Katsotko silmiin kun puhut?

Mä huomasin vasta tässä ihan lähivuosina, että mun on ollu aina hirmu vaikee katsoa ihmistä silmiin, kun puhun hänelle. Pystyn siihen hetkittäin, pieniä aikoja kerrallaan, mutta en pitkään. Mulla on sellanen tunne, että ne mun ajatukset leijuu kuin filminä siinä ilmassa ja mun on todella paljon helpompi puhua ajatuksistani, kun voin katsoa niitä, enkä puhekumppania. Eli katson vähän ohi samalla kun puhun, tosi usein. Mä ikään kuin katson ajatuksien huoneita taikka selaan ajatuksen kirjaa, joka on abstrakti näkymätön asia, olemassa vain mun mielikuvituksessa. No siitähän välillä seuraa sellanen typerä tilanne, että kaveri katsoo taakseen, miettien varmaankin, että mitä helvettiä siellä tapahtuu, kun tuo tuijottaa sinne? Ja siinä kohdassa minä taas tajuan, että pahus vie, nyt hän tulkitsee väärin ja katsoo sinne minne luulee mun katsovan. Ehkä mun pitäis puhua tästä ystävien kanssa. Ehkä jopa vaikka työhaastattelussa? En tiedä. Tämä menee taas ilmeisesti kategoriaan ’autisminkirjo’ tai jotain.

Ja sitten asia on päinvastoin kun kuuntelen. Mä katon ihmistä silmiin aika kiinteästi, kun kuuntelen, sillä se tuntuu luontevalta ja mun silmät ikään kuin kuuntelee sitä ihmistä sen silmien kautta. Muualle tuijottaminen kuunnellessa on mun mielestä epäkohteliasta. Ja sitten tästä tietysti vielä seuraa sellanen ihme solmu, että kun katon puhuessani muualle ja välillä vilkasen kaveria, niin jos hän katsookin sillon muualle, mä ajattelen nanosekunnissa, että ahaa, sitä ei kiinnosta pätkääkään mitä mä puhun sille. Ja saatan lopettaa lauseen aika nopeesti ja olla että okei, puhutaan jostain muusta.

Sitten toinen juttu. Mun mielestä on epäkohteliasta udella toisen asioita. Siis todella vaivaannuttavan epäkohteliasta ja moukkamaista. Mulla on jopa ystäviä, joilta en ole lähes koskaan kysynyt mitään, kun kunnioitan heitä niin paljon, että ajattelen heidän kyllä kertovan itsenäisesti mitä he haluavat kertoa. Olen toki opetellut sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä ja kysyn silloin tällöin (jos muistan) että mitä kuuluu. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että en olisi kiinnostunut toisen elämästä, mutta sellaiseen soppaan olen itseni saattanut useamman kerran, että kaveri luulee, ettei mua kiinnosta, kun en nimenomaisesti käytä noita kahta sanaa.

Oon myös sellanen, että mun on hirveen vaikee valehdella. Jos joku kysyy mitä tykkään vaikka hänen uudesta vaatteesta, niin koen suorastaan rikolliseksi sanoa sitä ihanaksi, jos se oikeesti on mun mielestä susiruma. Toki elämä on opettanut, että suorapuheisuus johtaa siihen, että loukkaan vastapuolta syvästi, joten olen opetellut jonkinlaisia kompromisseja, joiden kanssa pystyn elämään ja jotka ei loukkaa ketään kovin räikeästi ainakaan. Voin vaikka sanoa susirumasta takista, että ’hmmm- m’, tai ’sopivan kokoinen’ tai ’kivan värinen’ tai jotain vastaavaa, joka on totta. Jenkkilässä elämä vois olla ihan helvettiä, kun he joutuu tekohymyilemään koko ajan ja puhumaan ihan paskaa valetta (tyyliin joka toinen lause on ’I love you’ - siis mitä helvettiä??) ja me täällä Suomessa ollaan ihan totisia ja suorapuheisia mörköjä heidän mielestä. Niin mikähän mä olisin näiden ihme piirteideni kanssa? Joku alienista seuraava varmaan.

Ystävänpäivä hotellissa!

 

Mepä pompsahdettiin hotelliin näin ystävänpäivän kunniaksi! Mun mies on sellanen hauska yllätysten keksijä ja hän oli varannut huoneen ylimmästä kerroksesta kaupunkinäkymin! Kaunis talviaurinko paistaa Tampereen taloihin ja pakkanen kiristelee kulmiaan alailmoissa.

Hotelli on siis Courtyard by Marriott, Tamperetalon kyljessä.

Asiaan kuuluu ravintolaillallinen ja todella rento lötköttely huoneessa sen jälkeen.

Kävin myös Cafe Puustissa, joka on kuuluisa korvapuusteistaan! Hyviä olivat. Puusti on muuten Bucket listallani, joten taas on yksi kohde ruksittu.

2. käynti psykiatrisella hoitajalla

 

No nyt on käyty toisen kerran psykiatrisella hoitajalla! Se eka käynti kaks viikkoa sitten oli niin hyvä, että se kantoi hyvällä tavalla tänne asti, etenkin kun nyt ei ole tullut mitään uusia negatiivisia asioita elämän millään alueilla vastaan. Vaikka tiedän, että jos paskaa satais niskaan, niin romahtaisin taas hyvin nopeesti aika pohjamutiin. Se on ihan ällistyttävää miten ihmiset saattaa tulla tässä munkin tilanteessa selittään jotain niin murskaavaa paskaa päin naamaa, ettei mitään järkee. Oon siinä sit huuli pyöreenä ja aivot lyö tyhjää, kun en vaan voi käsittää miten se empatian ja jo normaali hyvän käytösen puute voi olla niin mittavaa. Tänään puhuin tämmösistä asioista sen hoitajan kanssa, en niinkään syövästä, kuten viimeksi. Koin siellä käynnin edelleen aivan mahtavaksi ja sain positiivisuutta ja voimaa häneltä taas matkaani.

Vein myös takin ompelimoon. Mä löysin yks päivä Nextiilistä jonkun vanhan pöytäliinan, jonka kangas oli vanhaa Tampellan Metsovaara-kangasta ja siinä oli samaa väriä kuin takissakin. Ompelija kehittelee siitä nyt jotkut hauskat paikat takin hihoihin ja kylkiin molemmille puolille. Ja koska olen aina semmonen innostuja, niin suunnittelin jo parin muunkin takin ja muutaman vintagemekon viemistä hänelle seuraavaksi. Yks kerrallaan toki vaan, mutta kuitenkin. En oo ikinä aiemmin vieny mitään ompelijalle, mutta suutarin palveluita oon käyttäny 30 vuotta. Ois myös jotain koruja, jotka kaipais korjaamista ja sitä harkitsen sitten myöhemmin joskus. Yhteen mumman vanhaan käsilaukkuun mä ompelutin uuden vuorikankaan kerran suutarilla. Sen stoori löytyy täältä. Mä oon sitä mieltä, että aina ei tarvii ostaa uutta, vaan vanhaa pitää voida korjata. Ja sepä tuo myös töitä pienyrittäjille!

