Purnu 50v

 

Tänä vuonna Purnun taidekeskuksessa vietetään 50-vuotisjuhlaa. Pidin paljon Paula Pääkkösen jäätelöistä, Elina Förstin ladoista ja riihistä, Heini Ritahuhdan keramiikasta ja aivan erityisesti Elina Sarlinin maalauksista! Jollain tapaa tämän vuoden näyttely jäi kokonaisuutena kuitenkin pliisuksi, verrattuna edellisvuosiin. Olisin kaivannut enemmän leikkisyyttä, ilkikurisia ja hassuttelevia teoksia, joista syntyy upeita ahaa-elämyksiä. Erityisesti tällaisena pyöreänä juhlavuonna pitäisi näyttelyn säkenöidä ja olla niin huikea, että sieluun sattuu. No, ehkäpä ensi vuonna…

Elisabet Strengell

Kirsti Tuokko

Paula Pääkkönen

Paula Pääkkönen

Tapani Kokko

Elina Försti

Elina Försti

Elina Försti

Heini Ritahuhta

Tiina Elina Nurminen

Tiina Elina Nurminen

Maisa Majakka

Maisa Majakka

Elina Sarlin

Elina Sarlin

Elina Sarlin

Elina Sarlin

Elina Sarlin

Konttorikin hiukan etenee…

 

Ennen leikkausta kannoin lähes kaikki loput laatikot ja pinot ruokailuhuoneen pöydältä ja tuoleilta ja lattialta konttoriin, koska leikkauksen jälkeen ei saanut aikoihin nostella ja kumarrella. Nyt on siis aika pikku hiljaa  järjestellä konttorissa; tyhjäillä laatikoita, erottelemalla osaa poistopinoon (joka minulla on koko ajan, uskokaa pois) ja miettimällä mitä laitan esille ja mitä laitan kaappiin. Luulen, että saan konttorin kesän kuluessa kuntoon, koska laatikoita on ehkä vain kuusi ja nekin pieniä. Muutama pino notkuu niiden lisäksi lattialla tietysti myös. Tykkään siitä, että kaikella on paikkansa ja kaikki on järjestyksessä, koska kaikki epäjärjestys vie energiaa ihan liikaa. Enkä nyt puhu tästä hetkestä ja tästä huoneesta, vaan näin on ollut aina ja kaikissa kodeissa joissa olen asunut, jo lapsena.

Tuohon torsoperheen laatikoston nurkalle tulee rönsiksen tilalle syksymmällä Lucia-lamppu. Torsomiehellä on paapan lippis päässä. Naisen hatun ostin vuosia sitten Tallinnan vanhankaupungin hattuliikkeestä. Televisio on lapsuuden rakas mustavalko-telkku, jossa näkyi vaan ykköskanava. Tiikkirapu on vanhempien Thaimaasta tuoma 1970-luvun lopulla. Kiinnyn esineisiin tunteella, mutta pystyn myös hyvin tekemään järkeviä päätöksiä ja valikoimaan niistä pois ne, joilla ei ole niin suurta merkitystä. Aikoihin en ole edes keräillyt enää mitään, päin vastoin. Joten valoa on näkyvissä!

Ei se sen kummallisempaa ole

 

Mun kalenterissa on aina kuukausien taitekohdissa pieniä pohdintasivuja ja kysymyksiä, kuten että mikä viime kuussa oli haastavaa ja mitä hyvää tapahtui ja sitten, että miten aiot suunnitella ensi kuuta tämän pohjalta. Kaiken tosi haastavan (mukaanlukien sairaus ja sen hoidot, sekä ihmissuhteiden kiemurat viime aikoina) keskellä olen sitä mieltä, että olen pysynyt pinnalla aika hyvin niillä keinoilla, että asetan itselleni pieniä kivoja juttuja joka viikkoon monta taikka joka päivään jotain. Ja sehän toimii!

Keväällä ostin Tallipihan puodista muutamia kivoja tarroja, joista tuon kasvia hoitavan naisen liimasin eilen kalenterin kanteen. Semmoinen pieni asia tuo mulle piristystä! Ei tarvii lähtee yökerhoon taikka kylpylään tai Kreetalle. Tarra, jota voi hymyillen katsella niin kauan kuin vuotta on jäljellä.

Toinen tarra, jonka ostin samasta puodista, muistuttaa minua tai jollain lailla sitä, jota näen sisällä itsessäni tuon kasvinaisen kanssa. Hassu värikäs luonnonlapsi, joka pelleilee ja leikkii, eikä ota kaikkea niin vakavasti aina. Sen tarrasin eilen kivikaudelta periytyvään puhelimeeni. Olen muutenkin puhelinkoristelija ja tarrailija, joten tämä on vain uusin niistä moninaisista jo 20 vuoden ajalta, kun minulla on kännykkä ollut. Tässä hetkessä on kaikki nyt ihmeen hyvin, eikä ehkä pirteä mieli ole se vähäisin tekijä tähän tunteeseen! Pirtsakkaa päivää teille murut!

Uusi laskimoportti, syto 2 ja appelsiinin tuoksu

 

Eilen oli jännittävä päivä, vaikkakin aamulla jännitys olikin vähentynyt edellispäivästä. Olin jotenkin alistunut, joka voi olla tuttu tunne joillekin muillekin operaatioon meneville. Ensinnäkin hortoilin Leikon odotustiloissa, että kumpaan mun pitää mennä, ykkösodotushuoneeseen vai kakkosodotushuoneeseen, jotka oli aika eri paikoissa. Puhelimessa annettiin ristiriitaiset ohjeet. Jäin sitten hissiaulaan, eli ykköseen istumaan, koska siinä olen ennenkin Leikoon menoa odotellut. Juuri kun olin aikeissa mennä toiseen odotushuoneeseen, tuttu ihminen avasi oven ja huusi nimeni. 

Oltiin jo kasvotuttuja moneen kertaan tältäkin vuodelta ja kuviot oli samat kuin aina; kyseltiin tiedot kaavakkeeseen, selviteltiin rauhoittavan antamisen mahdollisuus (sain sitä eilen poikkeuksellisesti sekä leikossa että sytopolilla), ohjattiin pukuhuoneeseen ja saateltiin leikkaussaliin. Taas eri anestesialääkäri joka leikkasi sytoporttia. Hän katsoi vanhaa haavaa ja sanoi, että onpas tämä huonossa paikassa. Kerroin, että sen kanssa on huono nukkua, kun se painuu poimuun kaikissa asennoissa ja on tosi lähellä kainaloa ja rinta painaa haavaa alaspäin. Luulin koko ajan että tämä haava avataan jälleen ja uusi portti laitetaan samaan paikkaan, joka hiukan huolettikin minua. Mutta tällä kertaa lääkäri sanoi, että me laitetaan se vasemmalle puolelle nyt, koska tuo oikea tulehtui, niin nyt tehdään näin. Että yleensä se laitetaan oikealle, mutta ei vasemmassa puolessa ole mitään estettä ja kyllä niitä sinnekin laitetaan.

En tiedä, mutta tästä lääkäristä tuli heti hyvä fiilis ja olin peloton ja luottavainen. Vaikka ei edellisissäkään mitään vikaa ollut. Tämä vain rauhallisesti selosti kaiken ja laittoi pikkukanyylin käteen, jotta saadaan kipulääkettä sitäkin kautta niiden varovaisten puudutuspiikkien lisäksi. Puudutus meni ok ja muutenkin haavasta taisi tulla aika pieni. Sanoin että viimeksi kun se kanyyli laitettiin sinne laskimoon, niin sydän pompotti ihan hulluna hetken aikaa. ’Joo, se on ihan tavallista! Sinne työnnetään sellanen vaijeri sydämeen asti ja se reagoi siihen. Vaijeria vedetään vähän takaisinpäin ja siihen se jää.’ Hassua kyllä, nyt sydän ei reagoinut mielestäni ollenkaan. Ehkä se ajatteli että jaa, taas tätä.

