Olkiluodon ydinvoimalan vierailukeskus

 

Enpäs tiennytkään, että ydinvoimalaan oikein toivotetaan turisteja tervetulleeksi. Tokihan tuo paikka on saanu niin paljo vastustusta ja negatiivisuutta aikojen saatossa, että parempi pykätäkin tämmöinen vierailukeskus ihmisten ihmeteltäväksi.

Arkkitehtuuriltaan se oli aivan passeli. Ilman negatiivisia fiboja tepastelin sisään, vaikka itsellänikin aikoinaan killui vaatteissa ’atomivoimaako? ei kiitos!’ -rintamerkkejä.

Siellä se könöttää. Ihan sinne paraatipaikalle ei sentään päästy.

Sisältä tämä oli ihan fiksun näköinen pytinki. Kaikenlaista interaktiivista ja osallistavaa toimintaakin löytyi.

Lähdettiin aikojen alusta. Minä, joka en ikinä ole jaksanut vissiin yhdenkään museon kaikkia plakaatteja lukea, mietin tässä kohtaa, että kuinkahan käy, jääkö puolet lukematta, vaikka päätin tänne mennessä, että nyt kerrankin luen huolellisesti kaiken.

Nonni. Enhän mä jaksanu. Yritin toki! Ja nyt tiedän, että se ydinvoimala toimii semmosilla uraanirakeilla. Ne kuumentaa veden, jonka höyryenergia pistää turbiinit pyörimään ja sitten saadaan sähköä - tai jotain sen suuntaista. Mä olin luullu ehkä, että täällä on joku hiihtoputkentapainen, johon ammutaan joku atomi ja se räjähtää tai mitä ikinä tekeekään ja sitten meillä on energiaa. Miten voi aikunen ihminen ollakin näin kuutamolla? No mutta se taitaa ollakin hiukkaskiihdytin. Pää menee solmuun.

Suomalaisten säteilyannos kertyy pääosin sisäilman radonista. Ja aika hyvä kakku myös terveydenhuollon tutkimuksista. Eri maissa eri kertymät.

Siinä koko hässäkkä. Onhan tääkin yks työpaikka työpaikkojen joukossa.

Nämä oli kiinnostavia! 1920-40 on uusinta uutta olleet mm hiustenkuivaaja, partakone, sähkövatkain, jukeboxi, astianpesukone ja loistevalot. Ei hemmetti, semmosen astianpesukoneen mä haluisin nähdä! Sieluni silmin näen Pelle Pelottoman tyylisen mekaanisen käden, joka harjaa jossain kaapissa astioita. Suomessa perustettiin sähkölampputehdas 1921, joka muutti nimensä Airamiksi 1938. (’Airam’ on toisin päin maria!) Ja eka sähköliesi meillä tehtiin 1936. Jestas! Äiten syntymävuonna siis. 90 vuotta sitten!

Vuosina 1960-70 keksintöjä oli kuulolaite, c-kasetti, taskulaskin, väri-TV. Millä kivikaudella mäkin oon oikeen syntyny, kun nyt jo hamaan menneisyyteen unohdetut jutut on ollu vasta uusia. Ja Otaniemessä tapahtui jännittävyyksiä; Suomen ensimmäinen ydinreaktori käynnistyi 1962! Voin kuvitella miten ne teryleenihousuiset tärkeän näköiset miehet pulisongeissaan ja kekkoslaseissaan on pönöttäneet asian takia.

Uutuuksia 1980-luvulla oli mm CD-levyt ja matkapuhelimet. Ensimmäiset mikroaaltouunit hankittiin koteihin. Muistan sen ekan mikroaaltouunikokemukseni; oltiin Nurmijärvellä kylässä erään opettajapariskunnan luona ja minä sain kaakaota joka mikrotettiin kuumaksi! Katoin mukia epäluuloisesti, että ei tohon voi koskea, sen täytyy olla vielä kuuma! Ja sittemmin samalla vuosikymmenellä meillekin hankittiin mikro ja minä tykkäsin sulattaa siinä paksuja juustopaloja. Mikrojuustoilijoita tais olla sillon enemmänkin.

Semmosella tavalla se ydinjäte sitten muuttuu vaarattomammaksi ajan myötä. Ei nyt sillä, että epäilisin fyysikoita, mutta eipä meistä kyllä kukaan ole siellä 100 000 vuoden päässä toteamassa, että oikeassa olivat, ei säteile enää niin paljo.

