Laukkuja, osa 22

 

Tämä pieni harmaa ryhdikkäästi tönöttävä tekonahkalaukku on jotenkin tosi valloittava. Tämäkin on luultavasti löytynyt kirpparilta vuosikausia sitten.

Kokonsa puolesta tämä käy juhliin taikka sellaiseen menoon, kun mukana on suunnilleen vain huulipuna, puhelin ja kukkaro. No ennen vanhaan mukana ei ollut puhelimia, joten laukku oli tilava. Päällinen on harmaata tekonahkaa, hitusen siinä ja siinä, että onko se jo tahmeaa vanhentunutta muovia vai ei.

Sisällä on vaalea vuorikangas, yksi pienehkö vetoketjutasku ja yksi avoin sivutasku, johon menee vaikka peili ja pinni.

Tekijän merkkikin sisuksista löytyy ja se on ”Havara”, missä sitten ikinä lieneekään sijainnut.

Näen laukun yksiväriseen vintge-jakkupukuun sonnustautuneen leidin käsikynkässä. Mahdollisesti minun, jossain tilanteessa.

Syyskuun yhteenveto

 

Tässä jäikin sattuneesta syystä yhteenveto tekemättä muutamalta viime kuukaudelta. No, tehdäänpä nyt ees jonkinlainen sitten syyskuulta. Toisaalta ällistyttää, että jokos tääkin kuukausi on ohi, mutta toisaalta hyvä vaan, että aika menee nopeesti, kun tää loppuvuosi ei oikeen nappaa ees ajatuksena.

Syyskuun alussa olin vielä aika uupunut leikkauksen jäljiltä ja vähän ihmeissäni ekasta sytostaatista, joka oli siis elokuun lopulla. Isossa marketissa pyysin aina pyörätuolin, koska en olis millään jaksanu kierrellä ja kaarrella ja seisoskella niin paljon, kuin kauppareissu vaati. Henkisesti aloin kuitenkin jo piristyä ja aloin murtautua ihan vähän jo ulos siitä ’sängystä sohvalle’- elämästä. Sit alko tukkakin lähtee pikku hiljaa. Odottelen edelleen, että se lähtis kokonaan.

Sitten yhtenä viikonloppuna jaksoin jo lähteä kotoa kauemmas; oltiin Taalintehtaalla, Ullman’s Villassa, höyryjuna-ajelulla! Kaikki sellanen piristää aivan hurjasti! Sitten tilasin viisi parfyymiä (esittelen ne myöhemmin), kosmetiikkaa, tuoksukynttilöitä… Kävin toisessa sytostaatissa ja jumitin sen jälkeisissä oireissa. Sain myös ylläripaketin ystävältä ja useita postikortteja toiselta ystävältä. Se kaikki merkitsee tosi paljon! Piristystä todella kaipaakin tässä karusellissa.

Loppukuusta äidyin tutkimaan sukua ja historian käänteitä kotisohvalta käsin. Se jos joku vie mukanaan aivan totaalisesti! Se on vielä pahasti kesken, joten eiköhän lokakuukin ala historian hämäristä huhuillen. Ja sit kohta päästään apinan raivolla vielä pimeempään (ja mun inhokki-) kuukauteen marraskuuhun käsiksi.

Kosmetiikkatilaus, jes jes jesss

Ihana odotettu ecco verde-paketti saapui! Oon tilannu tästä nettikaupasta kosmetiikkaa vuosien mittaan varmaan kymmenen kertaa ja aina toimii! Lähetys tulee nopsasti ja kaikki sujuu aina hyvin.

Tällä kertaa himmasin dödöissä, koska kaapissa on vielä odottamassa monta purnukkaa viime tilauksen jäljiltä. Hammastahnojakin himmasin, tilasin vain kaksi. Mutta noita hampaidenpuhdistusliinoja, jotka on oikeasti todella tehokkaita, tilasin uuden paketin loppuun käytetyn tilalle. Ne on ylivertaisia missä vain, mutta etenkin retkellä, mökillä, veneessä tms. Ite käytin niitä hiljattain jopa ihan kotona, kun hampaat oli jatkuvasta mehujen kiskomisesta koko ajan tosi likaisen tuntuiset, niin että harjakin oli turhauttavan tehoton. Myöskin nuo vauvojen puhdistusliinat on käteviä kuin mitkäkin. Etenkin kun en toipilaana heti sairaalasta pääsyn jälkeen jaksanut kiipeillä kellariin suihkuun, tukeuduin näiden vauvaliinojen pesuapuun.

No mitäs siitä vielä löytyy… pari huulirasvaa, joita on pakko viljellä laukkuihin ja kylppäriin ja penaaliin ja kaikkialle. Huulirasvaa on vaan pakko olla aina saatavilla! Ja sitten on yks huulipuna, mun lemppariväriä (Burt’s bees-merkin Lily lake, nro 530.) Pari sitruksista kukkaisvesisuihketta piristämään mieltä ja ihoa. Voidetta päänahalle, joka etenkin nyt hiusten lähtiessä kutiaa ja kuivuu. Kasvojen puhdistusainetta, aloe vera-kosteusseerumia, voidetta kovettumien hoitoon, sekä shea butter-ihovoidetta. Tilasin nämä tarkkaan harkiten tämänhetkisen terveydentilani huomioon ottaen. Kaikenlaiset voiteet on nyt tarpeen, enemmän kuin ennen.

