Napue

 

Moni kiskoo Napue-giniä, tietämättä ehkä ollenkaan, mitä nimen takana myös on. Minäpä kerron. Samassa Napuen kylässä, jossa Napue-distillery sijaitsee, on tapahtunut 1700-luvulla Suomen historian suurin verilöyly, Napuen taistelu, jota voisi sanoa kai myös kansanmurhaksi. Siitä muistona Napuella on muistomerkki.

Täällä me käytiin kesällä. Muistomerkki on tärkeä pohjalaisille.

Jo joskus1940-luvulla tänne tehtiin retkiä. Isä istuu siellä takarivissä 2. oikealta. Tottakai minä menin myös istumaan samaan kohtaan ja halusin, että mies ottaa musta kuvan, kun olen isän jalanjäljillä. Mutta se jääköön julkaisematta.

19.2.1714 venäläisten sotilaiden joukko voitti täällä Armfeltin johtaman Ruotsin armeijan karoliinijoukon, jossa taisteli mukana myös paljon paikallisista talonpojista koostuvaa nostoväkeä. Karoliineihin kuului tietysti myös paikallisia, sillä mehän muodostimme Ruotsin armeijan omalta osaltamme. Tästä alkoi Isoviha.

Kaikki oli alkanut alkuvuodesta 1714, kun tsaari Pietari Suuri suunnitteli hyökkäävänsä Tukholmaan Etelä-Suomen ja Ahvenanmaan kautta. Sitä ennen piti kuitenkin lanata Armfeltin joukot pois tieltä sieltä sivustasta häiritsemästä, varmuuden vuoksi. Siksi venäläiset joukot riehuivat Pohjanmaalla poltetun maan taktiikalla ja tappaminen, kiduttaminen, hävitys ja tuho olivat ennennäkemättömiä. Armfeltin joukkoihin kuului 3000 miehen jalkaväki, 1500 miehen ratsuväki ja 1086 miehen nostoväki. Venäläiseen jalkaväkeen kuului yhteensä yli 6000 miestä ja ratsuväkeen yli 4700 miestä päällystöineen. Taistelu kesti noin 2 tuntia. Suomalaisia kaatui noin 3680 ja venäläisiä noin 1500. Pohjanmaan rykmentistä jäljelle jäi 19 miestä. Taistelun jälkeen venäläiset autioittivat Isoakyröä niin, että vain vanha kirkko jäi kasakoille talliksi ja Mäki-Luoman taloon tuli venäläisten lasareetti eli sotasairaala. Kirkkoherra pakeni Ruotsiin. Kaiken muun pahan lisäksi vangiksi otettiin ja vietiin 151 Isokyröläistä lasta ja nuorta. 

Hiljaiseksi vetää tämäkin julmuus.

Syviä pohdintoja

 

Olen viime aikoina (ja ylipäätään viime vuosina) pohtinut paljon ystävyyttä, ihmissuhteita, sitä miten toisia kohtaan käyttäydytään. Ajan mittaan käytöskoodit tietysti muuttuu. Nykyään on vallalla se, että ollaan avoimia ja sanotaan mitä mielen päällä liikkuu. Vaikka aina se ei ole hyvä, riippuu tosi paljon siitä miten sanoo.

Minä olen aina ollut luonteeltani (ainakin omasta mielestäni) kiltti ja arka sanomaan mitään mitä todella koen. Siihen on tarvittu vuosikymmenien itsekoulutus, jotta olen tajunnut, että on parempi olla rehellinen itselleen - vaikkakaan ei sillä kustannuksella, että on inhottava muille! Täytyy kuitenkin arvostaa myös itseään ja uskaltaa sanoa, että tässä kuule on nyt nämä mun rajat.

Ja miten vaikeaa se on, voi herran jumala! Ja koska olen vuosikymmeniä luullut, että kaikki ihmiset ajattelee kaikesta näin kuin minä, että kaikkien logiikka on sama ja kaikki suhtautuu samoin, olen ollut myös tyhmä töksäyttelijä - koska olen luullut, että ’kyllähän ne nyt tietää miten tää juttu menee, mitä mä tarkotan, kun sehän on itsestäänselvää!’ Mikään ei ole itsestäänselvää.

