Misofoniaa…?

 

Mä oon aina kuvitellu, että misofonia on sitä, että inhoaa syömiseen liittyviä ääniä, kuten maiskuttelua, ryystämistä ja sen tapaisia juttuja. Luin kuitenki hiljattain pari artikkelia misofoniasta ja hoksasin, että sehän on siis ääniyliherkkyys! Wau mikä tajunnanlaajennus taas. Rupesin oikeen miettimään, että missähän kohassa mä ite oon misofoniajanalla? Jos toisessa ääripäässä on ne, jotka ei ärsyynny mistään äänistä ja toisessa ne, jotka ei voi sietää moniakaan ääniä; syömisen, naapurista kantautuvia, koneiden ääniä ja monia muita. Tämäkin aihe on ihan kuvaavasti ja hyvin levitetty kuvitteelliselle janalle, niin ku moni muukin nykyään aina autisminkirjosta lähtien. Misofoniakirjo?

Epäilemättä killun jossain puolivälin ja ahdistusääripään hähmäisessä aamuhämärässä. Ihan hirvein ääni maailmassa on pikkulapsen äkillinen kimeänviiltävä kiljahdus! Jotkut lapset tekee sen monta kertaa peräkkäin ihan huvikseen ja jos oon lähellä, meen ihan toimintakyvyttömäksi, vedän hartiat ylös ja tekis mieli laittaa kädet korville ja juosta pois. Hyvänä kakkosena tulee liidun kirskahdus liitutaulua vasten, veitsen vingahdus lautasta vasten ja joskus (omien) hampaiden kirahdus yhteen väärällä tavalla. Muuten syömisen äänet ei mua hetkauta yhtään.

Mutta näiden hirviömäisten äänten, jotka aiheuttaa vilunväristyksiä ja puistatuksia jo pelkkänä ajatuksenakin, lisäksi on muutamia muita ääniä, jotka aiheuttaa sen, että hermostun, enkä voi keskittyä mihinkään muuhun ku siihen yhteen ääneen ja lopulta tuntuu, että on pakko puuttua tilanteeseen! Yksi on äänekäs haukottelu. Haukottelija ite ei varmaan edes kuule sitä ääntä, mutta joskus se on sellainen kimeä pitkä jollotus - yksiselitteisesti hirvee! Mulla on aina sellanen tunne, että mun korvat menee luimuun, ettei tarttis kuulla sitä ääntä. Ja sitten on viheltely. Ei kaikki viheltely, vaan tietynlainen, ehkä tietyllä taajuudella kuuluva. Mulla oli joskus työkaveri, joka sillon tällön ryhtyi viheltelemään ja mun oli usein pakko haihtua muualle tai kysyä häneltä vaikka jotain, jotta hän lopettais sen viheltelyn. Kun en kehdannu sanoo, että lopeta herran jumala.

Sitten on napsuttelu, pöydän rummutus ja muut pienet toistuvat ja pitkään jatkuvat äänet, jotka melkein tekee hulluksi. Viime vuonna oli pakko sanoa junassa jollekin miehelle, että voitko olla napsuttelematta sitä kynää. Tuntui, että muuten alan huutaa suoraa huutoa. Vähä sama on, ku jollain jää levy päälle eli joku hokee samaa sanaa moneen kertaan. En voi sietää hokemista, mutta yllättävän usein kuuluu kun joku sanoo vaikka että ”tota ..tota ..tota ..tota…” se on äärimmäisen ärsyttävää. Nykyään myös kaikenlaisissa esitelmissä ja haastatteluissa ihmiset käyttää hyvin ärsyttävästi lähes joka lauseen alkuun äännähdystä, joka kuulostaa ääliömäiseltä, mutta kuuluu olevan muodikas; se on ”ööö”. Mutta se on ehkä eri kategoriaa ku ääniyliherkkyys… en tiedä? Joka tapauksessa inhoa sitäkin syvästi. Sen sijaan kenkien kopina ei haittaa mua ollenkaa.

Koiran haukkuminen monotonisesti pitkän aikaa on myös tosi kuormittava ääni. Harvemmin sen sijaan ärsyynnyn minkäänlaisista koneiden äänistä. Paitsi käsienkuivaustuulettimen järkyttävä meteli joissain julkisissa vessoissa. Niitäkin on monenlaisia, mutta yks malli on erityisen voimakasääninen, ei mikään puuuuh vaan niin että aivot lentää peräseinään, jos ei ehdi juosta karkuun. Ylipäätään inhoan kaikkia liian kovia ääniä; vaikka sitä jos joku yhtäkkiä pistää radion täysille. Se on ku pistäis vatkaimen aivoihin. Ja aamuisin heräämisestä ehkä tunnin ajan haluan alla mahdollisimman pehmeässä äänimaailmassa. Ei mitään kovia ääniä kiitos. Ja musta tuntuu, että tämä ehkä vaan pahenee iän myötä. Kohta mä oon sellanen kuivakka rusina, joka vaan vihaa kaikkea. Kaikkea.

Muodikas juttu

 

Hiippailin Stokkalla yhtenä päivänä ja ohimennen, kuinka sattuikaan, silmäilin myös käsilaukkuja. Ei sielä mun mieleisiä edes ole, mutta huvikseni vain silmittelin mitä heillä mahtaa olla valikoimissa tällä haavaa. Samalla silmiin osui laukkukoriste; jaa tämmöisiäkös sitä nykyään harrastetaan? Se oli sydämenmuotoinen hopeanvärinen nahkakoriste (noo, tai tekonahka, en kattonu niin tarkasti) jonka hintalapussa komeili 55€! Keksisin viidelle kympille paljon muutakin käyttöä, mutta saahan jokainen ostaa vaikka tonnin maksavan laukkukoristeen jos tahtoo. Hupaisalta se silti hiukan tuntui!

Ryhdyin kuvittelemaan millaisia koristeita sitä oikein keksisi ripustella itseensä, jos oikein veikeälle päälle  sattuisi. Voisihan sitä pujottaa vaikka tennispallon sukkahousun varpaisiin ja sitten sitaista sukkahousut vaikka vyötäisilleen ja tepastella ylevästi tämmöisen hännän kanssa ympäriinsä kuin riikinkukko. Minkähänlaista hintaa semmoisesta koristeesta voisi pyytää? Sukkahousu voisi olla vaikka minkä värinen ja kuviollinenkin, joka luonnollisesti nostais hintaa yli äyräiden. Olisko Cuccin sukkahousupallo hienompi kuin Chanelin? Pirhana vieköön, olis aika jännä nähdä minkälaisia versioita siitä kukin muotitalo loihtis.

Olisko jollain kultainen tennispallo verkkosukkisten sisällä ja toisella taas maanläheinen harmaa villalankakerä paksuissa ruskeissa mummosukkahousuissa? Miehille piikkilankakerä 70-luvun pitkissäkalsareissa ja oikein koville äijille natolankakerä! Voimaa rakastavat miehet raahais perässään betonipalloa taikka asfalttikimpaletta. Pehmomiehet pumpulipalloa, ehkä kuitenkin mustaksi värjättyä. Feministit tamponinippua ja äärifeministit käytettyä tamponinippua. Kyllä sais monenlaisia versioita aikaan sellasesta. Voin antaa muotivinkkejä, saa vapaasti ottaa yhteyttä!

