Kirjapinosta; Maire

 

Maire, Hänen Majesteettinsa palveluksessa. 

Maire-kirjan on kirjoittanut hänen poikansa Nazzareno Sifo, tuttavallisemmin Reno, äitinsä haastatteluiden ja muun lähdeaineiston perusteella.

Kirjassa ei pysähdytä jaarittelemaan Mairen varhaista elämää, eikä se puuduta myöskään tylsän pitkällisillä majesteettifaktoilla. Siinä pulahdetaan aika nopsasti Parikymppisen Mairen Englannin matkaan. Kirja on minusta Mairen näköinen, vaikken ihmistä tunnekaan; siinä tartutaan asiaan ja lehahdellaan iloisen reippaasti ja rennon savolaisesti tapahtumista toiseen.

Kyllä vaan, kirja tempaisi mukaansa, vaikkakin eri tavalla kuin edellinen lukukokemukseni Wivi. Mairesta välittyy tosi lämmin ja hyväntahtoinen, elämälle utelias ja raikas kuva. Jotenkin sellainen helposti lähestyttävä ja ystävällinen fiilis. Sellainen ihminen hän taitaa olla. Tuntuu, että hän pääsee kokemaan uskomattomia seikkailuja noin vain, mutta ehkä taika onkin siinä, että Maire ei jää uhriutumaan paikoilleen, vaan liitää jo eteenpäin kun muut jumittavat!

Kirjassa ei retostella Majesteetillisia juoruja tai kerrota hovisalaisuuksia, ja miksi pitäisikään, sillä Mairen asenne on uskollisuus ja kunnioitus. Varmasti hän on kuullut ja nähnyt paljon kaikenlaista Buckinghamin palatsissa, Windsorin linnassa ja Balmoralissakin, mutta hienotunteisesti hän kertoo enimmäkseen asioita, joita hänelle itselleen on palatsin palveluskunnassa tapahtunut noina 1960-luvun alkuvuosina.

Tietysti Maire ei enää yli 90-vuotiaana voi muistaa kaikkia keskusteluja sanatarkasti, mutta kaikki kirjan keskustelut on kirjoitettu uskottavasti ja luulen, että juuri siihen henkeen ne on aikoinaan käytykin.

Oli myös mukava lukea lyhyt kooste siitä ’mitä sitten tapahtui’, eli mihin Mairen elämä vei noiden kuninkaallisten piirien jälkeen. Koin valitettavasti myös suomalaisuudestani myötähäpeän hetkiä, kun luin miten Kuningattaren vierailu sujui Jyväskylässä 70-luvulla. Hemmetti mikä mörrimöykkyjen maa tämä välillä onkaan.

Tämä oli hyväntuulen ja matalan kynnyksen lukuelämys! Huis vaan turha pönötys, kunhan osaa olla fiksu ja on avoin seikkailuille. Vahva suositus!

ArtFlash

Lauantaina 23.5. Lielahden kartanolla on ArtFlash-tapahtuma! Ovet avataan klo 12 ja paikalla voi hengailla aina klo 20 saakka.

Se tarkoittaa avoimia ovia pitempään kuin tavallisesti, ohjelmaa ja esityksiä niin sisällä kuin ulkonakin, avoimia työhuoneita… tämä on samalla myös kesänavaus!

Ravintoloita Hiedanrannan alueella on nyt useita, jäätelökioskikin avautuu ja Cafe Kartano on tietysti auki koko ajan.

Ja tapahtuma on ilmainen!

Viherlandia on taivas!

 

Kävin Viherlandiassa! Viime käynnistä on hyvinkin reilut 40 vuotta, samperi sentään. Äitille se paikka oli varsinainen satumaa sekä taivas ja niin se on kyllä mullekin! Google mapsin ohjastamana ajettiin pitkin Jyväskylää ja minä kerroin miehelle mihin mistäkin risteyksestä pitää kääntyä. Sitten ohitustietä ylitettäessä hän alkoi väittää vastaan; että ”miten niin tänne?! Sehän on tien toisella puolella!” No ei todellakaan ole, aja nyt vaan! Sitten selvisi, että olin kuulemma aina jossain kohtaa Jyväskylän ohitustiellä muistanut mainita, että voi, Viherlandiaan pitää kyllä joskus päästä! Ja mies oli luullut, että sattumoisin välillä kohdalle osuva Tokmannin viherosasto on se Viherlandia. Voi hyvää päivää. Kyllähän se totuus paikasta hänellekin sitten selvisi. Uhkasin viedä hänet Tokmannin (olemattomalle) caravan-osastolle, kun hän hakee seuraavan kerran jotain kilkkeitä meidän asuntoautoon. Sittenpähän näkee mikä ero on Tokmannin hyllyllä ja erikoiskaupalla.

