Kiva viikonloppu

 

Tää on niin väärin, että arkea on viis päivää ja viikonloppua kaksi! Se pitäis aiva ehdottomasti olla toisinpäin! Oikeastaan perjantai kuuluu jo isoksi osaksi viikonloppuun, sillä vaikka sillon olis töissä tai koulussa, niin on semmonen ’perjantai-fiilis’ kuitenkin koko päivän, eli vähä rennompi ja odottava.

Meillä on ollu ToDo-lista syyshommista ja nyt saatiin tärkeimmät tehtyä lauantaina. Jotain pientä pihavalojen asettelua ja pressujen korjailua jäi vielä. Pressuista puheen ollen; muistatteko kun joskus 70-luvulla oli semmonen ku ’Lainapeite’? Ne oli paksua kunnon pressua. No sit alko kauppoihin tulla lopulta kevytpeitteitä ja voi puhveli miten ärsyttäviä ne on! Yks hujaus (yleensä talvi tai jopa vain pari kuukautta) niin niissä on reikä. Ja pahinta on se, että niistä silppuuntuu pientä muovia joka paikkaan. Eipä ihme, että maapallo hukkuu mikromuoviin, kun sitä sataa ihan taviksenkin tontilla, vaikka yrittäis kuinka vältellä muovia.

Sunnuntaina me lähettiin munkille Vehoniemeen. Ne on niin herkullisia, että syötiin yhdet paikan päällä ja ostettiin kahdet vielä kotimatkallekin! (Joo, ihan oikein, kaksi per naama!) Meidän kotimatka voi olla hyvin kiemurainen ja eilen se oli. Ajeltiin kaikkia kivoja reittejä sinne ja tänne.

Ja kun kerran Vehoniemessä oltiin, niin kurkattiin taas samalla se automuseo läpi. Siellä aina vuosittain tapahtuu pieniä muutoksia ja niitä on hauska bongailla. Tämä latolöytö on kyllä mielikuvitusta kutkuttava! Kuka sillä on ajanu viimeksi ja koska se on tuupattu latoon? Miksi sillä ei enää ajettu? Kuka sen osti ja ajettiinko sillä paljon silloin joskus? Oliko ne kivoja ajeluita vai tylsiä työmatkoja? Kuuluiko se lääkärille tai tuomarille vai rikkaammalle maanviljelijälle?

Mulla on joku vimma vanhoihin autoihin, ihan niin kuin vanhoihin taloihinkin. Vimma ja rakkaus. 1930-luku on autoissa paras ja se loisto jatkuu aina 50-luvun loppuun saakka. Sen jälkeen on menty melkeinpä pelkkää alamäkeä. Meidän vanhin auto on vain vm-71, eli yhtä nuori kuin minäkin, eli siitä nyt ei paljon vielä riemua synny. Sitä paitsi se ei ole oikein ajokunnossa, että sikälikään siitä ei ole iloa.

Latolöytö on tarkoituksella autorivistössä ihan omana itsenään, kenenkään sitä puunaamatta. Mutta voi jestas kun mun tekis mieli aina vähän hipaista, ihan vähän vaan imuroida ja pikkuisen rätillä pyyhkäellä. Ja kiillottaa lopuksi!

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 10

 

Kumman valitset-haaste

 

Nappasin haasteen Taija-Tiian blogista, mutta haaste on kai kiertänyt monessakin blogissa viime aikoina, enkä tiedä, kuka sen on perustanut.

Uusi maa vai tuttu kohde?

Mulla on tiettyjä lempparimaita ja -kohteita, mutta oon kuitenkin niin elämälle utelias, että valitsen empimättä nyt uuden kohteen! En ole matkaillut ikinä Euroopan ulkopuolella, joten se voisi olla esim Japani. Multa on melkeinpä tivattu joskus, että mikä siinä Japanissa nyt niin kiehtoo, mutta se on vaan hiipiny jotenkin salakavalasti mun tajuntaan viime vuosina. Vois se kohde olla myös vaikka Viipuri tai Karen Blixenin farmi Keniassa tai aika moni muu.

Rinkka vai matkalaukku?

Matkalaukku totta kai! En ole ikinä rinkkaillut, enkä ole siinä kunnossakaan, että nauttisin enää yhtään mistään patikkatyyppisestä retkeilystä. Kyllä matkalla pitää olla hyvä hotelli, mukava vuode, kunnon ruoka ja televisiokin. Sitä paitsi mulla on kirpparilta ostettu vanha toffeenvärinen nahkainen matkalaukku, josta en luovu! Lentokoneeseen en sitä ota runnottavaksi, mutta automatkalle kyllä. Olen kantanut sitä mielestäni hyvin tyylikkäänä ympäri Ranskaa, Itävaltaa, Saksaa…

Ulla Jokisalo

Kortti vai käteinen?

Mä oon taipunut korttimaksuun vasta olosuhteiden pakosta muutamassa tilanteessa. Käteinen on oikeaa rahaa, joka ei katoa bittiavaruuteen, eikä sitä voi skimmailla pois mun ulottuvilta. Sitä paitsi eri maiden setelit on tosi kauniita. Uskon siihen, että jonain päivänä vielä palataan seteleihin ja kolikoihin ihan kokonaan.

Alanya vai Fuengirola?

Mä luulen, että Fuengirola. En ole käyny kummassakaan, mutta sen verran jotain kytköksiä mulla on Fuengirolaan, että jos näistä pitää valita, niin sinne. Sitä paitsi en ole ihan varma tykkäänkö Turkista maana enää juurikaan.