Kivojakin juttuja

 

Vaikka väsy tulee helposti, on päiviin mahtunut kivoja välähdyksiä myös. Eilen istuin laskiaispullan ja teen ääressä yhden mulle tärkeän ihmisen kanssa. Meillä oli lämmin keskustelu, jossa vähän kyyneleet valui, mutta naurettiin myös. 

Tänään sain myös kivan sähköpostin yhdestä projektista, joka on ”tulilla”. Menee vielä joitakin viikkoja, ennen kuin voin kertoa siitä sen enempää. On vähän samanlainen olo kuin lapsena joulupakettia avatessa.

Pakkasta oli edelleen aamulla -27,1 ja päätin aamupäivällä mennä ulos heittelemään termarista kiehuvaa vettä ilmaan. Pitää vaan varoa, ettei heitä ittensä päälle. Melkein kaikki vesi höyrystyy saman tien pilveksi. Vaikutun tämmösistä luonnon ihmeistä kuin lapsi!

Sidoin myös kakkuvuokiin jäädyttämiäni jääkakkuja nauhalla pyykkitelineeseen ja porttiin. Mietin, että pitäiskö jäädyttää taas pitsiliinoja vadin pohjalle, jotta saan pitsikiekkoja roikkumaan ulos myös. Viis vuotta sitte julkaisin täälä ohjeet pitsijäädytyksille.

Saippuakuplien puhaltelu huvittais myös näillä pakkasilla, mutta en muista missä se puhallusrengas on… ehkä sen vois säveltää jostain muusta esineestä? Jäätyneet saippuakuplat ne vasta upeita on! Talvessa on niin paljo kivoja juttuja joita voi häärätä lumikarhuna pakkasessa. Kohta on jo toukokuu, niin että nyt vaan kaikki irti tästä pakkaskaudesta!

Kun mieli ja kroppa on vähä eri mieltä

 

Mieli on suht vilkas. Suunnitelmia ja ideoita pulppuaa, to do-listat täyttyy, kalenterissa on ahtautta. Mitä tästä vuodesta oikein tulee, jos nyt jo kokee olevansa hullunmyllyssä! Kroppa taas haluaisi nukkua joka päivä kymmeneen, kömpiä peiton alle jo ennen puol ysin uutisia ja siinä välissä vetää oikein kunnon ruokaperäiset soffalla filtin alla, ehkä jopa pari kertaa päivässä!

Hiukkasen mietityttää, kun tiedän, että syöpään liittyy väsymystä ja saamattomuutta. Kroppa ei jaksa suuria linjoja, kun se käy mikroskooppista sotaa. Toivon silti, että tällä kertaa tää on vain tavallista väsymystä. Onhan tässä tänään silti hiukan huhkittukin; 50 minuutin vesijumpan jälkeen saa kai vähän väsyttääkin? Etenkin kun singahtaa sinne kylmiltään pitemmän tauon jälkeen.

Tää pukeminenkin väsyttää. Tuntuu, että uimahallin pukukopilla menee tunti pelkkään vaatekerrosten latomiseen ylle ja alle. Aamulla meillä mittari näytti -27,1 ja siitä se varmaan vielä kylmeni, kun aurinko ei ollu viä noussu. Miehen työpaikalla mittari näytti -32, mutta sielä on muutenkin aina paljo kylmempi ja kesällä kuumempi; johtuu ehkä peltihalleista ja asfalttipihoista. Mutta pakkasen takia vaatekerroksia on enemmän ku yleensä.

Polttopuut hupenee entisestäänkin melko tyhjästä puuvarastosta ja uunien lämmittämistä pitää säännöstellä. Mutta ruoan takia täytyy jonkinlaista lämpöä pitää muureissa koko ajan yllä. Eilen ostettiin pitkätukkalehmän sisä- ja ulkofilettä suoraa tilalta ja niitä haluisin kohta maistaakin, ettei aina syödä 15 vuotta vanhaa pakastekanaa. Eilen pistettiin myös joulupukin tuoma air fryer paikoilleen keittiössä ja nyt se on vaan käyttöä vaille valmis. Mutta koska aamulla pörssisähkön hinta oli ultimaattiset 61,23c/kWh, ei paljon huvita myllyyttää uunia, pesukonetta tai mitään muutakaan sähkölaitetta. 

Nää on niitä hetkiä, kun toivoisin olevani joku pieni tuuheakarvainen eläin, joka kuorsaa lämpimässä pesässä syvällä lumen ja pakkasen alla. Olla kokonaan pois ihmiselämästä ja arkisista ponnisteluista. Ojentaa käpälää ruokavarastoa kohti ja vetää naavaverhoa paremmin käytävän suulle, kääriytyä sammalpeitteeseen, vetää varpaat kippuraan ja kietoa häntä kirsikaksi kakun päälle. Ja jatkaa kuorsausta!

Eka käynti psykiatrisella hoitajalla

 

Kuinka sattuikaan, lähtiessä noukin postilaatikosta Pirhan kirjeen ja avasin sen terveyskeskuksen odotushuoneessa; kutsu seuraavaan syöpäkontrolliin kolmen kuukauden päästä. Olin sit jo valmiiksi ankeena, kun mut pyydettiin sisälle. Hoitaja oli hyvin ystävällinen ja helposti lähestyttävä. Mulla ei ollu mitään käsitystä protokollasta, joten kun itkultani kykenin, aloin kertoo hänelle tilannettani. Hän kuunteli empaattisena, esitti väliin kysymyksiä ja kommentteja. Kaiken kaikkiaan olin sielä peräti tunnin ja vartin! Eikä mulla ollu kertaakaan sellanen olo, että pitäis jo häipyä. Lopussa mulle varattiin uus aika kahen viikon päähän ja hän varaa mulle myös lääkäriajan mitä pikimmin. Mun täytyy käydä tän hoitajan luona kolme kuukautta, jonka jälkeen vasta voidaan hakea kelan korvaamaa psykoterapiaa. Ja jostain luin, että myös terapian kanssa yhtä aikaa jatkan näitä käyntejä. 

Koin tämän käynnin erittäin hyvänä ja nyt natsas, kun sanotaan että potilaan ja terapeutin pitää olla samalla aaltopituudella ja heillä pitää synkata. No hän oli vaan hoitaja vasta, mutta paras psykiatrinen hoitaja, joka mulla on ollu. Kesällä -23 kävin myös terveyskeskuksen psykiatrisella hoitajalla, joka oli sama ku oisin jollekki ilmotustaululle puhunu. Ja TAYSissa sytojen aikaan puhuin myös muutaman kerran psykiatriselle hoitajalle, mutta sekin oli vähä sellanen plääh, en saa tästä mitään irti -kokemus.