Tämä loppusijoitus se on ehkä kaikkein kiistanalaisin asia tässä aihepiirissä. Jännittävät muurahaiskäytävän näköset rakennelmat siis sitä varten.

Onkaloonkin pääsisi käymään, mutta pitäis ilmoittautua etukäteen. En nyt ihan hulluna sinne halunnu kuitenkaa tunkea. No, kaikkia infopläjäyksiä en todellakaan jaksanu lukee, enkä kaikesta ees tajunnu mitään. En tajunnu ees niistä interaktiivisista lasten ’näin käynnistät ydinvoimalan’ -jutuista mitään. Tai sitten ne ei toimineet. Yritin innolla polkea polkupyörääkin, jotta olisin saanu ees pöytälampun syttymään, mutta ei, sekään ei onnistunu. Vähän jupisin, että pitäis näitten laitteitten nyt ees toimia kun sellasia täällä testattavana kerta on. Kantsii tuolla silti käydä, kokonaisuus oli ihan jees.

Surullinen Sulkula

 

Ja kun nyt Wivin jäljillä siä Jyväskyläs pyörin, niin pakkohan se oli Hannan maatila Sulkula käydä myös bongaamassa. Nykyään siel vaan on joku ihmeen Kristillinen opisto ja Sulkulan hieno iso päärakennus on purettu. Sen tilalla on asuntola ja asuntolan ovisyvennystä koristaa lasi, johon on printattu Sulkulan lasikuistin kuva.

Tosi hienoa, että edes näin kunnioitetaan sitä vanhaa rakennusta! Musta toi on hirmu kauniisti toteutettu. Tiesin sinne mennessäni, ettei siellä ole enää päärakennusta, mutta halusin nimen omaan nähdä tämän kuvaseinän ja muutenkin nuuskia paikan henkeä.

Ovelta päinkin kuisti näyttää hauskalta. Vaikka ehkä mua ottais päähän kattoa tota joka päivä ja sit mennä johki tylsään elementtitalon rappuun ihanan lasikuistin sijaan.

Kokonaisuus ei nyt ihan rumimmasta päästä ole, mutta no… ennen oli vaan kaikki kauniimpaa.

Kiva myös, että Hanna on mainittu tienviitassa. Vaikka tuskin kristillisen opiston vastaavat hehkuttaa Wivin ja Hannan suhdetta. Heidän sivuilla olikin maininta vaan ’hyvästä ystävästä’.

Pihan vanhaa aittaa tutkailin myös. Ei oltu pidetty hyvässä kunnossa.

Jotain roinaa sisällä ja rakenteet huonossa hapessa.

Aitan oven sisäpuolelle joku oli joskus tehnyt inventaariota ’8 ehjää hankoa’.

Pihassa oli myös punainen pehtoorintupa.

Sen on Wivi Lönn suunnitellut!

Asuntolan takana metsässä oli polku, joka oli reunustettu vanhoilla kivijalkakivillä.

Hanna on pitänyt tarkasti huolta kaikesta ja nyt kaikki on näin. Huis hais.

Pehtooritupakin oli sekin huonossa kunnossa. Eikö näille ole mitään virallista valvontaa? Mitään velvoitetta pitää kunnossa? Kuulin, että Sulkulan päärakennus oli homeessa, niin että se purettiin siksi. No, ei tarvii kauan odotella kun saa luvan purkaa nämä muutkin. Jaksakaa hetki vielä, kyllä te niistä eroon pääsette!

Pihan pieni kivirakennuskin oli kuin autiotuvan pahainen maanvaiva. Semmoinen josta oikein toivotaan, että romahtaisi jo. Ei pisteitä Kristillisen opistolle vanhojen rakennusten surkeasta hoidosta!

Perin kiireistä

 

Viime aikoina on aika rientäny, todellakin! Vähä pelottaa, miten kesä on jo näin pitkällä! Mutta olenpa myös yrittäny muistaa nauttia joka päivä.

Oon testannu miltä tuntui olla viitenä arkipäivänä viikossa kartanolla - no se oli liikaa se! Oon yrittäny saada kotona hommia tehtyä, mutta jokseenkin aikataulusta jälessä.