Finnair vai Ryanair?

Hmm. Molemmilla olen tainnut matkustaa, mutta Ryanairilla paljon enemmän. Onhan se kyllä aika hienoo lentää Lontooseen Pirkkalasta parilla kympillä. Tosin ne ahtaat penkit on yhtä epäviihtyisiä kuin Onnibussin penkit, kun polvet on melkein suussa. Jos voisin, niin mieluiten matkustaisin jossain kuninkaallisluokassa, jossa vois sitä paitsi unohtaa lentopelonkin. Oikeastaan sillä ei oo juuri merkitystä, koska lentelen niin harvoin. Viime kerrasta on 13 vuotta.

Pentti Sammallahti

Aasia vai Afrikka?

No todellakin Aasia! Japani, Kiina, Intia, vaikkapa nyt aluksi. Afrikassa mua on kiehtoneet vain pyramidit ja faaraot, sekä se Karen Blixenin farmi. Mutta Aasiassa mua kiehtoo tosi monipuolisesti usea paikka. Ja Idän pikajuna kiehtoo valtavasti!

Junalla vai laivalla?

Ikiaikaiseen rautatieläissukuun kuuluvana sanon toki, että junalla! Mitä hienommalla ja ylellisemmällä, sen mahtavampaa! Ja mitä höyryjunampi, sen parempi. Mikään Japanin luotijuna ei mua kiehdo. Junalla täytyy voida matkata lempeästi ja seikkaillen. Kaipaan muuten yhä niitä 80-luvun junalippuja, jotka ei olleet sidottuja mihinkään istumapaikkaan, eikä tiettyyn junaan, vaan ne oli voimassa kuukauden ja saatoit matkustaa sinä aikana koska hyvänsä ja hyppiä pois väliasemilla miten paljon vaan. Jos ostit lipun Tampereelta Helsinkiin, saatoit siis lähteä matkaan vaikka maanantaina Tampereelta ja hypätä heti Lempäälässä pois, jatkaa matkaa tiistaina Lempäälästä ja hypätä pois Hämeenlinnassa ja jatkaa taas vaikka torstaina eteenpäin. Kunhan kuukauden sisällä päädyit sinne Helsinkiin. Ja kaikki tämä sillä yhdellä lipulla! Kadehtikaa oi nuorisolaiset!

Kaupunki- vai rantalomakohde?

En ole yhtään rantalomailija, joten ihan ehdottomasti kaupunki! Olkoon se vaikka Tukholma, Tallinna, Tartto, Bergen, Lontoo tai Reykjavik, tai melkein mikä muu tahansa. Matkoilla tykkään haahuilla paikallisten seassa, käydä museossa, käsityö- tai taidekaupassa, ostaa vaatteita ja kempparia, mutta aivan erityisesti mennä ruokakauppaan! Mun vaki-lempikohde on Röömu Kaubamaja Viron Keilassa. Oon laahannu sieltä kotiin kirjoja, säilöntäpurkkeja, hiusvärejä, kosteuspyyhkeitä, tuikkukippoja, sukkia, hiusrenksuja, kynsilakkoja, juustoja, leivonnaisia, juomia, vesimelonipurkkaa ja vaikka mitä!

Ulla Jokisalo

Auringonnousu vai -lasku?

Molemmat on ihania, mutta kyllähän se on kuitenkin se auringonlasku! En pääse aamulla ylös, ellei ole ihan pakko, mutta vastaavasti illalla voin notkua hyvinkin pitkään hereillä. Itse asiassa herään kunnolla vasta illalla. Auringonlaskut on jo lapsuudesta tehneet muhun vaikutuksen meidän lakeudella, eikä sitä näkymää saa sielusta pois millään.

Matkamuisto vai tuliainen?

Ai että itelle vai muille? No molempia on tullu harrastettua, mutta nykyään, kun mun filosofiaan kuuluu olla haalimatta kauheesti turhaa tavaraa itelle, niin musta on fiksua tehdä niin myös muille, eli jättää ne tuliaisetkin pois kokonaan. Saatan jossain tapauksessa tuoda jotain syötävää tuliaiseksi, siinä kaikki. Itelle ostan kosmetiikkaa, ehkä kirjoja, joskus vaatteita tai laukun ja etenkin aina syötävää.

Hattu vai aurinkolasit?

Hattu on tyylikäs, mutta enemmän käytän aurinkolaseja. Olin vähällä ostaa kolme viikkoo sitten Kirkkoniemestä bling bling-aurinkolasit, mutta sitten muistin, että mulla on ihan tarpeeksi aurinkolaseja kotona. Periaattees kyllä siis molemmat, mut ihan vähä enempi ne lasit!

(P.S. Kuvat on otettu Aaltosen Taidemuseossa Tampereella tänä syksynä.)