Tässä ihan pikapuoliin mun täytyy ryhtyä selvitteleen niitä terapeutteja. Kelan sivuilla on luettelo heidän korvaamista terapeuteista, mutta kun katoin listaa, läheskään kaikilla ei ollu omia nettisivuja tai ylipäätään mitään kuvausta miten he toimii. Eihän sellaseen huvita ees tuhlata aikaa! Joka tapaukses pitää varmaan tehä lista varteenotettavista ja laittaa heille meiliä lyhyesti, että tilanne on tää, voiko tulla kokeilukäynnille ja maksaako se. Koska sit ku se kolme kuukautta on kulunu, mulla pitää jo olla se hoitava terapeutti tiedossa. Enhän mä vielä tiedä pääsenkö tähän systeemiin sisälle edes. Jos en pääse, niin sit on plan B, eli ’lottoa kuin henkesi edestä ja maksa ite terapiasi!’

Jotta ei olis liian yksinkertasta, niin erilaisia terapiamuotoja on aika paljon. (Linkistä pääsee lukemaan kuvauksen pitkät muodot.)

Psykodynaaminen eli psykoanalyyttinen terapia, jossa tuetaan kykyä tulla tietoiseksi, tunnistaa, ymmärtää ja käsitellä tunteita, sekä sisäisiä ristiriitoja ja toiveita, jotka voivat pohjautua menneisyyden kokemuksiin. 

Kognitiivinen psykoterapia, jossa oleellista on terapeutin ja kävijän vuorovaikutuksen aktiivisuus ja tasavertaisuus. Työskentely kohdistuu haittaa tuottaviin ajatuksiin ja uskomuksiin, sekä niihin liittyviin tunteisiin.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia, jossa painottuu käyttäytymisen ja toimintatapojen tarkastelu. Se on usein lyhytkestoista ja keskittyy vain tiettyyn ongelmaan.

Kognitiivis-Analyyttinen psykoterapia (KAT), jossa tarkastelun kohteena on menneisyyden kokemuksien perusteella opittu sisäinen vuoropuhelu suhteessa elämään, ihmisiin ja ympäristöön.

Hyväksymis- ja omistautumisterapia, jossa painotetaan vahvasti omien arvojen mukaisen toiminnan lisäämistä. Tavoitteena on hyvä elämä. Kartoitetaan omia arvoja ja määritellään tavoitteet niiden pohjalta.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia, jossa lähtökohtana on kävijän olemassa olevat vahvuudet ja voimavarat, sekä aiemmin toimineet ratkaisut, joita pyritään vahvistamaan.

Integratiivinen psykoterapia, jossa yhdistetään tietoa ja menetelmiä eri psykoterapiasuuntauksista. Erilaisia työtapoja valitaan hyvin yksilöllisen tarpeen mukaan.

Kriisi- tai traumaterapia, joka on kehitetty kriisien käsittelyyn ja traumaperäisten häiriöiden hoitoon. Kriisiterapia on usein melko lyhytkestoista ja keskittyy yksittäiseen traumatapahtumaan.

Perheterapia, jolla voidaan hoitaa perheen vuorovaikutuksen ongelmia, sekä perheen yksittäisten jäsenten  mielenterveyden ongelmia ja psyykkisiä häiriöitä. Terapiassa pyritään siihen, että perheen voimavarat ja myönteinen vuorovaikutus lisääntyisivät.

Interpersonaalinen psykoterapia, joka on lyhytmuotoinen, käytännönläheinen ja strukturoitu hoitomuoto. Sitä on käytetty lähinnä masennuksen hoidossa, mutta sovelluksia on kehitetty muihinkin häiriöihin.

Ryhmäterapia, jota toteutetaan eri tavoin ja monien teorioiden pohjalta. Ryhmissä voidaan keskustella ja tehdä toiminnallisia harjoituksia.

Luovat terapiat, joita ovat mm kuvataideterapia, musiikkiterapia, tanssi-liiketerapia, valokuvaterapia ja kirjallisuusterapia.

Psykoterapeuttinen kertakonsultaatio, on palvelumuoto, jossa kävijä ja terapeutti asettavat käynnille selkeän tavoitteen. Tapaamisessa etsitään käytännöllisiä ratkaisuja tiettyyn mieltä painavaan ongelmaan.

Nettiterapiat, voivat olla hyvä vaihtoehto, sillä niihin pääsee nopeasti paikkakunnasta riippumatta. Niitä voidaan suositella, jos hoidettava ongelma ei ole liian vakava tai jos siihen ryhtyvä kykenee ja on motivoitunut itsenäiseen työskentelyyn.

Näiden lisäksi tekoäly mainitsee vielä Hypnoterapian.

Kiinnostavia linkkejä aiheesta:

 Mielenterveystalon sivut

Minduun sivut

Proneuronin sivut

EFPPSUOMI sivut

Mielipalveluiden sivut

   

Elämästä nauttiminen

 

Vaikka ruusuilla tanssiminen on jätetty muille tyypeille, niin saa elämästä silti nauttia niin paljo ku vaan pystyy! Kun palasin lapsuudenkodista, ihailin junasta lumisia maisemia. Oli niin kaunista, että sieluun sattu! Aurinko paistoi lempeääki lempeämmin ja puissa oli ihastuttava kuura ja luntakin oli kuin pumpulia. Se kauneus sai hymyilemään!

Päätin jo junassa, että hilipasen heti Tampereelle päästyäni aseman takana olevaan Tornihotellin Moro-baariin, koska sieltä on tosi upeet näkymät ympäri kaupunkia. Ja sielä voi levähtää ja hengata jonku aikaa nojatuolissa. Yllättävän harvoin tonne tulee silti mentyä, vaikka sielä on lähes aina hyvin tilaa olla.

Tiskillä tuumasin, että miks en ottais ihan reteesti cocktailia, enkä aina sitä tavallista cappuccinoa tai vihreetä teetä. Joten valitsin listalta Torino Sour-nimisen juoman, ja voi jeeveli kun se olikin hyvää! Makeaa ja kirpeää yhtä aikaa. Maistelin sitä pikkuriikkisin hörpyin ja yritin että juoma kestäis mahollisimman kauan.

Eihän ne juomat ikinä kestä niin kauaa ku haluis, mutta notkuin viä nojatuolissani maisemia tiiraillen hetken aikaa. Sit lähin ja kuljin uudemman asematunnelin läpi, jossa joku oli just pystyttäny soittokamat ja veti hartaudella Myrskyluodon Maijaa! Melkein itketti, kun se oli niin hienoo. Oli ihan pakko pysähtyä heittään hänelle kunnon kolikko. Siinä saapastellessani Stokkan hajuvesiä nuuhkuttelemaan, mietin, että ei se elämästä nauttiminen vaadi oikeestaan muuta ku asennetta. Sitä, että hoksaa nähdä ja pysähtyä. Nautinnollista viikonloppua myös sulle!