Tikkejä tuli tällä kertaa myös sinne sisälle ja luulen, että laskimoportin tila on nyt pienempi. Lääkäri selittikin, että laitetaan se hyvin kiinni, ettei se pääse pyörimään ja nämä tikit sulaa itsestään. Nyt haavaa ei kirvele, eikä satu, kuten viimeksi vaikkapa joka kerta kun nousin seisomaan. Hyvä merkki! Päälle taisi tulla vain kolme tikkiä, jotka täytyy poistattaa noin kahden viikon päästä. Hän vähän pahoitteli sitä, että taas tulee uusi arpi, mutta sanoin ettei yhtään haittaa. Niitä minulla jo piisaa, enkä välitä niistä. Kädessä on arvet lapsuuden sahaan törmäämisestä, vatsassa raskausarpien armeija, sappileikkausarvet, kaikkien syöpäleikkausten arvet ja vielä nämä laskimoporttiarvet. Maha on kuin perunapelto, epämuodostunut möykky, mutta mitäpä siitä. Uimahalliin ja saunoihin ja kylpylöihin aion mennä kuten ennenkin, ehkä vieläkin enemmänkin. Rantaihmisiä minä taas en ole koskaan oikein ollut.

HERKO-osastolla olin vajaan tunnin (se on ’Heräämöstä Kotiin’) ja sitten mun piti laahusta omin pikku tassuin läpi sairaalan sytopolille. Leikkaussalissa oli jätetty ystävällisesti mun laskimoporttiin valmiiksi neula, joten sytoissa oli helppo vaan jatkaa siitä. Kaikki meni siellä hyvin, vaikka telkusta ei näkynytkään Kulkurin Valssi (joka olis ollu erittäin hyvä merkki, että Tauno ja Ansa heiluu ruudussa!). Sytojen jälkeen tapasin ystävän ja jälkikasvun radiuksen kahviossa ja meillä oli oikein kiva cappuccino ja mansikkakakku-hetki. Mies haki mut sairaalasta ja illalla olin hyvillä mielin, kun kolmannes sytoista on nyt ohi. Eilen oli suun ph taas outo, mutta pistin vesilasiin ruokasoodaa ja purskuttelin ja sain kaiken kuntoon. Kämmeniä ja jalkapohjia vähän kuumotti, mutta ei muuta. Lopuksi ahmin vielä ystävältä saamaani Appelsiinin tuoksua, joka kieltämättä on temmannut minut mukaansa! Tai lopuksi ja lopuksi, koska valvoin taas jonnekin viiteen ihan tikkana, vaikka en ollut lukenut puolen yön jälkeen riviäkään. Ehkä tänään on aika korkata unilääkepaketti.

Teille kaikille jotka jännitätte

 

Taas jännitys valtaa mielen ja kehon. Ei nyt hirveänä hyökynä, mutta kuitenkin siinä rinnalla. Juhannuksen sain sen vielä pidettyä taustalla, mutta nyt en. Huomenna menen uuden laskimoportin asennukseen aamulla ja se on yksi asia joka jännittää. Varmistelin jo puhelimessa, kun mulle soitettiin ajankohdasta, että saanhan sitten varmasti niitä rauhoittavia. Varsinaisesti en pidä leikkaussaleista, että jo se jännittää, mutta eniten jännitän sitä, miten se laskimoportin asennus nyt onnistuu ja tulehtuuko haava taas. Ja sitten jännitän aina kaikkia uusia toimenpiteitä ja kipua. Kipeähän se tulee olemaan monta päivää, vaikka lääkkeitä syönkin. Jännitän myös sitä, onnistuuko syton laittaminen sitä kautta, eli meneekö suunnitelmissa kaikki putkeen huomenna. Jos nyt laskimoportti asettuu nätisti ja paranee hyvin, se auttaa mua erittäin paljon kymmeniä vuosia eteenpäin kaikissa kanyylilla tuupattavissa lääkkeissä.

Minähän olen ollut jo lapsena ja koko elämäni ihan superjännittäjä. Olen jännittänyt syömistä muiden kanssa, esiintymistä, huomion keskipisteeksi joutumista, uusia asioita, riitoja ja konflikteja, juhlia, kyläilyjä, puheluita, työpaikkoja, ravintoloihin menoa… eli suunnilleen kaikkea paitsi omaa pientä rauhallista arkeani. Ajan mittaan olen päässyt monesta jännityksestä ihan sujuville vesille. Esimerkiksi kerran tajusin, että miksi jännitän hienoakaan ravintolaa, koska se henkilökunta on siellä mua varten töissä ja heiltä voi kysyä, jos ei tiedä miten pitää tehdä. Ja sekin helpotti paljon kylässä käymistä ja muiden ihmisten kohtaamista, kun tajusin, että ei kylässä tarvitse pönöttää! Minä olen minä ja minä en pönötä, joten saavat ottaa vastaan ne höpinät joita minä höpisen. Puheluissa sama juttu; ei mitään pönöttävää kankeaa jargonia, vaan ihan että kuule kun minäpä tässä aattelin soitella niin oisko mitään jos…

Suomalaiset on aika kovia jännittämään, näin olen käsittänyt. Ite en ollenkaan allekirjoita sellasta, että jos koulussa pakotetaan tekemään esitelmiä ja pakotetaan esiintymään, niin jännitys vähenee. Se vähenee jos saat vapaaehtoisesti tehdä, mutta pakolla saa aikaan vaan vuosikymmenien paniikin. Että ottakaas tästä haraviinne te, jotka suunnittelette koululaisten arkea! Minä, 54-vuotias nainen, näen vieläkin painajaisia siitä, että koulu alkaa ja kerrotaan koska on esitelmän aika! Se oli hirveyttä ja sellainen pitää ottaa huomioon lapsen kehityksessä. Pakolla luodaan kauhua koko loppuelämäksi niille herkimmille lapsille.

Jännä juttu oli myös se, miten sen ekan syövän hoitojen jälkeen en yhtäkkiä jännittänyt mitään, paitsi syöpää ja ajatusta kuolemasta. Yhtäkkiä olisin voinu mennä höliseen vaikka presidentille omaan rentoon tapaani ilman mitään jännitystä. Se oli hirmu vapauttavaa! Ihanaa! Nyt huomaan, että jännitystä on kertynyt taas varastoon jostain käsittämättömästä syystä. Olen alkanut jännittää ihan pieniä asioita. Että miten se veneenlasku onnistuu, kun mennään järvelle. Kuinka jaksan mennä omin voimin pyörällä labraan tällä kertaa. Tää tuntuu omituiselta ja häiritsevältä. 

Joku ehkä kysyy, olenko puhunut näistä koskaan kellekään. No olen miehelleni jonkun verran ja jollekin ystävälle vähän. Varsinaisesti en kenellekään tässä mittakaavassa aikaisemmin. Mutta nyt tuntuu siltä, että mitä väliä? Jospa joku saa tästä vertaistukea niin hyvä! Voin kertoa, että jo ihan itsekseen itsensä tsemppaaminen auttaa pienin askelin ja rauhassa. En usko siihen jota hoetaan nykyään, että ’on hyvä olla koko ajan pikkuisen epämukavuusalueella!’ Miksi helvetissä? Ei todellakaan ole! Elämä on aika stressaavaa muutenkin. Ja ei siihen kuole, että jännittää jotain. Aikuiset ihmiset kokevat pääsääntöisesti sympatiaa, eivät naura, kuten jännittäjä luulee. Aika moni asia tapahtuu vain oman pään sisällä. Mutta vastapainoksi myös oman mielen voimat on mahtavan suuret, jos niitä opettelee käyttämään!