Arvasin väärin

 

Kun arvelin viimeks, että työeläkeyhtiö tekee lausunnon tän viikon aikana, niin arvasin väärin. Tämä uudelleenkäsittely kestää oudon kauan, vaikka heillä ei kuulemma ole mitään jonoa. Siellä se vakuutuslääkäri nyt pohtii ja pohtii mun ceissiä ties monettako kertaa, eikä osaa päättää. Vai onkohan se saanu burn outin? Voihan sillaikin käydä. Sielä se sit repii hiuksiaan ja huutaa, että minä en jaksa näitten homeisten ihmisten vaivoja! Juoksee ovesta ulos, eikä palaa enää koskaan. Ja muut työntekijät kattelee ihmeissään sen perään, että mikähän sille tuli. Eikä sille oteta sijaista, kun pitää säästää ja kaikkien asiat jää pöydälle ikuisiks ajoiks ja hakemuksia tulee vaan lisää ja lisää ja niitä tursuaa joka paikkaan ja lopulta tulee puskutraktori, joka tuuppaa koko talon läjään ja päälle rakennetaan iloinen uusi asuinalue lapsiperheille, jotka alkaa sairastua syöpään, kun sieltä yhdeltä työpöydältä haihtuu niitä vaarallisia vaivaisten huuruja heidän leikkikentän maaperään ja pohjaveteen ja yrttipenkkiin. Elä siinä sitten onnellista elämää keskellä modernia ekotalojen rypästä! Ei ole helppoa kellään. Onneksi minä saan istua sohvalla ja naputella kaukosäädintä, taikka ällistellä netflixiä ja kelata videokasetteja.

Eilen hyyppäilin kaupungilla ja kävin oikein huhkimassa vesijumpassakin. Ärsyttää kun sielä joku aina valikoi siitä screeniltä sen loppuelämän kestävän jumpan! Minä tykkään niistä vartin taikka viiden minuutin jumpista, joissa on joku rivakka käsitreeni tai kipakka jalkojen vispaus. Haaveilenkin parhaillaan yksityisestä uimahallista, jossa olis ihan oma allas vesijumpalle ja siellä olis vähintään kolme eri screeniä eri puolilla allasta, joista vois valikoida sopivaa jumppaa. Ei olis ollenkaan niitä puuduttavia tunnin sessioita, joiden aikana ehtii jo kymmeniin kertoihin kyllästyä. Jos ette oo käyny Kangaslan Kuohussa, niin kannustan kurkkaan senkin hallin! Siellä oli tosi kivoja vesijumppia! Oli balettimaista liikuntaa ja siinä tavallisessakin vesijumpassa näki koko ajan pylväsdiagrammina miten kauan joku liikesarja kestää ja mikä se on vaikeustasoltaan. Se on ihan mun juttu! Analyysiä vaan kehiin kuulkaa, niin aivotkin jumppautuu samalla.

Oon muuten moneen kertaan hiiltyny totaalisesti noihin uimahallien nettisivuihin! Jeesus siunaa kun ne on  aivan järkyttävän tylsiä ja niistä on välillä uskomattoman vaikee löytää muutamaa oleellista tietoa; vaikka sellasta, että mitä altaita ja saunoja kyseisessä hallissa on? Mitä sisäänpääsy maksaa? Onko jotain allasvarauksia? Siinä on taas tyrkätty homma jollekin halvimmalle kunnan koodarille. Että tee sää ny tää ku sää oot tehny kaiken muunki tän kunnan sivuille (sellasia sivuja, että ihmiset oksentaa pelkästä visuaalisuuden ankeudesta!) ja sit siel on kaikki kunnan jaaritukset samassa köntässä. Vaikka että mitä yläasteella syödään ens torstaina, että onko vispipuuroa vai kaalisoppaa. Eiku eihän ne lapsukaiset syö semmosia pöperöitä enää nykyään! Pizzaa ja hampurilaisia (hamppari on sitte ihminen, että älkää puhuko sen syömisestä) taikka sushia ja jotai vegaanista ja kaiketonta. Ei tunnistais Matilda-vainaa nykylasten ruokia ruoiksi.

Mää tepastelin eile nälissäni yhtee nimeltämainitsemattomaan intialaiseen ravintolaan. Se oli nippa nappa peruspaikka. Ruokaa sielä sai ja valikoimana oli salaattia, riisiä, raithaa ja kai viittä kastiketta, joista lihaa oli yhdessä. Pliisuja makuja, elikkä ei yhtää semmonen tunne, että waude, määpä tuunt tänne uudestaanki! Siihen nähden oli vähä hupaisaa, ku paikkaan tepasteli pari miestä, joista toinen sano, ettei ollu koskaa käyny sielä ja toinen sano, että mää käyn täälä usein, täälä on hyvä ruoka. Melkein multa lensi pavut syliin, ku nauratti, että mitä pirun erityisen hyvää tässäkin on? Mää en mee sinne ikinä enää, enkä olis menny eilenkää, ellen olis huhkinu vesijumpassa ja pyöriny kaupungilla jo monta tuntia syömättä mitään vielä koko päivänä ja alkoi jo olla melko horjuva olo. Viksua sinänsä olla syömättä tollai, niinpä.

Sit mää menin kurkkiin Plevnan leffateatteria, että mitäs siä menee. Muutamia kiinnostavia elokuvia kyllä on menossa, kuten Mielensäpahoittaja ja Lee ja joku äiten soffa, jonka oikeeta nimee en muista. Siinä jokku aikuset lapset joutuu pulaan ku niiden äitemuori istuu huonekaluliikkeen soffalle, eikä suostu enää nouseen. Mustaki vois tulla sellanen. Olis hauska kattoo mitä tapahtuu. Kantaisko poliisi mut putkaan vai yrittäskö jälkikasvu ja mies maanitella jollain lailla mua ylös siitä? ’Mää en lähe, ennenku pääsen Kämpin Mannerheim-sviittiin viikoks!’, mää tiuskisin, eikä ne voisi mitää, kun ei ne oo mitää kroisoksia nekää. Ja leffoista puheen ollen, joittenki leffateattereitten sivut ne vasta vaikeita on!! Eikö ne ny tajua, että siitä pitää yhellä silmäyksellä nähä viikon ohjelmisto alkamisaikoineen! Niagarassa on hyvät sivut, mutta finnkino on aivan toivoton nykyää. Ennen muinoin niilläki oli ihan järjelliset sivut, mutta ei enää vuosiin. Mikä niitä vaivaa ku kaikki pitää sekottaa tollai?