Ei enää jouluta yhtään

 

Joulua pitäisi kerätä pois. Mietin, että löydänkö edes kaikkia koristeita, sillä enemmän ku kerran on käyny niin, että monen kuukauden päästä silmiin osuu joku yksittäinen koriste jossain. Vaikka ei se haittaa, en saa sanktioita unohduksista. Ei vain kauheasti huvittaisi ryhtyä siihen puuhaan. Toisaalta haluisin jo kevään enemmän esille, jouluverhot pois, kevätliinat pöydille ja kukkia maljakoihin.

Sähkön hinta on nyt niin järjetön, ainakin meillä pörssisähköttelijöillä, että pyykit on pesemättä monelta viikolta ja tiskipöytäkin hukkuu astioihin, kun kone on ladattu jo ajat sitte täyteen. Pitäis ehkä tiskata käsin. Saunaan ei voi kuvitellakaan menevänsä ja uuniruokia tehdään harvakseen; ehkä pari kertaa kuussa. 

Takkatulia poltetaan paljon ja takka me ollaanki valjastettu kypsennyspaikaksi. Käärin paistin leivinpaperiin, pistän kinkkumittarin kylkeen ja koko komeus uunivuokaan. Päälle ehkä palanen folioo katoksi. Vuoka jalallisen ritilän päälle hiillustalle ja annetaan olla paistin koosta riippuen vaikka yön ylitte. (Pitää muistaa sulkee pellit, mutta ei liian aikasin, ettei tuu häkää!) Kyllä tulee mehevää lihaa ja just niin kypsää ku haluaa. Aika usein me paistetaan lihasta nyhtökypsää. 

Pengoin äsken vähän pakastinta ja onhan sielä vuosikertaruokaa… voi jestas! Yks päivä löysin kananreisipaketin vuodelta 2011 (maistui vähän kuivalta - mitä ihmettä!) ja nyt otin sulamaan härän ulkofilettä vuodelta 2014. Sen vanhempaa ei taida olla enää. Oon aika huono pitämään pakastinruokia kierrossa näköjään, mutta nyt kyllä pitää syödä kaikki vanhat lihat pois! Hirvipaisteja vuodelta 2018 on vielä muutama. Eihän ne ole vielä kymmenvuotiaitakaan! Nam nam vaan.

Lakeuden usvat

 

Olipas tosi kiva käynti lapsuudenmaisemissa! Tapasin muutamia ystäviä ja kävin pirteitä keskusteluja heidän kanssaan, nauroimme paljon. Cappuccinoa ryystin kahviloissa ja teetä kotona. Harkitsin uimaan menemistä, mutta päätinkin ottaa rauhallisesti ja vaan hengailla ja järjestellä. Ihailin käsittämättömän kaunista maisemaa jossa puut notkui lumesta ja kaikkialla oli paksulti kuuraa.  Taivas siinsi vaaleanpunaisena, mutta peltojen yllä lepäsi usva. Yöllä seisoin lakeuden reunalla ja ihailin vihreiden revontulinauhojen tanssia pohjoistaivaalla. Edessä esi-isien pellot ja peltojen takana heidän talot, se oli maagista tunnelmaa! Jänisten kisailut öisillä pihoilla oli kaunista, kun maailma muuten oli hiljainen.

Siirsin papan tekemän hyllyn keittiöstä alkoviin ja selasin mietteissäni kasoittain vanhoja kirjoja. Tein eteiseen lehtienlukupaikan, sillä eteiset on ihan aliarvostettuja huoneita. Purin mumman nojatuolin verhoilua, koska halusin löytää alkuperäisen kankaan jostain sen uumenista. Sitä ei ollut ja suunnittelin jonkun uuden kankaan nitomista tilalle; lämpimän keltaista tai tummaa punaista tai syvän vihreää, ehkä jopa Morrisia. Kävin kirpputorilla löytämättä mitään erityistä. Kääriydyin edesmenneiden villatakkeihin ja rouskin ruisleipää. Yön kynnyksellä vain kellon raksutus, kynttilöiden liekki ja salmiakkia juuston kanssa.

Mun lapsuus näytti tältä

 

Televisio oli jo melko isossa roolissa, vaikka ei verrattavissa nykyaikaiseen ohjelmatarjontaan ollenkaan. Meillä näkyi vain ykköskanava ja sekin mustavalkoisena, kunnes isä osti uuden telkkarin joskus 80-luvun puolivälissä ja sitten alkoi näkyä myös kakkonen väreissä ja kolmonen vuonna 1986. Televisio-ohjelmia ei tullut läpi vuorokauden. Aamupäivällä saattoi joinakin päivinä tulla koulu-tv ja sit iltapäivällä tai alkuillasta vasta alkoi muut ohjelmat. Illalla ohjelmat loppui viimeistään joskus puolen yön tienoilla.

Lastenohjelmia taisi pikkukakkosen (joka ei näkynyt meillä) lisäksi tulla lauantai- ja sunnuntaiaamuisin. Varhaisia lempiohjelmiani oli ’Matti ja Miisu’ (mikä jumalaisen ihana tunnari!!) sekä ’Rosvo Rudolf’ (kuvassa punaisessa hatussa). Parhaan ystävän kotona katsoin välillä ’Pieni talo preerialla’-sarjaa ja jotenkin sen tunnari tuntuu vieläkin hauskalta selkäpiissä. ’Lassie’ oli tietysti yksi ihana, jota seurasin, sekä ’Musta ori’.  ’Shirley Temple’ oli menneen ajan lapsitähti, jota kuitenkin näki televisiossa myös mun lapsuudessa. ’Peppi Pitkätossu’, ’Vaahteramäen Eemeli’, ’Olipa kerran elämä’, ’Peukaloisen retket’, ’Tohtori Sykerö’, ’Smurffit’… sekä tietysti Disneyn lyhyet torstai-illan pätkät nimeltä ’Pätkis’. Ja sitten lopulta ’Vihervaaran Anna’, jota rakastin enemmän kuin mitään! Sarjoja esitettiin kerran viikossa ja jos et ollut kotona just sillon, niin voi voi. Videoita ei tietenkään ollu ylipäänsä kellään ennen 80-luvun loppupuolta. 

Nyt tuo aika tuntuu kivikaudelta ja joltain nostalgian värittämältä kaukaisuudelta! Mutta hetkittäin kaipaan pilkahduksia sieltä edelleen. Jospa joka lauantai pääsisi vartiksi johonkin menneeseen ajankohtaan. Semmoinen matkatoimistotoive mulla olis.

Lapsuudenmaisemiin!

 

Hiton pitkään aikaan en olekaan päässyt matkailemaan lapsuudenkotiin (siitä on reilut 4kk kun viimeksi olin siellä muutaman päivän), mutta nyt se vihdoin onnistuu! Aika piristävää kuulkaa!

