Wivin talo Jyväskylän Älylässä

Wivi Lönn muutti äitinsä kanssa Jyväskylään 1911, jolloin myös hänen suunnittelemansa talo oli valmistunut Älylän puutarhakaupunkialueelle Seminaarinmäelle. Wivin molemmat veljet olivat muuttaneet Jyväskylään jo aikaisemmin. Sittemmin Ville Lönn asui 1908 valmistuneessa juomatehtaan isännöitsijän talossa, jonka Wivi oli niin ikään suunnitellut ja Emil Lönn asui 1912 valmistuneessa Wivin suunnittelemassa talossa, joka sijaitsi myöskin Seminaarinmäellä.

Koska Wivi asui iäkkään äitinsä kanssa, päätös muuttaa Jyväskylään oli luonnollinen; perhe pääsi lähemmäs toisiaan. Täällä Wivi myös pääsi suunnittelemaan useita rakennuksia, vaikka samalla työkiireet vähän helpottivatkin. Rauha oli ollut kaivattu asia jo pitkään.

Wivin kasvokuva hänen talonsa portilla Älylässä. Puutarhassa on myös Wiviä sekä hänen puolisoaan Hannaa esittävät patsaat.

Yksi erikoispiirre Wivin talossa on tämä porttirakennus ja siitä taloon johtava yhdyskäytävä. Pääportin kautta on kulku pulpettikattoiseen, puutarhan puolelta avoimeen pylväskäytävään, jonka lattia on ladottu tiilistä. Tällä tavoin sisälle pääsee suoraa autosta tai vaunuista kastumatta.

Voin hyvin kuvitella, että täällä ramppaa vaivaksi asti Lönnin ihailijoita ja arkkitehtuurin harrastajia ja ammattilaisiakin. Vaikka täällä käydessäni alkoikin hiljalleen sataa, yksi toinenkin kävi aidan luona kuvaamassa taloa. Talo on yksityisomistuksessa, eikä puutarhaan meno ole sallittua. Mutta aitaan on kiinnitetty ystävällisesti suuri infotaulu.

Wivin oma talo on numero 6, Vapaudenkadun, Hämeenkadun ja Wivi Lönnin kadun kainaloon jäävä rapattu keltainen talo kasvihuoneineen, kanaloineen ja tieltä taloon johdattavine yhdyskäytävineen. Naapurustossa on edelleen kahdeksan muuta Wivin suunnittelemaa asuinrakennusta, sekä kolme muuta hänen suunnittelemaansa rakennusta.

Talon varsinaisena erikoisuutena on kasvihuonekokonaisuus, jonne on kulku eteisen päädystä. Wivin suunnittelema ensimmäinen kasvihuonerakennelma eli talvipuutarha oli rakennettu Kaukajärven kartanoon Tampereelle 1909. Valitettavasti Tampereen kaupunki päätyi purkamaan Kaukajärven kartanon 1975.

Wivin talo sijaitsee suurella kaksoistontilla ja sen pohjamuoto on vapaasti art noveau -tyylinen. Rakennus on vehreän puutarhan ympäröimä esikaupunkihuvila, jossa saatavilla olivat sekä nykyaikaiset mukavuudet, että yhteys luontoon. Huoneet ovat monenmuotoisia, on erkkereitä, parvekkeita ja kuisteja.

Huoneiden sijoittelussa otettiin huomioon maksimaalinen auringonvalo käyttöönsä nähden sopivaan kellonaikaan. Niinpä makuuhuoneet suunnattiin itään, työhuoneet ja olohuoneet etelään ja ruokasali länteen. Keittiö sijoitettiin kylmälle pohjoisseinälle kuuman tulisijansa vuoksi.

Wivin talon suunnittelu poikkesi sikäli perhehuvilasta, että se suunniteltiin naisten taloksi; siinä asuivat Wivi, hänen äitinsä ja palvelijatar. Ei siis tarvittu lainkaan esimerkiksi herrainhuonetta, tupakkahuonetta, biljardihuonetta tai lastenhuoneita.