Viikonloput ollaan haahusteltu meidän asuntoautolla sinne ja tänne ja oikeastaan ollaan molemmat mielistytty siihen asuntoautoelämään hyvin paljon, ehkä enemmän kuin koskaan ennemmin. Ehkä siksi, että tässä autossa on parempi sänky ja isompi vessa kuin vanhassa autossa - tärkeitä asioita tämmöisille ikääntyneille menninkäisille.

Nämä rantakuvat on otettu Säkylässä. Viikonloppuna oli tosi lämmin, tosi tuulinen ja välillä tosi sateinenkin hetki. Sade yöllä - se sopii mulle! Olen kuin kissa; inhoan sadetta, mutta ymmärrän, että sitä tarvitaan.

Kotona olen vihdoin saanut pestyä alakerran ikkunat ulkoapäin! Siinä taisi mennä kaksi tai kolme kesää, kun en niitä syöpäasioihin liittyen pystynyt pesemään. Siis ihan liian riipivää mulle, katella likaisia ikkunoita vuodesta toiseen. Sanoi Alvar Aalto asiasta sitten mitä hyvänsä! (Ehkä ääliömäisin lausunto ikinä, että ’valo siivilöityy kauniisti sisään jos ikkunat on harmaat liasta’!)

Se kaavoitusasia, jota olen lapsuudenmaisemissa kommentoinut, on valjennut mulle yhä paremmin. Paapan kotitalolle ja parille naapurille vedetään uusi tielinja vastakkaisesta suunnasta kuin viimeiset about 250 vuotta on ollut käytäntö! Ja nykyiset pihatiet suljetaan. Sain pienimuotoisen slaagin aiheesta.

Kai sitä vois ajatella, että mitä väliä sillä on mistä pihaan ajetaan, mutta ei todellakaan ole, jos pihoissa on juuri sillä uuden tien puolella 100-250 vuotta vanhoja ulkorakennuksia… joten pistää miettimään kenen ääliön kuningasidea uusi pihatielinjaus mahtoi olla?!

Varasin ajan rakennustutkijalle ja aion mennä selvittämään asian perin ja pohjin ja käydä läpi kaiken mitä tiedän niiden rakennusten historiasta ja niiden kytköksistä toisiinsa. Sapettaa, jos jälleen yksi kyläkokonaisuus mennään rikkomaan. En tiedä voinko pelastaa enää mitään siltikään.

VR aiheutti huokailua ja silmien pyörittelyä. Istuin junassa ja matkan piti kestää noin tunnin, kun juna yhtäkkiä pysähtyi. Neljä kilometriä ennen määräasemaa. Siinä istuttiin kaksi tuntia! Mulla ei ollu mitään hätää, mutta joillakin oli aika kiire ja asioita ja tärkeitä tapaamisia toisessa päässä. Kysyin konnarilta, että miten näitä tämmösiä ongelmia on nykyään niin paljon? Että ei 80-90-luvuilla ollu näin hankalaa! ’Kyllä niitä oli! Sillon junat ajoi hitaammin!’ Oli hänen vastaus. Kuljin 90-luvulla aika paljon junalla ja vielä pidempää matkaa kuin nyt. En muista ainuttakaan kertaa, että juna olisi ollut jumissa vian takia. Nyt oon istunu paikoillani vajaan vuoden sisällä jo monta tuntia. Se on aika pelottavaa, sillon kun ulos ei pääse, sähköt loppuu, valot sammuu, ilmastointi tyssää ja helle paahtaa. Että mitä helvettiä on meneillään VR?!

Kotona oon perannu monta tarhaa jo alustavasti. Se tarkottaa sitä, että oon kiskonu vuohenputkea pois, mutta en oo kaikkia sen juuria ehtiny krökkyämään ylös. Tää on silti parempi, jotta vuohenputket ei pääse rehottamaan kaiken ylle jo alkukesästä ja tukahduttamaan muita kasveja. Mut kyllä mua vieläkin vituttaa aika ultimaattisesti se, että naapuri tepasteli viime kesänä aidan tälle puolen ja veti siimaleikkurilla yhden pitkän tarhan osittain lakoon. Selityksenä ’aion maalata aidan’. Ei toisen kukkatarhaan tulla ilman lupaa!! Vaikka meilläkin rajapyykin ja aidan paikka on noin 30cm eri kohdassa meistä riippumattomista syistä ja hänen juridinen rajansa on meidän puolella, niin silti. Silti sinne naapurin pihaan ei mennä ilman lupaa. Ihan perusasia saatana. Kun menin hänelle sanomaan, että se tuntui musta tosi ikävältä, hän sanoi ’ai, siinähän oli vain rikkaruohoja!’ Jees, vuohenputkea oli paljon, koska en leikkauksen takia ollut saanut kuukauteen kyykkiä tai kumarrella, enkä sitten sytostaattien takia jaksanutkaan puuhata niin kuin normaalisti. Mutta siellä oli myös paljon kasveja, joita olin ostanut sinne ja jotka hän niitti maan tasalle. Mikä saatana ihmisiä vaivaa?!

