Onkkari eli Suomen Trikoo taidesuunnistuskohteena

 

Suomen Trikoon Onkiniemen tehdas, joka valmistui 1953 ja valmisti sukkia.

Viime viikonloppuna oli Pirkanmaalla Taidesuunnistus, joka tarkoitti sitä, että kaikenlaisia ateljeita, työhuoneita ja taidekohteita oli auki. Yksi kohteista oli Tampereen Onkiniemessä (tuttavallisesti Onkkari) sijaitseva vanha Suomen Trikoon sukkatehdas. Tuo kyltti rakennuksen katolla on aivan erityisen ihana! Harmi kun se vaan rapistuu ja rapistuu. Vielä kymmenisen vuotta sitten se oli sininen ja nyt lähinnä ruosteinen. Näin kulttuurikaupunki Tampere hoitaa kohteitaan… (tarkkanäköisimmät Tamperelaiset onkin jo huomanneet, että osa vanhoista rakennuksista menee surutta myyntiin, osa rapistuu paikoilleen ja osa mystisesti palaa.)

Alisa Malin, Doom

Ondrei Kangas, devoid

Onkkarin taideyhteisön sisäänkäynti oli talon kulmassa. Sinne saa mennä ilman ostovelvoitettakin hengailemaan. Paikka on yhteisön mukaan ’kapitalismivapaa’, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan; ehkä he eivät halua elää taiteellaan tai eivät halua rahaa teoksistaan? En tiedä. Olin yllättynyt miten pieni tila heillä oli, sillä tehdashan on valtava! Olen itekin ollut töissä tässä tehdasrakennuksessa joskus 2010-luvulla, kunnes sieltä tuli äkkilähtö asbestin vuoksi. Ehkä vähän hätiköityä, tuntui silloin ja tuntuu edelleen. Kaupungilla tuntuu olevan jotain suunnitelmia talon suhteen ja se ei varmastikaan ole mikään ’taidetalo’, arvelen. Mutta katsotaan nyt sitten mitä tähän tulee; hotelli, ravintola, kahvila, asuntoja? Onhan tämä kuitenkin Särkänniemen ja Koiramäen kainalossa.

Syöpälääkäri soitti

 

Eilen syöpälääkäri soitti mulle niistä TT-kuvauksen tuloksista. En ihan hirveesti niitä jännittäny, koska en jaksanu olla huolissani siitäkin asiasta. Ja hyvä niin, koska mitään hälyttävää ei näkynyt, kaikki on pysyny stabiilina. Mutta se mikä oli kiinnostavaa puhelussa, oli spekulointi siitä, mistä tämä mun alaselkä/vatsakipu johtuu. Taas tuli sellasta tietoa, josta kukaan muu ei ole aiemmin pukahtanut. Miten musta tuntuu, että mun syöpäpolku on täynnä tämmösiä hetkiä?

Hän nimittäin sanoi, että aina joskus leikkaus voi oirehtia pitkänkin ajan päästä! Että kun mulle on tehty kuitenkin kaks isoa leikkausta, ja edellisestä on vain vajaa vuosi, niin on hyvin mahdollista, että se on syynä. Joskus tällanen taannehtiva leikkauskipu jää myös krooniseksi. Sen takia hän kirjotti mulle nyt reseptille panadol extendiä, jotta saadaan kipu hallintaan. Toinen suunnilleen yhtä varteenotettava syy on mun syömä syöpälääke, Tadex, joka aiheuttaa melko yleisesti vatsakipua. Mä en vaan nyt sanois tätä vatsakivuksi ja muutenkin on hankala määritellä kivun sijainti. Mutta Tadexia ei kannata, enkä haluakaan lopettaa. Nyt vaan ihmetellään ja ootellaan, että auttaako lääkkeet. Jotenkin hölmistynyt olo, että kivulle ei kuvauksessa näkynyt mitään syytä. Että siinä mielessä noi selitykset voi hyvin olla mahdollisia vaikka molemmat yhdessä. Kipu ei ole toistaiseksi ollu mikään hirveän kova (asteikolla 1-10 sanoisin että vaihtelevasti 1-5), mutta se haittaa mun jokapäiväisiä toimia ja nukahtamista ja yöunta aika paljon. On vähän semmonen koekaniini-olo, mutta eipä tästä tilanteesta muuallekaan pääse, joten pakko vaan olla. Sehän tässä kaikessa onkin niin ärsyttävää, kun ite voi tehdä aika vähän mitään millekään.