Tukkajumala höpisee

 

Tällä hetkellä näytän lähinnä käänteiseltä dalmatialaiselta! Juhannus on kulunut mm hiuksia nyhtäessä ja kesäkirjaa lukiessa. Ehkä pitäis laittaa sellanen propellilippis, jonka propelleissa pyörii tekstit ’syöpä’ ja ’sytotukka’. No, kohta ei ole tukan tukkaa, joten ihan sama. Yritin myös aattoiltana salaa kuunnella Dingon keikkaa, mutta eihän siitä oikein mitään tullut. Toisaalta hyvä vaan, ettei nykyään kailoteta järven rannalla keuhkot ylösalaisin, niin että kahdeksan kilometrin päässäkin mummot tukehtuu tekareihinsa kesken yöpuun, kun bändi oikein rykäsee, että perheeni vie huumeita Japaniin… ehkä lapsena tuon biisin kuullessani mietin pari sekuntia, että miten ne uskaltaa julkisesti kertoo tollasen asian? Että en minä vaan sanoisi, että äitini välittää heroiinia pohjalaismotoristeille. Tai ylipäätään sanois mitään kellekään. Olin aika ujo lapsi. Nyt olen vaan ujo aikuinen, tai oikeestaan ujo keski-ikäinen. Tai ainakin sillee kohtuu umpimielinen. Voin kyllä siis höpistä tuntemattomalle, mutta ei musta mitään järkyttävää moottoriturpaa saa. Ei kiinnosta ihmisten asiat, eikä niitäkään varmana mun. Eli pysytään aiheissa ’jännän väriset kengännauhat sulla’, jos tulee sellanen tunne, että on ihan pakko jotain sanoo.

Nyt on varmaan niitten jännittävien teatterihattujen aika, joita ostin marraskuussa Tampereen Teatterin puvuston kirpparilta, vaikka ei tää hiusten lähtö ole mulle niin kovin iso juttu. Jos se olis sytojen ainoo oire, niin voisin ottaa satsin sytoja vaikka kerran vuoteen! Ihan vaikka naapurinkin puolesta taikka koko suvun. Sitä paitsi mä ajattelin ryhtyä sytotukka-esitaistelijaksi. Pidän jotain viiriä päässä koko loppukesän taikka solmin päähäni niin reteen huivin, että kaikkien päät kääntyy varmasti muhun. Ja sitten voin sanoo, että kuulkaa näin trendikäs lookki tulee kun pääsee sytostaattihoitoon! Tulevat Voguesta vonkaamaan mua kansikuvaan ja miljardöörit lähettelee treffikutsuja ja Putin soittaa salaisella linjalla, että mitä sanot maailmanpolitiikkaan. Heti kaikki haluaa sytoja ihan muodin vuoksi, mutta hähää, sitä annetaankin vaan harvoille ja valituille! Äikkis, niin kun lapsuudenmaisemissa tavataan sanoa. (Se on vähä niin ku ’ähäkutti’.) Ja mähän siis saisin peruukin, mutta se nyt on vihovviimenen, mitä haluan! Sekin hyvä puoli tässä muuten on, että oma untuvatukka ehtii alkaa kasvaa ennen pakkasia. Taikka mistäs sen tietää, jos tukka päättää olla enää kasvamatta. Saan loppuelämäni kulkea propelli päässä. Se on sitte semmosta.

Näissä merkeissä järvellä

 

Kesäkirja, mansikat, Laitilan Limone-sooda, shangria, pilkotut kasvikset aamupalana, tuuli, veden liplatus, lokkeja, Suomenlippu, 80-luvun klassikkohittejä…

Aurinko herättää aamulla ja mietin ties monettako kertaa, että pitäis innostua tekemään verhot veneeseen. Kun herään, kömmin kannelle istumaan ja nyhdän hiuksiani järveen. Naurattaa ajatus, että joku katsoo ’kenen peruukki tuolla kelluu’ tai ’mikä vesiruumis täällä lahoo’. Eilinen jäykkäkouristusrokotus aristaa kättä ja sytopipo aristaa päänahkaa. Mutta just tällä hetkellä kaikki on kuitenkin suht hyvin ja nautin juhannuksesta! En ajattele ensi viikkoa, yritän olla mindfulnessin mukaisesti ihan vaan hetkessä.

Vaihteeksi lääkäriin

 

Jipii, arvakkaa mihin tänään pääsen? Lääkäriiin…! Enpä olekaan ikinä käynyt. No joo, hoh hoijaa, vähän kyllästyttää, että monta kuukautta on mennyt niin, että vähintään kerran viikossa olen ollut sairaalassa/lääkärissä/päivystyksessä tai soittanut sairaalaan/lääkäriin/hoitajalle/hoidonsuunnittelijalle/terveyskeskukseen… niin ku oikeesti!! Miks ei voi olla sellasta elämää, että notkun vaikka koko ajan teatterissa taikka taidegalleriassa tai antiikkikaupassa, mutta että lääkärissä!

Mitä nyt sitte taas? No minähän innostuin perkaamaan heti kun leikkauksesta oli neljä viikkoa ja uskalsin vähän kokeilla joko voi kumartua. Tyrkkäsin käteni tyrniin ja sain kaks piikkiä pikkusormen juuriniveleen. Siitä on nyt kaks viikkoa ja se kohta aristaa edelleen. Siihen on myös muodostunut sellanen pieni patti. Lopulta stressasin sitä niin paljon, että soitin Taysiin, josta neuvottiin ottamaan jäykkäkouristustehoste ja menemään TK:een lääkäriin. Sain ajan tälle päivälle ja samalla käyn ens viikon sytoja varten verikokeessa ja mahdollisesti sitten siinä rokotuksessa. Senkin vuoksi piti soitella sytopolille, jotka puolestaan soitti syöpälääkärille, että onko ok ottaa sellanen rokote tässä vaiheessa ennen sytoa. Ei ole kuulkaan mikään yksinkertaista kun täytyy koko ajan miettiä monia puolia. Ja pitää olla ite kartalla kaikesta ja huolehtia, että lääkärit tietävät jokaisen asian, joka mua nyt koskettaa.

 (Niin tiedättekö sen suomalaisen naisen, joka sai mattopuukosta pienen haavan käteensä ja sitten tuli kuume ja hänet vaan tuupattiin päivystyksestä kotiin ja sitten kun hän heräsi eräänä päivänä, hän oli sairaalassa kädet ja jalat amputoituna. Että siksi minä olen supervarovainen! Ja koska sytot vaikuttaa siihen, että myös tulehduksia tulee helpommin.)

Positiivisuutta etsimässä

 

Tässä tilanteessa, jossa olen nyt, on pakko etsiä positiivisuutta! En enää ikinä halua siihen tilaan, jossa olin viime syövän aikana, kun mietin että kävelenkö rekan alle ja itkin joka päivä monta kuukautta. Olin ihan alhoissa ja surullinen, puoliksi salaa, mutta myös tajuamatta sitä täysin itse. Nyt kun olen henkisesti paremmassa kunnossa, tajuan eron mielialassa. Olen toki peloissani yhä ja huolissani kaikesta pienestäkin vointiin ja terveyteen liittyvästä, josta vaan voi olla huolissaan, mutta perusvire on paljon parempi ja jaksan etsiä positiivisia asioita elämästä. Toisaalta en jaksaisi yhtään käydä nyt samaan aikaan läpi raskaita ja vaikeita terveyteen liittymättömiä asioita, mutta aina niihin ei voi itse vaikuttaa.