On todellinen työmaa oppia pehmentämään sanomaansa niin, ettei vahingossa satuta toisia alvariinsa. Miten on mahdollista, että tämmöisetkin asiat pitää opiskella - yli viisikymppisenä?! Ällistyttävää. Ehkä tämä vähitellen johtaa johonkin hiukan parempaan, tai sitten lennetään syteen ja saveen kuin leppäkeihäs. Että semmoinen viikon alku.

Kylppärihaaveita 1

 

Luulenpa, että itse olisin tuiskahtanut hämmennyksestä naamalleni suohon, jos joku olisi vaikka vielä keväällä sanonut, että ’sinä tulet koukuttumaan tekoälyn luomiin kuviin’! En olis ikinä uskonut. Mutta koska olen tässä nyt pari kolme viikkoa säätänyt tekoälyllä jos jonkinlaista kuvaa, niin ajattelin, että ryhdyn julkaisemaan sunnuntaisarjaa, jossa aiheena on kylppäri ja nimenomaan sellaiset kuvat, jotka tekoäly on luonut minun ohjeideni perusteella. En tässä nyt ota kantaa tekoälyyn muuten, mutta näiden kuvien kohdalla olen katsonut kaikkea arveluttavuutta läpi sormien. Ja koska nämä kuvat ruokkii aivan valtavasti mun mielikuvitusta, niin haluan jakaa nämä myös esim niille, jotka ei halua itse koskea mokomaan lopunajan rakkineeseen, mutta haluaa vaan nauttia kauniista kuvista kuten minäkin. Minä sotken sormeni sontaan teidän puolestanne - heh hee.

Ja sitten lähdetään. Julkaisen aikajärjestyksessä nämä luomukseni ja ekana siis tulee ne ihan ensimmäiset, vähän kolhot ja avuttomatkin kuvat, joista sitten kehityn ties mihin sfääreihin - you will see! - kunnes kylppäriaihe on kokonaan kaluttu. (Voin kertoa, että jossain vaiheessa tulee myös kyllästyminen, vaikka heti sitäkään ei uskoisi.) En julkaise pahimpia mokakuvia (niitä AI osaa myös todellakin väsätä!) paitsi ehkä esimerkinomaisesti, mutta pieniä puutteita katson toki läpi sormien. Esimerkiksi avointa ikkunaa tekoäly ei luontevan näköisesti vaan osaa tehdä. Hämmentävää. Näihin ekoihin kuviin en edes pyytänyt mitään lavuaaria ja pyttyä ja ammetta, vaan mun käskyt oli hyvin hyvin lyhyitä - tyyliin kaksi lyhyttä lausetta: ’luo antiikkinen kylppärinpöytä, jossa on paljon antiikkisia kosmetiikkapurkkeja. Luo kattoon lamppu ja pellavapyyhkeet seinille ja peili pöydän ylle.’ Ja lopussahan mun käskyt oli pitempiä kuin tämä julkaisun alkuteksti yhteensä!

Vaikka ohjeissa on, että sano mahdollisimman lyhyillä ja selvillä lauseilla lyhyt kuvaus, niin kyllä se veijari tajuaa pitkätkin melko epäselvästi sanotut jorinat, joissa on jos jonkinlaisia kommervenkkejä. Mutta niitä nähdään sitten muutaman kuukauden kuluttua. En edes kehtaa sanoa paljonko olen näitä kuvia luonut, mutta paljon niitä on! Ja miten sitä tekoälyä sitten käytetään? (Vaikka tunnenkin itseni melkein paholaisen asianajajaksi, niin kerronpa silti, koska kuka tahansa saa tämän selville muutenkin…) Googletin ’ilmainen tekoäly’ ja sain muutamia ehdokkaita, joilla aloin luoda kuvia. Osa niistä tekoälypalveluista oli huonoja. Osa kärtti rahaa suunnilleen 20 kuvan jälkeen. (Siis ilmainen kokeilu vain.) Kunnes löysin lopulta oikeasti hyvän ja oikeasti ilmaisen, eli bing.com:in. Sillä voi joko muokata valmiita kuvia (esim värittää mustavalkokuvia) tai luoda täysin uutta. Olen tehnyt näitä molempia ja olen täysin suossa tämän asian kanssa. Enkä halua tulla pelastetuksi, sillä näin on hyvä juuri nyt. Olkaatte hyvät!