Otan tästä kaiken irti…

 

…niin kauan kuin vain suinkin pystyn! Vaikka se tarkottaa sitä, että nyt revin itteeni kartanon, kodin ja lapsuudenkodin välillä. Viihdyn niissä kaikissa ja kaipaan niihin kaikkiin, silloin kun olen muualla.

Jollain tavalla tämä on kodikas paikka, siis että kun istun aamuteellä tai -kahvilla tuossa aulan sohvalla, niin tuntuu kuin asuisin siellä. Oon tosi kiinnostunut siitä mitä talossa tapahtuu, miten sitä hoidetaan, ettei sitä tuhota (enempää) ja myös siitä mikä on kaupungin aie kartanon suhteen. Toivon, että me saadaan jollain ihmeellä olla siellä nämä neljä vuotta, ennen kuin häätö tulee ja Tampereen kaupunki pistää tuulemaan. 

Jonkin verran taiteilijayhteisö pystyy itsekin tekemään pikkuasioita, kuten maalaamaan jotain seiniä, mutta heti vähänkin isommat tai virallisemmat jutut, kuten loisteputkien vaihto muihin lamppuihin ja tapetointi, niin ne pitää tietysti kierrättää kaupungin organisaatiomankelin läpi ja niin meillä kuin kaupungillakaan ei taida olla varaa sellaiseen. No, lamppujen vaihto voi olla just ja just mahdollista, mutta mä vähän luulen, ettei heillä ole kauheasti kiinnostusta panostaa tähän kohteeseen.

Ja nyt ihmiset myös suhtautuu tähän samoin kuin mihin tahansa avoimeen kohteeseen, että täällä voi järjestää vaikka mitä. Mä en näe, että tänne sopisi esimerkiksi reivit (kreivit kylläkin), etenkin kun tontin toiselle laidalle vanhaan tehtaaseen on tulossa tolkuton määrä tiloja kaikenlaiselle sellaisellekin toiminnalle. Must olis ihaninta, jos tää ois sellanen kohde, johon ihmiset sisään astuessaan huokaisee ihastuksesta, että ai jee miten ihana paikka! Että tämä on kuin museo, olematta museo. Täynnä aikaan sopivia huonekaluja, mutta niin, että niissä saisi istua ja niitä saisi koskettaa. Sellaisia puitteita ei monessa paikassa olekaan, kun taas niitä riekkumismestoja on Tampereellakin viljalti. Aika monta vanhaa tehdasta esimerkiksi; Finskulla, Takossa, Haarlassa, Suomen Trikoolla, Hatanpäällä (useita), Santalahdessa…

Tämmönen TT-kuvaus tällä kertaa

 

Eilinen menikin sitten TT-kuvauksen merkeissä. On se vähän ankeaa, että vaikka mitään diagnoosia ei nyt olekaan, niin silti voi olla tutkimuksia ja kaikenlaista epämiellyttävää ihan yllättäen vastassa. Yleensä kuvaukset on menneet aika ok (no ei aina), mutta nyt oli kyllä vähän ikävä kokemus.

Ensinnäkin ilmoitin jo heti kuvaushuoneeseen astuessani, että haluan jonkun kokeneen pistäjän, kun mun suonet on haasteelliset. Paikalla ollut hoitaja totesi heidän olevan ihan kokeneita ja ryhtyi sitten etsimään suonta. Vasen kyynärtaive; hyvin pieni suoni siellä kulkee, kokeillaan sitä. No se neulahan ei sinne suoneen sitten mennyt ja sitä piti ronkkia. Siinä vaiheessa alkoi taas itkettää, kun mun toleranssi kaiken ikävän suhteen on vaan nykyään nolla ja tää kaikki syöpäpaska on edelleen vahvasti epäreilua ja niin väärin. Enkä tarkoita, että toivoisin tämän jollekulle muulle, vaan että tällainen sairaus on kelle tahansa epäreilu tilanne!