Käyttäytymisestä museossa

 

Nyt on kuohuntaa siitä, kun museokävijät (olkoot sitten lapsia, nuoria tai aikuisia) juoksentelee ja kailottaa  museoissa miten sattuu. Juokseminen muutenkin missä tahansa sisätiloissa on arveluttavaa, sillä koskaan ei voi tietää kuka käännähtää eteen (vanhus, raskaana oleva, sairas - tai ihan vaan terve tavallinen ihminen) ja kaatuu juoksijan törmäyksestä ja pahimmassa tapauksessa kuolee lyödessään päänsä kivilattiaan. Sama pätee ulkona, mutta siellä juokseminen on todennäköisempää ja sitä osaa useimmiten vähän varoa. Mutta sisällä ei kenenkään pitäisi juosta. Mä oon tässä syöpävuosinani ihmetelly aika monta kertaa sitä, miten vanhemmat antaa lasten juosta kovaa vauhtia missä vaan, (jopa sairaaloissa!) koska itsekin välillä hyvin heikkokuntoisena olisin varmuudella kaatunut maahan törmäystilanteessa (vain sattuman kautta niin ei ole käynyt), mutta läheltä piti-tilanteita on mullakin ollut. On olemassa paikkoja joissa voi kirmata; omassa kotona, metsissä, puistoissa, leikkipuistoissa, ylipäätään paikoissa joissa ei ole muita törmäysvaarassa. On osattava kuitenkin myös edetä rauhallisesti jo oman turvallisuudenkin takia. Juoksija voi myös törmätä johonkin arvokkaaseen esineeseen, joka rikkoutuu. Eipä sekään taida olla toivottava visio, että vanhempi joutuu oikeuteen kun sadan tonnin sairaalalaite rikkoutui kaatuessaan…

Suomessa tykätään muutenkin nykyään vertailla sitä, onko tämä ’lapsivihamielinen maa’ verrattuna vaikka muihin Euroopan maihin, kun ’mitään ei saa tehdä ja kaikki on kielletty’. Sanoisin, että ennemminkin se meidän kriittisten zoomi suuntautuu lapsista niihin ’hällä väliä’-vanhempiin, jotka ei oikeasti osaa tehdä yhtään mitään, kun lapsensa kanssa julkisella paikalla kulkevat. Monesti tekis mieli sanoa, että ’lopeta nyt jo se netin selailu ja ota se lapsi syliin! Tai pidä siitä tiukasti kiinni, ettei se ole kohta auton alla tai päällään liukuportaissa!’ Ja mitä tulee niihin Eurooppalaisiin ’lapsiystävällisiin’ maihin, niin siellä se kasvatuskuri on tosi paljon tiukempi kuin täällä, jopa välillä tiukempi kuin omassa lapsuudessani. Omakohtainen kokemus on esim se, että kävelen pitkin Saksalaista puistoa ja pallo lentää kentän ulkopuolelle. Teini tulee hakemaan palloa ja samalla ystävällisesti sanoo minulle hyvää päivää. Koska Suomessa kukaan käyttäytyy näin hienosti?! Ei kuunaan. Eli se luulo, että siellä lapset saa olla rentoja ja tehdä mitä huvittaa muiden hymyillessä ystävällisesti, on huuhaata. Siellä lapsetkin osaavat käyttäytyä hyvin paljon paremmin. Ja silloin lapset myös voivat olla mukana joka paikassa enemmän. Mutta heidät on kasvatettu, ei hymyilty ja hymistelty.

Kailottaminen museoissa, kirjastoissa, ja muissa julkisissa tiloissa on myös vähän arveluttavaa, vaikkakaan ei kovin vaarallista. Ite herkkäkorvaisena kärsin kovista äänistä ja mua todella häiritsee se, jos yritän keskittyä johonkin - vaikkapa taide-elämykseen - jos joku kailottaa siinä lähettyvillä jotain omiaan. On ihan oikeasti toiset huomioon ottavaa käytöstä alentaa ääntään kun puhuu jossain muualla kuin markkinakojussa. Sekin pitää opetella ja se on todella hyödyllinen taito! Nykyään kaikkialla tulee vastaan se, että muut pitää ottaa huomioon, mutta sitten oikeasti se koskeekin ilmeisesti niitä joilla on oikeus, että meidän muiden pitää antaa heidän vaikka kailottaa, kun sehän on ihmisen perusoikeus. No ei ole, anteeksi vain. Kummallista että vanhat arvot on monessa asiassa yhtäkkiä aivan rikollisia. Lapsilla on oikeus juosta ja riehua ihan joka paikassa, nuorilla on oikeus päästää räkänaurut ja huudella asiattomuuksia teatterin katsomossa, jollain on oikeus olla kuin kuningas tuolla kadulla - ja muut väistää. Listaa voisi jatkaa aika pitkään! Joissakin asioissa on kyllä menty parempaan, sitä en kiellä.

Ja sitten se museoesineisiin koskeminen. Ällistyin kun luin jonkun museokävijäperheen kommentin, että Suomi on niin ihana maa kun täällä museoissa saa koskea esineisiin. Huh huh. Museoissa on menty viimeisen 20 vuoden aikana yhä enemmän siihen suuntaan, että näyttelyistä tehdään vitriinivapaita. No hienoa, vaikkakaan ei aina. Nimittäin esine altistuu ilmankosteudelle, pölylle, lialle, kosketukselle ja ilmavirtauksille jos se ei ole vitriinissä. No niinhän ne kotona olevatkin esineet altistuu! Kyllä, mutta niistä ei olekaan annettu lupausta, että niitä säilytetään ja käsitellään kansainvälisten standardien mukaisesti mahdollisimman muuttumattomassa tilassa (eli ehjänä) mahdollisimman pitkään (esim tuhat vuotta), jotta tuleville polville säilyy esim tutkimusmateriaalia nykyajasta. Esineen tarkoitus ei siis ole pelkästään se, että ihmiset voi tulevaisuudessa huomioida, että ’jaa olipas hassu esine vuonna 2026’ vaan esim tarkoitus voi olla sitä, että tulevaisuudessa joudutaan tutkimaan mitä kemikaaleja vaikkapa kumiesineissä/muoviesineissä yms on meidän aikana käytetty -koska ne tehtaiden reseptit ei säily jälkipolville- vaikkapa sen takia, että joku materiaali osoittautuu elämän kannalta hyvin vaaralliseksi hajotessaan kemiallisesti ajan mittaan. Jos kaikki hypistellään piloille, ei ole mitään tutkittavaa, mutta maaperässä saattaa silti olla muovijätettä (jota ei voi enää tutkia), joka on sitten se big problem.

Koskettaa voi toki muuta kuin museoesinettä. Esim Vapriikin Muinais-DNA-näyttelyssä sain avata pullon, jossa oli kukan tuoksua ja nuuhkuttaa sitä ja siitä saatoin havainnoida, että onko tuoksu mielestäni miellyttävä vai pistävä. Havainnon laatu johtuu siis geeneistä. Eli on paljon juttuja joihin voi koskea! Mutta se ei tarkoita sitä että niihin näyttelyesineisiin saisi ilman muuta koskea. Kosketuksessa esineeseen siirtyy käsistä rasvaa - kyllä vaan, vaikka et olisi eläissäsi lätrännyt käsirasvan kanssa! Ja vaikka sormesi tuntuisivat weetabixeilta. Silti niissä on rasvaa, joka siirtyy esineeseen ja se on huono juttu! Myös mekaaninen liike silloin kun kosket johonkin on huono juttu. Mitään ei tietysti näy - huh hyvin kävi, selvisit säikähdyksellä - vaikkakaan se ei ole totta. Museoesineen kunto määritellään loppujen lopuksi mikroskooppisesti, eikä silmämääräinen vilkaisu kerro siitä välttämättä vielä mitään. Eli se sinun ja kenties tuhannen muun ’pikku hipaisu’ voi romahduttaa esineen kunnon. Lopulta esine on tuhoutunut ja se joudutaan poistamaan. Ja kaikki ihan vaan siksi että ’kyllä on kiva kun voi vähän hypistellä…’

Miksi niitä vitriinittömiä näyttelyitä sitten on? No koska niitä koko ajan kehutaan ja toivotaan ja museo yrittää vastata yleisön toiveeseen ja myös koska näyttelysuunnittelija on täysin eri henkilö (aivan totaalisen erilaisella koulutuksella) kuin se, joka huolehtii esineen säilyttämisestä oikeissa olosuhteissa ja kunnosta ennen ja jälkeen näyttelyn ja säännöllisin väliajoin muutenkin, vaikka esine olisi varastossa. Se on suoraan sanottuna vähän sama asia, kuin jos lääkärit alkaisivat leikata yhä enemmän ilman hanskoja ja hypistelisivät sun sydäntä ja maksaa ihan paljain käsin - joilla just hetki sitten pyyhittiin ripulit vessassa ja unohdettiin pestä kunnolla ne kädet. Niin vaikka sä tajuat että hyi helvetti, ei noin voi tehdä, niin kun yhä suurempi määrä lääkäreitä innostuu, että onpas mukavaa kun ei tarvii aina pukea niitä hanskoja leikkaussaliin, niin lopulta sä olet vähemmistö, jolle vähän hymähdellään, että älä nyt ole tuollainen tosikko. Että vähän nyt rennompaa otetta, kyllä ne lääkärit osaa käyttäytyä! 