Olemme ryhtyneet miehen kanssa nauttimaan kesäkeittiöstä ihan täysin rinnoin. Kilot kasvaa ja verisuonet tukkeutuu, mutta hui hai, elämästä täytyy nauttiakin!

Olen hankkinut mm äänilaatikon, joka aktivoituu liikkeestä ja sitten siitä kuuluu meren kohinaa hetken aikaa. Olen pystyttänyt riippumaton parvekkeelle. Olen varannut ihania kirjoja pinoittain yöpöydälle.

Ja olen tehnyt hahmotelmaa siitä, miten palkitsen itseni jokaisen syton jälkeen. Viime syton oireissa mietin, että en jaksa niitä loppuun saakka, mutta nyt ehkä ajattelen, että jaksankin, jos vain oikein tsemppaan itseäni ja haalin mukavia juttuja niihin ikävimpiinkin hetkiin.

Hiukset päätti lähtee

 

Tänä aamuna istuin sängyn laidalla haroen toisella kädellä hiuksia samalla kun puhuin puhelimessa. Ällistys oli aikamoinen, kun hiuksia alkoi jäädä kouraan joka haromisella! Viimeksihän mun hiukset alkoi lähtee vasta toisen syton kohdalla. Nyt ne näköjään lähtee jo kaks viikkoa ekan syton jälkeen. Onpas tämä nyt! Ja nehän ei siis lähde sillai, kun terveellä ihmisellä joskus, että harjaan jää pingispallon kokonen hiuspallo, ei, vaan mä nyhdin semmosen mangon kokosen tiiviin pallon näistä vähäisistä hiuksista, koska sivut olen leikannut jo sängelle ja 15 cm pitkiä hiuksia on enää takana ja päällä. Täytyypä ryhtyy pitämään huivia tai jotain, ettei pää pala. Se ei muuten tunnu miltään, kun niitä hiuksia nyhtää. Päänahka tosin on aristellut tässä parisen viikkoa, että tätä se kai teetteli sitten.

Laskimoporttihaava tuntuu paranevan nyt ihan hyvin, mutta ensi viikollahan se sitten taas leikataan auki ja asennetaan se uusi laskimoportti. Hiukan jännittää, että miten se sitten lähtee paranemaan. Mutta asia kerrallaan ja väliaikoina kivoja juttuja elämän ratoksi!

Manipuloinnin ABC

 

Kuten olen jo kertonutkin, olen syöpään sairastuttuani joutunut sellaisiin syövereihin, jossa miettii loppuelämän pituutta. Se ei ole sama asia, jota ennen terveenä harrastin, kun sanoin, että eihän sitä kukaan tiedä mitä huomenna tapahtuu, voi jäädä vaikka auton alle. Erona on vakava sairaus ja sen tuoma lääketieteellinen epävarmuus. Sen myötä olen alkanut miettiä sitä, miten elämäni elän tästä eteenpäin, mitä arvoja korostan ja mikä on tärkeysjärjestys. Olen myös ottanut askelen pois kiltteydestä ja päättänyt pitää kiinni rajoistani. Samaan aikaan luin hyvän artikkelin manipuloinnista ja palaset ikään kuin loksahtivat kohdilleen.

Kilttiä ihmistä on helppo manipuloida. Manipulointi tarkoittaa toisen ihmisen ohjailua oman edun saavuttamiseksi. Se näkyy esimerkiksi vääränlaisessa uskonnollisessa toiminnassa, jossa joku lahko tai seurakunta iskee haukankyntensä heikkoon, kilttiin ihmiseen raa’an manipuloinnin keinoin. Manipulointia tapahtuu tietysti vaikka missä yhteyksissä; työpaikoilla, ’ystävien’ kesken, perheessä tai suvussa. On siis hyvä tietää mistä manipuloinnissa on kyse, koska se on yksiselitteisesti väärin, eikä sitä pidä hyväksyä.

1) Suostuttelu

Vaikka olet ilmaissut kantasi, manipuloija suostuttelee hellittämättä jolloin koet tilanteen niin hankalana, että perut päätöksesi ja suostut. Manipulointia ei ole se, että joku sanoo ’lähde nyt leffaan, lähde nyt.’ Mutta jos toistuvasti joudut nollaamaan omat toiveesi ja halusi suostuttelun takia, se on manipulointia.

2) Tunteisiin vetoaminen

Tätä kutsutaan myös emotionaaliseksi manipuloinniksi. Vetoaminen velvollisuudentuntoon on yksi esimerkki. Mainokset on rakennettu tälle pohjalle. Miten paljon nykyään pyöriikään mainoksia, joissa vedotaan kultalusikka suussa syntyneeseen suomalaiseen versus kärsivä muu ihmiskunta, puhumattakaan kaikki ne eläimet, jotka pitää pelastaa. Tiedotus on eri kuin jankuttava manipulointi. Manipuloija vetoaa usein myös siihen, miten pahan mielen aiheutat hänelle (tai jollekulle muulle) ellet toimi hänen mielensä mukaan.

3) Syyllistäminen

Syyllistäminen on upea keino päästä manipuloimaan toista ihmistä! Yksityisten syyllistäjien lisäksi voi pysähtyä miettimään nykyaikaa; paljonko syyllistämistä joutuu kohtaamaan joka päivä. Lisäksi syyllistäjä voi kaivaa hyvinkin vanhoja asioita esiin, jopa sukupolvien takaisia.

4) Mielistely

Kaikki kehuminen, mielistely ja kiinnostus ei ole aina aitoa! Määrätietoinen hyväksikäyttömielistely on silkkaa manipulointia. Itse olen tehnyt joskus työyhteisöissä sen huomion, että henkilö joka lähestyy sinua, uutta työntekijää, ensimmäisenä suurieleisen ystävällisesti, on se pahin juorusäkki ja selkäänpuukottaja. Hiljaisista taustaihmisistä voi löytyä sielunsisaria.

5) Uhkailu

Agressiivinen äärimmäinen manipuloinnin muoto on uhkailu! Tämä on yleistä huonoissa ihmissuhteissa ja siihen auttaa yleensä vain ulkopuolinen apu. Älä koskaan jää uhkailijan manipuloinnin kohteeksi! Myös muissa ihmissuhteissa uhkailu on manipulointia. Eikä se ole tuntematonta työelämässäkään.

6) Sivuuttaminen ja välttely

Sivuuttaminen, välttely, huomiotta jättäminen, ohi puhuminen sekä nollaaminen ovat tehokkaita keinoja manipuloinnissa. Ihminen ei ole ilmaa ja meillä jokaisella on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Myös tämä keino voi tulla vastaan perheen kesken, suvun kesken, työpaikalla tai ’ystäväpiirissä’.

7) Hulluksi nimittäminen

Manipuloija voi tarkoituksella vetää maton jalkojesi alta nimittämällä sinua hulluksi, epävakaaksi, kohtuuttomaksi, hysteeriseksi, älyttömäksi jne. Sen on vain tarkoitus hämmentää ja saada sinut tuntemaan itsesi väärin ajattelevaksi tai tuntevaksi, jolloin alat epäillä ja pienentää itseäsi hänen hyväkseen.

8) Valehtelu ja sen kieltäminen

Narsistin ja psykopaatin lempikeinoja! Tämän avulla voi saada ihmisen epäilemään järkeään, mielenterveyttään, muistiaan, ylipäätään todellisuutta. Valkoinen valhe on eri asia, mutta patologinen valehtelu on oikea red flag, punainen varoituslippu!

9) Puolustuskannalle meneminen

Jos teet virheen, mutta et pysty myöntämään olleesi väärässä, vaan käännät asian aina niin, että syy on muissa, on se manipulointia. Fiksu ihminen myöntää olleensa väärässä ja pystyy myös pyytämään anteeksi. Tällä tavalla manipuloivan ihmisen lähellä on vaarana lipsua omista oikeuksistaan, vain pitääkseen hänet rauhallisena. Muista, että toista ihmistä ei kuulu pelätä, olipa hän miten läheinen tahansa!