Mää muuten tykkään aika sikana näistä Juhani Palmun tauluista! Etenkin Pohjalaismaisemista ja vanhoista taloista. Ne ruokkii mielikuvitusta, luo lämpöö ja on niin kotoisia! Nää kuvat on sellasesta kirjasta, joka meille ostettiin joku aika sitte. Mutta mää jään tänne soffalle ny nyhjöttään ja ootteleen, että päättääkö ne ikinä mun raha-asioista. Jos siihen menee kuus vuotta, niin sitte mää voin anoo liitosta kuuden vuoden rahat yhellä kertaa ja pääsen sinne Mannerheim-sviittiin, niin että olishan seki kyllä aika hianoo. Menis liitto konkkaan ja mää vaan tirskuisin sviitin soffalla, että mitäs panttasitte mun rahoja, siitäs saitte senki pöljäkkeet!

Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 8/13

Tällä kertaa kaksi taiteilijaa esittelyssä tekstiileineen. Erityisesti ihastuin noihin Sammalvaaran tekemiin sammalvirkkauksiin harmaan kelon päällä.

Mäntän kuvataideviikot 2024. 

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Melissa Sammalvaara

Melissa Sammalvaara

Melissa Sammalvaara

Melissa Sammalvaara

Joka kolmas sairastuu syöpään

Oon pohtinu viime aikoina syövän yleisyyttä. Sitä, miten hirmu moni nykyään sanoo saaneensa syöpädiagnoosin. Onhan se nyt ihan pirulauta järkyttävää! Jos vaikka mietin sukulaisia ja meidän perhetuttavia tai naapureita 1970-luvulla, niin ainoo, joka tietääkseni sairasti syövän, oli mun mamma, elikkä äitin äiti. Tosin siihen aikaan ei paljo hiiskuttu omista sairauksista, mutta toisaalta, koska syöpä oli siihen aikaan melkein aina kuolemantuomio, niin aika hyvin sen ois huomannu, jos joku sairastaa. ’Oho, mihinkäs se katos, nuori ihiminen…’ Ja sit 80-luvulla taisi olla kolme syöpäsairasta, mun äiti ja sedän vaimo, sekä entinen opettaja. Äiti selvisi hengissä, sedän vaimo ja opettaja ei. Silloin syöpähoidot kyllä jo kehittyi kovaa vauhtia, mutta usein syöpä todettiin liian myöhään tai hoidot oli liian rankkoja. 90-luvulla syöpään sairastui täti ja hänen ex-mies. Kumpikaan ei selvinneet.

Galleria Koppelo

Jos aatellaan 2010-lukua ja siitä aikaa nykypäivään saakka, niin mun lähipiirissä (en laske tuttavia tai kaverin kavereita) syöpäsairaita on itseni mukaan lukien ainakin 14. Mikä hemmetti siinä on, että syöpä niittää ihmisiä ku heinää? Vaikka syövät havaitaan selkeästi paljon aikasemmin ja niitä pystytään hoitamaan erittäin paljon paremmin kuin koskaan ennen, niin silti niitä esiintyy kiihtyvällä tahdilla. Maalaisjärki sanois, että syövän aiheuttajia on koko ajan enemmän. Miten maailma on muuttunu 80-luvulta lähtien? Muovia on sikana enemmän. Valmisruokaa lisäaineineen on sikana enemmän. Sähkölaitteita on sikana enemmän. Nämä ainakin keksin.

Galleria Koppelo

Luin, että Suomessa alettiin pitää syöpärekisteriä 1950-luvun alussa. Silloin uusia syöpätapauksia ilmaantui noin 8000 vuodessa. Nyt uusia syöpätapauksia tulee esiin yli 34 000 vuodessa. Suomen asukasluku oli vähän yli 4 miljoonaa vuonna 1950. Nyt se on yli 5,5 miljoonaa. Jos syöpätapauksia ajatellaan väestömäärään suhteutettuna, niin nyt niitä pitäisi olla noin 11 000 vuodessa, mutta se onkin kolminkertainen. Luen myös, että joka kolmas suomalainen sairastuu elämänsä aikana syöpään. Ja monellahan syöpä joko leviää tai he sairastuvat toiseen tai kolmanteen (tai jopa useampaan) syöpään myöhemmin.