Eläimetkin Wivi huomioi suunnittelussaan. Suuri piharakennus on nimetty kanalaksi, vaikkakin siinä oli myös pesutupa, mankelihuone, talli ja lantasäiliö puutarhakasveja silmälläpitäen. Päärakennuksen yhteyteen oli suunniteltu kiinteästi koirankoppi, jota isännöi ensin kettuterrieri nimeltään Hei ja sen jälkeen villakoira Murre. Tosin koirat asuivat pääasiassa sisällä talossa, eikä koirankoppi ollut niiden varsinainen asunto. Kopista ei ollut yhteyttä sisätiloihin.

Koska tuohon aikaan kiinnitettiin rakennusten suunnittelussa jo huomiota hygieenisyyteen etenkin keuhkotaudin vuoksi, oli Wivikin panostanut talossaan näihin elementteihin. Pohjakerroksessa oli sauna, joka oli harvinaista, sillä saunat oli perinteisesti rakennettu asuinrakennuksista erilleen tulipalovaaran vuoksi. Wivin sauna oli aikaansa edellä; saunaan oli kulku niin eteisestä, kuin makuuhuoneestakin. Saunatilat olivat tilavat, niihin kuuluivat pukuhuoneen lisäksi kylpyhuone, jossa oli sekä lauteet ja kiuas, että kylpyamme ja lavuaari. Peseytymistilat, riittävä lämmitys, vesijohto- ja viemäröinti, ilmanvaihtokanavat, sekä runsaasti valoa antavat suuret ikkunat olivat uusinta uutta arkkitehtuurin saralla. Wivin suunnittelemat koulut ovat hyviä esimerkkejä tästä uudesta hygieenisestä ajattelusta. Pääpaino oli terveellisyydessä; valon määrässä, ilmanvaihdossa ja pesutiloissa, sekä käytännöllisyydessä ja viihtyisyydessä, kauneudesta tinkimättä.

Kuokkalan kartano

 

Koska olimme taas ohimennen Jyväskylässä, eikä ilma ollut kovin kurja, päätin käydä katsomassa miltä Kuokkalan kartano näyttää.

Se sijaitsee Kuokkalan kaupunginosassa, melko lähellä Viherlandiaa, mäellä, mutta puiden suojissa.

Sen suunnitteli Wivi Lönn kauppaneuvos, sahanomistaja Julius Johnsonin pyynnöstä.

Julius Johanson tilasi Wiviltä niin upean kartanon, että sellaista ei ole koko Jyväskylässä.

Siitä tulee tehdä mahdollisimman hieno, joka näkyy kauas!

Kartanoon tulee vesijohdotus ja viemäröinti ja sahan generaattorista sähkö, maalailee Johnson.

Wivi ryhtyy suunnitteluun ja rakennus valmistuu 1904.

Johnson oli syntyisin Ahvenanmaalta, Venäläisen sotilaan ja paikallisen piikatytön avioton lapsi, mutta toimelias ja eteenpäinpyrkivä.

Hän saattoi mahtipontisesti viettää täällä kuusikymppisjuhlansa talvella 1905.

Johnson oli jäänyt leskeksi 1902 ja muutti kartanoon tyttärensä Sigridin ja tämän lasten kanssa.

Johnson kuului kaupunginvaltuustoon ja vaikutti mm siihen, että Jyväskylään saatiin rautatie.

Johnson asui täällä kuolemaansa, kesäkuuhun 1923, saakka.

Vuosina 1948-67 kartano toimi Jyväskylän maalaiskunnan synnytyssairaalana.

Kauko Sorjosen säätiö hankki kartanon 1998 ja myi sen edelleen vuonna 2020.

Syksyllä 2021 kartano avattiin yleisölle sisustettuna ravintola- ja tapahtumakäyttöön. Koska oli sunnuntai, kun pihassa haahuilin, ei ravintola tai terassi tietenkään ollut auki. Tyypillistä ja harmistuttavaa suomalaista asennetta; eihän sitä nyt toki joka päivä voi palveluita pitää auki… olisin mielelläni käynyt edes lasillisella jos ei muuta, ja ihastellut sisätiloja siinä samalla.