Syysjuttuja

 

Tämä syksy on mennyt pääosin sisällä hengailuun. Omenat jäivät puihin ja lopuksi maahan, mustaherukat pensaisiin, kaikki ulkosyystyöt tekemättä. Eilen katselin kaupunkiin lähtiessä, että kukkatarhassa pilkistää rikkaruohojen seasta syyskelloja ja joku kaunis vaalean lila sipulikukka! Joku lilja kenties? Sieniä tai marjoja ei olla edes mietitty hakevamme metsistä. Noo, en ota stressiä juurikaan, koska tämä on tämmöinen vuosi ja ensi vuonna voi petrata. Ensi vuonna voin kuokkia puutarhassa niin paljon kuin sielu sietää. Ja ensi kesänä mua odottaa myös upouusi kasvihuone, joka päätettiin pystyttää vasta kesän kynnyksellä, vaikkakin pohjatyöt on jo tehty.

Sisällä olis esimerkiksi talvikenkien esilleottoa ja kesäkenkien kaappiin piilottamista. Sama takeille, päähineille, käsineille, huiveille. Lyhythihaset tunikat pois ja pitkähihaset tilalle. Jostain syystä jumitan tämän asian kanssa vielä. Farkut kävin läpi toissapäivänä. Kävi ilmi, että mulla on aika pino farkkushortseja! Olin vähä yllättyny, koska en tienny omistavani niin paljon shortseja. Yllätyin myöskin siitä, miten monia ”puutarhahousuja” mulla on, eli kaikenlaisia reisitaskuhousuja ja dimexin ”raksahousuja”, edellisen työpaikan peruina. Täytyy vaan yrittää muistaa tämä asia ens kesänä, kun tuskittelen, että millä housuilla konttaan pensaitten juurilla. Etten ainakaan uusia mee ostaan!

Eilen tilasin tuoksukynttilöitä. Syksy on aikaa, kun poltan niitä läjäpäin (paitsi lapsuudenkodissa poltan tuoksukynttilöitä ihan aina), ja etenkin joulun lähestymistä silmälläpitäen hankin kynttilät ajoissa. Myös tee on yks sellanen tuote, jota yleensä myös tilaan sykyisin, koska tykkään hifistellä kunnon vihreän teen laatuversioilla, mutta nyt kaapissa on valmiiksi aika monta pakkausta vihreetä teetä, joten ei tarvii tilata mitään. Joku joskus puoliksi paheksui sitä, kun tilaan netistä kaikenlaista; teetä, kynttilöitä, kosmetiikkaa, kirjoja, vaatteita… mutta syy löytynee siitä, että tämmösessä pikkukunnassa on vähän kehnot valikoimat ja minä oon usein vähän tarkka tuotteista, joita hankin. Markettitee on usein se nou nou. Ja esim huipputeetä saa lähimmillään Helsingistä. Joskus jopa käy niin, että kaupunkilaisen on helppo pitää asioita itsestäänselvinä ja paheksua maalaisen ratkaisuja. Vähän monessakin asiassa.

Eilen luin Sawaki Kodon ajatuksia, joka oli 1900-luvun yksi merkittävimpiä zen-mestareita. Tänään pohdin alanko lukea rinnalla Kinnunen & Uusitorpan ”Valtavan ihana”-kirjaa, joka kai tsemppaa kehonsa kanssa kamppailevia naisia. En tiedä kamppailenko itse enää niin erityisesti kehoni ulkonäön kanssa, vaikka vatsaa hallitseekin muhkea arpi. Mua se ei häiritse ja muutenkin oon melko sinut itseni kanssa. Kamppailu on mun kohdalla siirtynyt enemmänkin kehollisen terveyden pariin. Mieli taas poukkoilee edelleen historian hämärissä. Sanoinko eilen, että olen melkein valmis projektini kanssa? Yhtäkkiä tajusin, että mun on pakko tutkia Lielahden kartanon lisäksi myös Niemen, Teivaalan ja Mäkkylän vaiheita, eli oikeesti olenkin edelleen ihan alkumetreillä. Melkein uuvuin ajatuksen alle.

Fyssaripäivä

 

Tänään pääsin ihan omalle fyssarilleni melkein neljän kuukauden tauon jälkeen! En voi kyllä liikaa kehua häntä ja hänen ammattitaitoaan. Olkapääkipuni hän paransi keväällä kolmella käynnillä ja nyt pureuduimme jalkojen neuropatiaan ja vatsanseudun lihaksiin. Kukaan ei sairaalassa sanonut, että neuropatiaan saattaa olla myös fyssarista apua. Se ei tietysti ole varmaa, auttaako mikään, mutta mun mielestä yrittäminen on parempi kuin luovuttaminen! Sitä paitsi tämä fyssari ei vähättele, kuten sairaalan fyssari mun mielestä teki. Ja on aina mahtavaa, kun superammattilainen kuuntelee ja kertoo mitä tehdään ja miksi tehdään ja mihin se vaikuttaa jne. Olen huippuhyvällä tuulella aina hänen luona käytyäni.

Muutenkin oli tosi kiva päästä ajelemaan vähän kaupungin keskustaan! Katselin ahnaasti ympärilleni, sillä enpä siellä ole juurikaan heinäkuun alun jälkeen käynyt. Pentik on ilmestynyt vanhaan pankin konttoriin! Sitä ja tätä oli vähän muuttunut. Kaupungin kuhina oli entisellään. Paitsi, että en tajua miksi niin monien kaupunkien keskustoista tehdään väen vängällä autottomia! Ihan kuin maailma muuttuisi sen takia jotenkin hyväksi. Ei varmaan kukaan ole luopunut autosta tuollaisen syyn takia, vaan nyt ajetaan vielä pitempää matkaa, kun etsitään niitä korvaavia ostopaikkoja ideaparkeista ja muualta. Autoton keskusta kai palvelee hyväkuntoisia reippaita nuoria aikuisia, jotka hypähtää Hervannasta tai Kalevasta ratikkaan ja hurauttaa keskustaan lattelle. Eipä siis ihme, että keskustan liikkeet näivettyy.