Sitten hoitaja alkoi tunnustella oikeaa kyynärtaivetta, jossa oli myös hyvin heikko pieni suoni. (Onkohan mulla verenkiertoa ollenkaan? Mä kuihdun pois niin kuin joku haamu; ’siinä se äsken oli ja sitten se alkoi hämärtyä ja vain hiipui näkymättömiin’…) Sitten hän katsoi mun kämmenselkiä, että näissähän on kuule hyvät suonet! No hah hah, olen kuullut tuon niin monta kertaa! Toki ne näyttää hyviltä, mutta ne karkaa neulaa oikein ansiokkaasti! Ja niin siinä kävi. Mutta lopulta hän sai ronkkimalla sen neulan oikean kämmenselän suoneen ja pystyi asentamaan vauvakanyylin kämmenselkään. Se itse kuvaus oli myös tällä kertaa ikävä kokemus. Siinä kohtaa, kun he pistää varjoainetta suoneen, niin yleensäkin alkaa ainakin suussa ja nivusissa tuntumaan lämmön tunnetta, mutta nyt sen lisäksi alkoi oksettaa. Tosi ällö olo oli pitkään ja he mietti, että onko nyt joku allerginen reaktio, vaikka sanoivat myös, että se oksetuksen tunne on hyvin yleistä. No lopulta pääsin ulos ja huokaisin helpotuksesta. Selvisin kuitenkin hengissä! Ja samalla kuvasin nämä Valkeakosken sairaalan ala-aulan kauniit reliefit.

Ehdin kiepahtaa myös paikallisella kirppiksellä, jossa näin hyytävän kauniin vanhan kuivauskaapin! Nuo puiset ritilät vetoaa mun kauneustajuun ja tykkään niistä ihan sikana! Kirpparilla oli muutenkin kivoja huonekaluja, etenkin johonkin vanhanaikaiseen keittiöön, vaikka 30-luvun taloon. Oli monta kaappia ja jopa sellainen tiskipöytä, jossa ei ole allasta lainkaan. Se taisi olla sinkkiä. Että jos sellainen on hakusessa, niin sinne vaan ostoksille!

Mullanvaihtoa ja kasvitunnistusta

Olen ehkä hitusen myöhässä tämän vuoden kukkamullanvaihdossa, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan! Kasveja on tullut lisää ja olen aika innostunut niistä. En tiedä voiko kasveja ylipäätään olla ikinä liikaa? Eikö se ole lähinnä vain järjestelykysymys? Lapsuudenkotiinkin haluaisin jonkun kasvin (ei kaktusta), mutta kokemus on osoittanut, ettei mikään kasvi pärjää siellä ilman kastelua, jos olen poissa vaikka pari kuukautta. En voi ikinä taata, että pääsen sinne tasaisin väliajoin vaikkapa kerran kuussa, saati useammin. Nytpä olenkin tullut ajatelleeksi suljetun ekosysteemin kasvustoa, joka olisi kannellisessa lasipurkissa, eikä sitä edes tarvitsisi kastella. Mahdollisesti kokeilen!

Muratin ostin ihan hiljattain! Olen aina tykännyt murateista, mutta pariin kertaan olen onnistunut tappamaan semmoisen. Sorge murget! Yritän jälleen siis.

Tämä hupsu lehdykkä oli kukkakimpussa ja kun olin pitkän ajan päästä heittämässä leikkokukkia menemään, huomasin tämän kasvattaneen hienot juuret maljakkoon! Tänään latasin tabletille ilmaisen kasvientunnistusohjelman PlantNetin, joka toimii hyvin ja kertoikin sitten heti, että tämä uutukainen on juovatraakkipuu!

Mies osti hiljattain jukkapalmun, koska hänellä oli jo muut palmut; Juhani, Jaro, Jouni, Jan… Jukka on vielä ostoruukussa, kun aloin aprikoida, että täytyykö hänelle vaihtaa isompi ruukku vai ei.

Ja tämä hurjasti kasvava kasvivauva on aarnipeikonlehti! Tykkään tosi paljon! Tähän mullanvaihtoprojektiin menee päiväkausia, etenkin kun tänään oli paljon muutakin hommaa. Mutta tämä on kivaa hommaa!

Orastava toivo

 

Sen viimeisen lääkärikäynnin jälkeen on tuntunut vähän epämääräiseltä. Ensin oli pientä epäuskoakin, sitten helpotusta ja unetkin tulivat takaisin. Nyt kun aikaa on kulunut pari päivää, on mielessä käynyt heiveröinen toivo, voisiko minullakin olla pitkä loppuelämä? Voisiko tosiaan olla niin, että pysynkin terveenä ja elän vaikka satavuotiaaksi, niin kuin aina olen haaveillut?

Se toivo tuntuu hyvin hauraalta ja heiveröiseltä. Se on kuin pääsiäisruoho, ohut ja hauras. Se on kuin pieni tuulenvire, jota tuskin tuntee. Se on kuin kuivakukka, johon ei voi edes koskettaa, ilman että se muuttuu muruiksi. Se on ja ei ole, se on kuin aavistus tai varjon häivähdys jossain näkökentän rajamailla. Se on kuin hetki, jolloin ei tiedä onko vielä valveilla vai jo unessa. Siitä tässä täytyy hiljalleen ottaa selvää.