Galleria Koppelo

Kun etsii virallisia syitä syöpien suureen määrään, löytyy esim seuraavia syitä: ”ikääntyminen, elintavat, ympäristö ja yhä parempi diagnostiikka.” Ja myös esim ”keuhkosyövän yleistyminen on seurausta muutama vuosikymmen sitten vallinneista tupakointitottumuksista.” Tämähän pakotti mut kaivamaan kaikki hienot diagrammit ja tilastot esiin. Jos mun päättelykyky ei ole ihan pöljää, niin näkisin, että jotain mätää tässä on. Ikääntyminen; syöpiä ilmenee nyt aika tavalla meillä keski-ikäisillä ja nuoremmillakin, eikä se johdu siitä, että me oltais 1950-luvulla kuoltu vanhuuteen. Elintavat toki voi olla… vaikka en tarkalleen tiedä mitä sillä tarkoitetaan, kun ottaa huomioon, että tupakointi ja alkoholin käyttö on vaan vähentyneet koko ajan. Liikuntaa on varmaan vähemmän - vai onko? Nuoriso ja lapset liikkuu selkeesti vähemmän kuin 1980-luvun vastaavat, mutta entä yleisesti? Ruoka on toki prosessoidumpaa, eikä varmaan kovin moni tee kaikkea ruokaa alusta loppuun itse joka päivä. Mitähän muuta se voisi olla? Ympäristö … käsittääkseni liikenteen päästöt on suorastaan toiselta planeetalta verrattuna menneeseen ja tehtaiden päästöjä on suitsittu jo kymmeniä vuosia. Diagnostiikka on toki ihan toista kuin ikinä ja se on hyvä! Mutta selittääkö se kaiken? Tarkoitan, että kuinka moni tuntee keski-ikäisiä syöpäsairaita, joiden sairautta ei mitenkään hoideta, koska ei ole mitään hätää ja kiirettä. Että kuolema vaanii vasta vanhuuden takia. Mun tuttavissa on ihan päinvastasia tilanteita. Eli diagnostiikasta huolimatta tässä keikkuu aika moni nuorehko ihminen just syövän takia kuoleman partaalla ja se olis näkynyt 50-luvullakin syöpäkuolemana.

Galleria Koppelo

Katotaas sitten tilastoja. Vuonna -53 miesten suurin syöpäkuolemien ikäryhmä oli 60-69-vuotiaat, jolloin heitä kuoli 1030. Vuonna -22 vastaava miesten ikäryhmä on 70-79-vuotiaat, jolloin heitä kuoli 2723. Naisilla vastaavat luvut on; vuonna -53 ikäryhmä 70-79-vuotiaat, joissa kuolleita 828 ja nyt -22 ikäryhmä 80-89-vuotiaat, joissa kuolleita 2451. Käännekohta miesten syöpäkuolemissa tapahtuu vuonna 1977, jolloin kuuskymppisten ryhmä ei ole enää suurin, vaan eniten kuolleita rupeaa olemaan seitsemänkymppisissä. Tähän saakka tätä voidaan selittää kyllä ikääntymisellä, mutta diagrammissa tapahtuu jotain kiinnostavaa 2000-luvulla.

Kiinnostava seikka on seitsemänkymppisten miesten syöpäkuolemissa. Siinä iässä saattaa olla muutenkin monisairas ja huonokuntoinen, mutta silti tämä käyrän nousu hämmentää. Vuonna 2000 syöpään kuolee 1902 miestä. Lukema on pyörinyt 1980-luvun alusta saakka lukujen 1632 ja 1925 välillä, siis sellaista kolmen sadan sisällä olevaa heittoa ja nyt vuonna 2022 kuolleiden määrä on 2723, eli seitsemän sadan välillä olevia lukuja viimeisen 20 vuoden aikana! Nyt ei verrata viime vuosisadan puoliväliä tähän päivään, vaan viimeisen kahdenkymmenen ja sitä edeltäneen kahdenkymmenen vuoden lukuja toisiinsa. Nousu on huima!

Etenkin hämmentää, kun virallisesti sanotaan, että vuosikymmenten takaiset tupakoinnit niittävät nyt miehiä. Tilastojen mukaan 1940-luvulla 76% miehistä tupakoi, 1960-luvulla 58%  ja 1970-luvulla 44% ja 1980-luvulla 34% ja 1990-luvulla 33% ja 2000-luvulla 27% ja 2010-luvulla 23% miehistä tupakoi. Ja vuonna 2015 enää vain 16% miehistä tupakoi. Siihen nähden esim syöpätilaston huima kuolleisuuslukujen nousu ällistyttää. 70-luvun tupakointi saattaa toki vaikuttaa nykysyöpiinkin (en tiedä). Tällä perusteella sota-aikojen tupakointi olisi nostanut keuhkosyövät hurjiin lukemiin viimeistään 90-luvulla, mutta sitä se ei ollut. Ehkä on kyse jostain muusta syövästä? Kurkkaus keuhkosyöpätilastoon; korkeimmillaan miesten keuhkosyöpään sairastuminen on ollut vuonna 1977 ollen 2090 sairastunutta (sota-aikojen vaikutus varmaankin!) mutta siitä se on pompahdellen laskenut aina 2000-luvun alkuun asti ollen 1556. Sitten käyrä taas nousee ja tällä hetkellä ollaan suunnilleen 70-luvun alun tasolla lukemassa 1740. Tupakointi vähenee, tapaukset kasvaa? Mitä me hengitetään?