Ruusunnuppupelargonia.

Hän sietää jopa paahdetta, eli eteläikkuna on hänen paikkansa! Säännöllinen kastelu ja lannoitus kasvukaudella, mutta kastelujen välissä pintamullan annetaan kuivahtaa. Hän on vanhanaikainen ja sitkeä ikäneito.

Pesäraunioinen.

Hänen pesäpaikkansa on länsi- tai itäikkuna, sillä hän pitää hajavalosta tai varjoisesta paikasta. Viihtyy myös keskellä huonetta! Saniaisten tapaan hän pitää kosteudesta, eli mullan pitäisi jatkuvasti olla kosteaa. Hän rakastaa myös sumuttelua, mutta lannoitusta hän ei juurikaan vaadi.

Kivikukka.

Tottelee myös nimeä ’elävä kivi’. Hän on ovela; välttää syödyksi tulemisen naamioitumalla kiveksi! Vähäinen kastelu aluslautaselle. Luonnossa autiomaassa saattaa aamukaste olla ainut kosteudenlähde. Lepokaudella kastelu lopetetaan ja silloin 10 asteen lämpö riittää. Pitää runsaasta valosta!

Aaltomaija.

Hän on luonnostaan aluskasvi, joten ei paahdetta hänelle. Hän viihtyy oikein hyvin varjossa tai puolivarjossa. Kastele säännöllisesti, mutta anna pintamullan kuivahtaa välillä. Sumuttelu on hänelle mannaa.

Tillandsia.

Hänpä se vasta veikeä on; ei tarvitse multaa lainkaan, vaan elää missä milloinkin retkottaen. Oikea kasvimaailman laiskiainen puun oksalla. Hänelle riittää joskus ja jouluna vähän sumuttelua.  Hän saa ilmasta kaiken tarvitsemansa, eikä käytä juuriaan muuhun kuin kiinnittymiseen. Linné on nimennyt hänet ruotsalaissyntyisen, mutta myös suomalaisen lääkärin ja kasvitieteilijä Elias Til-Landzin (1640-1693) mukaan. Elias muuten suoritti Suomen ensimmäisen ruuminnavauksen. Huh heijaa, enpä olisi halunnut olla näkemässä. Enkä kai ollutkaan?

Santran ja suvun jäljillä Hirvenlahdessa

 

Viikonloppuna ajeltiin Werlasta kohti Jyväskylää, mutkitellen pikkuteitä kuin kevätpörriäinen. Jäätiin yöksi Mikkelintieltä eroavan pikkutien varteen, pienen järven rantaan. Siinä iltaa istuessa ja google mapsia zoomaillessa tuli mieleen, että onkohan eräs Tukholman sukulainen (hän taitaa olla äitin pikkuserkku) mökillään sattumoisin juuri nyt! Pistin hänelle viestiä ja hän soitti, että mökillähän hän on. Hyvänen aika, me ei olla koskaan tavattu ja nyt yhtäkkiä ollaan ihan samoissa maisemissa yhtä aikaa. Joten sille mökille sovittiin vierailu seuraavaksi aamupäiväksi. Miten idyllinen se paikka olikaan! Juuri sellaista maaseutua kuin 70-luvulla vielä näki joka puolella. Siellä on isoäitini äiti Santra vieraillut paljon pikkusiskonsa Ainon luona. Santra tuli metsäpolkuja kutimet käsissä ja perille saavuttuaan kaivoi nuuskarasian esille. Ja sitten alkoi kalkatus ja jaarittelu sisarusten kesken. Pääsisipä sitä näkemään ja kuulemaan!