Niin täysin sama kehityskulku on käynnissä ja jo normi meidän museoista suurimmassa osassa. Kukaan ei kuole siihen, mutta se on sen alan halveksuntaa kun sä katot oikeudeksesi nyplätä jotain Kekkosen vanhaa puvunlievettä, jotta saat sanoa naapurin Marjatalle, että kyllä oli kummallista tekokuitukangasta valtiopäämiehellä yllä, niin joka kerta sä romutat sitä alaa ja halveksit sen alan suurta työmäärää, josta sulla ei ole oikeasti harmainta aavistustakaan. Jo pelkästään se, että sä seisot siinä sen vitriinittömän museoesineen edessä ja hengittelet, on jo suuri riski monelle hauraalle esineelle. Niin että sellaiseksiko me halutaan kasvattaa meidän tulevat sukupolvet, että ’kyllä tässä nyt vähän voi koskea, ei se mitään haittaa’? Ja onhan siinä vielä sekin puoli, että ei ne museoesineetkään ole aina vaarattomia. Koskisitko radioaktiiviseen esineeseen? Keuhkotautinäytteeseen? Sinappikaasupulloon? Etenkin kun et tiedä, että joku esine on radioaktiivinen. Kun museokaan ei aina tiedä. Ja silti sä pidät oikeutena saada hankautua niihin kaikkiin esineisiin, joiden kemiasta me ei edes tiedetä nykypäivänä? Sitten syytetään museota jos jotain sattuu, mutta unohdetaan, että ihan itse halusit koskea kaikkeen.

Mua ihan järkyttää tältä kannalta, että monet on sitä mieltä, että etenkin lasten pitää antaa koskea, ’kun sitä kautta ne oppii’… voi herran jumala mitä ymmärtämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä. Mietin, että antaisko ne samat ihmiset lapsensa tonkia paljain käsin jotain 1920-luvun kaatopaikkaa? Ja kyllä, museoiden työntekijät siellä kulissien takana koskee esineisiin. Mutta aina hanskat kädessä! Poikkeuksena joskus paperi, joka ei ota itseensä niin helposti. Jos näette muunlaista toimintaa vaikkapa televisiossa, niin se on ammatillinen virhe. Ja valitettavasti sitäkin näkee. Enkä siis sano, että lapset ja nuoret aina tekee kaiken väärin, ehei. Kyllä ne on ne vanhatkin ihmiset, jotka siellä museossa etenkin haluaa hypistellä. ’Mähän vaan katoin onko se Arabian kuppi!’ Taikka ’aina näihin traktoreihin on koskettu, älä ny hulluja puhu!’ Että semmosta. Se on ku tuuleen huutais, mutta kirjotinpa tän nyt kuitenkin ja annan mitalin sille, joka jaksoi lukea loppuun asti!

Innostus

 

Oon jotenkin hirmuisen innostunut tuosta Lielahdesta (kartanon työpisteestäni) ja koko jutusta jotenkin virkistyneenä selvittelen tässä vähän muita haaveisiini liittyviä juttuja; että miten saisin niitä enemmän toteutettua. Mä niin tsemppaan teitä kaikkia ottamaan askeleita siihen omaan unelmaelämään päin! Jos mahdollista, niin loikkikaa ja hypelkää siihen suuntaan. Usein näet vain se oma itse (ja ehkä mielikuvituksen puute) on esteenä.

Terapia-asiakin etenee. Sain tänään lääkäriajan (maaliskuulle) ja loppuviikosta on toinen käynti psykiatrisella hoitajalla. Hiukan mua mietityttää fyysinen kunto myös, koska selkä on taas enemmän kipeä kuin aikoihin. Ja vielä omituisesti välillä lapaluiden seudulta, välillä keskiselästä, välillä toisesta kyljestä ja välillä alaselästä tai lantioluiden vaihelta. Ja ihmettelen sitä miks syöpälääkäri pisti sen uuden verikokeen vasta sinne kolmen kuukauden päähän, kun ennen he on mitanneet niitä kuukauden välein, mikäli ovat huolestuneet. Tilanne voi levähtää käsiin nopeastikin, ellei syöpää saa ajoissa kiinni. Taidan tehdä sillekin asialle jotain tässä ennen huhtikuun puoliväliä.

Tänään tulin kaupunkiin ja aloitin päiväni kahvilassa cappuccinolla ja suklaakakulla. Oikein hyvä aamupala, vai mitä? No huomasin kyllä, etten taida enää olla kakkuilija, sillä suklaakakun palanen alkoi tökkiä ennen loppua. Syön nykyään mieluummin raikkaita ja keveitä kakkuja, kuten Britaa, mutta raskaat ja pontevat suklaakakut on vähän menneen elämän lumia. Useimmiten ostan nykyään täytetyn leivän tai juon pelkän kahvin.

Mä oon nyt tän alkuvuoden aikana ruksannu mun Bucket -listalta 21 juttua eletyksi! Niitä tuli aika paljon lisää siihen alkusuunnitelmaan kyllä ja koko ajan ne elää. Tänäänkin lisäsin listalle yhden jutun. Uimahallit ja saunat-kohdasta olen ruksannut viisi eri paikkaa, Ihmiset-kohdasta olen tavannut viisi tärkeää ihmistä, Ravintoloista olen käynyt viidessä ja Asiat-kohdasta kuusi on tekeillä! Ihan mahtavaa!!

Kartanon mamsellina

 

Minusta on tullut kuulkaas oikea mamselli tässä ihan yhtäkkiä ja humpsista vaan! Ei tarvii ku mennä työhuoneelle, niin alan leikkiä mielikuvitusleikkiä, että omistan koko kartanon. Eilen käyskentelin siellä villasukissani pitkin ja poikin ja testasin melkein jokaista sohvaa, jonka näin. Siivosin ison (semmoisen jenkkikaappia isomman) vanhan kassakaapin, jossa ei harmikseni ollutkaan yhtään rahaa tai vanhoja osakkeita. Löysin sieltä sitä vastoin pinoittain taidetta; Edelfeltiä, Carl Larssonia ym, vanhoina tunnelmallisina painokuvina. Yhden teippasin jo omalle seinälleni ja tämä on vasta alkua. Odottakaas, niin koristelen ankeat vessatkin ylevällä taiteella! Koetin myös etsiskellä itselleni vanhempaa ja kauniimpaa työtuolia, kuin se ruttotautinen martelatyyppinen liian uusi hirviö, jossa nyt istun. Löysinkin pari varsin sievää vaihtoehtoa, mutta pitää vielä selvittää voiko ne ottaa. En halua heti alkuunsa joutua sotatantereelle muiden residenssiläisten kanssa varastamalla jonkun tuolin.

Kartano on vielä neutraali minua kohtaan. Se tarkkailee ja tunnustelee, tiedän sen. Kummituskaan ei ole näyttäytynyt, mutta kyllä hän vielä näyttäytyy kun kutsun hänet kylään porrastasanteelle tai jonnekin. Tarjoan hänelle vaikka skumppaa ja mansikkakakkua, miten hän niistä voisi kieltäytyä? Itsekin melkein luulin itseäni eilen kummitukseksi, kun laskeuduin paraatiportaita, sillä ne narisivat ihan joka ikisellä askelmalla! Eikä mitään vienoa rintamamiestalonarinaa, vaan oikein rotevaa kartanonarinaa, niin kuin pianonkoskettimille olis heittäytynyt vaakatasoon. Se johtuu varmaan siitä vähän hymyilevästä palaparketista. Pidän siitä jo nyt!

Lakaisin myös lattioita keittiössä ja pyyhin pölyjä ikkunalaudalta aulassa. Täytyy näet eläytyä myös palvelijattaren rooliin, tiedättekös. Sitä paitsi, arvatkaa mikä työhuoneella (ja koko rakennuksessa) on tärkeintä? Se, että paikka on visuaalisesti miellyttävä! Heti sen jälkeen, että se ylipäätään on olemassa. Nyt jo järkytyin kun huomasin, että kaikki eivät olekaan samoilla linjoilla. Työhuone sellaisena kuin istuisit 80-luvun verovirastossa? Hyh helvetti sentään! Semmoisessa on täysin mahdoton saada inspiraatiota! Mutta jos jokainen, vähäpätöinenkin soppi siivouskomerosta lähtien, on visuaalisesti miellyttävä, niin paikassa voi inspiroitua solmimaan vaikka maailmanrauhan! Laitankin sen To Do -listalle.