Miesten syövissä myös eturauhassyöpä taitaa olla aikamoisilla pistesijoilla. Niinpä onkin; vuonna 1953 siihen sairastui 204 miestä ja vuonna 1990 huimat 1380 miestä ja vuonna 2022 jopa 5514 miestä! Tämä kertoo varmasti ensisijaisesti syöpätutkimusten etenemisestä, mutta määrä on silti kaikkeen nähden huikea. Mieheni kuuluu tuohon vuoden -22 ryhmään. Hän kertoo pyytäneensä lääkärikäynneillä monen vuoden ajan lähetettä verikokeeseen, jotta saisi PSA-tuloksia seurattua. Eturauhassyöpä on vahvasti perinnöllinen ja koska mieheni isä kuoli tähän syöpään, on riski aikamoinen. Tosi monta kertaa hänelle sanottiin, että ei niitä PSA-lukemia tarvitse mittailla. Lopulta hän meni ihan omalla kustannuksella verikokeisiin (taisi maksaa vähän yli 30€) ja sai tuloksen; PSA-arvo on koholla. Lääkäri ei vieläkään ollut kovin kiinnostunut ja sanoi, että ootellaan puoli vuotta ja katotaan uusi verikoe sitten. Lukema oli edelleen noussut. Lopulta kaikenlaisten hidasteiden jälkeen hän pääsi syöpäleikkaukseen ja se oli kirjaimellisesti yhdennellätoista hetkellä.  Patologi tutkii aina leikatun syöpäkasvaimen ja siitä näkyi, että syöpä oli juuri levinnyt eturauhasen ulkopuolelle, mutta oli kuin ihmeen kaupalla leikkausalueen sisällä kuitenkin. Kaikki meni hyvin ja hän selvisi! Tsemppaan kaikkia miehiä olemaan valppaana veriarvojensa kanssa, sillä pelkkiin oireisiin luottaminen ei ole 100% varmaa.

Missä -sti ja -ta?!

 

Tää on niin hullua tää nykykieli! En oikeen tiä, että johtuuko se siitä, että ei yksinkertaisesti osata, vai siitä että ei vaan välitetä?

”Tuu nopee!”

”Pitäskö tilaa?”

Tuo kuulostaa yksinkertasesti laiskan ihmisen kieleltä, ’kun ei oikeen jaksais miettiä sanojen päätteitä’. Kuitenkin kielioppi on tärkeää. Mun mielestä voi ihan vallan mainiosti puhua murteella tai yleiskielellä, mutta en oikein tiedä miksi tätä nykykieltä vois kutsua? Ei se ainakaan murretta ole. Ennemmin tulee mieleen, että se on huonosti suomea oppineiden kieltä, joka ei tarkoita mitään tai pahimmillaan muuttaa asian merkityksen verrattuna siihen, että puhuisi kieliopillisesti oikein. Ja että se on sitten levinnyt nuorisolaisten kieleksi yleisestikin. Ja antakaa mä arvaan; muutaman vuoden päästä kielitoimisto lausuu, että ’kun tämä on nyt ollut laajalti käytössä näinkin pitkään, niin tämä hyväksytään vaihtoehtoiseksi muodoksi puhua.’ Näinhän se usein menee ja siinä kohassa mää aina revin pelihousuni ja karjun, että eiii, ette te voi antaa periksi tämmöselle!!!

Jos joku sanois mulle, että ’pitäiskö tilaa?’ Niin mä jäisin odottaan lauseen loppua ja voisin vaikka alkaa arvuutella että mitä ’pitäskö’ - siis tilaa laajentaa? Vai tilaa vuokrata? Mitä pitäs…?! Ja sitten kun näihin aina sanotaan, että ’kieli muuttuu’, niin joo, toki muuttuu, eikä me puhuta enää 1600-luvun tavalla. Se muuttuu niin paljon, että tuskin ymmärrettäis kaikkea satojen vuosien takaisesta puheesta. Mutta jos sanat ja käsitteet muuttuu ajan mittaan, koska tulee uusia keksintöjä ja systeemejä, niin se on aivan eri asia kuin se, että kielen rakenne heitetään roskiin. Ja esim se voi tuntua ylivoimaselta, että substantiiveilla on meidän kielessä noin 140 taivutusmuotoa, mutta niillä on kaikella kyllä oma merkityksensä ja ne osaa luonnostaan, jos oppii kielen perustan. Se kertoo kielen monimuotoisuudesta! Mutta jos perusasiat on kateissa, niin se ei ole monimuotoisuutta.

Näin miehen seisovan pysäkillä.

Näin mies seisoo pysäkillä.

Kaksi lausetta, joissa on eri päätteet ja asia muuttuu heti ihan toiseksi. Huonosti suomen kieltä osaava voi sanoa alemman lauseen, tarkoittaen kuitenkin ylempää. Mutta kuka meistä on ajatuksenlukija? Mulle on ainakin todella vaikea ymmärtää lauseen sisältöä, jos päätteet on vinksin vonksin. Se voi johtua mun aivoista, joissa on hiukan tarkkaamattomuuden vikaa, tai sitten siitä, että mä vaan juutun johonkin kohtaan, joka ei mene oikein ja olen jumissa ja koko ajatus sekoaa sillä siunaaman minuutilla. Varsinaisesti en siis tajua miksi täällä aletaan huvikseen sekoilla ja puhua kuinka sattuu. Vai onks suomalaiset niin empaattisia, että aletaan matkia huonosti suomea puhuvia, jotta ne ei tuntisi oloaan latistuneeks? Enpä jotenki yllättyis kyllä siitäkää.

Ja ai nii. Se on muuten enpä eikä empä. (Pätee myös vaikkapa sanoihin kumpa, ompa jne.) Sana voi puheessa kuulostaa siltä, että se kirjotetaan ämmällä, mutta oikeesti siinä on tavallinen sana kuten ’en’ tai ’kun’ tai ’on’ ja pääte -pä tai pa. Helppoa! Hittoon ne ämmät sieltä seasta pyörimästä.