Nyt mun elämän jaksossa on meneillään hyvä viikko aina siihen asti, kun seuraava syto tiputetaan suoneen. On ihanaa olla pirteä ja valoisa ja nukkua pitkiä öitä (joo, nyt tosiaan teen niin!), suunnitella ja puuhastella pienesti. Oon tutkinut Lielahden kartanon historiaa niin paljon kuin sohvalta käsin vaan voi ja kohta mun projekti on valmis. Sitten kirjoitan aiheesta yhteenvedon myös tänne blogiin. Ihanhan siitä vois venyttää vaikka gradun, mutta mun mielenkiinto on siinä vaiheessa jo tyystin toisaalla. Jälkikasvu taisi olla oikeessa, kun se epäili, että adhd kulkee tiukasti suvussa.

Haaveilin huvikseni vähän sellaistakin, että jos joku tuntematon ameriikan täti jättäis mulle perinnöksi jonkun satumaisen miljardiperinnön, (tai enemmän), niin ostaisin aikailematta sekä Lielahden, että Niemen kartanot. Eihän ne toki ole myynnissä, mutta latoisin pöytään sellaisia summia, että johan lähtee. Muuttaisin molempiin kartanoihin ja järkkäisin lähimmilleni asunnot sivurakennuksiin. Ja palkkaisin puutarhurin, autonkuljettajan, kokin, siivoojan, sisäkön, talonmiehen, kampaajan, personal trainerin ja ehkä vielä seuraneidinkin. Sitten aitaisin molemmat kiinteistöni ja asuisin kuin Aurora Karamzin ikään. Minusta tulisi ”hyväntekijä” kuten Aurorasta ja lahjoittaisin mittavia summia valitsemiini kohteisiin kaiken aikaa. Sanonpa vaan, että maailmassa on virhe, jos näin ei tapahdu!

Kela kerrankin toimii!

 

Koska joku aika sitten kirosin kelan toimintaa (ja elämäni aikana vastaavia kiroamisia on ollut vaikka kuinka!), niin nyt täytyy rehellisyyden ja tasapainon nimissä sanoa kerrankin jotain hyvääkin. Mun sairauspäivärahahakemus nimittäin käsiteltiin noin kahdessa viikossa! Kaikenlaisten hakemusten viidakossa painineena olin kohtalaisen ällistynyt tästä nopeudesta! Ehkä se johtuu siitä, että nyt kukaan kelassa ei joutunut arpomaan, että oonko nyt aikusten oikeesti sairas, vai huijaanko vaan, koska lääkärin lausunnot oli menneet kelaan suoraa ja ne nyt on syöpätapauksissa aika kiistämättömät. Että ihan pikkusen vois sanoo, että jotain hyvää syövästäkin…

Koska oon tehnyt projektiduuneja lähes koko tähänastisen elämäni, ja lisäksi olen jotenkin marinoitu kiltin tytön liemissä, niin en ole kovin montaa kertaa ollut töistä poissa sairaana. Yhesti olin sappitulehduksen takia tiputuksessa, ja sit sappileikkauksessa, kerran olin rintarangan krampin takia saikulla ehkä viikon ja nyt on tää syöpä. Muut kaikki kerrat on olleet jotain pieni flunssia, jotka iski yleensä viikonloppuna tai lomilla, kuten kiltille kuuluukin. Siksi mulla ei oo ollu harmainta hajua mistään kelan sairauspäivärahasysteemeistä. Hyppäsin siis syöpäni kanssa oikeaan uuteen maailmaan, jossa eteen putkahtaa tämän tästä kaikenlaista uutta. Yks ylläri aiheeseen liittyen oli myös se, että sairauspäiväraha on ihan hyvä summa. Jos sanoisin sen tähän, niin vetäisitte päiväkahvit väärään kurkkuun, koska yleisestä näkökulmasta se on varmasti tosi surkee summa, mutta koska mä oon tottunu elämässäni tonnin - kahen bruttopalkkoihin, niin mulle se oli kyllä mukava ylläri. Että onpahan nyt sitten kehuttukin kelaa kerran elämässä.

Puolivälissä ollaan

 

Viikonloppu meni ’ei niin energisissä tunnelmissa’, eli mökille oltiin kovasti menossa ja käytiinkin mökkipihassa, mutta palattiin saman tien kotiin, kun monta oleellista juttua unohtui (esim moottorisaha) eli siinä oli keskellä lauantaita sellanen kolmen tunnin ajelu ja paluu kotiin. Olin vähän vielä energiavajeessa edellisestä sytosta, vaikkakin jaksoin olla kaupassa kahmimassa monen päivän ruokia ja vitamiineja hedelmien muodossa.

Uutena vaivana mua seuraa kaulan imusolmukkeen aristus ja pieni kuumeilu. En tajua mistä se on tullut. Enkä tiedä onko se mitätön juttu, vai eikö, tässä mun tilanteessa. Informoin siitäkin tietty sinne sairaalan sovelluksen oirepankkiin. Puolivälissä ollaan siinä suhteessa, että juhannuksen jälkeisellä viikolla sain diagnoosin ja siitä on nyt about kolme kuukautta, ja jouluun on kolme kuukautta ja sillon suunnilleen pitäis viimesenkin syton oireet olla ohitettuna… jos hyvin käy. Että jollain lailla se lohduttaa kyllä, että tässä sitä jo mennään ja pahin on ohi eli se paniikki diagnoosin jälkeen ja leikkaus ja sairaala-aika!