Syöpälääkärillä

 

Eilinen syöpälääkärikäynti meni yllättävän hyvin! En edes itkenyt odotushuoneessa, kuten viimeksi. Syöpäantigeenikin oli ilokseni laskenut siitä tammikuun 80:sta 71:een! Lääkäri sanoi, että se ei tässä syövässä välttämättä koskaan laskekaan sinne normirajojen alle eli 35:een. Sitä ei kukaan olekaan sanonut ennen. Ultrassa ei myöskään näkynyt mitään erikoista.

Sain silti lähetteen TT-kuvaan, koska olen hyvin huolestunut joka tapauksessa esim nykyisestä alaselkäkivusta, joka säteilee jo lonkkaankin. Menen kuvaukseen ensi viikolla ja se on hyvä, koska siitä näkee myös ne imusolmukkeet ja muun sellaisen.

Otin puheeksi myös immuno-onkologiset lääkkeet, joista Ylen MOT kertoi hiljattain. Lääkärin mukaan niitä kyllä käytetään Suomessa, mutta että niiden luvat ja kaikki on aika iso prosessi. (Luvat Suomen lainsäädännön takia, vai minkä… en tiedä.) Muissa Euroopan maissa ei ilmeisesti ole ongelmaa käyttää niitä paljon laajemmin kuin meillä. Tässäkö se sääntö-Suomi astuu kuvaan taas? En oikein tajunnut juurisyitä. 

Lisäksi tiedustelin, että vaikuttaako hallituksen säästötoimet nyt syöpähoitoihinkin, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että säästöt ei koskaan vaikuta syöpähoitoihin. (Pakkohan niiden on jotenkin vaikuttaa ja ehkä tulevaisuudessa vielä enemmän… etenkin kun työpaikkoja vähennetään jne.)

No mutta kaiken kaikkiaan olin helpottunut ja vähäksi aikaa kaikki on taas ok.

Äkkikäänne!

 

Vaihteeksi työhuoneasiaa. Tämä kaikki on tapahtunut ällistyttävän nopeasti, käytännössä yhdessä vuorokaudessa! Ja itsekin olen yllättynyt ja hämmentynyt, mutta hyvällä tavalla. Eli mun työhuone oli siis taiteilijayhteisön suurin vuokrattava huone, 45 neliöö. Kun tulin sinne vuokralle, siellä oli kaksi ennen mua ja mun jälkeen tuli vielä kolme, eli yhteensä meitä oli siis lopulta kuusi. Mutta tulevaisuudessa huoneeseen tarvitaan enemmän maksajia, enemmän porukkaa, jopa ehkä vielä viisi lisää. Introverttina se alkoi tuntua aika haastavalta.

Myös huoneen kylmyys ja kolkkous alkoi olla jatkuvia negatiivisia puolia, sillä vaikka kesä on tulossa, on syksyllä yhtä varmasti myös kylmyys taas tulossa. Sellainen, joka tarvitsee tilaa tekemiselle, se tyhjä tila (josta kolkkous pitkälti varmaan johtuu) on tosi hyvä juttu, mutta minäpä en tarvii paljon tilaa ja tunnelma on iso asia mun viihtymiselle. Siispä kysyin yhteisön päättäjiltä, olisiko mahdollista vaihtaa johonkin pienempään huoneeseen. Sain vihreää valoa ja seuraavana päivänä jo kannoin sohvaani ja sohvapöytääni uuteen huoneeseen, jonka koko on kolmannes vanhan huoneen koosta!

Uudessa huoneessa mulla on kaksi huonetoveria ja sohvani mahtui sinne hyvin ja oli jopa oikein tervetullut. Tämä on tavallaan uusi alku kartanohengailulle ja tulevaisuus näyttää oikein mukavalta! Ihan alkuun en tarvitse työpöytää, mutta jostain sellainen nätti vanha ja pienikokoinen työpöytä pitäisi lähikuukausina kai löytää. Uskon sen tulevan vastaan, kun aika on kypsä.

