Kaskisten lumoa

Kaskisissa oli viikonloppuna markkinat, ne perinteiset kevätmarkkinat. Tällä kertaa juna ei tuonut ketään, koska Suupohjan rata on rempassa tai ainakin menossa remppaan. Olis kyllä ehkä hitusen elävöittävää, jos tänne pääsisi jollain lähijunalla vaikka Seinäjoelta saakka. Pari vuotta sitten kyseltiin, miten ihmiset liikkuis ja missä ne haluis pysäkkien olevan ja mikä olis sopiva lipun hinta. Suunniteltiin vakituista henkilöliikenteen avaamista tälle radalle pitkän tauon jälkeen, koska henkilöliikenne lakkautettiin jo vuonna 1968. Rata avattiin alunperin 1913, joten henkilöliikenne kulki sillä vain 55 vuotta. Kuvitelkaas sitä höyryjunien ihanuutta lakeuksien keskellä!

Tämä on merenrantakaupunki, sijaitsee saarella, on rauhallinen ja suloinen. Se on asukasluvultaan Suomen pienin kaupunki. 

Kaskinen on perustettu 1785.

Tällä hetkellä Kaskisissa on myynnissä 12 omakotitaloa, yksi puutalo-osake, paritalon puolikas, erillistalo, rivitaloasunto, sekä kuusi kerrostaloasuntoa 1970-lukujen kerrostaloissa. Muitakin varmaan on, mutta nämä löytyvät etuovesta.

Halvimmillaan lähes 50-neliöinen kerrostaloasunto maksaa noin 15 000€. Suunnilleen saman kokoinen rivitaloasunto maksaa noin 25 000€. Edelleen saman kokoinen omakotitalo vuodelta 1900 maksaa 34 000€. Järkyttävän ihana jugendtalo vuodelta 1914, maksaa vain 128 000€! 

Palveluita ei ole paljon; yksi kauppa ja päiväkoti sekä koulu löytyy. Ravintola ja baari, sekä jotain pientä, kuten kampaamoa ja käsityöputiikkia on vielä.

Harmittelen aina sitä, miten kuolevalta tämä paikka vaikuttaa. Jos olisi rahaa ja etätyö, niin voisi ostaa täältä vaikka kakkosasunnon ja lepuuttaa hermojaan kaupungin vilinän sijaan rauhallisessa idyllissä. Jos tarpeeksi moni tekisi niin, alkaisiko täällä elämä virkistyä jälleen?

Yksi hassu tapaus taas sattui täälläkin. Ajoimme katuja ristiin rastiin, kun vastaan käveli pariskunta, jonka nainen näytti yllättäen tutulta. Käskin miestä stoppaamaan auton ja ryntäsin ulos, huutaen heidän peräänsä. Hän todella oli se! Ystävä, jonka kanssa näemme ehkä kerran kymmenessä vuodessa ja joka ei edes asu täällä. Halasimme pitkään ja juttelimme jonkun aikaa. Uskomatonta ja ihanaa! Pidämme yhteyttä kyllä muutenkin, vaikkakin harvakseen. Jos olisimme ajaneet eri katua tai viisi minuuttia aiemmin, en olis kohdannut häntä. Huuh, tämä vaatii vähän pureskelua! Ihania kohtaamisia yllättävissä paikoissa.

Tämmöisiä levähdyspaikkoja tarvitaan joka paikassa! Ja tämä oli vielä söpö. En istunut, mutta hymyilin ja olin kiitollinen, että jossain edes hoksataan pistää istuimia kaduille. Kaskinen on ehdoton kesäkaupunki! Kannattaa suunnata kurkkimaan sen söpöjä taloja ja mennä vaikka picnicille rantanurtsille tai puistoon, tai veneillä vierasvenelaituriin. Yöpyminen asuntoautollakin varmaan onnistuu, jolloin paikkaa ehtisi fiilistellä oikein ajan kanssa ja tehdä vaikka tunnelmallisia yökävelyitä kesäisen kaupungin kaduilla, puistoissa ja rannassa.