Netflixistä seurailen etnokokkien pudotuspeliä, joka inspiroi mua aivan valtavasti! Jossain toisessa todellisuudessa olisin ihan varmana kokki. Ja olenhan minä oman elämäni kokki, mikäs siinä. Ja silloin kun en avaa telkkua, suhaan nettiarkistoissa taas ja koetan tutkia yhtä juttua sukututkijan palavalla ja loputtomalla innolla. Pienenähän mun vastaus kysymykseen ’mikä susta tulee isona’ oli useimmiten joko intiaani tai salapoliisi (myös joskus arkeologi) ja tota salapoliisia saa kyllä toteuttaa vallan mielin määrin kun ryhtyy tutkimaan jotain menneen ajan ongelmaa. Niitä lähestymistapoja ja tulokulmia on aina tosi paljon, ne pitää vaan keksiä! Ja siinä väitän kyllä olevani aika mato. Eli heti kun aloin viimeviikkoisen Matildapostauksen jälkeen taas selata arkistoja, piristyin valtavasti ja sillä tiellä ollaan.

Laukkuja, osa 21

 Tämä laukku on yksi suosikeistani! (Toivottavasti en ole sanonut näin joka toisen kohdalla.) En yhtään muista mistä ja koska tämä on meille pesiytynyt, enkä ole varma olenko tätä edes käyttänyt juurikaan. Silti tämän erittäin pehmeä ja miellyttävän tuntuinen nahkapinta tekee tästä huippulaukun!

Laukun pitkä hihna on yllättävä näin iäkkäässä tapauksessa ja siksi olenkin tuumaillut, että onko joku mahtanut vaihtaa alkuperäisen kahvan pitkäksi hihnaksi? Oikeastaan se voisi olla hiukan lyhyempikin, vaikka inhoankin nykylaukkujen hassun mittaisia hihnoja, jotka pakottavat kuljettamaan laukkua kainalossa.

Laukun musta väri on tietysti klassinen ja pyöreähkö muoto miellyttää silmää. Koko on sopiva käsilaukulle, jos ei tarvitse tunkea tablettia mukaan matkaan. Ei liian iso, eikä liian pieni.

Sisällä on vähän kulunut vihreä vuorikangas ja konstailematon taskutus; yksi vetoketjullinen ja yksi avoin. Mitäpä sitä muuta tarvitseekaan, eikä ainakaan hukkaa tavaroitaan liian moniin lokeroihin ja taskuihin.

Mä paljastan sun salaisuudet… eh?

Tämä on semmoinen aihe, joka pyörii aika ajoin päässäni ja rehellisesti sanottuna ällistelen aiheeseen liittyvää suhtautumista. Ja sehän on ihan simppelisti sukututkimus. Taikka tarkemmin sanottuna ”kuinka sukututkijaan suhtaudutaan”. Voisin kirjoittaa aiheesta esseen taikka romaanisarjan, mutta menköön nyt näin.

Minähän olin se outo lapsi, joka rakastin kaikkea vanhaa. Mennyttä aikaa ja ihan kaikkea, joka siihen liittyi. Väsäsin ekaa sukupuutani joskus kymmenen vuoden tienoilla. Janosin loputtomiin tarinoita menneestä ajasta. Mutta huomasin jo aika varhain, että aiheeseen suhtauduttiin jännästi. Ihan se perussuhtautuminen monilla on että ”älä tule kuule meidän salaisuuksia penkomaan!” Nonni, just sehän tässä olikin mun goal. Mulle oli aina ihan hemmetin hiton hailee, että onko sielä sukupuussa pappeja, poliiseja, aatelisia, mustalaisia tai vaikka vankeja. Kaikkee löytyy. Ihan pirun tylsää, jos kaikki olis värittömiä tasapaksuja maanviljelijöitä, jotka ei ole koskaan pikkuvarpaallakaan osoittaneet kiinnostusta esim mihinkään hairahdukseen. Ja mitä enemmän tutkii, sitä uskomattomampia kohtaloita ja tapauksia pomppaa esiin. Niitä elämänmakuisia.

Mutta tässä kohtaa tulee sitten se väärinkäsitys. Taikka suuri epäluottamuslause, etten sanoisi. Jotenkin se aina hämmentää ja loukkaakin, että hei jos me tunnetaan koko elämän ajan, niin miten sä kuvittelet, että mä oon nyt yhtäkkiä joku uhka sulle, vaan koska oon sukututkija ja väistämättä saan selville aika paljon salaisuuksia? Voisinhan mä kai huudella tuolla kylillä, että mä tiedän sun suurimmat salaisuudet, niin ehkä ajattelet. Mutta ajatteletko, että julkaisen ne Hesarin sunnuntailiitteessä? Just yks ystävä sanoi hyvin, että kaikilla on niin paljon luurankoja kaapeissaan, että ei ketään kiinnosta. Ja oikean sukututkijan tavoite ei ole selvittää ja levitellä sitä sotkua, jota sä ihan itse olet elämääsi kehrännyt. Että ihan loppuviimeksi kannattais katsoa semmonen pikavilkaisu peiliin ja miettiä, että voisit ottaa itse vastuun siitä mitä olet sekoillut. No minä aika usein kyllä pyörittelen silmiäni ja ihmettelen, että mitä ihmiset oikeen sekoilee?! Saa ne sen toki tehdä, mutta että sen jälkeen syytetään jotakuta ulkopuolista, joka vaan saa selville asioita, niin eikö se oo aika kohtuutonta?