Pääsisinpä läträämään noiden purkkien ja pullojen kanssa…!

Asuntoautoihanuutta

 

Me ollaan oltu melkein kaikkina kevään, kesän ja syksyn viikonloppuina asuntoautolla jossain. Lukunnottamatta yhtä miehen työkeikkaa, kun oltiin hotellissa ja paria viikonloppua, kun olin lapsuudenmaisemissa. Eilen todettiin, että meillä on ollu aivan valtavan ihana vuosi siinä mielessä, että ollaan nähty ja koettu hurjan paljon kivoja juttuja!

Sekin eräs viikonloppu, kun ei oikein keksitty mitään ihmeellistä paikkaa, johon mennä, näytti tältä.

Tässä paikassa ei ollut kuitenkaan tilaa jäädä yöksi, joten kuvien ottamisen jälkeen jatkettiin matkaa.

Me oltiin orientoiduttu pitkospuihin ja suohon, joten oli haikea lähteä pois.

Mutta plan b, johon sitten mentiin yöksi, oli utuisen kaunis sekin tavallaan.

Yksi yö näissä maisemissa ja seuraavana päivänä kiertelimme Keski-Suomea umpimähkään. Seuraava yö vietettiin Keuruun satamassa, ihan passeli paikka sekin. Mutta halusin näyttää nämä kuvat teille, että hauskasti sitä hienoihin paikkoihin voi päästä, vaikka oliskin sellanen fiilis, et ’tää ny oli vaan tämmönen tyhjänpäiväne viikonloppu’.

Aamu rokokoosohvalla

 

Tulin kartanolle taas aamuvarhaisella. Ulkona on koiranilma, mutta sisällä siitä ei ole merkkiäkään. Paitsi, että on pimeämpää kuin kevään jälkeen kertaakaan. Hipsuttelen hämärissä ja inhoan liiketunnistimella päälle rävähtäviä valoja. Taidan tuoda tänne jonkun valoköynnöksen tai patterikynttilöitä. Keittelen pikakahviin vettä, kaadan kahviin hiukan barista-kauramaitoa, sillä jääkaapissa ei ole taaskaan oikeaa maitoa. Oikeastaan tykkään juoda kahvini usein mustana, mutta nyt lempikahvini on loppunut ja joudun turvautumaan tavisjauheeseen, joka maistuu helposti kamalalta.

Sieppaan alakäytävän sohvalta ison muhkean tyynyn mukaani, kun menen ala-aulan sohvalle lukemaan ja kirjoittamaan. Asetan kahvikuppini ja vanhan ruskean lasisen kakkulautasen, jolle olen latonut keksejä ja giflareita, pöydälle ja asetun sohvalle mukavasti. Jossain kolahtaa vaimeasti, sillä tavalla kuin joku asettaisi kynän pöydälle.

Kuvittelen, että asun täällä, mietin mitä muuttaisin ja koetan tunnustella huoneen ilmapiiriä. Aivan kuin kuulisin askeleita ja puhetta. Hyvin vaimeasti, melkein kuin toisesta ajasta kantautuen. Höristän korviani ja askeleet jatkuvat jossain kaukaisuudessa. Ei se minua haittaa, en pelkää täällä. Tämän todellisuuden ihmiset ovat pelottavia, eivät menneiden aikojen kaiut.