Vuojoen kartanolla

 

Hassua, mutta aina löytyy joku sukukytkös, kun vähän luupilla tirkistää. Niin se vaan on. Vuojoen kartano liippaa Matildan isäpuolen isäpuolen sukua. Sellaisen hulttio-Demoenin, josta riittää ammennettavaa. Hän syntyi 1800-luvun alussa ja kuoli vain 39-vuotiaana, Saimaan kanavan työmaalla, joka rakennettiin vankityövoimalla. Hän oli siis vanki, koska oli väärentänyt todistuksia itsestään, esiintynyt juopuneena, tehnyt sapattirikkomuksen (’pyhitä lepopäivä’), varastanut ja kiroillut. Pakkotyöhön vaan semmoiset!

Vuojoen kartanon historia ei jostain syystä mainitse Demoeneita lainkaan. Siellä kuitenkin asui taloustirehtööri Lars Demoën perheineen 1800-luvun alussa. Hänen isoisänsä oli peräti ranskalainen herra. Suku ei ole Suomessa tuohon aikaan vielä kovin iso, mutta sen verran sekava kuitenkin, että en ole ihan tarkalleen kartalla siitä miten hän on sukua ’meidän’ Demoenille. Mutta kyllä se vielä selviää.

Demoenin perheen jälkeen Vuojoen omisti hetkisen aikaa Paroni Otto Wilhelm Klinckovström, joka oli syntynyt Saksassa ja hänen vaimonsa, joka oli syntynyt Lontoossa, sekä heidän tyttärensä fröökynä Lovisa, sekä nuori herra paroni Wilhelm, isänsä kaima. On siinä mahtanut riittää patsastelua ja parasollien pyörittelyä.

Kartano perustettiin 1626. Sen omistajia olivat mm sotamarsalkka Åke Tott, (itse Sigrid Vaasan poika) ja kreivitär Kristina Brahe. Lopulta omistus siirtyi Björkenheimille, 1830-luvun kieppeillä. Lars Magnus Björkenheim oli se, joka rakennutti tämän nykyisen kartanolinnan 1836. Olis kyllä todella mielenkiintoista nähdä millainen tämä kartano oli ennen tätä nykyistä!

Vuorineuvos Björkenheim omisti Vuojoen lisäksi myös Orisbergin ruukin, Kimon ruukin ja Kellokosken ruukin. Mikä patruuna! Eurajoen kunnalle kartano siirtyi harmillisesti 1933. Opastustaulun ’Palvelut’ kannattaisi kunnan kyllä päivittää. En oikein pidä kartanoiden sosialisoimisesta. Parasta olisi, jos niissä olisi hyvä yksityinen omistaja tai joku, joka perustaa hykerryttävän kauniin hotellin, ravintoloineen, kahviloineen, sekä taidenäyttelyineen.

Palataanpa vielä siihen hulttio-Demoeniin hetkeksi. Hän syntyy mahdollisesti Raumalla tai Kokemäellä, ja muuttaa noin 7-vuotiaana Poriin leski Maija Bergströmin kasvatiksi. Hän todennäköisesti siis jäi orvoksi. Lapsuustraumojen sävyttämä miesparka. Siksi haluaisinkin hänen varhaisen elämänsä mutkat selvitettyä. Ehkä niistä vuosista löytyy selitys myöhemmälle elämälle. Ehkä hän vaikutti paljonkin Matildan isäpuolen nuoruuteen ja elämään, joka taas vaikutti suoraan Matildaan.

14-vuotiaana hän muuttaa Porista Turkuun, ollen siellä mm porvari Östermanin sisäpalvelijana. 19-vuotiaana nuorukaisena hän saattaa 40-vuotiaan porvarinlesken raskaaksi ja menee lesken kanssa naimisiin vasta vähän ennen lapsen syntymää. En tiedä mikä sakkaa, mutta jo kolmen vuoden kuluttua hän heiluu Pietarissa itsekseen. Elämä menee mutkalle yhä pahemmin. Onko hän itserakas hurmuri? Vai niin sekaisin itsensä ja traumojensa kanssa? Ehkä hänellä on vakava persoonallisuushäiriö.

Hän myy perimänsä Nikusillan rusthollin, joka on melko lähellä Vuojoen kartanoa. Voi olla, että sopivaa työpaikkaa ei löydy, luonne on hankala ja rahat loppuvat. Nikusillan joka tapauksessa löydämme ja kurkimme sitä auton ikkunasta. Se on tavallisen kauniin maalaistalon näköinen. Hänen riekkumisensa ympäri Suomea on aika tavatonta. Hänen käytöksensä ja vankeutensa on jotain niin häpeällistä, että hänen oma poikansa vaihtaa sukunimeä ja ottaa äitinsä sukunimen.