Jep. Sukututkijat saa jopa uhkailuja, sellaisia vihjeenomaisia lauseita, kauniita kuin konvehdit, mutta sisältää paskapalleroita tai partakoneenteriä. No, tässä kohtaa pitää ehkä tarkentaa, että on olemassa sukututkijoita ja sitten on niitä, jotka tunnistaa vaikkapa uudessa työpaikassa siitä, että ne tulee ylimpinä ystävinä ihan ekana sun luo ja valaa sut hunajalla, sanovat että heihin kyllä voit luottaa! Niin minä sanon, että heihin älä luota! Sukututkijalle tärkeintä on siis löytää palapelistä mahdollisimman monta palaa, hahmottaa kokonaisuuksia, tajuta syy-yhteys-seurauksia ja ymmärtää, ei kaivaa esiin salaisuuksia kertoakseen ne kaikelle maailmalle. Meidän puhelimiin ei ole tallennettuna TV-seiskan vihjenumeroa, eikä sähköpostiin Hesarin jymyvinkkiosoitetta.

Mullekin on tullut sukututkijana elämän varrella vastaan sellasiakin tilanteita, kun joudun punnitsemaan, kerronko jonkun pimitetyn asian asianosaiselle itselleen. Sanoisin, että se on aina tapauskohtaista. En tee sitä koskaan, jos aavistelen, että se satuttaa itse henkilöä, jolta jotain on pimitetty. Mutta voin tehdä sen, jos se vie jotakin asiaa parempaan ja musta tuntuu, että asianosainen saa vastauksia vaikkapa ahdistukseensa. Ja se tehdään varovasti, kahden kesken. Näissä tilanteissa en myöskään ota vastaan kiristystä, uhkauksia tai muiden mielipiteitä ylipäätään. Punnitsen ne tilanteet tiukasti oman moraalini mukaan. Joskus kyllä ihmettelen, miten paljon ihmisiltä pimitetään asioita ja miten se saa ihmisen pahimmillaan sekaisin ja kadoksiin. Ollaan jopa vankasti sitä mieltä, että valhe on aina parempi. Minusta ei. Tilanne pitää skannata ja toimia sen mukaan.

Ja sitten on vielä yksi ihmeellinen suhtautumistapa, jota en voi käsittää. Se on sellainen, että kuolleesta ihmisestä ei muka saa puhua pahaa. Perusteena ”koska ihminen ei voi enää puolustaa itseään”. No, jos näissä tilanteissa pahan puhumiseksi lasketaan faktojen tai tapahtuneitten asioitten esiin tuominen, (eli kertoa miten ikävä ihminen tuo vainaja oli) niin metsään menee. Että muuttaako se kuolema ihmisen aina pyhimykseksi? Minusta ei. Jos ihminen on paska, niin se on sitä edelleen, vaikka olisi kuollutkin. Ei silloin tarvii väkisin yrittää tekohymyillä ja väittää, että kiva oli hän, muistinkin väärin. Tämähän jo liittyy siihenkin, että jos kyseessä oli vaikka pikkulapsia kähmivä rasvainen äijä, niin miltä luulette niistä uhreista tuntuvan, jos heebo yhtäkkiä onkin kaikkien mielestä kunnon reiska, vaan siksi, että on tajunnut kuolla? Näissä on niin monia puolia, joita pitää miettiä, että ihan silleen teilaamalla nämä ei hoidu. Että hys hys vaan, vai? Ja sitten on tottakai se aikaperspektiivi. Mun mielestä vaitiolo ei koske samalla lailla enää kauan sitten kuolleita. Tuntuu vähän naurettavalta, jos mennään siihen, että voi kauhee kun se meidän suvun joonas kristiinanpoika sekaantui eläimiin herran vuonna 1723, että ei nyt sitten puhuta siitä kellekään, ettei vaan tuo naapurin Ulpukka saa vettä myllyynsä. Hoh hoijaa.

 

Yökaudet

Kiinnostavaa, miten pää toimii. Että kun pitäis nukkua, niin yhtäkkiä on tuhat asiaa mielessä ja päässä ajatukset kuhisee kuin muurahaispesä kevätauringossa. Eilen päätin, että kokeilen, saanko unta ilman melatoniinia. No arvatkaa! Joskus puoli kahden maissa suihkautin lannistuneena kielen alle melatoniinisuihketta. Ei mitää vaikutusta. Oon nukahtanu vähitellen joskus kolmen ja neljän välillä.

Sitä ennen kävin päässäni laajoja palavereita siitä, mistä voisin kirjoittaa. Kun se valkoisen paperin kauhu iskee aika ajoin ja pää on täysin tyhjä kun pitäis jotain saada aikaan. Siis ihan vaan tänne blogiin. Eikä sairaudestakaan koko ajan huvita kirjoittaa, etenkin kun joka päivä ei edes ole mitään sanottavaa siitä aiheesta.

Niin, että miksi yhtäkkiä yöllä kaikki maailman aiheet kaadetaan suppilolla mun aivoihin ja saan niistä irti vaikka mitä! Häviävän hetken pohdin jopa sitä, että entäpä jos nousen ja menen olohuoneen sohvalle takomaan kaikki villit ajatukset ylös. No en menny. Olis ehkä pitäny, sillä kokemuksesta sanon, että en koskaan saa päiväsaikaan niistä jutuista samalla lailla kiinni, kuin yön herkullisissa syvyyksissä.

No okei, koetan tavoittaa yhden jutun tähän kuitenkin. En tiedä miksi, mutta eräs vuosien takainen muisto putkahti mieleeni ja herkuttelin tilanteella pohjia myöten. Pahoittelen, että tämä ei enää tavoita aamun työmatkalaisia busseissa, mutta voitte kuitenkin ehkä samaistua. 