Hankintalistalla on ainakin ihan ensimmäiseksi mattoja, koska työhuone on yllättävän kylmä. Myös paraatiportaikon välitasanteella istuessani ihmettelin, kun niskaan tuntuu kylmä ja enkös minä sitten huomannutkin, että korkeussuunnassa keskimmäinen sisäikkuna oli auki! En voinut tehdä asialle mitään, sillä se on siellä jossain ehkä kolmen metrin korkeudessa. Koetin arvioida huonekorkeutta välitasanteen kohdalta ja päädyin siihen, että se on jotain viiden ja seitsemän metrin väliltä. Hankala löytää sopivaa kattovalaisinta sanoisin! Nykyinen portaikkovalaisin on liian moderni, sen pistäisin vaihtoon. Tarvitsisin sihteerin tähän vierelleni kirjaamaan kaiken ylös, sillä muokattavaa on paljon! Mutta minä aloitin viemällä työpöydälleni pienen pitsiliinan ja vanhan ruusukahvikupin. Kyllä se tästä lähtee!

Voihan takki

 

Mun toppatakki hajos. Se, jonka teetin mittojen ja omien toiveiden mukaan Kongaamossa muutama vuosi sitten. Sen hihojen ja kylkien kankaat kului hiuki jo pari vuotta sitten, mutta nyt kainaloon repes iso palkeenkieli. Harmittaa! Takki on kallis, kaunis, lämmin ja tykkään siitä kaikin puolin. Siks oon harkinnu, että veisinkö sen ompelijalle, jos se osais vaihtaa vaikka hihojen päällykankaat tai jotain. Ite oon akuutissa sodassa ompelukoneiden kanssa, niin etten ees yritä tehdä takille mitään omin päin. Korjaaminen on paras ekoteko, niin että senki takia ompelija on harkinnassa. Voi olla, että käyn ostamassa UFFilta tai Nextiilistä  jonku vanhan verhokankaan, joka sopis hihojen uudeksi materiaaliksi.

Mutta koska pakkasta oli viikonloppuna yhä noin 15-20 astetta, niin pukeuduin Ruotsin armeijan harmaaseen sarkatakkiin, koska en viittiny minkkiturkissakaan kaupoille lähtee. No eikös siitä takista sit kimmahtanu nappi irti ihan noin vaan! Nyt pitää jo ihan oikeesti pohtia, että mitä sitä seuraavaks pistäis päälle. (Napin osaan ommella kyllä itekin, en vaan ehtinyt vielä.) Toppatakkeja on vielä yksi; äidiltä peritty, mutta ei mikään kovin tyylikäs. Lähinnä lumitöitä varten pidän sitä kaapissa. Sitten on yksi 50-luvun diagonaalitakki (taksinkuljettajantakki käsittääkseni), jota en tosin oo pitäny kymmeneen vuoteen ainakaan. Se on ollu mulla 35 vuotta. Ja on myös pari ohuempaa villakangastakkia ja yksi vuoriton villakangastakki. Sekä pari lyhyttä ja aika tiukkaa vintagetakkia, joiden alle ei mahdu paksua villapaitaa. Että periaattees takkeja on, mutta ei kovin kylmille säille tarkotettuja kuitenkaan. Voihan pahvi. Täytyy ehkä kattoo oikeesti käytännöllinen talvitakki UFFilta lähiaikoina.

Museosta leffaan ja sit saunaan

 

Mua vähä mietityttää se, että onko huhtikuun lopussa taas syöpähoitorumba alussa - joka johtaa tietty siihen, että haluan elämystellä bucketlistaani vinhaa vauhtia eteenpäin! Ja koska oon päättäny elää, ennenku kuolen (tapahtui se sit koska tahansa, vaikka 50 vuoden kuluttua), niin täytyy tehä asioita, joista nauttii. Tehä niitä nyt. Siks mä suunnittelen joka ikinen päivä mun listan ja kalenterin kans, että mitä voin seuraavaks tehä. Ja tämmösen päivän mä vietin Tampereella tällä kertaa.

Ihan ekana menin Pyymäen kaffilaan aamupalalle (koska se maksaa lähes saman verran ku cappuccino + täytetty sämpylä) ja sieltä sit aattelin mennä Vapriikin Muinais-Dna -näyttelyyn! En ees muista koska oon viimeks käyny Vapriikis, joten oli jo aikaki. Mä oikeesti luulin, että kierrän sen näyttelyn tunnissa. Joten nyt varoituksen sana jos oot menossa sinne tiukalla aikataululla! Sitä ei todellakaan kierrä tunnissa. Mulla meni puolitoista tuntia ja silti jouduin vilkuileen kelloo koko ajan ja jättään jotain vähemmälle huomiolle. Ja ne oli mulle viä aika tuttuja asioita! 

Mua tietty kiinnosti eniten paikalliset hautalöydöt ja niitten tutkimus. Tuhlasin aikaa näyttelyn alkupäässä johki kivikauden höpinöihin ihan liikaa, enkä sit pystyny kunnolla nauttiin niistä mistä oisin halunnu. Lippu oli aivan sikakallis; 16 euroo!! Olisin kyllä kääntyny kannoillani, ellei aihe niin paljo kiinnostais mua. Ja sit semmonen vähän negatiivinen juttu siä oli, että aika monessa kohtaa luki, että ’näyte on lähetetty Saksaan tutkittavaksi, mutta tulokset eivät ole vielä tulleet’… tuolla hinnalla pitäis kaiken olla täydellistä! Perjantain ilmais-iltapäivä ei muuten koske tätä näyttelyä, heh heh, eipä tietenkää. Mutta voi olla, että meen tonne viä toistamiseen, kun jonkun verran jäi asioita sisäistämättä liian tiukan aikataulun takia. Ehkä.

Se miks mulla oli kiire aikataulu, johtu siitä, että menin museosta suoraa kattoon Terapia-elokuvaa. Oon odottanu tätä leffakäyntiä paljo! Luulin meneväni kattoon komediaa, mutta ei se kyllä paljo yhtään naurattanu. Siinä oli näyttelijöitä, joista tykkään, mutta ei nekään täysin elokuvaa pystyny pelastaan. Eniten ehkä tykkäsin Jarkko Niemen roolista. Miljööstä tykkäsin kuitenki ihan sikana! Leffa on kuvattu Virossa Kolgan kartanossa, jossa itekin oon käyny seikkailemassa vuosia sitte. Ja tietysti mä oon  hortoillu sielä siks, kun yks äitin esi-isä on ehkä omistanu Kolgan joskus 1400-luvulla tai jotain. No missäpä heitä ei olis ollu, voi hyvänen aika. Sekapäisiä ovat olleet! Mutta siis tää elokuva oli kyllä aikamoinen pettymys juonen puolesta. Miljöön puolesta suosittelen, muuten en.

Ja leffan jälkeen suuntasin Rajaportin saunaan! Rajaportti on Pispalas sijaitseva yli 100-vuotias yleinen sauna. Sielä käynti on ku aikamatka jonnekin sadan vuoden taa. Sisällä ja ulkona on vanha tunnelma ja se onki upeinta, ettei paikkaa oo rempattu pilalle. Suihkuja on todellaki turha ettiskellä; sielä on sangot ja napot. Tunnelma on valloittava! Tuoksu on ihana! Ja ihan aina kun oon siä ollu, paikalla on myös ollu japanilaisia. Ja mähän aina juttelen niitten kanssa, vaikka he ei aina englantia paljon osaakaan. Ei sen puoleen, en mäkään osaa. Mutta aina kysyn mistä he on ja sit puhutaan saunasta ja muumeista ja sillee. Nytkin sain selville, että heidän lempimuumikirjat on Näkymätön lapsi ja Muumipappa ja meri. (Mun taas on Muumilaakson marraskuu.) Jos asuisin Pispalassa, kävisin Rajaportilla varmaan pari kolme kertaa viikossa, niin ihana se on. Todella vahva suositus!!