Kirjapinosta; Lintuneidit

 

Sain pienimuotoisen ihastuttavan sätkyn, kun bongasin Pirjo-Riitta Tähden Lintuneidit Rosebudin kirjakaupassa. Ihan ensin en edes hahmottanut, että kyseessä ei varsinaisesti ole eri kirja kuin Rakkaudella sisaresi, vaan sen laajennettu ja uudistettu painos. Mutta ei se mitään, koska haluan ahmia heistä kaiken!

En suoranaisesti ryhtynyt vertailemaan kirjoja sivu sivulta, mutta sain sen vaikutelman, että Lintuneideissä  on perinpohjaisempia kuvauksia. Ei haittaa lukea molempia kirjoja, etenkään ilmestymisjärjestyksessä. Ja erityisesti pidin kirjailijan epilogista kirjan lopussa. Siitä, miten hän kertoo kiinnostuneensa Thiessin perheestä, penkoneensa arkistoa, käyneensä talossa ja etenkin siitä kun hän tajuaa viiveellä nähneensä nuo sadunomaiset vanhat neidit ihan elävinä Turun keskustassa vuosia sitten.

Lintuneideissä on kyse oikeasti eläneestä perheestä, emigranteista, jotka muuttivat Littoisiin pakoon Pietarin bolevikkeja ja muutenkin sekavia aikoja. Kirjoitin heistä perinpohjaisemmin reilut kaksi vuotta sitten ja se on blogini luetuimpia tekstejä. Linkki siihen tekstiin tässä. 

Lintuneideissä kuljetaan kahdessa ajassa; menneessä ja ”nykyajassa”, joka merkitsee lintuneideille vuotta 1987, viimeistä elossaolovuotta. Kirjassa käydään läpi eri henkilöiden näkökulmia ja tuntoja, isän, äidin, pojan ja neljän tyttären. Vähiten puhutaan ylhäisestä isoäidistä, joka vain haipuu kirjassa jonnekin. Olisin ehkä kaivannut hänestäkin enemmän tietoa. Perheessä kyllä muistetaan isoäidin varallisuus ja kerrataan yhä uudelleen mitä kaikkea rajan taakse jäi. Mittaamattomasti maaomaisuutta, palatseja, varallisuutta pankkitileillä ja arvoesineitä holveissa. Perhe joutui vuosikymmenien mittaan rahapulassaan myymään sitä arvotavaraa, jonka he saivat mukaansa. Tulee vaikutelma, että lopuksi ei ole enää mitään, mutta kaikki on niin suhteellista. Ehkä Pietarin ylimystöpiireihin tottuneille heillä ei tosiaan ollut lopulta enää mitään, mutta lintuneitien kuoleman jälkeisen irtaimiston huutokauppaluettelon perusteella tavaraa oli paljon ja se kyllä oli hienoa.

Kirja imaisee mukaansa. Vaikka tarina onkin äärettömän traaginen. Kahdeksan hengen perheestä neljä tekee itsemurhan. Eloonjäävilläkin on haasteensa. Jäin miettimään, voisiko olla niin, että osa lapsista peri isän geeneissä alttiuden masennukselle, toivottomuudelle, umpikujalle? Koska tarinassa käy ilmi myös se, että isän isä on aikanaan tehnyt itsemurhan. Äiti on etäinen ja kylmäkiskoinen, paitsi poikaansa kohtaan. Hän on ylhäinen, mutta ei lempeän ylhäinen kuten isoäiti, vaan kalsea. Perheen välisistä ihmissuhteista muodostuu kiintoisa verkko, joka ruokkii mielikuvitusta. Minua huvittaa kirjassa myös se, miten samaistun muutamiin asioihin heissä; millintarkkaan pikkutarkkuuteen, päässä pyörivään sukututkimussoppaan, mielikuvituksen poukkoiluun ja kiinnostukseen kauniita esineitä kohtaan ja menneen ylhäisön elämään.

Tälle kirjalle lämmin suositus!

Matilda-projektin jäsentelyä

 

Nyt tuntuu siltä, että pitää vähän jäsennellä asioita. Tähän se kirjoituspöydän saaminen siis johti; konkreettisiin toimiin. Ja siis tietysti aivan ekana kirjoituspöydän ’sisustamiseen’.