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun kuljin TKL:n bussilla töihin, eli melko kauan sitten. Eräänä kylmänä talviaamuna astuin täpötäyteen bussiin ja totesin, että piru vieköön, taidan joutua seisomaan! Ajatus ei huvittanut, sillä matkaa oli kuitenkin monta kilometriä ja uni hohkasi vielä kehossa. Tarkemmin katsoen bongasin helpottuneena bussin perältä yhden vapaan paikan, jota kohti kipitin iloisena; mun paikka, universumi kuuli kuitenkin mun toiveen! 

Kunnes saavuin kyseisen penkin kohdalle ja totesin, että ei se aivan tyhjä ollutkaan, sillä viereisen istuimen teini oli istuttanut siihen reppunsa. Reippaana pohjalaisena päätin oitis ratkoa tilanteen ainoalla mahdollisella tavalla ja kajautin ilmoille teinille osoitetun kysymyksen: ”Onko tässä tilaa?” No, te tiedätte ehkä sen teinien heimoon kuuluvan mielenkiintoisen alalajin, jota nimittäisin kastemadoksi. Tämä kastemato ei osoittanut silmäripselläkään kuulleensa kysymystäni, vaan valui edelleen penkillä ominaistyylilleen uskollisella tavalla; neljännen selkänikaman osuessa penkin istuinosaan, hyvin kauniin pyöreästi ja sulavasti, jalkojen ja pakaralihasten sitä vastoin leijuen penkin ulkopuolella, polvien porautuessa seuraavan penkin rakenteisiin. Odotin hetken, ei vastausta.

 Pohjalainen reippaus ei ole lannistuvaa lajia, joten korotin vähän ääntäni ja toistin kysymyksen. Tunsin kyllä kallossani kuplivaa ärtymystä ja tajusin että taas mennään, räjähdys on tulossa. Tämä liittyy niihin pohjalaisen luonteen varjopuoliin, jossa rehellisyys, reiluus ja oikeudenmukaisuus nousevat maailmankaikkeuden tukipylväiksi ja pienikin poikkeama niistä suistaa maailman raiteiltaan. Maailma alkoi huojua, äkkipikaisuus alkoi ottaa valtaa tilanteesta, enkä kyennyt enää mihinkään hillittyyn ja fiksuun käytökseen. Kun tuo pitkäkoipinen sammakko teeskenteli yhä, ettei kuullut kysymystäni, se pieni itsehillinnän säie jossakin sisälläni katkesi.

Yhtäkkiä heilautin vartaloni suorakulman muotoon, niin että kasvoni olivat sen aivokuolleen etanan kasvojen tasalla, katsoin sitä tulistuneena johonkin silmien suuntaan ja räsäytin ilmoille vihaisen kysymyksen: ”Voitko siirtää tuon repun?!” Pohjalaisen naisen kehityskaaressa on sisäänrakennettu tieto siitä, että ohjaksien ottaminen omiin käsiin auttaa aina. Tässä tapauksessa tuo hyytelöameeba ujutti reppunsa hitaan tahmeasti syliinsä, katsomatta ja reagoimatta muuten tilanteeseen mitenkään. Olin silti aistivinani hienoista halveksuntaa, mutta mene ja tiedä, en ole mikään ameeba-asiantuntija. Yhtä hyvin hän saattoi pitää tilannetta kotoisana ja minua äidillisenä.

Istuin penkkiin rojahtaen, enkä kyennyt pitkään aikaan palautumaan rauhalliseen aamutunnelmaan. Aavistan, että lähipenkkien matkustajat purivat hihaansa ja tärisivät pidätetystä naurusta, mulkoilivat vihaisen kauhistuneena tai jatkoivat omaa ameebaelämäänsä. Tuohon aikaan kukaan ei kuvannut someen mitään, eikä kellään ollut luureja päässään. Olin siis heti aamusta näyttämöllä aktiivisessa pääroolissa. Mikä introvertin painajainen! Hitaasti tajusin, että jos tuohon hyytelöeläimeen ei olisi vieläkään syttynyt mitään elonmerkkiä, olisin varmasti tempaissut repun käsiini ja heittänyt sen bussin etuovelle. Onneksi siihen ei tarvinnut mennä.

Mukavaa työpäivää ihmiset! Vapauttakaa sisäinen pohjalaisnaisenne ja taistelkaa!

Eräs picnic

Ajattelin edelleen kääntää katseeni blogiluonnoksiin, kun siellä nyt kerran on paljon julkaisematontakin materiaalia valmiina. Tässä kuvasarjassa olen serkkuni kanssa picnicillä Lielahden kartanon pihassa joitakin vuosia sitten. Meillä oli eväskori ja kaikenlaista pientä hyvää mukana. Ja tietysti Matilda! 

Matilda on tuo kuvassa oleva 18-vuotis tyttö krinoliineissaan, meidän esiäiti. Suvun vanhin valokuva, otettu Göteborgissa 1862. Matilda oli mukana tuolla meidän picnicillä, koska hänet kasvatettiin Lielahden kartanossa, Clas Alfred Stjernvallin ja hänen vaimonsa Selma Aurora von Kraemerin huomassa. Nykyään tuskin tiedetään kenestäkään muusta kuin Nottbeckeista, kun puhutaan Lielahden kartanon omistajista, mutta voi kyllä, siellä oli upea historia ennen heitäkin!