Kela pohtii ja pohtii

 

Oon saanut viimeksi rahaa yli 6 viikkoa sitten! Kela on miettinyt saikkupäivärahani jatkohakemusta nyt kuusi viikkoa, kuvitelkaa! Mitä ihmeen miettimistä siinä on? Lääkäri on kuitenkin myöntänyt saikkua kesäkuun loppuun ja saikkupäivärahaoikeuttakin on edelleen. Sitä paitsi kelan sivuilla lukee, että päätökset tehdään nyt keskimäärin neljässä viikossa. En tajua mikä siellä nyt mättää!

Yritin soittaa Kelaan; asiakaspalvelu oli niin ruuhkautunut, että automaatti kehotti vain soittamaan myöhemmin uudelleen. Edes sitä tavallista ”jos haluat että soitamme sinulle takaisin, paina 1” ei kuulunut, vaan puhelu vain katkesi. Huomasin sitten Kelan sivuilla tekstin, että soittopyynnön voi tehdä myös netissä, omakelan kautta. No minäpä sitten sitä tekemään. Ensin kenttään piti syöttää oma numero kahteen kertaan. Sitten valita asia pudotusvalikosta. Sen jälkeen olis ollu soittoajankohdan valinta, vaan siinäpä olikin teksti, että ”tällä hetkellä vapaita soittoaikoja ei ole”.

Sinä työssäkäyvä ihminen kuvittelepa, että äkkiarvaamatta palkkasi maksaminen viivästyy ilman selityksiä. Et tietenkään ole pystynyt varautumaan tilanteeseen, sillä et tiennyt, että viivästystä on tulossa, joten tili näyttää aika lailla tyhjää. Kun sitten yli kuuden viikon jälkeen edellisestä palkkapäivästä koetat soittaa palkanlaskentaan, automaatti latelee korvaasi, että nyt on ruuhkaa, soita joskus uudestaan, heippa. Sulla kuitenkin on työsi, joten kaikella todennäköisyydellä palkka on tulossa, kun taas meillä ’B-luokan kansalaisilla’ on koko ajan se uhka, että joku taho jossain päättääkin, että sinäpä et saa enää rahaa ja hyvää loppuelämää vaan. Eiks oo kiva, vai mitä? Vähä sama kun jos sun pomo yhtäkkiä ilmottais, että nyt et saa enää palkkaa (edes siltä ajalta kun odottelit, että mikä tässä mättää.)

No koetin sitten soittaa uudelleen Kelaan tuntia myöhemmin ja pääsin läpi, tai siis sain jätettyä soittopyynnön puhelimessa. Aika pian joku sieltä sitten soittikin. Kun kyselin, että mikähän siellä nyt kestää, kun jatkohakemusta on mietitty jo 6 viikkoa, ja sivuillanne puhutaan noin neljän viikon ajoista, hän sanoo, että se on keskimääräinen aika ja että ne käsitellään saapumisjärjestyksessä! (Tällä logiikalla joku on saanut päätöksen siis kahdessa viikossa…) Kun kysyin, voiko hän laittaa sinne kiirehtimispyynnön, niin arvatkaa mitä tämä arvon virkailija sanoo? ’Miksi?’ No koska se saikkupäiväraha on mun ainut tulo! Lopulta hän suostui pistämään sinne sen kiirehtimispyynnön. 

Puhelun jälkeen meni ehkä tunti, kun Kela laittoi tekstarin, että sinulle on uusi viesti OmaKelassa. Melko lailla skeptisenä ja ankeissa fiiliksissä menin katsomaan mitä sinne on tullut ja sitten yllätyinkin iloisesti, kun päätös oli tehty ja päiväraha hyväksytty. Jäin vain miettimään, että kauankohan mun ois pitäny viä ootella, jos en olis soittanu Kelaan? Ja että mihinköhän sivupöydälle mun hakemus oli jääny notkumaan? No tällä julkaisulla haluan vaan rohkaista kaikkia heikoilla olevia soitteleen Kelaan ja pyytään sitä nopeutusta käsittelyyn. Ja halusin myös kertoa kaikille muille, että tuollainen simputus saa tässä tilassa olevan ihmisen itkemään ja luhistumaan yhä tummempiin vesiin. Kun ei tässä jaksaisi murehtia jotakin taistelua Kelankin kanssa kaiken muun lisäksi. Kuppi täyttyy ja vuotaa yli ja psyykkinen kunto menee koko ajan alaspäin. Ilman kartanoa olisin jo yhtä syvissä vesissä kuin ekan syövän jälkeen olin…

Verikoe ja taas jännittää

 