Mä nimitän itseäni leikillisesti kotihvalla kielinatsiksi, kun hysterisoidun aina kaikista korvaan särähtävistä kielijutuista. Ja ennen kaikkea hysterisoidun, jos joku ei-pohjalainen yrittää puhua Etelä-Pohjanmaan murretta. Voi apua, se riipii selkärangassa asti, niin ku porsliinilautasen ja lasipöydän välissä olis hiekanjyviä. Älkää yrittäkö, pliis. Se ei kumminkaa mee oikein ja se kuulostaa aivan järkyttävän hirveeltä. Tuhat kertaa pahemmalta ku ”tuu nopee”!

Jähmettynyt odotus

 

Kuulumisia pitkästä aikaa. Ensinnäkin oon kolmena viime yönä nukahtanut vasta joskus kolmen-neljän välillä. Onneksi ei tarvii herätä viideltä, eikä ylipäätään nyt ole aikatauluja, jotka pakottais heräämään aikasin. Valvominen ei käsittääkseni johdu stressistä, vaan siitä, että alan ennen nukahtamista vaikka ihan pikkuisen miettiä jotain kivaa asiaa ja sitten aivot lähtee laukalle ja olen muutamassa tunnissa kehittänyt pääni sisällä uuden universumin tai jotain. Pitäis tajuta ja osata olla myös aivot suljettuna, kun sulkee valot.

Eläkeyhtiön päätöstä kuntoutustuesta odotan edelleen ja se johtaa siihen, että myös Kela odottaa ja siten myös liiton kassa odottaa. En jaksa enää soitella ja valittaa tai ilmaista tunteitani heille, että vähän kohtuuttomalta nyt tuntuu perkele! Mä luulen, että ratkaisu eläkeyhtiössä tapahtuu nyt tällä viikolla. Ja Kelassa viimeistään ens viikolla. Jos ne on kielteisiä, niin sitten liiton kassa jatkaa ansiosidonnaisen maksua niin kuin mitään ei olis tapahtunu, ne kurjat. Oon viimeksi saanu rahaa seitsemän viikkoa sitten. Sen oon nyt ainakin päättäny, että sainpa rahaa miten vähän hyvänsä, tulen jatkossa laittamaan sivuun pieniä määriä pahan päivän varalle joka kuukausi. Ihmisellä on pakko olla jotain puskurivaraa.

Teille kaikille, jotka ette ole velloneet työttömyyden ja toimeentulotuen ja muun sellaisen harmaan meren aallokossa ikinä, haluaisin kertoa, että tämä on se yksi iso syy, miksi tosi heikossa asemassa oleva työtön ei uskalla ottaa pieniä työpätkiä vastaan. Eli pieni positiivinen muutos raha-asioissa hetkellisesti saattaa suistaa sen normielämän ihan raiteiltaan, virastot pompottelee sua ja vaatii selvityksiä ja katsoo jostain kaaviosta, saatana, että nyt kun toi ansaitsi tässä kuussa kahdelta viikolta palkkaa, niin se ei saa seuraavaan x kuukauteen rahaa meiltä yhtään. Ja muistuttaisin vielä, että tälläset köyhimpien palkat ei ole mitään tonneja, vaan yleensä niitä surkeista surkeimpia. Ole siinä sitten leuka pystyssä, kun mistään tietämätön kansanosa huutaa, että mene oikeisiin töihin luuseri. Mä niin ymmärrän ja mä niin tiedän.

Mä muistan edelleen kirkkaasti sen elokuisen päivän vuonna 1997, kun olin kesällä eronnut silloisesta avopuolisosta lähes parin vuoden on-off-vellomisen päätteeksi ja olin ollut heti eron jälkeen kuukauden töissä eräässä ihanassa paikassa. Vaikka jäin yksinhuoltajaksi taas, niin aurinko paistoi ja näin värit kukissa jälleen ja kuulin lintujen laulun - pitkähkön harmaan elämänjakson jälkeen. Sitten menin sossuun, jossa jouduin käymään siksi, että sain heiltä hiukan apua elämiseen. Mulla oli hyvin vähän menoja, mutta sähkölaskun verran sieltä sain apua aina ja se riitti. Mutta tuon kuukauden työn jälkeen sossutantta sanoi mulle hyvin syyttävästi, että sähän olet juuri ollut töissä ja sulla on palkkaa! Sä et saa täältä mitään! Tule seuraavan kerran joskus joulukuussa vasta!! Ja me elettiin siis elokuuta. Se mun palkka oli euroissa jotain nippa nappa tonnin luokkaa. Mä en suutu helposti, mutta voin kertoo, että jos loukkaannun joskus, en unohda sitä koskaan. Voin kyllä antaa anteeksi ajan kanssa, mutta en unohda. Suutuin tuossa tilanteessa niin, että päätin siltä seisomalta, että pitäkää saatana tunkkinne, mä en teidän roposia tarvitse! Ennemmin vaikka dyykkaan ja kerjään. Sen jälkeen jouduin kahtena kesänä opiskelujen lomassa vielä turvautumaan sossuun, mutta siitäkin on jo 20 vuotta. Aika ahtaalla saan olla, jotta sinne päin katonkaan.

Tänään mä aion piilottaa pari kiloa tulppaaninsipuleita pitkin pihoja. Aion jopa hiippailla naapurinkin pihaan ja kätkeä heidän kukkatarhaansa muutamia sipuleita, jotta heillä on jotain kivaa katseltavaa keväällä, jos tuossa vielä asuvat. Meidän naapurit on reilusti yli 80-vuotiaita ja asuvat isoa vanhaa taloa kaksin. Avustajaa eivät saaneet ja minä en pysty tekemään muuta kuin viemään vähän tulppaaneja näköpiiriin kevään varalle. Kai sekin on jotain.