Hitti vai huti?

 

Me saatiin päähämme yhen työhuoneilijan kanssa, että nyt hihat heilumaan ja tuunataan tätä yläkäytävän syvennystä paremmaksi. Ja me molemmat ollaan sellasia, että kun joku ajatus tulee mieleen, niin se pitää toteuttaa heti!  Ylemmässä kuvassa on nyt se, mitä me saatiin lähes olemattomilla resursseilla aikaan ja alemmassa se, minkälainen tuo syvennys oli vielä joskus helmikuussa.

Takaseinälle muutti siitä mun edellisestä työhuoneesta tämä tehtaan konttorin henkilökunta. Heitä kunnioitamme ja haluamme heidät näkyviin. Nojatuolit on vaihdettu jo joku aika sitten alakerrasta tänne ylös. Puhelinkeskus on yhä paikoillaan, mutta mietimme, että voisiko se olla enemmän nurkassa. Se on siis ilmeisesti ollut kartanossa jo sata vuotta sitten! Susiruma jalkalamppu häipyi ja tilalle tuli se 80-luvun tulppaanilamppu, joka on kyllä aika hirveä myös, mutta joka yllättäen sopii tähän uuteen syvennyslookkiin! Matto luo ehdottomasti tänne lämpöä ja kaiken kruunaa nuo lahjoituksena saadut kullanhohtoiset verhot! Ihan täydelliset juuri tähän! Tähän kaivataan vielä pikkuruista soikeaa tai pyöreää vanhaa pöytää, jotta tilassa voi kahvitella tai ryystää teetä tai hitto, miksei vaikka skumppaa jos siltä tuntuu! Tai kossua - ihan sama. Upeaa olisi myös, jos siihen saisi pikkuruisen vanhan hyllyn tai vaikka radiopöydän, johon voisi pinota kirjoja, koska lukunurkkauskin tuo on.

Aivan kuin tilaan olisi tullut lisää neliöitä! Se ei enää ole ahdas ja pimeä luola. Mutta oliko tämä sinun mielestäsi hitti vai huti? Mitä sinä toisit tilaan lisää? Sana on vapaa!

Anu Kirkisen koru

Tänään julkaisen yhden niistä kivoista jutuista, joihin viittasin talvella!

Huomasin nimittäin alkuvuodesta, että kartanon vieressä Pajalla on korutaiteilija Anu Kirkisen työhuone. Olin kiinnittänyt jossain vaiheessa huomiota hänen näyttäviin ja mielikuvituksellisiin koruihinsa ja ihastunut suuresti. Päätin ottaa rohkeasti yhteyttä Anuun ja kysyä, tekisikö hän minulle tilauskorun. Sovimme tapaamisen ja kerroin ajatuksistani. Haluan korun minulle tärkeän tädin muistoksi. Kerroin tädin elämäntarinaa ja kuvailin, millainen täti oli luonteeltaan. Näytin myös tädin rannekelloa, josko sen voisi upottaa koruun. Sain asettaa korulle hintakaton. Anu kirjoitti muistiinpanoja, teki suunnitelmaa ja lähetti sähköpostiini luonnosehdotuksen perustellen valintojaan. Idea eteni vaihe vaiheelta, kävin välillä katsomassa korua ja tein Anun pyynnöstä valintoja. Ja nyt ihana koru on valmis! Pidän sen materiaaleista ja väreistä, pidän suuresti vitsistä, joka liittyy koruun, pidän sen kovuudesta ja pehmeydestä, pidän sen tarinasta!

Keskiössä on tädin rippikello, jonka taakse on kaiverrettu hänen nimikirjaimensa - henkilökohtainen esine.

Kello on pysähtynyt - tädin elämä on pysähtynyt meidän maailmassamme.

Punainen väri - naisellisuus ja tädin iloinen elämänasenne.