Ihan kuin olisin jossain välitilassa…

 

Nykyään välillä tuntuu siltä kuin en olisikaan tässä, missä olen. Kun istun ratikassa ja katson ihmisiä arkisissa puuhissaan, tuntuu kuin minut olisi zoomattu johonkin kauas, etäälle kaikesta. Katselen ulos ja näen auringonvalon vanhan talon seinässä, ihan kuin katselisin aikakerrostumia ja jotain hahmotonta maailmaa, joka on muuttumattomana, kun ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat. Ihan kuin en olisi yksi heistä, vaan jossakin välitilassa, juurevan arkielämän ja pysähtyneen kuoleman välimaastossa. Se on outo tunne. Siinä ikäänkuin kaikki ympärillä muuttuu turhaksi, säntäily paikasta toiseen on merkityksetöntä. Kaikki tavara on vain tiellä ja esteenä. On jotenkin utuinen ja hämärä olo.

Se liittyy vahvasti tähän miten voin henkisesti ja fyysisesti. Syövänpelkoon ja siihen, että tiedän, etten ole millään tavalla normaalissa omassa olotilassani. On tosi outoa katsella ihmisiä joissain arkisissa ongelmissaan, juoksemassa ratikkaan, puhumassa kiihkeää puhelua kahvilassa tai riitelemässä kadulla. Tuntuu kuin olisin tuhatvuotinen tammi, katselemassa ympärillä hyörivää elämää, kiinnittämättä siihen kovinkaan paljon huomiota. Aikoja tulee ja aikoja menee, syksy vaihtuu talveksi ja kohta on jo kesä, kymmenen kesää peräjälkeen. Ihan kuin joku pyörittäisi karusellia liian kovaa ja alkaisi vähän huimata. On epätodellisen leijuva olo, eikä mistään saa otetta. Mikään ei tarkennu. Olen vahvasti omassa maailmassani, johon kukaan muu ei voi seurata, josta kukaan ei voi kiskaista pois. Jolla ei ole hahmoa, ei alkua, eikä loppua. Jossa on kuin lasiseen paperipainoon valettuna, katsellen etäisiä tapahtumia, muttei olla niissä läsnä.

Hyörimistä kaupungissa

 

Vaikka vahvasti introverttina jäisin aina mieluiten kotiin täkin alle piiloon, niin nykyään mun kalenterissa on aika paljon kaupunkipäiviä. Oon alottanu vesijumpat ja saunoissa kököttämiset. Oon myös ottanu työhuoneen haltuun! Eka käynti työhuoneella oli oikeestaan tosi epätodellinen! Mutta käärin hihat ja siivosin Pyynikin koulun vanhan opettajanpöydän, joka on mun työpöytä. Sitä luulis, että kevään/muuton/rempan tullen opettaja tyhjäis kaiken roskiin, mutta eipä näköjään. Löysin paljon monisteita ja hyvin arkaluontoistakin matskua, jonka tuuppasin saman tien silppuriin! Hyi olkoon, en käsitä miten tuommoinen leväperäisyys on ees mahollista.

Oli ihana istua ikkunan ääressä hämärässä huoneessa ja katsoa miten valo kulki maisemassa. Siinä Matildan maisemassa, johon alan pureutua nyt toden teolla! Täytyy hankkia vino pino neonvärisiä post it -lappuja ja mallailla niitä seinille - jos se työhuonekavereille vaan sopii. Jos joku harrastaa sielä esim valokuvausta valkosta seinää vasten, niin sit on ikävää kun mun neonlaput huutaa seinällä.

Oon käyny myös elokuvissa pitkästä aikaa; ah ihanaa! Luulin meneväni katteleen Teräsleidien sekoilua, mutta myöhästyin ja sekoilin ite ja päädyin kattoon Salt Pathia. Ihan pienen hetken pääsin pois syöpäajatuksista sen aikana ja se on penteleen hyvä juttu! Vaikka tuo elokuva kertoikin parantumattomasti sairaan miehen ja hänen vaimonsa vaelluksesta äkillisen asunnottomuuden kurjuudessa. Kauniita paikkoja elokuvassa vilisi ja se heilläkin oli yhtenä syynä, kun lähtivät Salt Path-vaellusreitille. Ihan hyvä leffa katsoa kesken viikon, kun ei mitään tärkeämpääkään ollut tekeillä.

Misofoniaa…?

 

Mä oon aina kuvitellu, että misofonia on sitä, että inhoaa syömiseen liittyviä ääniä, kuten maiskuttelua, ryystämistä ja sen tapaisia juttuja. Luin kuitenki hiljattain pari artikkelia misofoniasta ja hoksasin, että sehän on siis ääniyliherkkyys! Wau mikä tajunnanlaajennus taas. Rupesin oikeen miettimään, että missähän kohassa mä ite oon misofoniajanalla? Jos toisessa ääripäässä on ne, jotka ei ärsyynny mistään äänistä ja toisessa ne, jotka ei voi sietää moniakaan ääniä; syömisen, naapurista kantautuvia, koneiden ääniä ja monia muita. Tämäkin aihe on ihan kuvaavasti ja hyvin levitetty kuvitteelliselle janalle, niin ku moni muukin nykyään aina autisminkirjosta lähtien. Misofoniakirjo?

Epäilemättä killun jossain puolivälin ja ahdistusääripään hähmäisessä aamuhämärässä. Ihan hirvein ääni maailmassa on pikkulapsen äkillinen kimeänviiltävä kiljahdus! Jotkut lapset tekee sen monta kertaa peräkkäin ihan huvikseen ja jos oon lähellä, meen ihan toimintakyvyttömäksi, vedän hartiat ylös ja tekis mieli laittaa kädet korville ja juosta pois. Hyvänä kakkosena tulee liidun kirskahdus liitutaulua vasten, veitsen vingahdus lautasta vasten ja joskus (omien) hampaiden kirahdus yhteen väärällä tavalla. Muuten syömisen äänet ei mua hetkauta yhtään.

Mutta näiden hirviömäisten äänten, jotka aiheuttaa vilunväristyksiä ja puistatuksia jo pelkkänä ajatuksenakin, lisäksi on muutamia muita ääniä, jotka aiheuttaa sen, että hermostun, enkä voi keskittyä mihinkään muuhun ku siihen yhteen ääneen ja lopulta tuntuu, että on pakko puuttua tilanteeseen! Yksi on äänekäs haukottelu. Haukottelija ite ei varmaan edes kuule sitä ääntä, mutta joskus se on sellainen kimeä pitkä jollotus - yksiselitteisesti hirvee! Mulla on aina sellanen tunne, että mun korvat menee luimuun, ettei tarttis kuulla sitä ääntä. Ja sitten on viheltely. Ei kaikki viheltely, vaan tietynlainen, ehkä tietyllä taajuudella kuuluva. Mulla oli joskus työkaveri, joka sillon tällön ryhtyi viheltelemään ja mun oli usein pakko haihtua muualle tai kysyä häneltä vaikka jotain, jotta hän lopettais sen viheltelyn. Kun en kehdannu sanoo, että lopeta herran jumala.

Sitten on napsuttelu, pöydän rummutus ja muut pienet toistuvat ja pitkään jatkuvat äänet, jotka melkein tekee hulluksi. Viime vuonna oli pakko sanoa junassa jollekin miehelle, että voitko olla napsuttelematta sitä kynää. Tuntui, että muuten alan huutaa suoraa huutoa. Vähä sama on, ku jollain jää levy päälle eli joku hokee samaa sanaa moneen kertaan. En voi sietää hokemista, mutta yllättävän usein kuuluu kun joku sanoo vaikka että ”tota ..tota ..tota ..tota…” se on äärimmäisen ärsyttävää. Nykyään myös kaikenlaisissa esitelmissä ja haastatteluissa ihmiset käyttää hyvin ärsyttävästi lähes joka lauseen alkuun äännähdystä, joka kuulostaa ääliömäiseltä, mutta kuuluu olevan muodikas; se on ”ööö”. Mutta se on ehkä eri kategoriaa ku ääniyliherkkyys… en tiedä? Joka tapauksessa inhoa sitäkin syvästi. Sen sijaan kenkien kopina ei haittaa mua ollenkaa.