Matilda asui pikkutyttönä myös Helsingissä, jossa hänen isäpuolensa oli rakennusmestarina. Kaikenlaista pikku kyhäilyä, kuten Hki-Hlinna-rautatie asemarakennuksineen, Uspenskin katedraali jne, puuhakas herra tuo isäpuoli! Muroleen kanavan rakennustyömaan aikana Matildan 30-vuotias äiti kuolee äkisti. Syy on jäänyt hämärän peittoon. Edes hautapaikasta ei ole vihiä, mutta todennäköisesti se on Ruovesi. Pieni Matilda on 9-vuotias. Yhtäkkiä hän on 4-vuotiaan sisarpuolensa ja työn perässä paljon matkustavan isäpuolensa kanssa kahden! 2-vuotias pikkuveli on mahdollisesti tässä vaiheessa jo kuollut. Perimätieto kertoo, että hän olisi ollut hyvin sairas, ehkä jotenkin vaikeasti vammainen ja kuollut pienenä.

On syytä olettaa, että isäpuoli lähettää tytöt sukulaisten hoiviin pahimman kriisin ajaksi. He palaavat siis epäilemättä mummonsa luokse Lielahden Niemen rustholliin, jossa Matilda on syntynytkin. Niemi ja Lielahti ovat vierekkäiset kartanot yhä tänäkin päivänä ja kummankin ikkunoista voi katsella toista kartanoa, niin lähekkäin ne ovat. Tällä hetkellä julkisuudessa kiistellään siitä, pitäisikö Niemen kartanon ratikkapysäkki nimetä Niemen kartanon mukaan vai ’Rientolan setlementin’ mukaan, joka toimii tiloissa nykyään. Setlementti perustettiin 1944 ja Niemen rusthollista puhutaan jo minunkin sukuni tiimoilta yli sata vuotta aiemmin. Mitähän mieltä mahtaisin olla… en ymmärrä että tästä edes keskustellaan!

Lielahden kartanolta picnick jatkui Niemen rustholliin, koska se on ollut Matildan, hänen äitinsä ja tätiensä ja setiensä, isovanhempiensa ja vielä osin isoisovanhempiensakin koti. No, Matildan tarina, johon varmasti palaan vielä monesti, jatkuu niin, että hän asuu sittemmin edelleen isäpuolen ja siskon kanssa muutaman vuoden Helsingissä. Matilda muuttaa Lielahteen 13-vuotiaana, tällä kertaa Lielahden kartanoon. Isäpuoli menee uusiin naimisiin saman vuoden Tapaninpäivänä. Uusia sisarpuolia syntyy kuusi. Matildan elämä jatkuu Stjernvallien taloudessa seitsemän vuotta, he kasvattavat häntä aatelisille tavoille. Matildan mummo on kuollut Niemessä jo vuosia sitten ja tila on täysin uusien omistajien hallussa. Matilda palaa täysi-ikäisenä neitona vielä kerran Helsinkiin, kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Hänen sisarensa on juuri päässyt ripiltä ja isäpuolen uusi perhe kasvaa hyvää vauhtia.

Viimeisen kerran Matilda muuttaa Helsingistä Lielahteen huhtikuussa 1869. Siitä tulee surullinen kesä; Matildan kasvattanut Claes kuolee sydänhalvaukseen kartanossaan heinäkuussa, aterian jälkeisellä päivälevolla. Tästä kirjoitetaan Helsingfors dagbladetissa ja Aamulehdessä. Matilda jatkaa asumista kasvatusäiti Selman kanssa vielä seitsemän vuotta. Matilda seurustelee hienon herran kanssa, mutta jotain tulee väliin ja suhde katkeaa. Tuohon maailmanaikaan Matildan 32 vuoden ikä on jo lähes toivoton vanhanpiian ikä. Hän kuitenkin menee naimisiin tavallisen Ruovedeltä kotoisin olevan miehen kanssa. Mahtaisiko Matilda tuntea yhteyttä tuohon Ruoveden mieheen omien lapsuusmuistojensa ja äitinsä muiston vuoksi? He asettuvat asumaan Tampereelle, silloisen Messukylän puolelle, rautatien ylikäytävän vahtitupaan, josta tulee myös tunnettu pysäkki niille, jotka matkaavat Hatanpään huvilarannikolle kesää viettämään. Joskus herrasväki tulee junalla Alanderin pysäkille oikein suureellisesti kimpsuineen ja kampsuineen. Mitä mahtaa Matilda miettiä katsellessaan hienostoa? Muisteleeko omia matkojaan Stjernvallien kanssa Göteborgiin rautateiden avajaisiin, tai Pietarin hoveihin? En tiedä paljonko Matilda vierailee kasvatusäitinsä Selman luona kartanossa. Selma asuu siellä kahden sisarensa Henrikan ja Johannan kanssa vielä kauan. Siksikin on omituista, että nykyaika muistaa vain Nottbeckin pojat, jotka kyllä ostivat kartanon, mutta eivät vallinneet siellä pelkästään. Von Kraemerin neideistä voisi olla paljonkin vielä sanottavaa. Mutta kuten sukutarinat aina, tämä paisuu kuin pullataikina, ellen lyö pistettä juuri tähän.

 

Hiljaisia mietteitä

En ole vielä hukkunut alakulon ja masennuksen suohon, räpistelen. Mietin eilen illalla, että millä voin piristää itseäni, kun en jaksa tehdä juuri mitään. En kivuiltani, mutta en myöskään voimiltani. Paino laskee yhä vaan. Mutta jotain pitää keksiä. Luen edelleen iltaisin joogakirjaa ”Viihdy omassa arjessasi” ja löydän siitä monia hyviä asioita. Mietin, että voisinko hitusen tehdä joogaliikkeitä tai taijita youtuben avustuksella. Tallensin linkkejä valmiiksi tabletille, että josko vaikka tänään…

Löysin blogin luonnoksista muutaman vuoden takaisia kuvia lapista, jotka kuvastaa tämän hetken kaipuuta rauhaan ja hiljaisuuteen luonnossa. Metsän tuoksua ja veden kuohuja. Mindfulnessia ja sen sellaista.