Mua piristi hirveesti lapsuudenkodissa käyminen viime viikolla. Jaksoin jopa tehdä pienen kävelylenkin revontulten toivossa. Se taisi olla toinen kerta, kun jaksoin lähteä mun vakikävelylle syövän jälkeen. Moni on sanonut, että se vie ainakin vuoden, kun sä toivut syöpäleikkauksesta ja hoidoista ja kaikesta shokista. Joskus ehkä kaksikin. Etkä ole kenties ikinä entiselläsi kuitenkaan. Mä oon joka päivä hiton kiitollinen, että saan elää! ❤️ Vaikka tukka on lyhyt ja silkkinen ja ohuempi kuin ennen, vaikka niveliin sattuu, vaikka huimaa helposti jos teen jotain fyysistä, vaikka se hemmetin syövän varjo kurkkii selän takana ja on yhtä jos toista oirettakin. Silti sanon, että tämä vuosi on ollu hyvin ihana! Viime vuosi oli paskin ikinä, mutta tämä vuosi on ollu hyvin paljo keskimääräistä ihanampi.

Tällä viikolla tulee 8 vuotta isän kuolemasta. Mun henkinen vointi romahti syöpädiagnoosin myötä ja olin vielä keväällä itkuinen aika usein. Jopa vanhempien kuolema tuli yhtäkkiä ihan hirveen kipeäksi asiaksi taas, mutta nyt huomaan, että pystyn ajattelemaan heitä jälleen ilman huutoitkua. Pystyn jopa puhumaan heistä taas itkemättä. Se työpsykologilla juttelu viimeks auttoi yllättävällä tavalla. Musta tuntuu, että hän tarjos mulle syitä esim muistin risaisuuteen ja jotenkin hennolla tavalla muisti on ollu sen jälkeen ehkä parempi. Saattaa johtua siitä, että tajusin, että muistiin vaikuttaa stressi ja sitä oikeastaan pakkaantui loppukesän kohdalle monesta syystä. Oli terveydellistä ja taloudellista huolta ja kun oikein tarkasti mietin, niin kyllä ne asiat oli sellaisia, että terveemmälläkin muisti saattaa ottaa itseensä moisesta.

Lakeuksilla tapasin myös muutamia sukulaisia ja ystäviä. Ne tapaamiset oli hyviä, keskustelut oli mukavia - paljon  ahaa-elämyksiä, paljon naurua, paljon hauskaa päivittelyä. Mutta jatkan siitä aiheesta ehkä toisella kertaa. Me myös kipattiin siskon kanssa yksi äitin kotiviinipullo vuosikertaa 1999! Voi äiti, en tiedä aavistitko koskaan, että kun teet kellarin täyteen kotiviiniä, niin niitä pulloja jää vielä paljon sinun jälkeesikin ja me juomme niitä vielä kauan ja hyvällä mielellä!

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 9

 

Akvarelleja Laikussa

Täytyy sanoa, että en ole koskaan edes lähellekään hokannut, että akvarellityöt voi olla näin hienoja! Tämä on kansainvälisen akvarellitaiteen näyttely, joka loppui ikävä kyllä jo elokuun lopulla. Virallisesti näyttelyn nimi on XXVII ECWS 2024 Tampere ja näyttely oli Laikussa, eli Tampereen vanhalla kirjastotalolla. Tekijöiden nimiä en yritäkään investigeerata, mutta haluan silti näyttää edes vähän kuvia tuosta näyttelystä. Lempparini näistä teoksista on ehdottomasti tuo teräskattilapino! Seisoin sen äärellä aika kauan huuli ihan wau-asennossa.

Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 7/13

Mäntän kuvataideviikot 2024. 

Tässä teoksessa on käytetty vanhoja auringonvarjojen kankaita! Näin kiehtovia kuvakulmia teoksen eri puolilla kävellessä. Miten jännittävällä tavalla ihan arkisia materiaaleja voikaan käyttää uudelleen. Minusta nämä ovat kuin värikkäitä liito-oravia!

Sara Bjarland: Suspended matter (shades)

Sara Bjarland

Sara Bjarland

Sara Bjarland

Sara Bjarland

Sara Bjarland

Sara Bjarland

Hyper eli Hemmetin…

…eläviä ja hienoja ihmisnukkeja! Kävin katsomassa Hyperin Tampereen Taidemuseossa muutama viikko sitten. Ideana näyttelyssä oli esitellä eri aikojen realistisen oloisia ihmisnukkeja. Vanhimmat oli tietysti enemmän mallinukkemaisia, mutta kyllä nekin tuntuivat millä hetkellä hyvänsä liikahtavan henkiin. Yksi oli niin aidon oloinen puhuessaan puhelimeen, että katsoin sitä minuuttikaupalla, että tuo on kyllä varmasti oikea ihminen ja meitä huijataan! Sen huulet ja silmät liikkuivat ja se puhui. No, lopulta joku kanssaihmettelijä paljasti jujun heilauttamalla kädellä nuken kasvojen edestä ja silloin tajusin, että nuken sylissä olevan sanomalehden alla oli joku projektori, joka heijasti liikkuvaa kasvokuvaa hiekanvärisille eleettömille nukenkasvoille! Siitä ei ole kuvaa tässä, koska pelkkä valokuva ei olisi kertonut mitään. Toiseksi elävin oli sitten tuo seinään päin kääntynyt nainen ja sitten mummo vauvan kanssa. Tosi vaikuttava näyttely!