Tulin kartanolle taas aamuvarhaisella. Ulkona on koiranilma, mutta sisällä siitä ei ole merkkiäkään. Paitsi, että on pimeämpää kuin kevään jälkeen kertaakaan. Hipsuttelen hämärissä ja inhoan liiketunnistimella päälle rävähtäviä valoja. Taidan tuoda tänne jonkun valoköynnöksen tai patterikynttilöitä. Keittelen pikakahviin vettä, kaadan kahviin hiukan barista-kauramaitoa, sillä jääkaapissa ei ole taaskaan oikeaa maitoa. Oikeastaan tykkään juoda kahvini usein mustana, mutta nyt lempikahvini on loppunut ja joudun turvautumaan tavisjauheeseen, joka maistuu helposti kamalalta.
Sieppaan alakäytävän sohvalta ison muhkean tyynyn mukaani, kun menen ala-aulan sohvalle lukemaan ja kirjoittamaan. Asetan kahvikuppini ja vanhan ruskean lasisen kakkulautasen, jolle olen latonut keksejä ja giflareita, pöydälle ja asetun sohvalle mukavasti. Jossain kolahtaa vaimeasti, sillä tavalla kuin joku asettaisi kynän pöydälle.
Kuvittelen, että asun täällä, mietin mitä muuttaisin ja koetan tunnustella huoneen ilmapiiriä. Aivan kuin kuulisin askeleita ja puhetta. Hyvin vaimeasti, melkein kuin toisesta ajasta kantautuen. Höristän korviani ja askeleet jatkuvat jossain kaukaisuudessa. Ei se minua haittaa, en pelkää täällä. Tämän todellisuuden ihmiset ovat pelottavia, eivät menneiden aikojen kaiut.
Monessa huoneessa täällä on hyvä henki, mutta tässä aulassa on ehkä kolkko ja jotenkin varautunut tunnelma. Mietin missä huoneessa Ernst von Nottbeck kuoli. Tuskin häntä yläkertaan kannettiin, kun hän verissä päin saapui kartanolle tammikuussa 1885. Ehkä hän vuoti kuiviin tässä aulassa? Rauha hänen sielulleen. Luulin kuulleeni imurin ääntä yläkerrasta. Haluan varmuuden ja menen katsomaan paikallaolotaulua; minun nimeni on siinä ainoana.
Edit; Ernst ei kuollutkaan tässä kartanorakennuksessa, vaan vanhemmassa rakennuksessa, koska tämähän rakennettiin vasta 1893. Hän ei siis ehkä ole täällä lainkaan. Täällä ei ole sellainen tunnelma, että joku olisi kuollut tänne. Huh sentään!