10) Vanhojen asioiden kaivelu

Ristiriitatilanteissa saatetaan ryhtyä kaivelemaan korostuneen loukkaantuneesti vanhoja asioita, joilla ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa. Tässä tapauksessa kannattaa palauttaa keskustelu tyynesti oikeille raiteille. Jo kertaalleen läpikäytyjen ja sovittujen vanhojen asioiden repiminen uudelleen nollapisteeseen on selvää manipulointia.

11) Vähättely

Toinen saattaa vähätellä sinun tunteitasi, tarpeitasi, kokemuksiasi, älykkyyttäsi, olemustasi, muistiasi tai ulkonäköäsi. Älä suostu tähän, äläkä etenkään luovu itsellesi tärkeistä asioista!

12) Juoruilu

Juoruilu jossain mittakaavassa voi olla harmitonta, mutta joskus juoruilu vain on pahantahtoista manipulointia. Älä usko kaikkea mitä kuulet, vaan selvitä asioita itse.

Manipuloinnin tunnistaminen on todella tärkeää oman mielen ja omien rajojen kannalta! Opettele vaikka aluksi pieninkin askelin ottamaan omat rajasi haltuun. Se tarkoittaa, että kerrot manipuloijalle mitä hyväksyt ja mitä et. Pidä kiinni tästä, sillä se on sinun perusoikeutesi. Ja muista, että koskaan ei ole liian myöhäistä! Vaikka olisit 90-vuotias, voit aloittaa rajojesi asettamisen. Manipuloija ei luultavasti pidä siitä, mutta se ei ole sinun ongelmasi. Vain sinä voit vaikuttaa omaan elämääsi ja siihen, miten annat itseäsi kohdella!

Tässä vielä linkki manipulointia käsittelevään artikkeliin. Netistä löytyy paljon artikkeleita aiheesta. Jos aihe tuntuu sattuvan nappiin, niin kannattaa lukea enemmänkin.

Kesäkeittiö ja taimistokäynti

 

Vihdoin on kesän tuntuista säätä, vaikkakaan yhtään en kaipaisi enempää asteita mittariin! Meillä on pihassa kivipöytä, (joka taitaa olla joku dyykattu vanha tv2:n pöytä) ja jonka päällä on grilli ja parila. Viime kesänä hoksattiin, että pyttipannua voi tehdä ihan itse ja juuri niistä aineksista ku haluaa! Ja voi hemskatti miten hyvää se oma pyttäri onkaan! Me silputtiin siihen sipulia, valkosipulia, paprikaa, herkkukurkkua, pakasteperunaa, pyöryköitä, kinkkusuikaleita, makkaraa ja extrana tällä kertaa vielä kourallinen metukkamurua. Senhän voi tietysti tehdä hyvinkin terveelliseksi, mutta se nyt ei varsinaisesti ohjaile meidän ruoanlaittoa ainakaan useimmiten. Mitään mausteita me ei siihen laitettu, ei edes suolaa, koska sitähän siinä jo on ainestenkin takia.

Sen lisäksi käytiin parissa taimistossakin, vaikka tämä taitaa olla toinen perättäinen kesä kun taimet jää ihan vähiin. Viime kesänä puutarhanhoitoa häiritsi tulehtunut käden jänne ja nyt rahatilanne sekä syöpähoidot. Ostin kuitenkin herkän vaaleanpunaisen neilikan, hienon kaksivärisen pelargonian sekä tuoksupelargonian, joka on ihana! Vähän kuin bergamottia pöydällä! Sitä paitsi myyjä sanoi, että kärpäset ja hyttyset kaihtaa sitä sen tuoksun takia. Jess! En ole varsinaisesti kesäkukkaihmisiä, joten niiden kanssa olen minimalisti. Se kesäkukkahomma on vähä ku ottais kesäkissan tai jonku toy boyn kesäksi - ei ole mun heiniä. Sen sijaan rakastan täyttää portaat ja kasvihuoneen (ja nyt pöydän) yrteillä! Niinpä siinä nyt kasvaa curry-yrtti, oliiviyrtti, lakritsiyrtti, yrttiselleri ja kuolemattomienyrtti. Kasvihuoneessa on näiden lisäksi just nyt vain viinirypäle, kurkku ja kurpitsa.

Yleensä meillä ei ole pihassa istuinryhmiäkään, mutta nyt innostuttiin kaivaan varastosta tämä pöytäryhmä esiin. Siinä on tosi kiva tehdä ruokaa ja syödä, koska se on ihan ton grillin vieressä. Muuten mun puutarhanhoito on tältä kesältä jo vähä retuperällä. Vuohenputket kasvaa hulluna, mutta mä oon nyppiny niitä vasta ihan vähän. Aluks ajattelin, että tällä viikolla käyn läpi aina yhden tarhan per päivä, mutta sittenpä kävinkin lähinnä sairaalassa. Mutta en mä ole niitä ihmisiä, joiden mielestä koko elämä meni pilalle, jos puutarha notkahtaa yhtenä kesänä, joten hällä väliä. Oikeestaan mua naurattaa ihan sikana sellanen elämänasenne, että jos esim kesälomalla on joku vääränlainen sadepäivä, niin heti meni ’koko loma pilalle’, taikka rempassa vääränlainen suihku, niin ’koko talo on pilalla’, taikka häissä vääränlainen servietti, niin menee ’koko avioliitto pilalle’… voi jumatsukka, ei oo todellista! Nyt rivakka potku perseelle ja kunnon ote niskasta sellasille piipittäjille. Ei elämä oo mitään saatanan surkuttelukilpailua!

Auki revitty, niin ku Hämeenkatu kesäisin

 

Niinhän se sitten meni, että keskiviikkona mulle sit tosiaan soitettiin Taysista takaisin ja kehotettiin menemään naistentauti- ja raskauspäivystykseen. Eli ihan oikein muistelin, kun viime syövän tienoilla mulle sanottiin, että älä mene acutaan vaan nimenomaan tonne toiseen. Siksi ihmettelinkin vähän, että mua kehotettiin muutama päivä sitten meneen acutaan. Minähän menin kun käskettiin, mutta se ei olis ollu oikea paikka. No, joka tapauksessa keskiviikkona olin sitten jonottelemassa melko tyhjän tuntuisessa päivystyksessä ja pääsinkin hoitajan puheille aika heti, verikokeisiin puolessa tunnissa ja vajaassa tunnissa siitä lääkärin puheille. Siinä vaiheessa haavasta vuoti jo ihan herneen kokosta pallukkaa jotain saakelin visvaa ja lääkäri otti siitä viljelyn. Sen jälkeen aika nopeeseen tahtiin mulle ilmotettiin, että sä jäät nyt sairaalaan, sut viedään leikkaussaliin ihan näillä minuuteilla ja se laskimoportti otetaan pois.

Tämmönen mahdollisuus ei ollutkaan käynyt mielessä, mutta sopiihan sekin, koska mistä sen tietää missä visvameressä se portti siellä kelluu ja jos sitä visvaa sitten pääsee suoneen, niin tilanne on superhälyyttävä! Niinpä sitten olin jo kahdeksalta leikkaussalin pedillä puolihuumattuna ja hiukan jännittyneenä. Sanoin lääkärille, että ne puudutuspiikit oli vähän ikävät viimeksi, että voisiko sen aineen pistää varovaisemmin ja sehän hälle passasi. Nyt ei tuntunut oikein miltään ja kaikki meni muutenkin oikein hyvin. Yheksältä olin jo raskauspäivystyksen osastolla omassa huoneessa! Ja minkälaisessa huoneessa! Kauniissa ja viihtyisässä. Niin sitä pitää.