Viime viikolla tilasin piristyksekseni vähän parfyymejä piiitkän tauon jälkeen. Huonolla hetkellä, sillä maku- ja hajumuutokset saa kaiken tuntumaan epäilyttävältä ja jopa ällöttävältä. Voin kuitenkin sanoa, että ne muutokset ei kestä montaa päivää kerrallaan.

Luen vähemmän kuin etukäteen ajattelin. Enkä jaksa tehdä mitään käsityöjuttuja. Vähän olen värittänyt ja sekin jo tökkii. Terveenä sitä ei vaan tajua, millaista sairaana on ja mitä oikeasti jaksaa, kun ei oikein jaksa mitään.

Kuulin, että blogiani on jaettu vertaistukena muillekin syöpäsairaille. Se on uskomattoman hieno juttu, jos joku saa tästä jotain. Tietysti haluaisin, että tästä saisi lohtua, mutta en halua vääristää olotiloja ja huijata. Välillä on paskoja päiviä, jopa paskoja viikkoja, mutta se kaikki muuttuu äkkiarvaamatta. Vuoristorataa!

Ehkä yksi isoimmista asioista tässä on yksinäisyys. En tarkoita sitä, että jonkun pitäisi tulla repimään mua kahvilaan, vaan sitä, että poukkoilen tässä suossa ypöyksin, niin ettei kellään ole oikeasti hajuakaan. Nämä sanat on vain pintaraapaisua. Olis aika hienoa, jos löytäisin munasarjasyöpään (tai syöpään ylipäätään) sairastuneita vertaistukihenkilöitä. Sytokäynneillä siihen on mahdollisuus ja odotan että joku päivä saan yhteyden kanssasisareen.

 

Odotus

 

Ehkä pahinta ei ole kipu. Pahinta on toivottomuus, joka ryömii tajuntaan aamulla. Joka saa kiroamaan taas uutta päivää, inhoamaan peilikuvaa, odottamaan että kello etenisi, juoksisi jumalauta! Että olisi jo ilta ja pääsisi nukkumaan, unohdukseen, ennen seuraavaa aamua.

Kun ei enää tiedä valosta tai väreistä. Kun ei ole muuta kuin odotus. Että onko jossain kohdassa kalenteriin merkitty erilainen päivä? Kun kannattaa taas herätä, kun löytyy taas syitä olla. Kun mieli alkaa virkistyä?

Ja silti kaiken taustalla on pelko, että tämä ei lopukaan vaan alkaa uudelleen. Ja uudelleen. 

Samalla mielessä kieppuu kateus niitä kohtaan, jotka voivat vaan astua kahvilaan tilaamaan britakakkua, niitä kohtaan, jotka heräävät aamulla herätyskelloon ja kulauttavat aamukahvin ja kipaisevat töihin. Niitä kohtaan, jotka istuvat kirjastoissa, vaeltavat luonnossa, käyvät syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa, syövät intialaisessa tai nepalilaisessa. Niitä, jotka katselevat syystaivaan tähtiä riippumatossa ja jättävät hyvästejä kurkiauroille.

Kateus, että voi kävellä reippaasti, nauraa kuplien, tuntea tuulen kasvoillaan ja kosteiden peltojen tuoksun joka solullaan. Kateus kaikkea tavallista kohtaan. Kateus ja katkeruus.

Luusäryt, makumuutokset…

 

Luusäryt, mikä ihana asia. Reisiluissa, lantiossa ja leukaluissa. Vihdoin otan kolmiolääkkeitä, jotka auttaa paremmin. Tiedän, että kolmas vuorokausi tulee täyteen illalla ja sitten kipujen pitäisi hiljalleen olla tiessään. Yksi oire olis ihan jees kerrallaan, mutta ehei. 

Makumuutokset. Sushi maistuu oudolta. Sushi-inkivääri, mun herkku, maistuu kamalalta. Mandariini maistuu metalliselta, energiajuoma maistuu metalliselta. Vichy maistuu pahalta. Varovasti pitää tutkia mikä maistuu ylipäätään syötävältä. Wokki maistuu hyvältä. Pizza maistuu hyvältä. Mutta tekis mieli hampurilaista, pippuripihviä, bataattiranuja, kermakakkua, wingsejä, ruokaa… vaikka mitä! En tiedä kauanko ruoka maistuu pahalta tai oudolta.

Liikkuminen on hidasta, koska jalkoihin sattuu ja tuntuu, että jalat pettää, eikä voimiakaan taas oikein ole. Pitää pelata aikaa. Odottaa, että tää paska menee taas ohi. Ja kyllähän se menee. Joku päivä.

Henkisesti vähän haastavaa.

Laukkuja, osa 20

 

Tämä vaaleanpunainen tekonahkalaukku onkin oikea kaunotar! 

Tykkään erityisesti lukkomekanismin pallukasta ja laukun siroudesta.

Laukun sisäosa jakautuu vetoketjutaskulla kahteen osaan ja molemmilla puolilla on vielä avotaskuja, vaikkapa huulipunalle!

Laukun vuori on vaaleanruskeaa kangasta.

Ja laukun valmistaja on Tamperelainen Lakkari Oy.