Monessa huoneessa täällä on hyvä henki, mutta tässä aulassa on ehkä kolkko ja jotenkin varautunut tunnelma. Mietin missä huoneessa Ernst von Nottbeck kuoli. Tuskin häntä yläkertaan kannettiin, kun hän verissä päin saapui kartanolle tammikuussa 1885. Ehkä hän vuoti kuiviin tässä aulassa? Rauha hänen sielulleen. Luulin kuulleeni imurin ääntä yläkerrasta. Haluan varmuuden ja menen katsomaan paikallaolotaulua; minun nimeni on siinä ainoana.

Edit; Ernst ei kuollutkaan tässä kartanorakennuksessa, vaan vanhemmassa rakennuksessa, koska tämähän rakennettiin vasta 1893. Hän ei siis ehkä ole täällä lainkaan. Täällä ei ole sellainen tunnelma, että joku olisi kuollut tänne. Huh sentään!

Rauhallista

Aamun aloitus lempeällä etäjoogalla, omassa sängyssä kiireettömästi, sepä on ihan parhautta! Ja miten ihanaa, kun joogaopettajakin on syöpää sairastanut, niin että vihdoin joku puhuu samaa kieltä minun kanssani. Vihdoin ei tarvitse vaikkapa selittää mitä on neuropatia ja mihin se vaikuttaa, vaan kaikki kurssilaiset tietävät.

Olen myös viime päivinä sanonut jotain sellaista, jota en ikinä ennen olisi sanonut. Minä, joka inhoan imurointia, olen sanonut ’huvittaisi vähän vielä vaikka imuroida’ - siis siinä vaiheessa, kun kymppiuutiset on katsottu ja alan kömpiä nukkumaan! Mutta se johtuu ainoastaan siitä, että nyt on kevyt imuri, jota ei tarvii raahata perässä, joka ei ryttää mattoja, joka mahtuu pieniin koloihin ja väleihin, joka on aina käsillä ja jonka johdon kanssa ei tarvitse taistella. Mies nimittäin osti varsi-imurin.

Joskus sitä löytää omista esineistään jotain uutta, kun katsoo tarkemmin! Pyyhkäisin pölyt ohimennen hihaani tuosta antiikkipuhelimesta ja valo sattui siihen jotenkin sopivasti, niin että näin miten joku oli raaputtanut siihen nimensä. Kukahan mahdoit olla Carl Henrik?

Eilen UFFilla euron päivät. Menin sinne jälkikasvun kanssa, koska meillä on ollut jo pitkään ajatuksena hankkia materiaaleja vaatetuunauksiin. Olin ajatellut ostaa itselleni ehkä kolme vaatetta ja sitten ostinkin seitsemän. Tänään aion pestä ne ja ryhtyä suunnittelemaan mihin niitä voisi käyttää ja pilkkoa ne sitten sopiviksi palasiksi. Mahdollisesti niistä syntyy säärystimiä, ranteenlämmittimiä, rintakoruja, pantakoristeita, rannekoruja ja kaulakoruja.

On ihanaa kun päivään ei ole merkitty mitään kalenterissa! Siis sen aamujoogan jälkeen. Mutta olen jo ehtinyt tyhjätä tiskikoneen, täyttää sen, parittaa lasipurkit ja kannet ja viedä kassillisen purkkeja kellariin. Ehkä jalkaudun tänään jopa pihalle, sillä vesisaavit pitäisi tyhjentää ennen pakkasöitä, suihkukaivo purkaa ja ehkä muutaman omenankin vielä kerätä.

Sisällä haluaisin vähän jälleen imuroida, pyykätä, tehdä kanakeittoa, katsoa että kasvit voivat hyvin ja jos vielä riittää energiaa ja aikaa, niin järjestää konttoria. En ota paineita, enkä ole vihainen itselleni, jos (ja kun) jotain jää tekemättä. Ei elämä ole siitä kiinni!