Korkeella olevien leukosyyttien takia verikokeita otettiin useaan kertaan ja antibioottia meni suoraa suoneen (tällä kertaa anestesialääkäri laittoi nätisti sellasen vauvakanyylin mun kämmenselkään ja suoni onneksi kesti sen kellonympäryksen ajan, jonka kanyyli oli käytössä). Osasto oli kiireettömän oloinen, jokainen hoitaja oli ihana ja heillä oli aikaa kohdata potilas. Kukaan ei hyökännyt huoneeseen kailottamaan aamupalasta mitään älyttömyyksiä, vaan päivähuoneen keittiösoppi oli käytettävissä vaikka yöllä, jos tuli nälkä. Jääkaappi pursusi kurkkua, salaattia, tomaattia, juustoja, kalkkunaleikkeleitä, keitettyjä kananmunia, luonnonjogurtteja ja erilaisia mehuja. Pöydällä oli leipää ja hedelmiä, teetä ja kahvia. Siis kellon ympäri haettavissa huoneeseen! Wow. Tämmöisestä minä pidän.

Mut kotiutettiin hyväkuntoisena ja hyvillä mielin torstaina ja laadittiin uudet suunnitelmat; nyt vedän viikon ajan vahvoja antibiootteja naamariin ja tarkkailen haavaa. Jos se alkaa vielä punottaa ja vuotaa (jota en kyllä oikein usko, sillä onkalo putsattiin hyvin leikkaussalissa), otan heti yhteyttä heihin. Muussa tapauksessa menen seuraavana sytoaamuna anivarhain sairaalaan asennuttamaan uuden laskimoportin ja siitä sitten samana päivänä edelleen sytoihin. Aika haipakkaa touhua ja hyvä niin.

Mutta yks juttu pitää vielä kertoa! Torstaiaamunyöllä heräsin sairaalassa aivan hirvittävään painajaiseen kello neljä, enkä saanut enää unta. Uni oli seuraavanlainen; mut tultiin hakemaan huoneesta sängyllä ja kärrättiin sairaalan kellarivarastoon, jossa joku pahishoitaja yritti pistää muhun huumaavaa ainetta. Sain neulan menemään itsestäni sivuun ja painoin piikin häneen. Samalla tajusin, että nämä venäläishoitajat kärräävät paljon potilaita kellariin, huumaavat heidät, tappavat heidät ja syövät heidät! Pääsin pakenemaan varaston sivuovesta, joka johtikin omakotitaloon, jossa tämä kopla majaili. Siellä taistelin vuoron perään yhä uusien pahishoitajien kanssa ja sain tapettua heitä yksi kerrallaan, kunnes tapoin itse pääjehunkin ja pääsin pakenemaan omakotitalon sisäpihalle. Juoksin aidan yli naapuripihaan, jossa tajusin, että koko iso asunto-alue oli saman jengin hallussa, enkä ehkä tulisi pääsemään karkuun sittenkään… hyi saakeli! Ehkä vähän symbolinen uni, jos pahis on syöpä, mutta sorge kaikki ulkomailta tulleet hoitajat, en usko, että sentään syötte meitä potilaita!

Ei ihan ku Strömsössä

 

Voi jukra. Ensinnäkin mun sytopolkuun kuuluu aina näköjään pahoinvoinnin väistyttyä pizzan tilaaminen! Ette arvaa kuinka hyvältä rasvainen ja suolainen pizza maistuukaan! Kroppa ja mieli suorastaan huutaa tällaista ruokaa.

Mutta se mikä ei nyt kulje ihan odotusten mukaisesti, niin on tää laskimoportin parantuminen. Sunnuntaina se alkoi punottaa ja soitin Taysiin. Maanantaina kävin näyttämässä sitä Acutassa. Tiistaina aamusta poistatin tikit ja sieltä tuli odottamatta vähän märkää. Illalla soitin uudestaan Taysiin ja sain neuvon syödä panadolia ja buranaa ja tarkkailla tilannetta. Nyt sitä märkää tulee edelleen, eikä punoituskaan ole hävinnyt. Eli taas soitto Taysiin (eli odotan takaisinsoittoa) ja mahdollisesti lähtö Taysiin tai sitten ihan vaan apteekkiin. Ite keksin vaihtoehdoiksi antibiotit taikka jonkunlaisen puhdistuksen tai molemmat. Ja mietin sitäkin, että ei kai tähän nyt voi mitään sytoneulaa tyrkätä, jottei mätä leviä vereen? Vajaa kaksi viikkoa aikaa hoitaa asia kuntoon, taikka sytokalenteri menee uusiksi.

Ja ainakaan en haluaisi niitä kanyyleja käsiin. Jännästi tuota kohtaa mun vasemmassa kämmenselässä, jonka kudokseen syto edelliskerralla pääsi, alkoi kuumottaa ja poltella tässä yhtenä päivänä. Sellasta tuntemusta ei ole ollut noin vuoteen. Olisin niin toivonut, että tää asia olis mennyt nappiin!

Nippelijuttuja sytoajoista

 

Nyt kun pahin sytoviikko on ohi, mietin, että enpä muistanutkaan kaikkia oireita. Tällä kertaa tosin pääsin yllättävän vähällä, eli luukivut oli hallinnassa, yökötys oli jokseenkin siedettävää ja muitakin oireita oli van ripsutellen. Eilen, kun kuvittelin, että nyt ne alkaa olla ohi, niin suu maistui kamalalta ja hampaidenpesu vaan pahensi sitä. Muistin lukeneeni, että suun PH on mitä sattuu ja sen voi korjata purskuttelemalla soodavettä; puoli lusikallista leivinsoodaa sekoitetaan vesilasiin ja purskutellaan. Heti tuntuu paremmalta.

Pissan pidätyskyky häviää päiviksi, eli vaipoissa taas. Hiki haisee lähes sietämättömältä. Ummetus ja ripuli. Voimat katoaa kuin varpaista valuen kadulle. Päänahkaa aristaa. Kämmenissä outo sisäinen kuumotus. Palantunne kurkussa ja kurkku aristaa, niin kuin olisi kuorsannut koko yön. Hienoista päänsärkyä päivien ajan. Ja sitten vielä se selkä, kun kaikki oireet on lähes poissa; sähköiskumaisina sävähdyksinä kipuaaltoja selkärangassa, jotka katoaa kun vaihtaa asentoa. Muistankin nyt, että ne jatkuu kuukausia, vaikka muita oireita ei enää näy mailla halmeilla. Kuinka semmoisetkin voi unohtaa?

Kesä vaikuttaa mielialaan tosi piristävästi! Samalla tarkkailen laskimoportin tikkejä, joiden alue punottaa, että onko se nyt tulehtumassa. Seuraavaksi pohdin, että millä pääsen acutaan ja menenkö vai en. Ehkä päiväretki Kela-taksilla? Petivaatteet pitäisi laittaa pesuun, koska viimeisen viikon olen hikoillut sytostaattimyrkkyjä ja ne on valuneet sänkyyn. Vessanpytty neuvottiin vetämään kansi kiinni ja sitten vielä pyyhkimään istuinrengas, koska sytostaatit poistuu sitäkin kautta ja muut vessan käyttäjät saavat niistä osansa, ellen siivoa. Olettekos miettineet ikinä sellaista kontaminaatiota?!

Tärkeintä tässä kaikessa on pitää mieli valoisana ja syödä pieniä annoksia pitkiä päivää! Niitä apteekin nesteytysporeita kannattaa juoda, jos ei pysty kauheasti syömään. Olen todellakin huomannut, että voimat palaa paremmin niiden ansiosta. Kannattaa myös asettaa itselleen täkyjä, eli jotain itelle kivoja ”palkintoja” sytojen jälkeisiin viikkoihin. Tämän syton jälkeinen palkinto on eccoverden paketti, jota odotan suurella kiinnostuksella. 