Hevosenjouhet - symboli maalla asumisesta ja oikeastaan tämä osui vahingossa nappiin myös sillä tavalla, että täti asui noin 9-vuotiaasta lähes 30-vuotiaaksi raviradan lähellä.

Kivihelmi - tädin elämänpolulla oli myös kivikkoista, hyvin kivikkoista, mutta iloinen asenne voitti kuitenkin lopulta!

Samettinauha - koska en laskimoportin vuoksi voi pitää mitään hankaavaa kaulalla.

’Näkkileipää’ - on tädin ja minun välinen salaisuus!

Kiitos Anu, meillä oli ihania keskusteluja ja tunnelma välillämme oli heti rento ja välitön. Tämä ei taida jäädä tähän…

Alvar Aalto -museo, Jyväskylä

 

Olen jo joitakin vuosia halunnut vierailla Jyväskylän Alvar Aalto -museossa, joten tämä oli varsinainen valon päivä, kun sinne vihdoin pääsin!

Jo heti ala-aulassa muotojen leikki sykähdytti.

Jos joku pöydänjalka on nerokas, niin tämä!

Selkeitä linjoja, vaaleita sävyjä, tyylikkäitä valoja, viherkasveja ja kaide kuin kehyksenä keskivaiheilla.

Pohjalaisena rakastan Seinäjoen Aaltokeskusta! Tässä on legendaarisen kaupungintalon piirustus!

Tuo kirjasto on ihanin kaikista ja sen tuoksu tulee nenään jo kuvasta. Myös kirkko on vaikuttava.

Koko alue on jo itsessään upea tutustumiskohde! Hieno mallinnus.

Funktionaalisuus ja kauneus! Miksi ne poissulkisivat toisensa?

En tullut tänne lukemaan tekstejä, vaan vaikuttumaan siitä mitä näkyy. Muodot!

Pienissä interiööreissä oli ihasteltavaa. Jos joku taitaa modernit linjat, niin hän. Tosin Ainokin on piirtänyt näistä paljon, vaikka lähes kaikki meneekin Alvarin nimiin.

En tiedä voiko tätä sanoa moderniksi, kun se tuntuu yhtä lailla klassiselta.

Ja jälleen käytännöllisyys!

Ihastuin tuohon kaiteeseen! En pelkästään sen muotoihin ja linjoihin, vaan siihen miten puu vaihtuu metalliin.

Voisin istua tässä ja vain antaa silmien levätä tuossa kattolinjassa! Lamput ovat kuin pisarat tai marjat sen alla.

Näistä huonekaluista oikein huokuu mukavuus!

Pidän noista käsinojien mustista vahvikkeista, pöydänjalkojen sirolinjaisuudesta ja todella paljon tuosta sermistä!

Museossa kävijä ikäänkuin liukui linjojen johdattamana tilasta toiseen.

Näytteilleasettelu tuntui erityisen Aaltomaiselta myös.

Pidän tuoleista. Ylipäätään. Niissä on jotain erityistä muihin huonekaluihin verrattuna.

Tuolit ja lamput ja sylissä iso kirjapino; tarvitsisiko sitä muuta?

Seinän laattojen muoto on aina vaikuttanut minuun syvästi.

Nuo lamput ovat kuin heliseviä karamelleja!

En tiedä osaisinko päättää minkä ottaisin… ehkä oikeanpuoleisen?

 

Kuin leikkimieliset käsikranaatit, joka niiden nimi onkin.

Kävelin jo ohitse, mutta palasin ottamaan vielä tämän kuvan.

Museon alakerran aulassa upea tyyli vain jatkuu. Hyvin panostettu!

Kahvilaan oli valittu prikulleen kaikki oikeanlainen, ei yhtään liikaa tai liian vähän.

Ja cappuccino, tietysti. Olisin ehkä halunnut ostaa puikulaisen tiilen muistoksi, mutta en tiedä mitä sillä tekisin? Niitä oli joka tapauksessa täällä myynnissä.

”For beaningful moments” for meaningful days!

Melkein läkähdyin tähän kaikkeen muotokieleen ja linjojen kauneuteen!

Vielä viimeisenä ennen ulos astumista nappasin jostain juhlatilasta kuvan. Sielläkin tiilet, valaisimet, tuolit… pää pyörällä ja hymy huulilla astuin sateiseen ulkomaailmaan.