Verikoe vihdoinkin!! Aivan järkyttävän pitkä aika odotella tää kolme kuukautta, etenkin kun vuosi sitten verikokeita otettiin kuukauden välein. Etenkin kun on kipuja, jotka tulee levossa ja herään niihin öisin ja jotka on vaan levinneet lonkan alueella ja alkaneet vaivata läpi vuorokauden. Niitä kipuja, jotka alkoi tammikuun lopulla ja joita syöpälääkäri ei halunnut tutkia, kun soittelin Taysiin helmi-maaliskuun vaihteessa. Vaikka he sanoi, että ’ihan kuule matalalla kynnyksellä otat yhteyttä jos jotain tulee…!’ Mulla tulee yhä uudelleen sellanen olo, että en voi luottaa niihin lääkäreihin ja se ei oo hyvä juttu.

Koetan päivisin täyttää aikani kaikenlaisella puuhalla ja etenkin Matilda-projektilla ja kartanolla, jotka vie ajatuksia muualle, mutta öisin herään jännitykseen, selkäkipuun, tai valvon tuntikaupalla. Että vaikka kuinka yritän ajaa huonoja ajatuksia pois, siellä ne on jossain alitajunnassa vaanimassa kuitenkin. Itken aika paljon ja aika helposti nykyään, koska pelottaa niin helvetisti ja on aivan hirveen epäreilu olo. Nyt nää päivät ennen syöpälääkärillä käyntiä tulee olemaan vaikeita ja etenkin yöt menee muusiksi. Viikonloppuna oon joko hetkeksi taas helpottunut taikka ihan murskana.

Aika kiintoisa MOT -artikkeli muuten sattumoisin just nyt Ylellä. Pistää todella miettimään, miks mun veriarvojen seuranta on nyt 3kk välein, kun vuosi sitten ne oli 1kk välein… ja viime vuonna lisätutkimuksiin riitti väsymys, kun nyt ei tunnu riittävän vakavammatkaan oireet. Säästetäänkö tässä? Ja mitä; miks immuno-onkologisia lääkkeitä ei käytetä, vaikka muualla Euroopassa niistä on todettu olevan hyötyä syövän hoidossa? Raha! Voi jumalauta.

Söpö Irjanne

 

Viikonloppuna ajettiin tosi kivan pikkukylän, Irjanteen, läpi ja tutustuttiin lähemmin heidän viehättävään kirkkotarhaansa. Vanhat kirkot on usein tosi kauniita ja täynnä tunnelmaa, mutta tämä oli aivan erityisen tunnelmallinen paikka. Kirkkotarhassa ei ollut enää kauhean monta hautamuistomerkkiä jäljellä, ja nekin harvat oli suurimmaksi osaksi ruostuneet lukukelvottomiksi. Mutta tarha oli täynnä vajoamia, joita syntyy, kun arkku lahoaa rikki maan alla. Täällä oli kaikkinensa jotenkin lämmin ja lempeä tunnelma. Harmi vaan, että kirkkoon ei päästy sisälle.

Meren äärellä

 

Nukuttiin pitkälle, sitten hengattiin hetken autossa ja mentiin siihen kalaravintola Merimestaan. Melkein olis pitäny pöytä varata, koska vaivoin löytyi tilaa meille kahdelle. Viikonloppuna on kuulemma täyttä. Ja ruoka oli oikein hyvää! 

Sitten käveltiin viereisen aallonmurtajan päähän. Nuo kaukaisuudessa hurisevat vispilät ei ole ehkä kovin kauniita, mutta hyviä olemassa kieltämättä.

Mutta luonto saa mut aina lumoutumaan! Mikä ihana oranssinkeltainen jäkälä!

Voisihan täällä viettää vaikka kesäpäivän ja tiirailla kivien kolosta merelle.

Täydellinen vastakohta viime viikonlopulle, kun tuuli pieksi räntää vaakatasoon 15m sekuntivauhdilla!

Ja pitihän Porissa yks kirppiskin koluta. Ajattelin, että täällä vois olla sellasta merimiesantiikkia, kun kerran satamakaupungissa ollaan, mutta eipä juuri näkynyt, ellei tämä kuppi satu olemaan sellainen. Olen aina ihaillut näitä ohuen ohuita itämaisia posliinikuppeja, mutta nyt vasta ostin ensimmäisen. Arvanette mihin se kulkeutuu. Jep, kartanolle.

Reposaari

 

Tänä viikonloppuna päätettiin seikkailla Reposaaressa, Porin kupeessa. Meri, satama, laivat, majakat, lokit… ja aivan ihana kalaravintola!