Ja sitten takaisin tähän päivään. Kukkivat puut ja kartano! Tai ei; oikeastaan tämä on arkkitehtonisesti ottaen linna, ei kartano. Millaisia isoja ajatuksia ja suuria suunnitelmia täällä onkaan pohdittu ja myös toimeenpantu.

Takapihan loistoa. Kolme kerrosta linnaa ja vintti siihen päälle. Ja puutarha, sivurakennukset, sekä modernisti hoidettu maanviljelys koko tiluksien mitalta! Björkenheim kykeni mälläämään, sillä hän kuului Suomen rikkaimpiin miehiin. Oikeasti hän kehitti maataloutta ja loi monenlaista uutta, eikä vain tuhlaillut tuhlailun ilosta.

Cafe Orangeria on kartanon lähellä, pellon reunassa. Täällä kasvatettiin jo 1800-luvulla satoa tuottavia persikoita ja ananaksia! Jossain töllissä piikojen sukulaiset epäilivät taatusti maailmanlopun olevan kynnyksellä, kun tuollaisia raamatullisia outouksia täällä kasvaa. Tai liekö valehdellut, likkapaha, nälissään?

Tiililattia, lasiseinä, sirot huonekalut ja hyvät tarjoomukset! Kaikki vielä alussa. Odotan mihin tämä muotoutuukaan!

Kahvilan sisustus kehittyy yhä, mutta jestas miten tänne sopisi iso määrä erilaisia kasveja!

Rakastan nykyään valoja ja varjoja! Parasollit, krinoliinit, flyygelin sävelet avoimesta ikkunasta… haipuuko ilmassa menneiden aikojen varjoja, vai kuvittelenko vain?

Etupiha ja kevään vieno vehreys. 190 kevättä on linnassa nähty. Miten erilaisia kokijoita siellä onkaan ollut ja miten erilaisia keväitä onkaan läpi eletty!

Mietin aina talojen vinttejä. Mitä tuollakin pienten ikkunoiden takana on säilytelty? Onko siellä ollut pyykkinaruja? Hylättyjä huonekaluja? Muodista pois menneitä vaatteita? Vanhoja asiakirjoja?

Itse ehkä haluaisin tuohon katoksen allekin sulloa jotain kivaa. No ainakin isoja kukkaruukkuja ja muratteja ja lyhtyjä. Mutta mitä lienee Björkenheim sinne sovitellut? Tai ei hän itse ole kuin suunnitellut, joku muu on kantanut ja asetellut. Ehkei herra edes katsonut tarpeelliseksi sellaisia pikkuasioita miettiä; kaiken suunnittelun on ehkä hoitanut rouva. Ja piika kanniskellut.

Vierastalo on kaunis myös. Jos täällä haluaisi oikein päästä asumisen meininkiin ja vaikka kiinni puutarhan öisiin tunnelmiin, kannattaisi varata vieraspytingistä huone viikoksi tai koko kesäksi. Mahtaako  Björkenheimin ensimmäinen vaimo katsella ikkunasta? Tai kulkea puutarhassa? Hän kuoli täällä 38-vuotiaana, kun linna oli vasta nuori. 

Aamuvarhaisen ja illan aurinko osuu pavekkeelle. Kelpaisi siihen ripustaa riippumattoa ja asetella kaffepöytää ja vaikka kiikkustuolia. Ja kasveja! Miten on mahtanut herra Björkenheim sieltä tähyillä aamuvarhain ja iltamyöhällä? Onko jompi kumpi rouvista järjestänyt pieniä kahvihetkiä ja fröökynät kutsuneet ystävättäriään visiitille? Tai nuoret herrat pelanneet korttia ja juoneet totia opiskelukavereineen?