Tällä kertaa olis ohjelmassa ainakin puiden kartoitus ja puutarhan suunnittelu sillä mielellä, että mitään vaarallista ei enää olisi talon lähellä kaatumassa päälle ja uutta kasvustoa saatais kesällä istutettua kaadettavien puiden viereen. Tapaan tietysti myös mulle tärkeitä ihmisiä, järjestelen hiukan yläkertaa ja notkun jossain kahvilassakin. Isän puolen sukututkimusta täytyy vähän jäsennellä ja miettiä sukulaisen kanssa, koska mun osalta se jää ehkä vähän taka-alalle nyt kun alan Lielahdessa keskittyä äidin sukujuuriin. Molempiin on vaikea keskittyä yhtä aikaa, sillä se on aika suurta suunnitelmallisuutta vaativaa hommaa.

Toteutin pitkäaikaisen haaveen!

Nyt voin kertoa yhden niistä tämän kevään tosi kivoista asioista! Se on sellanen asia, josta oon todella suuresti unelmoinu vuosikausia. En edes osaa sanoa kuinka monta vuotta. Oon ajatellu, että se ei koskaan toteudu, mutta että sitä on kiva vaalia ajatuksissa ja on ihana leikkiä, että se vois olla totta. No nyt se on niin paljon totta kuin se nyt ylipäätään voi olla.

Mietin ennen lääkärille menoa, että okei, jos uutiset on hyviä, niin menen saman tien allekirjottaan sopparin - mutta vaikka uutiset olis huonoja, meen silti tekeen sopparin, sillä sillonhan mä aivan erityisesti tarviin kivoja juttuja! Ja jos sytot tulee taas, niin siihen paikkaan mä voin mennä, vaikka ihmismassojen keskelle en voisikaan.

No, mä siis menin suoraa Taysista ratikalla Lielahden kartanoon ja allekirjotin vuokrasopparin työpisteestä! Jeee! Olen niiin onnellinen!! Mun haave on ollut, että ’voi kun olisin töissä kartanossa’ tai ’voi kun asuisin kartanossa!’ Ja nyt mä sit voin hengata siellä (vaikka kuvitella asuvani) ja duunailla juttujani, ilman että kukaan hengittää niskaan kuitenkaan.

Mähän aiemmin nipotin siitä, että hitto kun siel on vuokralla kaikkia muita, paitsi meidän suku - ja sit tajusin, että hei, miks en myös mä! Niin miks ei? Siinä ei ollu mitään ongelmaa, päin vastoin. Mut toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi yhteisöön. Ja nyt olen onnellinen ja ylpeä porukan uusin tulokas!

Mä haastan jokaisen tätä lukevan miettimään, mitkä onkaan niitä omia unelmia ja haaveita ja onko niiden toteutumisen ja sun välissä ainoostaan sinä itse ja luulo siitä, ettei se kuitenkaan toteudu? Nyt luulot romukoppaan! Mikään ei etene jos et ota ite niitä ehkä pieniäkin ensimmäisiä askelia ja etene kohti sun unelmaa! Ei ole olemassa mitään ihme prinssiä, joka tulee pelastaan sut. Tee jotain itse unelman eteen ja äkkiä huomaat, että pyörät lähtee pyörimään ihan itekseen! Onnea matkaan!!

Tulokset lääkärikäynnistä

 

Yksiselitteisiä tuloksia ei sit tullu. Eli se mitä lokakuussa sanottiin, että puhtaat paperit tuli, niin se jäi lokakuuhun. Mutta ei nyt ollu myöskään mitään akuuttia, eli ei esim sanottu, että leikkaus on nyt edessä.

 

Syöpäantigeenilukema on noussut entisestään, ollen nyt 80. Se on vähän huono juttu. Mutta lääkäri haluaa nähdä verikokeen trendin (jeesus siunaa tätä nykykieltä) eli meen verikokeisiin taas uudelleen huhtikuussa ja sit katotaan onko se edelleen nousussa. Jos lukema on noussut ja jos on muuta huolettavaa, niin sit otetaan uudet TT-kuvat.

Tämän lisäksi suolen pinnalla oleva kasvain on pienentynyt 50%. Olin että häh miten niin ’suolen pinnalla’ ?? (ja hetken jo luulinkin että lääkäri lukee väärän ihmisen tietoja) että eihän semmosesta ollu lokakuussa mitään puhetta! Mutta joku semmoinen pallukka siellä nyt vaan on ja radiologi kommentoi sitä ikään kuin takautuvasti, että se näkyy selvästi myös lokakuun kuvassa, mutta on pienentynyt siitä. Höh.

Ja sitten vielä on yksi suurentunut imusolmuke, joka on kuitenkin vielä normaalin rajoissa, eli 0,5cm. Sitä seurataan. Kieltämättä tulee mieleen, että vuosi sitten oli myös yksi suurentunut imusolmuke (1cm kokoinen) jonka leikkauksen yhteydessä poistettiin yhteensä 20 muuta imusolmuketta, joista viidessä oli syöpää, siis vaikka vain yksi oli suurentunu. On vähä semmonen ’veitten terällä’ -olo.

Sen verran vielä tuosta imusolmukkeesta, että se on jossain sydämen lähellä. Käsitin, että ei ihan simppelissä paikassa. Että pitää nyt vaan toivoo, että se imusolmuke rauhottuu, eikä niistä missään ole yhtään syöpäsolua. Ikinä!

Olin rauhallinen aina lääkärin odotushuoneeseen saakka, jossa sit vähä romahdin. Romahdin myös lääkärin vastaanotolla. Sitä aina aattelee, että voi paska, miks mun pitää käydä tällasta läpi…! Että vähempiki jo riittäis. Että hitto, mä en haluis yhtää enää mennä peloissani lääkärin luo! En yhtää. Mut tästä tilanteesta ei pääse ulos, ei vaan pääse.

Mä juttelin siel odotushuonees yhden mummon kanssa, jolla myös oli munasarjasyöpä. Hänenkin syöpä oli uusiutunut. Mutta se mikä oli yllättävää, niin se uusiutui hänellä 11 vuoden päästä. Ja mulle kun on koko ajan annettu ymmärtää, että semmonen 5-10 vuoden aikajana on se varoaika ja sit voi viimestään julistautua terveeks huojentunein mielin. Niin kyllä tää nyt vähä kuulkaa tuntuu siltä, että ei tästä pääse turvaan ikinä. Siel se vaanii mun sohvan takana koko ajan.

Että akuuttia paniikkia ei ole, mutta ei myöskään ihan turvallista oloa. Vaikka senhän mä jo oikeestaan oon tienny pitempään. Tavallaan oon helpottunu, tavallaan vielä enemmän huolissani. Huoli vaan jakautuu nykyhetken sijaan aina tuleviin syöpäkontrolleihin, aina kolmen kuukauden välein. Elämää kolmen kuukauden jaksoissa.