Yksi työhuonevuokralainen oli dyykannut kymmenittäin vanhoja tauluja, joista poimin yhden maalauksen kirjoituspöydän taustalle. En aio sitä kehystyttää, enkä ripustaa, koska se on juuri täydellinen noin. Kirjoja tuon tänne harkitusti; sellaisia joista on apua omassa projektissa ja sellaisia, joilla voi tuulettaa aivoja oman projektin ulkopuolella. Lyhyttä lukemista ja isompaa klassikkoa. Vanha puhelin kuuluu pöydän kulmalle! Laitoin johdon pistokkeeseen, mutta ei sieltä kuulunut mitään. Olin kyllä vähän toivonut, että jos linjoilla tuuttaa, niin soitan omaan 80-luvun kotinumerooni ja jos sieltä vastaa vaikka kuollut isoäitini tai kuollut äitini, niin en katkaise puhelua ikinä. No eipä vastannut. Puhelin on muuten uusvanha, ei mikään oikea luurankopuhelin.

Kasveja on pakko olla, yhtä varmasti kuin happea ja valoa ja ruokaa. Tämä kulkee geeneissä ja suostun aikuisena vastaanottamaan sen geenivaikutuksen iloisella mielellä, toisin kuin lapsena ja nuorena, jolloin en edes pitänyt kasveista erityisemmin. Liinojakin pitää olla. Muuten olisi samanlainen olo, kuin jos ei käyttäisi alusvaatteita, eli että jotain oleellista puuttuu. (Koska minusta alusvaatteita ei käytetä häveliäisyyden takia, vaan siksi, ettei varsinaiset vaatteet likaannu ja kulu sen vuoksi ennen aikojaan puhki.) Sitä paitsi liinat tuovat myös lämpöä ja pehmeyttä ja fiilistä koko huoneeseen. Pöytälampun ostin Tuurista keväällä, koska sen piti olla huokea, mutta ei ruma, vaan sellainen joka sopii kartanon konttoristille. Ja se olen minä. Epäröimättä.

Vallan rakastan tätä näkymää! Voisin vain istua huoneen toisella laidalla ja katsella kirjoituspöytääni. Huonekaverit ovat jo oppineet, että visuaalisuus on tärkeintä ja sitä hiotaan, kunnes näkymä on täydellinen - niissä puitteissa kun nyt suht köyhä vuokralainen voi itseltään vaatia. Koska visuaalisuudesta lähtee kaikki; fiilis, inspiraatio, hyvä mieli, keskittymiskyky, rauhallisuus, pään sisäinen järjestys ja kaikesta tästä johtuen jopa mielenterveyden tasapaino.

Nyt, kun aloitan kokonaisvaltaisesti Matilda-projektin tässä huoneessa, se tarkoittaa tätä; 

teen kaavion ja listan hänen elämästään ja hänen lähipiiristään, jokaisesta siihen kuuluvasta henkilöstä - mitä läheisempi, sen tarkempi listaus, 

mietin mikä kaikki projektiin kuuluu ja mistä kaikkialta voin saada lisätietoa ja inspiraatiota.

Selvitän sukukytköksiä ja sosiaalisia piirejä eri paikoissa.

Otan yhteyttä eri tahoihin.

Kerään valokuvia kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä.

Selaan arkistoja loputtomasti. 

Teen muistiinpanoja.

Tietokone pääni sisällä raksuttaa koko ajan ongelmanratkaisukohdissa.

Väijyn tapahtumien loogisuuksia ja persoonien hahmotuksia.

Opiskelen 1800-lukua, luen vastaavia tai läheltä liippaavia tekstejä, harjoittelen kirjoitustyylejä.

Ja hymyilen itsekseni joka viikko, kun joku kysyy oletko jo pitkällä, koska millä mittareilla tällaista edes mitataan? Joskus saatan sanoa, että olen tutkinut häntä 30 vuotta ja kaikki on ihan kesken, koska tässä näkökulma on täysin eri, ja vaatimustaso on täysin eri, kuin silloin jos vain riipii kokoon sukupuuta.

Mutta hitto miten inspiroivaa!

Kristiinankaupungin idylli

 

Monivuotinen haave haahuilla Kristiinankaupungissa kääntyi todeksi tänäkin kesänä. Voisin oleilla, vetkutella, fiilistellä, notkua ja vetelehtiä siellä joka kesä päiviä putkeen.