Nuo kenkienputsausraudat on aina niin viehkot! Patruuna ja moniko muu niihin on kenkiensä kuraa raapinut. Joskus täytyisi tulla tänne opastuskierrokselle. Täällä on kuulemma hyviä rooliopastuksia, jotka kyllä kiinnostaa. Mahtaakohan oppaina toimia paroni tai patruuna? Fröökynät ja nuoret herrat? Mitä heillä olisi sanottavaa meille nyt? Muistelisivatko vanhoja hyviä aikoja? Pyörittelisivätkö päätään nykyajalle? Vai innostuisivatko Vuojoen vanhoilla pelloilla kääntyilevistä Valtroista? He kaikki naivat aatelisia ja muuttivat aikanaan pois. Jotkut heistä naivat Björkenheimejä, ehkä serkkujaan tai muita sukuun kuuluvia. Mitä rakkaustarinoita täällä onkaan eletty jo ehkä hyvinkin nuorena!

Olkiluodon ydinvoimalan vierailukeskus

 

Enpäs tiennytkään, että ydinvoimalaan oikein toivotetaan turisteja tervetulleeksi. Tokihan tuo paikka on saanu niin paljo vastustusta ja negatiivisuutta aikojen saatossa, että parempi pykätäkin tämmöinen vierailukeskus ihmisten ihmeteltäväksi.

Arkkitehtuuriltaan se oli aivan passeli. Ilman negatiivisia fiboja tepastelin sisään, vaikka itsellänikin aikoinaan killui vaatteissa ’atomivoimaako? ei kiitos!’ -rintamerkkejä.

Siellä se könöttää. Ihan sinne paraatipaikalle ei sentään päästy.

Sisältä tämä oli ihan fiksun näköinen pytinki. Kaikenlaista interaktiivista ja osallistavaa toimintaakin löytyi.

Lähdettiin aikojen alusta. Minä, joka en ikinä ole jaksanut vissiin yhdenkään museon kaikkia plakaatteja lukea, mietin tässä kohtaa, että kuinkahan käy, jääkö puolet lukematta, vaikka päätin tänne mennessä, että nyt kerrankin luen huolellisesti kaiken.

Nonni. Enhän mä jaksanu. Yritin toki! Ja nyt tiedän, että se ydinvoimala toimii semmosilla uraanirakeilla. Ne kuumentaa veden, jonka höyryenergia pistää turbiinit pyörimään ja sitten saadaan sähköä - tai jotain sen suuntaista. Mä olin luullu ehkä, että täällä on joku hiihtoputkentapainen, johon ammutaan joku atomi ja se räjähtää tai mitä ikinä tekeekään ja sitten meillä on energiaa. Miten voi aikunen ihminen ollakin näin kuutamolla? No mutta se taitaa ollakin hiukkaskiihdytin. Pää menee solmuun.

Suomalaisten säteilyannos kertyy pääosin sisäilman radonista. Ja aika hyvä kakku myös terveydenhuollon tutkimuksista. Eri maissa eri kertymät.

Siinä koko hässäkkä. Onhan tääkin yks työpaikka työpaikkojen joukossa.

Nämä oli kiinnostavia! 1920-40 on uusinta uutta olleet mm hiustenkuivaaja, partakone, sähkövatkain, jukeboxi, astianpesukone ja loistevalot. Ei hemmetti, semmosen astianpesukoneen mä haluisin nähdä! Sieluni silmin näen Pelle Pelottoman tyylisen mekaanisen käden, joka harjaa jossain kaapissa astioita. Suomessa perustettiin sähkölampputehdas 1921, joka muutti nimensä Airamiksi 1938. (’Airam’ on toisin päin maria!) Ja eka sähköliesi meillä tehtiin 1936. Jestas! Äiten syntymävuonna siis. 90 vuotta sitten!

Vuosina 1960-70 keksintöjä oli kuulolaite, c-kasetti, taskulaskin, väri-TV. Millä kivikaudella mäkin oon oikeen syntyny, kun nyt jo hamaan menneisyyteen unohdetut jutut on ollu vasta uusia. Ja Otaniemessä tapahtui jännittävyyksiä; Suomen ensimmäinen ydinreaktori käynnistyi 1962! Voin kuvitella miten ne teryleenihousuiset tärkeän näköiset miehet pulisongeissaan ja kekkoslaseissaan on pönöttäneet asian takia.

Uutuuksia 1980-luvulla oli mm CD-levyt ja matkapuhelimet. Ensimmäiset mikroaaltouunit hankittiin koteihin. Muistan sen ekan mikroaaltouunikokemukseni; oltiin Nurmijärvellä kylässä erään opettajapariskunnan luona ja minä sain kaakaota joka mikrotettiin kuumaksi! Katoin mukia epäluuloisesti, että ei tohon voi koskea, sen täytyy olla vielä kuuma! Ja sittemmin samalla vuosikymmenellä meillekin hankittiin mikro ja minä tykkäsin sulattaa siinä paksuja juustopaloja. Mikrojuustoilijoita tais olla sillon enemmänkin.