Lääkäripäivä

 

Omituista kyllä, nyt olo on rauhallinen, vaikka lääkäriaika on vasta parin tunnin päästä. Juon aamucappuccinoa mun vakipaikassa ja lähen kohta ratikalla kohti Taysia. Siel ajattelin syödä lounaaksi puolikkaan Subin; Spicy Italian, joka on mun vakio. Ulkona leijuu hiljaksiin lumihiutaleita ja mielikin leijuu tyynenä. Jos lääkärin uutiset on hyviä, kipunoin onnesta, mutta jos ne on huonoja, aion yhä tiukemmin toteuttaa mun bucket listaa ja nauttia elämästä, jossa olen kynsin hampain ja vielä korvillakin kiinni tiukasti!

Yritän päästä terapiaan

 

Mulle on moni ihminen suositellu terapiaa ja ehkä paras suositus oli kerran että ”jokaisen pitäis päästä jossain vaiheessa elämässään terapiaan - se on niin avaavaa!”

Nyt kuitenkin henkinen puoli menee sellaisissa sfääreissä, että on todellakin aika hakea apua. Terapiaanhan ei kuitenkaan mennä noin vain. Paitsi rahalla, jos itellä on varaa maksaa se käynti, joka on usein 80€-120€ välillä. Silloin voi vaan soittaa suoraa kivan tuntuiselle terapeutille ja varata ajan. Kela korvaa kuitenkin osan summasta, jos ei ole rahaa ja saa lähetteen terapiaan ja siihen mä nyt haen.

Ihan eka askel on soittaa paikalliseen terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja kertoa tilanne; haluan terapiaan, en voi hyvin. Sieltä saa aivan ensimmäiseksi ohjeen täyttää netissä ’terapianavigaattori’ (jonka voi kukin täyttää muutenkin!) ja ottamalla ylös sen tuloksien yhteydessä näkyvä koodi, joka on sekamelska kirjaimia ja numeroita. Se koodi on tässä ihan avainasemassa! Samalla hoitaja varaa ensijäsennysajan, joka on puhelu asiaan perehtyneeltä hoitajalta.

Ensijäsennyspuhelussa hoitaja kysyy sen koodin, avaa sen avulla sun täyttämät lomakkeet ja lukee ne. Hän tekee tarkentavia kysymyksiä ja kertoo seuraavat askeleet. Mä toivoin terapiaa, mutta jollekulle voi riittää kerta pari juttelua jonkun psykiatrisen hoitajan kanssa. Vieläkään terapiaan ei tepastella noin vain.

Ensin varataan aika mielenterveysasioihin perehtyneelle hoitajalle kasvokkain. (Multa meni kokonaan ohi kaikki tittelit, eli älkääs tuijottako niihin, asia taustalla on tärkeämpi.) Hänen luona voi vaikka jo ensimmäisellä käynnillä varata ajan lääkärille, joka sitten ehkä kirjoittaa diagnoosin. Tähän kaikkeen alkuhässäkkään menee siis joku viikko, riippuen kuinka ruuhkautuneella paikkakunnalla mahtaa asua.

Sitten kun mahdollisesti saa lääkäriltä sen diagnoosin ja sen jälkeen on kolme kuukautta hoitokontaktissa edelleen tämän oman terveyskeskuksen kanssa, on vasta mahdollista hakea terapiaan. Vielä ei ole hajuakaan miten se tapahtuu taikka tuleeko joku Kelan tyyppi väliin sormi ojossa, että hei hei hei, älkääs kuulkaa luulko, että terapiaan noin vaan pääsee!

Mutta ainakin nyt oman kokemuksen perusteella kirjottelen tänne aina vaihe vaiheelta miten tää etenee ja toivon, että jollekulle on tästä jotain apua. Mulle muuten puhelimessa sanottiin, että näin tämä siis menee tällä hetkellä, nämä kuitenkin muuttuu koko ajan! Eli jos olit terapiassa viis vuotta sitten, hoitopolku on nykyään luultavasti täysin erilainen ja jos luet tätä kahden vuoden kuluttua, on tämä varmaan jo ihan vanhentunutta tekstiä.

ODOTUS

 

Mieli alkaa olla koetuksella tämän odottamisen takia. Ja fysiikka. Eilen verenpaineet oli sellasissa lukemissa, että illalla sattui päähän ja ajattelin, että nyt aivojen suonet ei kestä tätä painetta. Mutta tässä sitä vaan ollaan taas höpöttämässä mitä sattuu!

Eilen olin melkein tunnin etuajassa sielä Taysin kuvantamisessa. Pääsin sisälle melkein puoli tuntia ennen aikaani ja vaikka sisällä säädettiin ja ihmeteltiin suonia ehkä tarpeettomankin kauan, niin pääsin ulos silti kymmenen minuuttia ennemmin kuin aikani olis ees ollu. 

Pistäminen sujui hyvin, suoni löytyi ekalla kokeilulla, eikä sattunut yhtään. Yritin kysellä hoitajilta, että hei näettekö te sen mun syöpäantigeenilukeman, mutta ei he nähneet. Itkun rajamailla heiluin hetken aikaa, sillä odotus ja epätieto on pahempaa kuin huono uutinen.

Tämänkin asian varmaan eri ihmiset kokee eri tavalla. Mutta oisko mitää, jos saisin kaiken maailman elinluovutustestamenttien ja saattohoitomusiikkien lisäksi toivoa esim sen, että mä haluan tulokset aina mahdollisimman pian! Muuten hajoan pirstoiksi!

Kuvauksen jälkeen tepastelin kahvilaan, jossa tapasin erään ihanan ihmisen, jonka kanssa meillä on synkannut ihan ensitapaamisesta lähtien aivan erityisellä tavalla. Me koetaan maailmaa yllättävän paljon samalla tavalla ja sellaisesta on ihana puhua! Unohdin hetkeksi odotuksen ja paniikin ja sain paljon valoa tästä tapaamisesta.

Myöhemmin iltapäivällä menin Aloha Rameniin syömään lounaan, sillä olen haaveillut ainakin vuoden heidän dumpligseistaan ja rameneistaan ja bowleistaan. Tilasin kanadumpligseja ja possuramenin, mutta jotain meni pieleen, sillä ramen ei maistunut tällä kertaa yhtään. Voi olla, että oma oloni oli niin huono, että aloin voida pahoin pelkästä ruoan hajusta. Tunne meni kuitenkin ohi ja jatkoin syömistä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Päivän päätteeksi kävin vielä Cafe Karaliksessa juomassa hiton hyvän italialaisen sitruunaoluen. Sitä suosittelen! En niinkään pidä yleensä oluen mausta, mutta tämä olut maistuikin enemmän sitruunalta. Sitä paitsi alkoholiakin oli vain vähän; 1,3% tai jotain sen suuntaista. Oikein sopiva lukema mulle myös se. Täytyykin ehkä ehdottaa heille, että voisivatko he ryhtyä myymään italialaisia limsoja!