Mökiltä eteenpäin huristellessa halusin nähdä Pärnämäen, jossa Santra oli asunut useaan kertaan. Rippikoululaisena Hakoselän talossa ja myöhemmin Rieponmäen talossa, josta hän muutti 19-vuotiaana Kotkaan. Joten Pärnämäen huipulla sanoin miehelle, että stoppaa tähän, mä käyn kysymässä tuosta talosta! Tepastelin vanhan talon ovelle, pääsin sisään, sain hyvin ystävällistä kohtelua ja emäntä jopa kaivoi tuvan kaapista jonkun paikallishistoriikin, jossa Santra mainittiin!! Olin ihan pähkinöinä! ”Erikoisia naisihmisiä oli kylällä - Santra ja - -. Edellinen kulki hieromassa kylän emäntäihmisiä…” Waude! Siellä Kotkassa Santra näet meni naimisiin ja muutti sitten nuorikkona Viipuriin, jossa asui noin 20 vuotta. Kesällä 1921 Santran perhe muutti takaisin Joutsaan. Hänen miehensä kuoli Pärnämäessä 1920-luvulla, mutta Santra elätti itsensä kylistä toiseen tepastellen ja emäntiä hieroen. Taidankin pitää Santrasta paljon!

Pärnämäestä poispäin kaasutellessa seuraava kohde oli Hevosniemi. Se on Santran tyttären Ailin kotipakka, jossa minäkin lapsena vierailin muutamaan kertaan. Mamman sisko Aili oli ihastuttavin mummo, jonka tiedän! Iloinen, positiivinen, reipas ja hauska. En ollut käynyt Hevosniemessä 40 vuoteen, joten maisema oli ainakin sikäli muuttunut, että tie oli pienempi kuin muistinkaan. Mutta tuttu talohan sieltä lopuksi tupsahti vastaan! Pihasta oli juuri auto lähdössä kun me ajoimme paikalle, joten nopeasti selvittämään asiaa! Ailin kuoleman (1988) jälkeen yhteys sukulaisiin oli hiipunut ja katkennut sitten kokonaan. Talossa ei asunut enää sukulaisia, mutta onneksi naapurimökin omisti edelleen pikkuserkku! Ystävällinen uusi omistaja päästi minut kurkkaamaan Ailin taloa sisältä ja huonejako olikin yhä sama, leivinuuni oli yhä paikoillaan ja yläkerran portaat yhtä jyrkkinä ja kapeina kuten ennenkin. Aili asui vanhana siellä yläkerrassa Ailin pojan perheen asuessa alhaalla, joten niitäkin portaita olen kulkenut lapsena ylös alas. Tämä ystävällinen uusi omistaja soitti sitten pikkuserkulleni ja nyt minulla on yhteys heihin kaikkiin! Aivan mieletöntä! Uusi omistaja sanoi, että he olivat juuri lähdössä kauppaan, mutta jotain unohtui ja tulivat takaisin. Jos he eivät olisi tulleet, niin enpä olisi saanut vieläkään yhteyttä pikkuserkkuihin! Aika ihmeellinen juttu tämäkin. Vähältä piti, taas kerran!

Ja tässä Santra seisoo mökkinsä pihassa. Kuulin, ettei tuota mökkiä enää ole olemassa, vaan tilalle on rakennettu uusi. Harmi, mutta sehän se nyt olikin odotettavissa. Ihan viimeiset vuotensa Santra asui tyttärensä Ailin luona Hevosniemessä. Vielä viimeisenä elinpäivänään hän kulki kylällä hieromassa ja kuppaamassa, tuli sitten illalla kotiin, saunoi ja kävi levolle. Siitä hän ei enää herännyt ja tytär pesi hänet viimeisen kerran siinä tuvan lattialla arvatenkin aika raskain mielin. Jos Santra olisi elänyt vielä muutaman viikon, hän olisi ehtinyt täyttää 80 vuotta. Oli aika suurien tunteiden kierros täällä Joutsan kylissä! Pääsin lähemmäs Santraa kuin ikinä ennen, sillä Ailin kanssa hänestä ei koskaan ollut puhetta. No, Santra oli kuollut jo 50-luvulla, eli olihan siitä jo aikaakin minun vierailujeni aikaan 80-luvulla. Miten paljon kyseltävää keksisinkään jos tapaisin Ailin nyt! Miksi elämä kulkee tällä tavalla nurinkurisesti, että silloin kun olisi mahdollisuus, ei älyä kysyä ja kun älyäisi kysyä, niin ei enää ole mahdollisuutta. Tämä Joutsan seikkailu oli kuitenkin hyvin merkityksellinen ja ihana! Santra Santra, siinähän sinä oletkin, paljon lähempänä kuin koskaan ennen.