Koiran haukkuminen monotonisesti pitkän aikaa on myös tosi kuormittava ääni. Harvemmin sen sijaan ärsyynnyn minkäänlaisista koneiden äänistä. Paitsi käsienkuivaustuulettimen järkyttävä meteli joissain julkisissa vessoissa. Niitäkin on monenlaisia, mutta yks malli on erityisen voimakasääninen, ei mikään puuuuh vaan niin että aivot lentää peräseinään, jos ei ehdi juosta karkuun. Ylipäätään inhoan kaikkia liian kovia ääniä; vaikka sitä jos joku yhtäkkiä pistää radion täysille. Se on ku pistäis vatkaimen aivoihin. Ja aamuisin heräämisestä ehkä tunnin ajan haluan olla mahdollisimman pehmeässä äänimaailmassa. Ei mitään kovia ääniä kiitos. Ja musta tuntuu, että tämä ehkä vaan pahenee iän myötä. Kohta mä oon sellanen kuivakka rusina, joka vaan vihaa kaikkea. Kaikkea.

Muodikas juttu

 

Hiippailin Stokkalla yhtenä päivänä ja ohimennen, kuinka sattuikaan, silmäilin myös käsilaukkuja. Ei sielä mun mieleisiä edes ole, mutta huvikseni vain silmittelin mitä heillä mahtaa olla valikoimissa tällä haavaa. Samalla silmiin osui laukkukoriste; jaa tämmöisiäkös sitä nykyään harrastetaan? Se oli sydämenmuotoinen hopeanvärinen nahkakoriste (noo, tai tekonahka, en kattonu niin tarkasti) jonka hintalapussa komeili 55€! Keksisin viidelle kympille paljon muutakin käyttöä, mutta saahan jokainen ostaa vaikka tonnin maksavan laukkukoristeen jos tahtoo. Hupaisalta se silti hiukan tuntui!

Ryhdyin kuvittelemaan millaisia koristeita sitä oikein keksisi ripustella itseensä, jos oikein veikeälle päälle  sattuisi. Voisihan sitä pujottaa vaikka tennispallon sukkahousun varpaisiin ja sitten sitaista sukkahousut vaikka vyötäisilleen ja tepastella ylevästi tämmöisen hännän kanssa ympäriinsä kuin riikinkukko. Minkähänlaista hintaa semmoisesta koristeesta voisi pyytää? Sukkahousu voisi olla vaikka minkä värinen ja kuviollinenkin, joka luonnollisesti nostais hintaa yli äyräiden. Olisko Cuccin sukkahousupallo hienompi kuin Chanelin? Pirhana vieköön, olis aika jännä nähdä minkälaisia versioita siitä kukin muotitalo loihtis.

Olisko jollain kultainen tennispallo verkkosukkisten sisällä ja toisella taas maanläheinen harmaa villalankakerä paksuissa ruskeissa mummosukkahousuissa? Miehille piikkilankakerä 70-luvun pitkissäkalsareissa ja oikein koville äijille natolankakerä! Voimaa rakastavat miehet raahais perässään betonipalloa taikka asfalttikimpaletta. Pehmomiehet pumpulipalloa, ehkä kuitenkin mustaksi värjättyä. Feministit tamponinippua ja äärifeministit käytettyä tamponinippua. Kyllä sais monenlaisia versioita aikaan sellasesta. Voin antaa muotivinkkejä, saa vapaasti ottaa yhteyttä!

Kivojakin juttuja

 

Vaikka väsy tulee helposti, on päiviin mahtunut kivoja välähdyksiä myös. Eilen istuin laskiaispullan ja teen ääressä yhden mulle tärkeän ihmisen kanssa. Meillä oli lämmin keskustelu, jossa vähän kyyneleet valui, mutta naurettiin myös. 

Tänään sain myös kivan sähköpostin yhdestä projektista, joka on ”tulilla”. Menee vielä joitakin viikkoja, ennen kuin voin kertoa siitä sen enempää. On vähän samanlainen olo kuin lapsena joulupakettia avatessa.

Pakkasta oli edelleen aamulla -27,1 ja päätin aamupäivällä mennä ulos heittelemään termarista kiehuvaa vettä ilmaan. Pitää vaan varoa, ettei heitä ittensä päälle. Melkein kaikki vesi höyrystyy saman tien pilveksi. Vaikutun tämmösistä luonnon ihmeistä kuin lapsi!

Sidoin myös kakkuvuokiin jäädyttämiäni jääkakkuja nauhalla pyykkitelineeseen ja porttiin. Mietin, että pitäiskö jäädyttää taas pitsiliinoja vadin pohjalle, jotta saan pitsikiekkoja roikkumaan ulos myös. Viis vuotta sitte julkaisin täälä ohjeet pitsijäädytyksille.

Saippuakuplien puhaltelu huvittais myös näillä pakkasilla, mutta en muista missä se puhallusrengas on… ehkä sen vois säveltää jostain muusta esineestä? Jäätyneet saippuakuplat ne vasta upeita on! Talvessa on niin paljo kivoja juttuja joita voi häärätä lumikarhuna pakkasessa. Kohta on jo toukokuu, niin että nyt vaan kaikki irti tästä pakkaskaudesta!

Kun mieli ja kroppa on vähä eri mieltä

 

Mieli on suht vilkas. Suunnitelmia ja ideoita pulppuaa, to do-listat täyttyy, kalenterissa on ahtautta. Mitä tästä vuodesta oikein tulee, jos nyt jo kokee olevansa hullunmyllyssä! Kroppa taas haluaisi nukkua joka päivä kymmeneen, kömpiä peiton alle jo ennen puol ysin uutisia ja siinä välissä vetää oikein kunnon ruokaperäiset soffalla filtin alla, ehkä jopa pari kertaa päivässä!

Hiukkasen mietityttää, kun tiedän, että syöpään liittyy väsymystä ja saamattomuutta. Kroppa ei jaksa suuria linjoja, kun se käy mikroskooppista sotaa. Toivon silti, että tällä kertaa tää on vain tavallista väsymystä. Onhan tässä tänään silti hiukan huhkittukin; 50 minuutin vesijumpan jälkeen saa kai vähän väsyttääkin? Etenkin kun singahtaa sinne kylmiltään pitemmän tauon jälkeen.

Tää pukeminenkin väsyttää. Tuntuu, että uimahallin pukukopilla menee tunti pelkkään vaatekerrosten latomiseen ylle ja alle. Aamulla meillä mittari näytti -27,1 ja siitä se varmaan vielä kylmeni, kun aurinko ei ollu viä noussu. Miehen työpaikalla mittari näytti -32, mutta sielä on muutenkin aina paljo kylmempi ja kesällä kuumempi; johtuu ehkä peltihalleista ja asfalttipihoista. Mutta pakkasen takia vaatekerroksia on enemmän ku yleensä.

Polttopuut hupenee entisestäänkin melko tyhjästä puuvarastosta ja uunien lämmittämistä pitää säännöstellä. Mutta ruoan takia täytyy jonkinlaista lämpöä pitää muureissa koko ajan yllä. Eilen ostettiin pitkätukkalehmän sisä- ja ulkofilettä suoraa tilalta ja niitä haluisin kohta maistaakin, ettei aina syödä 15 vuotta vanhaa pakastekanaa. Eilen pistettiin myös joulupukin tuoma air fryer paikoilleen keittiössä ja nyt se on vaan käyttöä vaille valmis. Mutta koska aamulla pörssisähkön hinta oli ultimaattiset 61,23c/kWh, ei paljon huvita myllyyttää uunia, pesukonetta tai mitään muutakaan sähkölaitetta. 

Nää on niitä hetkiä, kun toivoisin olevani joku pieni tuuheakarvainen eläin, joka kuorsaa lämpimässä pesässä syvällä lumen ja pakkasen alla. Olla kokonaan pois ihmiselämästä ja arkisista ponnisteluista. Ojentaa käpälää ruokavarastoa kohti ja vetää naavaverhoa paremmin käytävän suulle, kääriytyä sammalpeitteeseen, vetää varpaat kippuraan ja kietoa häntä kirsikaksi kakun päälle. Ja jatkaa kuorsausta!