Tänään mut skannataan

 

Jännittää aika paljon se TT-kuvauksen tulos. Tää on jo verrattavissa siihen, että tunnin päästä pitäis pitää Olympiastadionilla esitelmä jollekin miljoonalle ihmiselle, jotka jo lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti muhun. Itse kuvaus ei siis jännitä niinkään, paitsi jos kanyylinlaitossa tulee ongelmia. Sitä kun ei koskaan tiedä etukäteen. Yrittävät runnoa jotain norsukanyylia mun heiveröisiin kätösiin, jos en muista sanoo, että käyttäkää vauvakanyylia! Minkähänlaista kanyylia ne käytti muhun sillon kun olin vastasyntynyt vauva; 1200g painava hiirenpoikanen. Onneksi sellaisesta ei muista ite mitään. Maailman on täytyny olla hyytävän pelottava ja jättimäinen! Hetkinen; sitähän se on edelleen!

Moneskohan kerta nyt on kun meen TT-kuvaan… ainakin viides tai kuudes. Rutiinilla jo menee semmoinen syväluotaus. Mutta tulosten kuuleminen ei koskaan ole rutiinia. Sitä pitää odottaa vielä muutama päivä. Kirottu odotus! Olispa kiintoisaa jos ne kuvais sielun ja mielen ja entiset elämät samalla kertaa. Lääkäri tulkitsis kuvaa, että ”mikäs tämä kissan sotkema lankakerä on… eiku ai jaa, se on tän tyypin mieli! Ja toi vanhan roosan värinen sykerö on sen sielu, onpas aivan erityisen nahistunut. Tuolla häämöttää joku entisen elämän hyhmä; hän näköjään paloi siellä noitana roviolla - no sepä selittää monta juttua!”

Keskittyminen alkaa hajota jo ihan tyystin. Olo on hyvin samanlainen kuin aikaisemminkin. Mikään ei huvita, en pysty keskittymään, on kylmä, haluaisin vain nukkua aikaa eteenpäin. Miks ei elämässäkin piru vieköön voi olla niitä mankan nappuloita! Kelaisin kolme päivää eteenpäin. Kiskoisin sen Stop-napin irti ja heittäisin jordaaniin. Ja sit teippaisin playn alas.

Aamulehdessä oli muuten just juttu siitä, miten munasarjasyöpään on Taysissa kehitetty parempi leikkausmenetelmä. Se oli yksi mun lääkäreistä, joka tutkimuksen aiheesta teki. Ilostuin ensin että mahtavaa, taas uus systeemi, kunnes huomasin, että kyseinen uus leikkaus on kehitetty jo kymmenisen vuotta sitten. Ei siitä ehkä oo mitään apua mulle jatkossa. Luultavasti mut leikattiin just sillä menetelmällä jo -23 ja silti tilanne on tää, että syöpä vaan velloo ees taas niinku joku järkyttävänhajuinen ruosteenvärinen merilevä Kuuban rannikolla.

Jos saan ystävällisesti tulla kuulluksi, niin toivoisin mitä nöyrimmin, että voisin syntyä seuraavassa elämässä vaikka kuuhun. Saisin jurnottaa siellä kaikessa rauhassa vaikka maailman loppuun asti. Kaksi asiaa toivoisin mukaani; savusaunan ja jurttasaunan ja elämänmittaisen pinon koivuhalkoja. Aamiaiseksi vihersmoothia, lounaaksi dumpligseja ja päivälliseksi imeskelisin lämmintä ja venyvää siannahkaa. Iltapalaksi kävisi jasmiinitee kynttilänvalossa. Ja koko Mika Waltarin sekä Edith Södergranin tuotannot ja elämäkerrat. Mikä olis runollisempaa kuin lukea Edithin runoja kuussa kyyhöttäen?!

Kun mieli poukkoilee

 

Mieli poukkoilee kuin vietävä. Aluksi sen joulukuisen verikokeen jälkeen mulla oli sellanen rauhallinen olo, että kaikki hyvin. Sit alkoi kuitenkin olla paniikki, että nyt ei tosiaankaan kaikki ole hyvin. Asettelin mielessäni kehooni erilaisia syöpiä; voisiko se olla uusiutunut vatsassa, maksassa, haimassa, suolistossa, ruokatorvessa, keuhkoissa, imusolmukkeissa, luustossa, aivoissa… ja ties missä. Jokainen niistä tuntui ihan mahdolliselta! Sitten tuli turtumus. En jaksa kuin olla alistuneena, että tulee mitä tulee. Yritän vain ehtiä tehdä mahdollisimman paljon kaikkea mahdollisimman pian, jos edessä on taas syöpähoidot. (Ja siis tämä pätee koko ajan tulevina kuukausina ja vuosina, koska syöpähoidot voi olla koska vain taas edessä!) Eli vaikka tällä hetkellä kaikki olisikin hyvin, huoli ei poistu kokonaan.

Tämä mielen poukkoilu tapahtuu joka kohtaan sinkoillen melkein joka päivä. Yhä vähemmän on niitä hetkiä, kun ajattelen, että ei hätää ja yhä enemmän suunnittelen kaiken sen varalle, että kohta taas mennään. Mies kysyi eilen varaako hän meille hotellihuoneen helmikuulle, mutta minä sanoin, että ei kannata vielä, kun en tiedä yhtään tulevasta kuukaudesta! En tiedä olenko juuri silloin leikkauspöydällä, sytoissa, sädehoidossa, saattohoidossa… tai terve. Katsotaan vasta ensi perjantaina, kun mun syöpäkontrolli on ohi ja lääkäri sanoo jotain. Pahimmillaan siinä on pieni aikaikkuna tehdä jotain, mutta voi leikkaus joskus tulla hyvinkin nopeella aikajanalla. Melko kylmä fiilis kuitenkin myös tänään.

Hermot melkein riekaleina

 

En tiedä teistä muista, mutta mulle tää AATEEKOON hallinta tuottaa suurta tuskaa aika ajoin. Noin ylipäätään elämässä mua kaikkein vähiten kiinnostaa minkäänlaiset urheilukisat ja heti hyvänä kakkosena tulee ATK eli mikä tahansa, mikä liittyy tietotekniikkaan! Mä kyllä käytän melko vaivattomasti tietokonetta ja tablettia, kunhan totun niihin, mutta armias taivas kun laitteeseen tulee päivitys, niin joudun ihan suohon. Ja torstai-iltana se taas tapahtui; päivitys. En alkuun edes huomannut ongelmaa, mutta jo hetikohta seuraavana iltana tuskailin, kun kuvien lataaminen ei onnistu blogiin. Ja nyt mä huomaan, että mulla on ollu sama ongelma ennenkin (tunnisteissa selkeesti lukee ’ongelma kuvien lataamisessa’) heh heh. Asia korjaantui lopulta ponnahdusikkunoiden ja evästeiden sallimisen kokeilemisen jälkeen välimuistin tyhjentämisellä. Huh.