Päässä tapahtuu myös outoja. Juuri kun olet nippa nappa pääsemässä pahimmista ällötyspäivistä, iskee tajuntaan pakkomielle pizzoista ja muustakin ruoasta! Kyllä, olen selannut Tampereen pizzeriatarjonnan valikoimia yksityiskohtaisesti läpi! Ottaisiko päärynää ja aurajuustoa strutsin kaveriksi pizzan päälle? Tai hakisiko Nanda Devistä intialaista lounasta mukaan? Vai opettelisiko tekemään Tom Yam-keittoa itse?

Mietin vielä sitä, miten jaksan kaikki nämä viisi tulossa olevaa kertaa. Kolmannes kesästä menee näissä haljuissa merkeissä joka tapauksessa. Entä jos syöpä vielä joskus uusiutuu, jaksaako sitä vielä leikkausrumbaa ja sytoja… ehkä, jos saisi väliin vaikka kymmenen tervettä vuotta! Ja onko sitä edes vaihtoehtoja.

Kuvittele, että et tiedä miltä mikään maistuu

 

Onpa ihanaa kulauttaa kurkusta alas kuplivaa kylmää limsaa! Ei! Yök, miten se maistuukin yhtäkkiä aivan hirveältä? Mutta kylmä maito, sehän ei voi olla kuin neutraali ihana perusmaku. Ei. Se maistuu siltä kuin joisi maalia tai valkoista juomaa, johon on sekoitettu myrkkyä. Hedelmät on aina raikkaita ja ihania! Ei. Ne vasta etookin. En halua edes haistaa niitä. Oih, oliivit on vuosikymmeniä olleet herkkuani! Ei. En voi edes ajatella oliiveja ilman kuvotusta. Mitään etikkaista en pysty tuomaan mieleen ilman inhon värettä kasvoilla. Minä, joka olen lapsesta saakka rakastanut vahvoja makuja, eksoottisia ruokia ja mausteita, pidän herkullisena nyt valkoista kiillotettua riisiä, jossa ei ole mitään maustetta, eikä etenkään soijaa! Antakaa minulle vain mahdollisimman mietoja ja mauttomia asioita. Koska on pakko syödä.

Normaalisti ihminen tietää miltä joku maistuu jo vähän sen tuoksunkin perusteella, mutta nyt sekään ei pidä enää paikkaansa. Mistään mausta ei voi tietää, ennen kuin kokeilee. Ja ärsyttävintä tässä on se, että tämäkin kaikki muuttuu vähän päivän mukaan. Tämmöistä on sytostaattien aiheuttamat makumuutokset.

Narskuttelua radiokankaan edessä

 

Narskuttelen aivojani ja pyörittelen silmiäni. Radiokangas, unohdettu vanhan maailman itsestäänselvyys, joka Helvarissanikin komeilee. Ihana ja ihailemani taiteilija Dora Jung suunnitteli kauan sitten radiokankaita. Mieli haluaa upota menneisyyden maailmoihin, koska nykyaika tuntuu niin utopistiselta painajaiselta. Kaikki on jotenkin väärin ja lumpsahtaneena ylösalaisin, enkä nyt edes puhu sairauksista, piruun ne edes hetkeksi!

Oletteko keski-ikäiset pistäneet merkille esimerkiksi sen, miten totiselta nuoret polvet vaikuttavat? Vai oliko se vain minun eniten ryyppäävä sukupolveni siinä puna-ahdistuksen ja oven takana odottavan maailmanlopun välissä, joka osasi hekotella asialle kuin asialle? Kyllä mekin nyrkkiä puimme ja zineihin kirjoittelimme, mutta elämässä oli silti iloa, hymyä ja räävitöntä kuola tursuten hörskyvää räkänaurua! Älkää nyt sanoko, että se johtuu nykyhallituksesta, kun kyse on vähän laajemmasta aikajanasta. Eikä se hallitus ikinä ole ollut mikään mansikkabrita. Ehkä tässä on joku outo sukupolvikuilu, joka on tietysti toistunut aina, ihan sieltä neandertalilaiselta ajalta asti ja vieläkin kauempaakin. Mutta minä odotan seuraavaa sukupolvea, joka osaa taas leikkiä, taiteilla, hassutella, nauraa ja sanoa hui ja hai ja jatkaa elämää. Täällä Suomen kamaralla elää iso joukko ankeutettuja nuorisolaisia, vaikka emme elä nälänhädässä, sodassa, kidutuksessa, sähkö- tai vesikatkoksissa, kuolontulvissa, maanvyörymissä, totalitarismissa, ilman vaatteita tai vankileireillä. Käsittämätöntä. Marinanarinan kuuloista porahtelua. Tekisi mieli suhahtaa, että relaa maailma.

Tai ehkä minä olen koppiutunut videokasettihyllyjen puristukseen, seinien notkuessa Pahani Julmun tauluja ja kirjahyllyjen pullottaessa kaikkea mahdollista taiteesta takahikiään. Juon täysmaitoni puna-kelta-logoisesta Kotipizza-lasista ja kiskon päälleni 90-luvun T-paidan. Elän umpiossa ja nauran hersyvästi Jenni Pääskysaaren kanssa, kun avaan television illalla. Ehkei tässä pitäisikään olla huolissaan, kukinhan tarpoo elämänsä ja nuoruutensa läpi juuri niin ankeana kuin itse valitsee. Vaikka kyllä minä vähän kuitenkin syytän jotakin sukupolvea siitä, että menivät keksimään tietokoneet ja älypuhelimet, kun aivan hyvin voisi elää vielä bakeliittipuhelinaikaa tai jopa Niskavuorelaista sentraalisantrakautta. Voisi se hevonenkin tallustella peltotöissä ja Tarmo-puimakone hyristellä riihen nurkilla. Olisi niin kaunista katsella pussihousumiehiä ja nuuhkia höyryveturin tuoksua vainion takaa.

Mutta nykyään on hyvin erilaista. On kokonainen maailma, jolla on vain oikeuksia, mutta jolla ei juurikaan ole velvollisuuksia. Kaikki pitäisi itse hoitaa, jos haluaa asioiden luistavan! Ja niin minä välillä teenkin, käärin hihat ja pistän tuulemaan. Näpäytän tiukasti nuorta asiakaspalvelijatyttöstä, että älä puhu minulle kuin pikkulapselle! Sanon kahvilan tiskillä, että mihin olette piilottaneet sen ihanan Chorizo Croissanttinne?! Kyllä täytyy meidän vanhan ajan lihansyöjienkin pysyä elossa. Sitä paitsi, mikä on parempaa leipää kuin tuore ihana ruisleipä maksamakkaralla taikka lämminsavulohella! Ei ainakaan mikään leipä, jossa on vesipisarainen salaatinlehti ja kylmässä jääkaapissa tapettu tomaatinsiivu. Sitä paitsi kyllä se ananas sopii pizzaan, mutta ettepä tiedäkään mikä sopii vielä paremmin; banaaninsiivu hirveän rasvaisen ja suolaisen pepperonipizzan päälle! Minä sain siitä oikein pyyhkeitä iäkkäältä saksalaiselta pizzerianomistajalta, eräässä vinossa keskiaikaisessa pizzeriatalossa jossakin Nurnbergissä tai missä olikaan. Että banaania, hän ei meinannut uskoa korviaan. Mutta eläissäni en ole syönyt niin maukasta pizzaa, kuin banaani-pepperonin! Elämässä pitää olla suolaista ja makeaa. Ja virnettä.

Onneksi on puutarha!