Eka käynti psykiatrisella hoitajalla

 

Kuinka sattuikaan, lähtiessä noukin postilaatikosta Pirhan kirjeen ja avasin sen terveyskeskuksen odotushuoneessa; kutsu seuraavaan syöpäkontrolliin kolmen kuukauden päästä. Olin sit jo valmiiksi ankeena, kun mut pyydettiin sisälle. Hoitaja oli hyvin ystävällinen ja helposti lähestyttävä. Mulla ei ollu mitään käsitystä protokollasta, joten kun itkultani kykenin, aloin kertoo hänelle tilannettani. Hän kuunteli empaattisena, esitti väliin kysymyksiä ja kommentteja. Kaiken kaikkiaan olin sielä peräti tunnin ja vartin! Eikä mulla ollu kertaakaan sellanen olo, että pitäis jo häipyä. Lopussa mulle varattiin uus aika kahen viikon päähän ja hän varaa mulle myös lääkäriajan mitä pikimmin. Mun täytyy käydä tän hoitajan luona kolme kuukautta, jonka jälkeen vasta voidaan hakea kelan korvaamaa psykoterapiaa. Ja jostain luin, että myös terapian kanssa yhtä aikaa jatkan näitä käyntejä. 

Koin tämän käynnin erittäin hyvänä ja nyt natsas, kun sanotaan että potilaan ja terapeutin pitää olla samalla aaltopituudella ja heillä pitää synkata. No hän oli vaan hoitaja vasta, mutta paras psykiatrinen hoitaja, joka mulla on ollu. Kesällä -23 kävin myös terveyskeskuksen psykiatrisella hoitajalla, joka oli sama ku oisin jollekki ilmotustaululle puhunu. Ja TAYSissa sytojen aikaan puhuin myös muutaman kerran psykiatriselle hoitajalle, mutta sekin oli vähä sellanen plääh, en saa tästä mitään irti -kokemus.

Tässä ihan pikapuoliin mun täytyy ryhtyä selvitteleen niitä terapeutteja. Kelan sivuilla on luettelo heidän korvaamista terapeuteista, mutta kun katoin listaa, läheskään kaikilla ei ollu omia nettisivuja tai ylipäätään mitään kuvausta miten he toimii. Eihän sellaseen huvita ees tuhlata aikaa! Joka tapaukses pitää varmaan tehä lista varteenotettavista ja laittaa heille meiliä lyhyesti, että tilanne on tää, voiko tulla kokeilukäynnille ja maksaako se. Koska sit ku se kolme kuukautta on kulunu, mulla pitää jo olla se hoitava terapeutti tiedossa. Enhän mä vielä tiedä pääsenkö tähän systeemiin sisälle edes. Jos en pääse, niin sit on plan B, eli ’lottoa kuin henkesi edestä ja maksa ite terapiasi!’

Jotta ei olis liian yksinkertasta, niin erilaisia terapiamuotoja on aika paljon. (Linkistä pääsee lukemaan kuvauksen pitkät muodot.)

Psykodynaaminen eli psykoanalyyttinen terapia, jossa tuetaan kykyä tulla tietoiseksi, tunnistaa, ymmärtää ja käsitellä tunteita, sekä sisäisiä ristiriitoja ja toiveita, jotka voivat pohjautua menneisyyden kokemuksiin. 

Kognitiivinen psykoterapia, jossa oleellista on terapeutin ja kävijän vuorovaikutuksen aktiivisuus ja tasavertaisuus. Työskentely kohdistuu haittaa tuottaviin ajatuksiin ja uskomuksiin, sekä niihin liittyviin tunteisiin.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia, jossa painottuu käyttäytymisen ja toimintatapojen tarkastelu. Se on usein lyhytkestoista ja keskittyy vain tiettyyn ongelmaan.

Kognitiivis-Analyyttinen psykoterapia (KAT), jossa tarkastelun kohteena on menneisyyden kokemuksien perusteella opittu sisäinen vuoropuhelu suhteessa elämään, ihmisiin ja ympäristöön.

Hyväksymis- ja omistautumisterapia, jossa painotetaan vahvasti omien arvojen mukaisen toiminnan lisäämistä. Tavoitteena on hyvä elämä. Kartoitetaan omia arvoja ja määritellään tavoitteet niiden pohjalta.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia, jossa lähtökohtana on kävijän olemassa olevat vahvuudet ja voimavarat, sekä aiemmin toimineet ratkaisut, joita pyritään vahvistamaan.

Integratiivinen psykoterapia, jossa yhdistetään tietoa ja menetelmiä eri psykoterapiasuuntauksista. Erilaisia työtapoja valitaan hyvin yksilöllisen tarpeen mukaan.

Kriisi- tai traumaterapia, joka on kehitetty kriisien käsittelyyn ja traumaperäisten häiriöiden hoitoon. Kriisiterapia on usein melko lyhytkestoista ja keskittyy yksittäiseen traumatapahtumaan.

Perheterapia, jolla voidaan hoitaa perheen vuorovaikutuksen ongelmia, sekä perheen yksittäisten jäsenten  mielenterveyden ongelmia ja psyykkisiä häiriöitä. Terapiassa pyritään siihen, että perheen voimavarat ja myönteinen vuorovaikutus lisääntyisivät.

Interpersonaalinen psykoterapia, joka on lyhytmuotoinen, käytännönläheinen ja strukturoitu hoitomuoto. Sitä on käytetty lähinnä masennuksen hoidossa, mutta sovelluksia on kehitetty muihinkin häiriöihin.

Ryhmäterapia, jota toteutetaan eri tavoin ja monien teorioiden pohjalta. Ryhmissä voidaan keskustella ja tehdä toiminnallisia harjoituksia.

Luovat terapiat, joita ovat mm kuvataideterapia, musiikkiterapia, tanssi-liiketerapia, valokuvaterapia ja kirjallisuusterapia.

Psykoterapeuttinen kertakonsultaatio, on palvelumuoto, jossa kävijä ja terapeutti asettavat käynnille selkeän tavoitteen. Tapaamisessa etsitään käytännöllisiä ratkaisuja tiettyyn mieltä painavaan ongelmaan.

Nettiterapiat, voivat olla hyvä vaihtoehto, sillä niihin pääsee nopeasti paikkakunnasta riippumatta. Niitä voidaan suositella, jos hoidettava ongelma ei ole liian vakava tai jos siihen ryhtyvä kykenee ja on motivoitunut itsenäiseen työskentelyyn.

Näiden lisäksi tekoäly mainitsee vielä Hypnoterapian.

Kiinnostavia linkkejä aiheesta:

 Mielenterveystalon sivut

Minduun sivut

Proneuronin sivut

EFPPSUOMI sivut

Mielipalveluiden sivut

   

Elämästä nauttiminen

 

Vaikka ruusuilla tanssiminen on jätetty muille tyypeille, niin saa elämästä silti nauttia niin paljo ku vaan pystyy! Kun palasin lapsuudenkodista, ihailin junasta lumisia maisemia. Oli niin kaunista, että sieluun sattu! Aurinko paistoi lempeääki lempeämmin ja puissa oli ihastuttava kuura ja luntakin oli kuin pumpulia. Se kauneus sai hymyilemään!

Päätin jo junassa, että hilipasen heti Tampereelle päästyäni aseman takana olevaan Tornihotellin Moro-baariin, koska sieltä on tosi upeet näkymät ympäri kaupunkia. Ja sielä voi levähtää ja hengata jonku aikaa nojatuolissa. Yllättävän harvoin tonne tulee silti mentyä, vaikka sielä on lähes aina hyvin tilaa olla.

Tiskillä tuumasin, että miks en ottais ihan reteesti cocktailia, enkä aina sitä tavallista cappuccinoa tai vihreetä teetä. Joten valitsin listalta Torino Sour-nimisen juoman, ja voi jeeveli kun se olikin hyvää! Makeaa ja kirpeää yhtä aikaa. Maistelin sitä pikkuriikkisin hörpyin ja yritin että juoma kestäis mahollisimman kauan.