Blogin kirjoittaminen on aika isossa roolissa mun elämässä näiden kriisien ja kaiken keskellä. Jos kirjoittaminen viedään multa pois, niin voi hyvää päivää, miten mä sitten selviytyisin? Ankeutuisin kyllä entistä enemmän. Vaan nyt oon samalla aika hiton ylpeä itestäni, sillä en ruvennu tän päivityshässäkän keskellä ollenkaan itkeen taikka raivonnu täyttä päätä. Jurnotin vaan ja selasin googlesta ohjeita. Joka toki järkevintä onkin. Googlettaa ohjeita nimittäin ja se pätee aika moneen tilanteeseen. Voi jessus tätä nykyaikaa. Miettikää jotain Jaakko Ilkkaa googlettamassa ’miten pääsen vapaaksi Turun linnan vankityrmästä’ tai Jeesusta googlettamassa ’näin muutat veden viiniksi’, tai Jumala googlettaa ’hyviä sunnuntainviettovinkkejä’…

Juoksentelua Tampereella

 

Niin se sitten eilinen meni tosi kivasti singahdellessa sinne ja tänne ympäri Tamperetta. Ensin kävin siellä - hmm josta en vielä puhu - sitten vein vähän videokasetteja Filmihulluun, joka siis ottaa vaihdossa vanhoja ostovideoita ja antaa niistä jonkun pienen summan, jolla voi valita itelleen uutta katsottavaa video- tai DVD-muodossa esimerkiksi. Aina en heti ehdi katella uutta, joten he laittaa koneelle mun nimellä ylös sen summan, mikä mulla on kulloinkin ’sisässä’. Sitten pompin apteekkiin, koska Tadexit ja verenpainelääkkeet uhkaa loppua. Tadexeista ei oo onneks ollu niin paljo oireita kuin Letroista aiemmin. Mutta apteekis käyminen on näin alkuvuodesta aina vähä hintavaa, kun omavastuu ei oo vielä täyttyny. Sieltä sit suuntasin labraan, jossa ei tarvinnu jonottaa yhtään ja pistäminenkin sujui helposti; ei kipua, mutta putkilo täyttyi heti. Tällä kertaa vaan yks putkilo, joka on harvinaista! Verikokeiden tulokset tuli aika pian labran appiin, paitsi tietenkään se syöpäantigeeni ei tullu. Sitä ei näy Omakannassakaan, joten katellaan. Just nyt tuntuu siltä, etten jaksa oikeen reagoida siihen kuinkaan. Odottelen neutraalisti.

Sitten olikin jo nälkä ja suuntasin kohti lounaspaikkaa, tosin UFFin kympin päiviä kävin kurkkaamassa matkan varrella ohimennen. Sovitin yhtä lantiopituista kriminkarvaturkkia, mutta jätin sen silti kauppaan. Toivon että joku muu ostaa sen ja muutenkin mulla on takkeja tarpeeksi. Lounasta menin syömään Tuomiokirkonkadulle lähelle sipulikirkkoa, eli suht uuteen Vietnamilaiseen ravintolaan Din Diniin. Valitsin lounaslistan ensimmäisen; Pho-keittoa naudalla, jossa oli riisinuudelia, korianteria, kevätsipulia jne. Oikein hyvä kokemus! Ja annos oli hätkähdyttävän iso! En ollu siis käyny täälä aikasemmin, enkä edes tienny koko paikasta, ennen ku luin Aamulehdestä, että he avaa toisen ravintolan pikapuoliin. Tänne palaan taatusti vielä.

Siitäpä olikin sitten helppo kipaista Koskariin, (=Koskikeskus, kaupungin vanhin ostoskeskus), jossa mua kiehtoi erityisesti hiljattain avattu Lush! Sen tuoksusta on valiteltu yleisönosastoon, mutta mua semmoset ei haittaa. Nenä toimii ehkä jopa huonommin, kuin pitkään aikaan. Lushilta menin siis ettiin juttuja mun tulevaan adventtikalenteriin, mutta kaikki tuotteet oli niin isoja, etten tiedä mahtuuko yksikään ostos niihin loodiin. Ostin kylpypommin, pienen suihkugeelipullon ja kylpyöljypalan. Ihanaa, että Lush on vihdoin Tampereella! Toivoinkin tätä joskus 10 vuotta sitten heiltä Helsingin liikkeessä. Lushin lähellä Koskarissa on myös The Body Shop, jossa oli sopivasti hurja ale! Kahmin siis monta tuotetta siihen samaiseen kalenteriini; käsivoiteita, naamarasvoja, yms. Ja nyt olikin sitten aika viedä ne valitsemani rannekellot - kolme kappaletta - patterinvaihtoon. Sitä odotellessa hiihdin viereiseen uudehkoon kauppakeskukseen Ratinaan, jossa kävin ihan vaan kuluttamas aikaa mun lempicappuccinon äärellä Robert’s Coffeessa. 

Saatuani kellot pääsin vihdoin koko päivän odottamaani saunaelämykseen Laukontorin Kuumaan. Siellä oli aika hyvin porukkaa, varmaan perjantain takia, mutta hyvin mahduin silti sukkuloimaan kolmessa erilaisessa saunassa; toinen sisäsaunoista on sähkösauna, toinen lempeämpi puusauna ja se pieni ulkosauna on myös puusauna kivalla näköalaseinällä varustettuna. Isot ikkunat näissä kahdessa sisäsaunassakin kyllä on ja isot vankat lauteet, joissa mahtuu vaikka lepäilemään. Lisäksi sielä tietysti on avanto suoraa Ratinansuvantoon, eli taatusti hyiseen veteen. Mutta yllättävää kyllä, se ei tuntunut yhtään kylmältä. Ilma oli melkein lämmin, sillä pakkasta ei ollut yhtään ja tuulikin oli vaimeaa.

Lopuksi lompsin Sokoksen Bacaro Doppioon juomaan kylmän soodan ja sen jälkeen Aasia Marketiin Kuninkaankadulle, josta ostan suunnilleen aina soijaa ja nuudeleita ja jotain kiinnostavia soosseja. Tän jälkeen mies hakikin mut kaupungista ja päivä oli taputeltu. Ihana olo kaikesta tästä piristävästä puuhakkuudesta, vaikka ilma olikin harmaa ja mielikään ei kauhean aurinkoinen alkuun ollut.

Kaikenlaisia juttuja

 

Tänään on se päivä, kun meen verikokeeseen. Jos hyvin käy, syöpäantigeeni on laskenut ja näen sen illalla omakannasta. Mutta voi myös olla, etten näe omakannasta mitään ja se olis tosi riipivää, että joudun odottamaan vielä viikon epätietoisena tulosta, jonka vasta lääkäri kertois mulle ens viikolla. Vaikka saisin huononkin uutisen tänään, se ei olis niin paha kuin odottaa itse epätietoisuudessa viikko, vaikka tulos on jo selvillä. Tämä syöpäasia tulee mulla jo itkuisiin uniin! Ja se on harvinaista, että näen ylipäätään nykyhetkestä unia.

Tänään on tulossa muuten kiva päivä. On yksi tapaaminen (kerron vasta kun nimet on sopparissa), on saunomista, käyn jossain syömässä, teen vähän ostoksia ja ehkä piipahdan kahvilassakin.

Kuvat on otettu Tamperelaisessa Runo-kahvilassa, jossa tapasin ystävää hiljattain.