 

Keltaista ja kylmää

 

Ulkona sataa keltaisia rapeita lehtiä ja ilma on jo selkeästi kylmempi myös sisällä. Kartanolla olen ollut hiukan vähemmän (kauhistuttaa miten paljon kotonakin on tehtävää…) ja aion ollakin tässä loppuvuoden kuukausina kartanolla vähemmän. Nykyään tuulee aika voimakkaasti ja usein; tuuli repii terveitäkin puita poikki, vähän kuin metsästäjä vääntäisi niskat nurin kauriilta. Jännittää, sillä minusta riittäisi jo se, että lapsuudenkodin pihassa on kaatunut lähivuosina kolme puuta ja mökillä muutama enemmän, yhtään enempää ei tarvitsisi kaatua.

Haaveilen muutamista parfyymeista, joita myydään Tampereen Sokoksella nykyään. Niche-tuoksuja. Käyn siellä nuuhkuttelemassa niitä aina kun voin, sillä nyt en pysty ostamaan kalliita pulloja. Koskahan edes viimeksi olen ostanut…? Vaatteista en suuremmin haaveile, mikä on suoranainen ihme minulle. Enkä juuri laukuistakaan, ellei oteta lukuun sitä, että kohta tekonahkareppuni hajoaa ja iskin markkinoilla silmäni puhvelinnahkareppuun.

Kohta täytyy pukeutua vielä enemmän kerroksittain ja ottaa kaikki säärystimet ja ranteenlämmittimet ja pipot esille. Kohta voi myös ryhtyä polttamaan kynttilöitä iltaisin ja ripustaa valoköynnöksiä sinne ja tänne; miten ihanaa se taas onkaan! Pilkahduksina mieli on myös ollut hyvin kevyt ja valoisa, toiveikas ja rauhallisen innostunut. Sanoin itselleni tänään jo kahdesti ’ihanaa’ ja se todella tulee sielun sopukoista. Tarvitaan vain rauhallinen hetki ja zen, huolet ja ärtymykset on selvästi luisuneet jonnekin kauemmas. Ihanaa keskiviikkoa siis myös teille!

Purnu 2026, osa 2/3

 

Pidin täällä kaikista töistä! Ällistelin Tiina Lammisen lukuisia valkoapiloita, suorastaan rakastuin Jonna Salosen muurahaiseen, ihastuin Maija Albrechtin nokkeliin lintuteoksiin ja lumouduin odottamaan Jonna Suurhaskon elävän sammalteoksen elossapitävää höyryä, joka nousi tyynyn läpi kuin usva. Se toistui epäsäännöllisesti, mutta noin kerran vartissa saattoi ihmeen bongata ja minähän odotin!

Tiina Lamminen; 96 piirrosta valkoapilasta

Tiina Lamminen; yksityiskohta valkoapila-teoksesta

Tiina Lamminen; yksityiskohta valkoapila-teoksesta

Jonna Salonen; Luontoon kiintyminen-teossarja

Jonna Salonen; Hirvi

Jonna Salonen; Muurahainen

Jonna Salonen; Lepakko

Jonna Salonen; Saniaisesta

Jonna Salonen; Metsäjänis

Jonna Salonen; Puolukka

Maija Albrecht; Ihmisen sokeus

Maija Albrecht; Kirjoitusharjoituksia

Jonna Salonen; Kielot

Jonna Suurhasko; Dribble of being, yksityiskohta

Jonna Suurhasko; Dribble of being, yksityiskohta

Jonna Suurhasko; Dribble of being-teos

Jonna Suurhasko; Dribble of being, usva

Jonna Suurhasko; Dribble of being, usva

Jonna Suurhasko; Dribble of being, usva

Jonna Suurhasko; Dribble of being, usva

Hajakuvia Tampereelta

 

Joskus kun katsoo tuttuja paikkoja ’turistin silmin’, näkee kaiken ihan uudella tavalla. Tykkään leikkiä sillä ajatuksella milloin missäkin. Tässä hiukan kuvia sieltä täältä Tampereen keskustan tuntumasta. Paikkoja ja kuvakulmia, joita ei yleensä pysähdy ihmettelemään. Keltaisessa puutalossa kerrostalojen välissä, asui aikoinaan Matildan eno perheineen. Näsinneula tuntuu vahtivan kaupunkia ystävällisellä silmällä joka suuntaan.