Eihän ne juomat ikinä kestä niin kauaa ku haluis, mutta notkuin viä nojatuolissani maisemia tiiraillen hetken aikaa. Sit lähin ja kuljin uudemman asematunnelin läpi, jossa joku oli just pystyttäny soittokamat ja veti hartaudella Myrskyluodon Maijaa! Melkein itketti, kun se oli niin hienoo. Oli ihan pakko pysähtyä heittään hänelle kunnon kolikko. Siinä saapastellessani Stokkan hajuvesiä nuuhkuttelemaan, mietin, että ei se elämästä nauttiminen vaadi oikeestaan muuta ku asennetta. Sitä, että hoksaa nähdä ja pysähtyä. Nautinnollista viikonloppua myös sulle!

Ei enää jouluta yhtään

 

Joulua pitäisi kerätä pois. Mietin, että löydänkö edes kaikkia koristeita, sillä enemmän ku kerran on käyny niin, että monen kuukauden päästä silmiin osuu joku yksittäinen koriste jossain. Vaikka ei se haittaa, en saa sanktioita unohduksista. Ei vain kauheasti huvittaisi ryhtyä siihen puuhaan. Toisaalta haluisin jo kevään enemmän esille, jouluverhot pois, kevätliinat pöydille ja kukkia maljakoihin.

Sähkön hinta on nyt niin järjetön, ainakin meillä pörssisähköttelijöillä, että pyykit on pesemättä monelta viikolta ja tiskipöytäkin hukkuu astioihin, kun kone on ladattu jo ajat sitte täyteen. Pitäis ehkä tiskata käsin. Saunaan ei voi kuvitellakaan menevänsä ja uuniruokia tehdään harvakseen; ehkä pari kertaa kuussa. 

Takkatulia poltetaan paljon ja takka me ollaanki valjastettu kypsennyspaikaksi. Käärin paistin leivinpaperiin, pistän kinkkumittarin kylkeen ja koko komeus uunivuokaan. Päälle ehkä palanen folioo katoksi. Vuoka jalallisen ritilän päälle hiillustalle ja annetaan olla paistin koosta riippuen vaikka yön ylitte. (Pitää muistaa sulkee pellit, mutta ei liian aikasin, ettei tuu häkää!) Kyllä tulee mehevää lihaa ja just niin kypsää ku haluaa. Aika usein me paistetaan lihasta nyhtökypsää. 

Pengoin äsken vähän pakastinta ja onhan sielä vuosikertaruokaa… voi jestas! Yks päivä löysin kananreisipaketin vuodelta 2011 (maistui vähän kuivalta - mitä ihmettä!) ja nyt otin sulamaan härän ulkofilettä vuodelta 2014. Sen vanhempaa ei taida olla enää. Oon aika huono pitämään pakastinruokia kierrossa näköjään, mutta nyt kyllä pitää syödä kaikki vanhat lihat pois! Hirvipaisteja vuodelta 2018 on vielä muutama. Eihän ne ole vielä kymmenvuotiaitakaan! Nam nam vaan.

Lakeuden usvat

 

Olipas tosi kiva käynti lapsuudenmaisemissa! Tapasin muutamia ystäviä ja kävin pirteitä keskusteluja heidän kanssaan, nauroimme paljon. Cappuccinoa ryystin kahviloissa ja teetä kotona. Harkitsin uimaan menemistä, mutta päätinkin ottaa rauhallisesti ja vaan hengailla ja järjestellä. Ihailin käsittämättömän kaunista maisemaa jossa puut notkui lumesta ja kaikkialla oli paksulti kuuraa.  Taivas siinsi vaaleanpunaisena, mutta peltojen yllä lepäsi usva. Yöllä seisoin lakeuden reunalla ja ihailin vihreiden revontulinauhojen tanssia pohjoistaivaalla. Edessä esi-isien pellot ja peltojen takana heidän talot, se oli maagista tunnelmaa! Jänisten kisailut öisillä pihoilla oli kaunista, kun maailma muuten oli hiljainen.

Siirsin papan tekemän hyllyn keittiöstä alkoviin ja selasin mietteissäni kasoittain vanhoja kirjoja. Tein eteiseen lehtienlukupaikan, sillä eteiset on ihan aliarvostettuja huoneita. Purin mumman nojatuolin verhoilua, koska halusin löytää alkuperäisen kankaan jostain sen uumenista. Sitä ei ollut ja suunnittelin jonkun uuden kankaan nitomista tilalle; lämpimän keltaista tai tummaa punaista tai syvän vihreää, ehkä jopa Morrisia. Kävin kirpputorilla löytämättä mitään erityistä. Kääriydyin edesmenneiden villatakkeihin ja rouskin ruisleipää. Yön kynnyksellä vain kellon raksutus, kynttilöiden liekki ja salmiakkia juuston kanssa.

Mun lapsuus näytti tältä

 

Televisio oli jo melko isossa roolissa, vaikka ei verrattavissa nykyaikaiseen ohjelmatarjontaan ollenkaan. Meillä näkyi vain ykköskanava ja sekin mustavalkoisena, kunnes isä osti uuden telkkarin joskus 80-luvun puolivälissä ja sitten alkoi näkyä myös kakkonen väreissä ja kolmonen vuonna 1986. Televisio-ohjelmia ei tullut läpi vuorokauden. Aamupäivällä saattoi joinakin päivinä tulla koulu-tv ja sit iltapäivällä tai alkuillasta vasta alkoi muut ohjelmat. Illalla ohjelmat loppui viimeistään joskus puolen yön tienoilla.

Lastenohjelmia taisi pikkukakkosen (joka ei näkynyt meillä) lisäksi tulla lauantai- ja sunnuntaiaamuisin. Varhaisia lempiohjelmiani oli ’Matti ja Miisu’ (mikä jumalaisen ihana tunnari!!) sekä ’Rosvo Rudolf’ (kuvassa punaisessa hatussa). Parhaan ystävän kotona katsoin välillä ’Pieni talo preerialla’-sarjaa ja jotenkin sen tunnari tuntuu vieläkin hauskalta selkäpiissä. ’Lassie’ oli tietysti yksi ihana, jota seurasin, sekä ’Musta ori’.  ’Shirley Temple’ oli menneen ajan lapsitähti, jota kuitenkin näki televisiossa myös mun lapsuudessa. ’Peppi Pitkätossu’, ’Vaahteramäen Eemeli’, ’Olipa kerran elämä’, ’Peukaloisen retket’, ’Tohtori Sykerö’, ’Smurffit’… sekä tietysti Disneyn lyhyet torstai-illan pätkät nimeltä ’Pätkis’. Ja sitten lopulta ’Vihervaaran Anna’, jota rakastin enemmän kuin mitään! Sarjoja esitettiin kerran viikossa ja jos et ollut kotona just sillon, niin voi voi. Videoita ei tietenkään ollu ylipäänsä kellään ennen 80-luvun loppupuolta. 

Nyt tuo aika tuntuu kivikaudelta ja joltain nostalgian värittämältä kaukaisuudelta! Mutta hetkittäin kaipaan pilkahduksia sieltä edelleen. Jospa joka lauantai pääsisi vartiksi johonkin menneeseen ajankohtaan. Semmoinen matkatoimistotoive mulla olis.

Lapsuudenmaisemiin!

 

Hiton pitkään aikaan en olekaan päässyt matkailemaan lapsuudenkotiin (siitä on reilut 4kk kun viimeksi olin siellä muutaman päivän), mutta nyt se vihdoin onnistuu! Aika piristävää kuulkaa!

Tällä kertaa olis ohjelmassa ainakin puiden kartoitus ja puutarhan suunnittelu sillä mielellä, että mitään vaarallista ei enää olisi talon lähellä kaatumassa päälle ja uutta kasvustoa saatais kesällä istutettua kaadettavien puiden viereen. Tapaan tietysti myös mulle tärkeitä ihmisiä, järjestelen hiukan yläkertaa ja notkun jossain kahvilassakin. Isän puolen sukututkimusta täytyy vähän jäsennellä ja miettiä sukulaisen kanssa, koska mun osalta se jää ehkä vähän taka-alalle nyt kun alan Lielahdessa keskittyä äidin sukujuuriin. Molempiin on vaikea keskittyä yhtä aikaa, sillä se on aika suurta suunnitelmallisuutta vaativaa hommaa.