Museossa Jyväskylässä

 

Viikonloppuna Jyväskylässä kurkkasin Keski-Suomen museoon nopsasti. Varsinaisesti en jaksa enää nykyään kovin antaumuksella näitä perusmuseoita kiertää, enemmän kiinnostaa erikoistuneet museot, kotimuseot, taidemuseot ja talonpoikaismuseot. Mutta ainahan kurkata voi!

Tuo olis ollu ehkä mun aikaa hattuineen ja kampauksineen, kauniine pukuineen ja koruineen. Materiaalit oli vielä aitoja; kuka muka edes nykyään muistaa, että tylli voi olla muutakin kuin tekokuitua? Että silkkipitsi, pellavapitsi tai puuvillapitsi oli niitä joista saattoi valita?

Ameriikanarkun melkein kerran sain omakseni, mutta en kuitenkaan. Se olisi hirveän ihana kotona! Pistäisin sinne kaikkea söpöä, kuten hansikkaita, kuviollisia sukkahousuja (joita kyllä riittää!), huiveja ja vaikka mitä!

Nämä vanhat peruskeittiöt on jotenkin kiehtovia. Uudet keittiöt ei ole, mikä siinäkin on? Ehkä materiaalit ja mittasuhteet? Värimaailmakin varmaan. Yhteen aikaan meinasin teettää lapsuudenkotiin kuivauskaapin vanhan mallin mukaan, mutta puuseppä teki oharit. Projekti on siis jäissä, muttei haudattu.

Jaahas, herrat on sitten lähteneet ajelulle? Ihanasti läiskästy tuo kuva tonne portaikkoon! Nykytekniikasta on sentään välillä jotain iloakin. Museot käyttää nykyään aika kivasti tekniikkaa näyttelyissään, se täytyy sanoa. Kiva tää museo oli, kantsii mennä! Itellä oli vähän vaan kiirus.

Werlan tehdasmuseo

Werla, puuhiomo ja pahvitehdasmuseo, maailmanperintökohde.

Tehdasmuseo on avoinna 2.5. - 21.6. ti-su klo 11-16,

22.6. - 15.8. joka päivä klo 10-18,

16.8. - 30.9. klo ti-su klo 11-16.

Pääsylippu opastetulle tunnin mittaiselle kierrokselle museoon 17€.

Museoon voi tutustua siis ainoastaan opastetulla kierroksella, joka on tosi antoisa kyllä.

Opastukset lähtevät pytingin sivuovelta (joka on siis melkein sama kuin Werlan pääoven luota, molemmista pääsee mukaan) tasatunnein.

Kierros ei ole esteetön, mutta liikuntarajoitteinen voi tutustua museoon osittain.

Werla toimi vuosina 1872-1964, jolloin sen laitteet ja rakennukset jätettiin niille sijoilleen. Monet muiden tehtaiden koneet on yleensä myyty tai romutettu; miettikää mikä määrä rautaa Tampereenkin lukuisista tehtaista on vipattu menemään!

Werlassa oli paljon töissä myös naisia, mutta lapsityövoimaa ei käytetty.

Arkkitehti suunnitteli juuri ennen Werlan tehdasrakennuksia Viipurin tuomiokirkon - vaikutteita!

Ensimmäinen työ nuorille naisille oli yleensä kuivaamo, jossa lankkuja pitkin kuljettiin seitsemässä kerroksessa aika haastavasti, mutta työ ei vaatinut sen kummempaa osaamista.

Pahviarkit ripustettiin ’pirunikeniin’ ja oli varottava, ettei arkki tippunut alas kuumien putkien päälle. Varovaisuudesta huolimatta joitakin tulipaloja syttyi.

Werlan pahvia sanottiin käsipahviksi, koska sen työvaiheet tehtiin vanhoilla koneilla ja pääosin käsin.

Tehtaan alkupäässä oli kylmä, jopa lattiat jäässä talvisin, mutta kuivaamossa oli 70 astetta lämmintä. Lajitteluosastolla taisi olla suht normaalit olosuhteet.

Werlan Maria on käsite. Hän oli nainen, joka työskenteli lajittelussa 50 vuotta. Hän aloitti vakituiset työt tehtaalla  1887 ja eläkkeelle hän jäi 1936, ollessaan 77-vuotias. Hän osasi lajitella pahvin näppituntumalla, mutta puntaria oli silti käytettävä. Marian jalanjäljet näkyvät lattiassa edelleen. Hänestä voi lukea enemmän täältä.