 

Innostun lähes joka syksy tilaamaan erikoisia tulppaaneja ja sitten on kauhea työ tunkea niitä pitkin tarhoja. Vaan keväällä kaikki palkitaan ja nytkin oikein piristyin, kun tulppaanit toukokuussa alkoi riehua tarhoissa! Sitten kun vuohenputket riehui vielä enemmän, enkä voinut tehdä mitään, kun en saanut kumarrella, enkä kyykistellä, niin ärryin hiukan. Mutta koska tänään on jo neljä viikkoa leikkauksesta ja koen jo voivani pikkuisen kumarrella, niin olen jo nyhdellyt noita tuhannen vuohenpirulaisia vähän pois muiden ihanien kasvien tieltä. Löytyi mansikantaimikin yhdestä tarhasta!

Puutarha ja luonto on käsittämättömän ihania asioita! Etenkin tykkään vähän villistä ja vähän boheemista, mutta kuitenkin järjellä hoidetusta puutarhasta. Eniten menee hermot siitä, jos kasvit vaan rehottaa, niin että kulkupolkuja pitää jättää käyttämättä, kun ei enää mahdu levähtäneen kasvin vierestä menemään. Kyllähän se on niin, että kasvi väistää ja ihminen kulkee, jos puutarhasta on kyse. Muuten en ole niin turhantarkka vaikka nokkosten tai voikukkien suhteen. 

Iloitsen pikkuriikkisen tammenalun venähtämisestä jo metriseksi pikku puuksi ja magnolian ensimmäisistä kukannupuista ikinä! Teen puutarhakierroksen kesäisin yleensä joka aamu, päivällä ja vielä illallakin. Höyhenpensas saa suun hymyyn ja vanha rautatieomenapuu on rakas! En yhtään epäile, etteikö äiti ja isä hengaile minun lapsuudenkodin puutarhassa ihan joka kesä edelleen henkiolentoina. Se oli heidän rakas luomuksensa, josta me jälkipolvet nautimme edelleen. Kaikki ne kunniakirjat ja palkinnot on edelleen tallessa ja muistoissa myös jokakesäiset bussilastilliset ihmisiä. Niitä turisteja oli hauska vakoilla lapsena, arvaatte varmaan! Minähän olin milloin intiaani, milloin Tarzan ja milloin salapoliisi…

Miten syto sujui

Jännä, miten sytostaateissa on erilaiset kuviot kuin viimeksi (lähes päivälleen 1,5 vuotta sitten, kun tiputettiin edelliskerran viimeinen syto)! Sitä tuopillista jäärouhetta ei tarvinnut enää rouskia ja hyvä niin, sillä mun mielestä se oli ällöttävää. Silloin sanottiin, että se vähentää suun haavaumia ja muita limakalvo-ongelmia suussa. Nyt sanottiin, että on todettu, että ei siitä ollut mitään merkittävää hyötyä.

Toinen muutos oli sellainen, että nyt aina ennen syton aloittamista heidän täytyy mitata potilaan kuume ja verenpaineet + syke. Jos alapaine on yli 90, sytoa ei aloiteta. Tästä on kuulemma tullut heille paljon hankaluutta ja kaikenlaista viivästystä. No mun alapaineet oli reilusti yli 90 (ei mikään ylläri, sillä olen kahden vahvasti sydän- ja verisuonitautisen suvun jäsen) vaikka syönkin verenpainelääkkeitä ja vaikka en mielestäni ollut kovin hermostunut. Puolen tunnin mittailujen jälkeen hoitajat soitti lääkärille, joka määräsi jonkun vahvan extra-verenpainelääkkeen ja sen vaikutusaikaa odotettiin puoli tuntia. No mun paineet vaan nousi! Ja olin mielestäni vielä lunkimpi!

Hoitajat soitti lääkärille uudelleen ja hän päätti, että aloitetaan vaan kuitenkin. No sitten tuli se vähän jännitetty pisto siihen mun kyborgilaitteeseen, joka on ihon alla. Se oli pieni nipistys, johon on jatkossa mahdollista saada kyllä ihoa puuduttavaa geeliä, mutta en varmaan koe sitä tarpeelliseksi, sillä se ei ollu ollenkaan jännittämisen arvoinen asia. Nipisti vähemmän kuin moni verikoe taikka kanyylin laitto. Ja sitten kaikki tiputus sujuikin oikein hyvin. Olin siellä sytossa kaikkiaan melkein kuus tuntia! Oma enkka siis. Onneksi vieruskaveriksi osui kiva nainen, jonka kanssa jutusteltiin melkein koko aika. Minähän siellä sitten istuin yksin viimeisenä vielä, mutta mikäs siinä, kun kaikki meni hyvin.

Mutta tähän loppuun laitan kuvan sairaalan Radiustalon pääovien ja syöpähoitojen kerroksen välisen kaiteen näkymästä. (Kaide on lakattua puuta, eli puunvärinen. Ei siis kulunut maalattu!) Kävin alaovella ilmoittautumassa ja sitten päätin kiivetä portaat ylös, koska hissiin meni juuri joku pyörätuolilla. Otin oikealla kädellä kaiteesta kiinni ja ihmettelin, kun se tuntui tahmaiselta. Lopuksi kurkkasin kaiteen sille puolelle, joka ei näy portaikkoon, ja mitäs siellä näinkään; kauttaaltaan mustaa likakerrosta!!! Lähtiessä otin kuvan todisteeksi. Sytoissa sanoin asiasta kahdelle hoitajalle ja yhdelle siistijälle. Hoitajat olivat pöyristyneitä! Siistijä kertoi, että portaikot, isot käytävät, aulat ja kahviot on ulkoistettu jollekin siivousfirmalle, eivätkä ne siis kuulu TAYSin omille siivoojille! Todella kammottavaa! Aion tehdä tästä aika ison haloon ja todellakin seuraan tilannetta kolmen viikon välein! Jos muu ei auta niin menen pääjohtajan huoneeseen lyömään nyrkkiä pöytään. Kyllä tämä on nyt sellainen asia, että ei voi mitenkään olla sallittua! Ihmettelen myös sitä, että olenko todella ensimmäinen ihminen, joka huomaa tämän ja antaa palautetta? Hyvin kummallista.

Eka sytoaamu

 

Tänään se alkaa. Mennään samaan mankeliin toista kertaa. Sytostaattina Docetakseli + Karboplatiini. Ihan pikkusen jännittää, että miltä se tuntuu tuon laskimoportin kanssa ja että onnistuuko se ja että mitä sivuoireita sitten tulee viikon mittaan. Mutta en ole läheskään niin paniikkihermona kuin viime kerroilla, kun jopa hiukan itkin siellä syto-odotushuoneessa ja sytohuoneessakin. Silloin kaikki oli suurta tuntematonta ja silloin pelkäsin sitä kanyylin laittoa joka kerta.

Valmistautuminen alkoi jo lauantaina. Otin pussillisen pegorionia (vatsanpehmennyslääke, sillä syto aiheuttaa mulla aluksi ummetusta) ja eilen sama. Eilen alkoi myös varsinaisen syton vierellä kulkevat tukilääkkeet, eli tässä tapauksessa Dexametason. Samaa otin tänään aamulla ja vielä ennen sytoon menoa otan Pepcidiä, Histeciä ja Zofrania. Tänään illalla otan napapiikin, joita on jäljellä enää onneksi kaksi! Ja sitten taas Dexametasonia. Huomenna on vuorossa kaksi piikkiä, napapiikki ja valkosolukasvutekijä, sekä ainakin viittä eri lääkettä. Olisin kuuma mimmi Hämeenkadun nistiporukoissa! Pitäiskö vaihtaa ystäväpiiri kertaheitolla? Olisin drug queen!