Semmosella tavalla se ydinjäte sitten muuttuu vaarattomammaksi ajan myötä. Ei nyt sillä, että epäilisin fyysikoita, mutta eipä meistä kyllä kukaan ole siellä 100 000 vuoden päässä toteamassa, että oikeassa olivat, ei säteile enää niin paljo.

Tämä loppusijoitus se on ehkä kaikkein kiistanalaisin asia tässä aihepiirissä. Jännittävät muurahaiskäytävän näköset rakennelmat siis sitä varten.

Onkaloonkin pääsisi käymään, mutta pitäis ilmoittautua etukäteen. En nyt ihan hulluna sinne halunnu kuitenkaa tunkea. No, kaikkia infopläjäyksiä en todellakaan jaksanu lukee, enkä kaikesta ees tajunnu mitään. En tajunnu ees niistä interaktiivisista lasten ’näin käynnistät ydinvoimalan’ -jutuista mitään. Tai sitten ne ei toimineet. Yritin innolla polkea polkupyörääkin, jotta olisin saanu ees pöytälampun syttymään, mutta ei, sekään ei onnistunu. Vähän jupisin, että pitäis näitten laitteitten nyt ees toimia kun sellasia täällä testattavana kerta on. Kantsii tuolla silti käydä, kokonaisuus oli ihan jees.

Surullinen Sulkula

 

Ja kun nyt Wivin jäljillä siä Jyväskyläs pyörin, niin pakkohan se oli Hannan maatila Sulkula käydä myös bongaamassa. Nykyään siel vaan on joku ihmeen Kristillinen opisto ja Sulkulan hieno iso päärakennus on purettu. Sen tilalla on asuntola ja asuntolan ovisyvennystä koristaa lasi, johon on printattu Sulkulan lasikuistin kuva.

Tosi hienoa, että edes näin kunnioitetaan sitä vanhaa rakennusta! Musta toi on hirmu kauniisti toteutettu. Tiesin sinne mennessäni, ettei siellä ole enää päärakennusta, mutta halusin nimen omaan nähdä tämän kuvaseinän ja muutenkin nuuskia paikan henkeä.

Ovelta päinkin kuisti näyttää hauskalta. Vaikka ehkä mua ottais päähän kattoa tota joka päivä ja sit mennä johki tylsään elementtitalon rappuun ihanan lasikuistin sijaan.

Kokonaisuus ei nyt ihan rumimmasta päästä ole, mutta no… ennen oli vaan kaikki kauniimpaa.

Kiva myös, että Hanna on mainittu tienviitassa. Vaikka tuskin kristillisen opiston vastaavat hehkuttaa Wivin ja Hannan suhdetta. Heidän sivuilla olikin maininta vaan ’hyvästä ystävästä’.

Pihan vanhaa aittaa tutkailin myös. Ei oltu pidetty hyvässä kunnossa.

Jotain roinaa sisällä ja rakenteet huonossa hapessa.

Aitan oven sisäpuolelle joku oli joskus tehnyt inventaariota ’8 ehjää hankoa’.

Pihassa oli myös punainen pehtoorintupa.

Sen on Wivi Lönn suunnitellut!

Asuntolan takana metsässä oli polku, joka oli reunustettu vanhoilla kivijalkakivillä.

Hanna on pitänyt tarkasti huolta kaikesta ja nyt kaikki on näin. Huis hais.

Pehtooritupakin oli sekin huonossa kunnossa. Eikö näille ole mitään virallista valvontaa? Mitään velvoitetta pitää kunnossa? Kuulin, että Sulkulan päärakennus oli homeessa, niin että se purettiin siksi. No, ei tarvii kauan odotella kun saa luvan purkaa nämä muutkin. Jaksakaa hetki vielä, kyllä te niistä eroon pääsette!

Pihan pieni kivirakennuskin oli kuin autiotuvan pahainen maanvaiva. Semmoinen josta oikein toivotaan, että romahtaisi jo. Ei pisteitä Kristillisen opistolle vanhojen rakennusten surkeasta hoidosta!