voi tulla hengaileen. Tai täytyy sanoo, etten oo nyt täysin varma, onko se aina auki vai vaan tapahtumien aikaan. Mutta joka tapauksessa täällä on sellanen tila. Jälkimmäisessä huoneessa on mattoja, istuintyynyjä ja peittoja, joiden lomassa voi lojua. Ja sitten tuollainen susiruma lamppu! Että mää vihaan noita lamppuja. Mutta olen antanut itselleni kertoa, että ne on nykyään IN myös nuorten aikuisten keskuudessa. Eli niitä diggas mun vanhempien sukupolvi ja nyt mun lasten sukupolvi, joten mä oon tässä taas joku muriseva väliinputoaja, joka haluaa sisustaa uusiksi. Onneks mun ei tarvii katella sitä lamppua jos en haluu.

Siinä ensimmäisessä kaupunkilaisten huoneessa on tämmöstä. Hyvin lämmin tunnelma ja söpöjä huonekaluja. Erittäin söpö lamppu! Ja arvatkaas mikä tää huone on ollu tehtaanjohtajan aikana 1940-luvulla? Mä investigeerasin asiaa tässä viikolla ja tulin siihen tulokseen, että tämä on ollu lastenhuone! Aika jänskä sattuma, että se on nyt myös lähinnä lasten ja nuorten hengailupaikka! Vai onko sattumaa olemassa?  Se löhöilyhuone on ollu (näin mä luulen) lastenhoitajanhuone. Se on ollu pienempi huone kuin nykyään, mutta oikeastaan sille ei ole muuta selitystä, kuin lastenhoitajanhuone. Ja keitähän he olivat? En tiedä, mutta saattavat olla elossakin vielä.

Tämä kello löytyy myös kaupunkilaisten huoneesta, eli lastenhuoneesta. Sekin on hirmu söpö! En tiedä miks, mutta kellot on yks semmonen esineryhmä, jotka kiehtoo mua aika paljon. Kellon ei tarvii käydä, vaan se voi olla ihan hyvin vain koriste ja tunnelmanluoja. Tämä on sellainen kello. 

Ja katsokaa näitä ovenkahvoja ja lukonheloja! Aivan järkyttävän kauniita! Luulisin, että ne on alkuperäisiä. Tehdäänkö nykyään mitään näin kaunista? No ei todellakaan! Vinkeetä, että saan hypistellä tälläsiä aina kun oon työhuoneella! Eikä ovissa muutenkaan oo mitään vikaa.

Ja tässä se mun työhuoneen ovi nyt sitten on. Vieressä piikarappu, joten voin juoksuttaa palvelusväkeä portaissa ylös alas. Tuokaas aamupalaksi vihersmoothia ja lounaaksi sushia, hopi hopi! Iltapäiväkahviksi cappuccinoa ja britakakkua! Ja kengät voisi plankata ennen kuin lähden!