Tehdassalin nurkassa on konttori, josta mestari voi valvoa monia työvaiheita. Viimeinen työpäivä on ollut lauvantai, 18. heinäkuuta 1964.

Erään konttoripäällikön tarinan voi lukea täältä. Jännittäviä vaiheita esim siitä, miten hän oli Kymi Oy:n Bakun konttorin kirjanpitäjä ennen Werlaan tuloaan ja miten bolsevikit valtasivat Bakun konttorin maaliskuussa 1920. Hänen asuintalostaan voi muuten vuokrata huoneita! Täältä.

Koulutaulut, monenlaiset laatikot ja rasiat on valmistettu Werlan pahvista.

Tehtaan ja patruunan pytingin välissä sijaitsee puutarhassa hieno huvimaja.

Werlassa on tapahtumia, tehtaan ympäristössä kiertää historiapolku, ihan vieressä on esihistoriallinen kalliomaalaus, tehtaan pihassa on pieniä käsityöläisputiikkeja, saatavilla on majoitusta ja tietysti erilliset ravintola ja kahvila.

Patruunan puistossa kasvaa 1900-luvun alussa istutettuja puita; mantsurianjalopähkinä, okakuusia, kanadantuijia, puistolehmuksia, euroopanpähkinäpensas. Kukkaloisto alkaa keväällä sipulikukilla ja jatkuu perinneperennoilla.

Puistoon voi tulla ilman pääsylippua, samoin kuin huvimajaan, puoteihin, kahvilaan ja tietysti ravintolaankin. Myös kalliomaalauksen näkee tieltä aika hyvin.

Kahvilan tyylikäs look oli lopuksi vielä pakko kuvata!

Patruuna Kreidlin pytinki

 

Werlan puuhiomon ja pahvitehtaan patruunan Pytinki eli asuinrakennus ja konttori on hemmetin kaunis!

Museon liput ostetaan tuosta pytingistä, joten aloitetaan kierros sieltä.

Werla, (nykyisin Verla) sijaitsee noin 30km Kouvolasta pohjoiseen.

Itävaltalainen paperimestari Gottlieb Kreidl oli Werlan patruuna 1882-1908.

Ja hänelle tämä pytinki pykättiin 1885.

Nykyään pytingissä on museokauppa…

…sekä lipunostopiste.

Mutta myös silmänruokaa, jos pitää vanhoista taloista!

Näissä tiloissa oli patruunan konttori.

Josta hän valvoi rautaisella otteella kaikkea.

Ja jälleen yksi silmiähivelevä kakluuni tuli vastaan!

Katsokaa tapetteja, mattoja, huonekaluja, yksityiskohtia…!

Konttorista kurkkaan ravintolan puolelle ja se vasta kaunis ravintola onkin!

Vanhan ajan huonekuusi, Araucaria, kuinkas muuten.

Miten rauhallinen tunnelma muodostuukin pehmeistä linjoista ja vaisusta valon heijastuksesta.

Tuolit, hitto ne vanhan ajan hienot tuolit!

Ja kun portaistakin tehdään kauniit maalaamalla niihin matto…!

Kattoa ei pidä unohtaa, se on tärkeä osa huonetta.

Ja sitten ravintolahuoneet; mikä lämpö, pehmeys, rauhallisuus, harmonia.

Ja kaiken keskellä pieni tunnelmavalo, sekä viherkasvi!

Täällä syödessä voisi kuvitella olevansa vieraisilla aatelisen isotädin luona.

Viihtyisin kyllä jokaisessa huoneessa!

Hauska katsoa huoneita, joiden kauneus vain jatkuu ja jatkuu!

Jotakin tällaista haluaisin myös meidän kartanolle, koska puitteet sellaiselle on valmiina!

Patruunan kuistilta näkee tehtaalle, koskelle, työmiesten pytinkeihin…

Ja tältä täällä näytti silloin joskus.

Jos minä asuisin tässä pytingissä, joisin aamucappuccinoni kuistilla hellepäivien aamuina.

Jouluisin ripustaisin ikkunoille valoköynnöksiä.

Tämän kaiken pytinkihuuman jälkeen talon edestä lähtee opastuskierros itse tehtaalle kerran tunnissa!