Rusakko asuu pihassa, enkä minä saa mitään tehdyksi

 

Elokuun aurinkoisen kasteisia aamuja. Jaksan nousta jopa aikaisin, jos uni ei enää aamulla tule. Kaikki tapahtuu hyvin verkkaisesti, aamutoimet, aamukahvi, päivän miettiminen. Jollain tavalla päivän suunnitelmat vielä kipunan verran innostavat edellisiltana, mutta kun aamulla olisi aika käydä toimeen, kaikki lässähtää. Aloitekyky on aika lailla nollassa. Saan ehkä päivän aikana laitettua pyykit koneeseen tai purettua tiskit koneesta, kirjoitettua sähköpostin, joka on roikkunut to do -listalla kuukausia, mutta sitten päivän suoritukset onkin täytetty. Mitä vittua minä sitten oikein teen? Kökötän sohvalla. Ehkä selaan televisiota, nettiä, kirjaa ja jotenkin aika on äkkiä rynnännyt kuusi tuntia eteenpäin. Tiedostan kyllä, että paljon pitäisi tehdä, mutta en jaksa välittää.

Unohdan yhä asioita. Selasin yhtenä päivänä puhelimen osoitekirjaa ja löysin syöpätukihenkilöni! Olin totaalisesti unohtanut hänen olemassaolonsa. Miten niin voi käydä? En ymmärrä! Siitä on jo yli vuosi, kun olemme viestitelleet viimeksi. Lopulta soitin hänelle ja me puhuimme yli tunnin. Päätimme sopia tapaamisen lähiviikoille, sillä emme ole koskaan tavanneet aikaisemmin. Puhuimme sytoaivoista. Se on käsite, joka tarkoittaa sytostaattien läpikäymän henkilön aivotoiminnan muutoksia; esim muistin heikkenemistä, monimutkaisten asioiden hahmottamisen vaikeutta, ajallisen perspektiivin hahmottamisen vaikeutta ja fyysisen hahmotuksen vaikeutta. Se voi olla vallalla kuukausia, vuosia tai loppuelämän. Silti meihin suhtaudutaan työntekijöinä, harrastajina, sukulaisina, naapureina tai ystävinä kuin olisimme käyneet vain jossain saatanan lonkkaleikkauksessa. Tehty, toivuttu, poissa listalta! Ja sitähän syöpähoitojen läpikäyneen elämä ei suinkaan ole. Mikään ei ole poissa listalta! Elämä on uudenlainen; rujompi ja kummallisempi, johon oppiminen voi viedä loppuelämän. Siksi syöpätukihenkilö on hyvä olemassa, sillä hän ei oleta mitään typerää. Niin kuin että mikä sua nyt muka vielä vaivaa? Hoidot on ohi, ota itseäsi niskasta kiinni!

Iltaisin summaan, että päivä meni ohitse pienillä teoilla. Hyvin pienillä. Ärsyttää oikein sellainen terveitten ihmisten reippaus! Usein käyn illalla poimimassa kaksi kourallista vadelmia tai punaherukoita tai mustaherukoita, jotta voimme syödä niitä vaniljakastikkeeseen hukutettuna. Usein törmään niinä hetkinä puutarhassa asuvaan rusakkoon. Me kunnioitamme toisiamme ja annamme toisillemme tilaa ja aikaa. Meistä on melkein tullut ystävät. Annoin hänelle ajat sitten anteeksi, kun hän oli alkukesästä käynyt syömässä muutamat juuri kukkimaan puhjenneet kukkani. Hän on ehkä myös antanut minulle anteeksi, kun verkotin hänen lempiherkkunsa karhunvatukan. Jotenkin syksy on rusakon aikaa. Lapsuudenkodin huudeilla suorastaan kuhisee rusakoita, etenkin syksyllä. Joskus mietin, että haluaisinko syntyä seuraavassa elämässä rusakoksi… onkohan olemassa joku universaali to do -lista? Siinä olisi kohta 6087.’ryhtyä rusakoksi’?

Kuddnäsin vintti ja ulkorakennukset

 

Pidän vinteistä! Kuddnäsin isossa avovintissä oli entisajan koululuokka, mutta päätykamari kiinnosti minua enemmän. Se oli Zacharias juniorin oma huone. Hän keksi satuja, joita hän myi äidilleen ja sai palkaksi nuppineulan. Niitä hän käytti hyönteiskokoelmaan, joka on edelleen nähtävillä. Myös hänen kirjoituspöytänsä ja kirjakaappinsa on esillä. Kirjakaapissa on muutamia lainakirjoja, sillä Zacharias senior oli perustamassa kaupunkiin lainakirjastoa.

Puutarhan perällä oleva huvimaja oli lukossa, mutta kun kurkistelin ikkunasta, huomasin, että se oli kalustettu ja katossa roikkui ’papukaija’.

Pihassa on myös leivintupa, jossa joskus oli tohtorinnan (Zachariaksen äidin) kangaspuut, joilla hän kutoi mattoja, liinoja, verhoja. Joitakin niistä on vielä olemassa museon sisätiloissa. Ikkunan edessä on täkkipuut, (4. kuva alhaalta) joissa saattoi ommella kätevästi peitteitä. Ovensuussa on saavillinen kynttilätikkuja, joita tarvittiin, kun valettiin pitkiä kynttilöitä. Sydänlangat sidottiin pareittain yhteen ja ripustettiin tikkuun. Vieri viereen mahtui 4-5 paria lankoja, joista tulee 8-10 kynttilää. Sulaan taliin moneen kertaan kastamalla saatiin vähitellen aikaan kynttilöitä.

Zacharias seniorin pyörätuoli oli esillä ulkorakennuksessa. Ja ruumisvaunut vajan nurkassa. Olisin toivonut kaiken olevan hieman paremmin hoidettua ja surinkin vähän näiden esineiden huonoa kuntoa.

Sakarin kotona Kuddnäsissä

 

Sakari Topeliuksen lapsuudenkoti Kuddnäs Uudessakaarlepyyssä oli ihan sattumalta kerran meidän reitin varrella. Zacharias (kuten nimi virallisesti kuului) syntyi täällä 1818 ja kuoli Sipoossa 1898. Hän oli kirjailija, toimittaja, yliopiston rehtori ja valtioneuvos. Hänen isänsä oli niin ikään Zacharias, ammatiltaan lääkäri ja kansanrunouden kerääjä ja äitinsä Catharina Sofia Calamnius, rikkaan kauppiaan tytär. Sakari juniorilla oli vain yksi sisar, joka eli aikuiseksi; kaksi muuta sisarusta olivat kuolleet pienenä.