Ihana ihana Koli!!

 

Iisalmesta lähettiin ajeleen Kolia kohti. Kumpikin meistä on käyny Kolilla joskus 80-luvun alkuvuosina, mutta ei sen jälkeen ja muistot on hataria. Mutta paikkahan on klassikko, ollut jo ehkä 150 vuotta!

Jo ensimmäinen kurkkaus hotellin takapihalta kohti maisemia olis sykähdyttävää!

Kalliota, lunta, metsää, järveä, saaria, pilviä…! Jo tähän voisi stopata.

En ihmettele yhtään, että Eero Järnefelt on tullut katsomaan näitä maisemia, maalannut ja saanut reliefinsä tänne. Toki täällä kävi varmasti moni muukin.

Kipuamista metri metriltä ja yhä upeampaa maisemaa hetki hetkeltä.

Ollapa orava ja asustaa puumajassa tässä näin!

Polkukin on viehättävä. Kallio ja isot kuuset suojana, mutta maisema silti siellä seassa. Miten ihana paikka myös tässä olisi pienelle tupaselle!

Ja sitten viimein Ukko-Kolin huipulla!

Tuulee ja pelkään että heittäydyn vahingossa kielekkeen yli.

Mutta voi luoja; kuvitelkaa millaista täältä olisi katsella revontulia, tähtitaivasta, kesäyötä, salamoiden räiskettä, myrskyä ja sateenkaaria! Ja pilviä, tietysti aina myös pilviä!

Tässä kalliolla istuisin eväiden kanssa mieluusti ja vain nauttisin äärettömästä kauneudesta. Jasmiiniteetä tai kenties kardemummakahvia, tuoreita korvapuusteja, hedelmiä, marjoja, savulohileivät…

Tämän ajankohdan hyvät puolet on se, että vielä ei ole lehdet puissa (näkee kauas), ei hellettä, ei hyttysiä, ei massoittain turisteja. Siis täydellinen aika olla esim Kolilla!

Niin mielelläni jäisin tähän vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Istuisin tuossa auringon lämmittämällä kalliolla ja vain haaveilisin. Minkähänlaista täällä olisi kirjoittaa?

Viimeiset silmäykset ja paluu alas. Hyvä oli, että tultiin tänne nyt! Meillä ei ole oikein enää varaa ajatella niin, että ’joskus sitten tullaan tänne paremmalla aikaa’ - mikä helmasynti ajatella tuolla tavalla. Ja niin me on aika paljon ajateltu. Mihin meillä on muka ollut kiire? Kuolemaan? No, huomenna esittelen teille maisemien sijaan Kolin hotellia ja tapahtumia. Mekin siis vaan vilkaistiin niitä ja yövyttiin asuntoautossa lähitienoon puskaparkissa. Jossa sammakoitten kurnutus valvotti ison osan yötä. Tulipa semmonenkin koettua sitten.

Ihimettelyä Iisalamessa

 

Me stopattiin eilen Nivalassa kyläilemässä ja sitten pohdittiin hetken, että mihin suuntaan sitä lähtis; että Kalajoelle, Lohtajalle ja Oravaisiinko vai Kajaanin suuntaan, mutta sitten saatiin päähämme ajella Haapajärven ja Kiuruveden kautta Iisalmeen.

Yötä oltiin Iisalmen kirkon parkissa, ihasteltiin jäniksen hortoiluja kirkkomaalla ja vietettiin rauhallista iltaa. Kaunis ja iso kirkko heillä!

Käyn aina nykimässä kirkkojen ovia, koska kirkot on arkkitehtonisesti ja historiallisesti kiinnostavia rakennuksia. Harvoin pidän niitä kovin uskonnollisina paikkoina; puhun jumalalleni ja edesmenneille lähinnä kaikkialla muualla. Täälläkin ovi oli lukossa, mutta olipa ees nätti kahva.

Kirkossa oli aika monta ovea, joka sivulla ainakin yksi. Ja tapuli oli nätti myös.

Tapulin seinässä oli infokyltti; Iisalmen ensimmäinen kirkko on rakennettu 1627, mutta salama tuhosi sen 1699. Toinen kirkko valmistui 1700 ja purettiin 1779. Nykyinen kirkko valmistui samana vuonna ja on siis kolmas.

Hautausmaalla oli hyvin monta isoa puuta ja aivan valtavia puun kantoja! Tämä lähes bonzaipuun mallinen koivu ihastutti. Siinä oli jo hennon vihreät hiirenkorvatkin.

Olen aina suruissani, kun näen näitä hyljättyjä hautamuistomerkkejä. Ketähän olivat ’Nils och Greta’? Koska elivät? Mihin kuolivat? Olivatko iloisia lapsia? Vai nälkäkö vei?

Minusta on suorastaan rikollista mättää näitä ristejä, kiviä ja muita muistomerkkejä rikkonaisina tänne aitojen vierille, joskus aitojen taakse ja jopa kompostikasoihin. Hävetkää seurakunnat saakeli!

Erityispiirre tällä hautausmaalla oli pienet pronssipatsaat. Useammalla haudalla näimme patsaita, joista suurin oli tämä, ehkä puolimetrinen rakastavaisten patsas.

Myös hautakivien päällä oli pieniä kauniita patsaita. (Huom, eroaa kuin yö jä päivä siitä, että oksennetaan haudalle joku rihkamaläjä, ihan kuin Tiimarin hulluilla päivillä olis käyty…)

Ja koska ollaan itäisen kulttuurin vaikutuspiirissä, on hautausmaalla myös oma osio ortodokseillekin. Siinä kulttuurissa on jotain mykistävän kaunista ja mystistä.

Ortodoksihautasmaan porteissa lukee: ”Olkaat iäti muistetut”, hyvin kaunis ajatus!

Jokaisessa vanhassa rakennuksessa on herkkiä ja kauniita yksityiskohtia.

En yleensä julkaise kovin uusien hautojen kuvia, mutta nyt teen poikkeuksen, sillä risti oli aivan uusi, jonkun nykyaikaisen taitavan sepän takoma! En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa ja tämä pysähdytti.

Yleensä vain vanhat hautamuistomerkit ovat kauniin koristeellisia, kuten tämä. (Viittaus edelliseen kuvaan.)

Yksi vanhan ajan kiinnostavista kirjailijoista on kiistämättä Juhani Aho. Niin kirjallisten töidensä vuoksi kuin yksityisestikin. Hän oli naimisissa taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kanssa, mutta hänellä oli suhde myös vaimonsa pukkusiskoon Tillyyn, jonka kanssa hänellä oli lapsi. He asuivat kaikki samassa pihapiirissä.

Vapun ajelua

 

On niin keväinen olo, vaikka tuo kylmä rintama monen viimepäivän ajan oli lähes sietämätöntä! Pohjanmaallakin tuuli kuin jossain ihme tuulitunnelissa. En muista koskaan kokeneeni siellä noin tuulisen kylmiä ilmoja. Istuin lähinnä sisällä tai kävin kaupassa, muuta ei voinut tehdä. Kummallinen huhtikuu, todella! Ja silti mä hoen, että ’kesä on kohta menny’ niin ku isäkin aina hoki. Kohta saa jo joulukoristeetki ottaa esille. Mä väitän, että iän mukana ajantaju muuttuu ja sillä tavoin aika on todellakin suhteellista! Että lapsena se aika elokuusta jouluun tuntui ikuisuudelta, joka oli aivan hirveää! Ja kesäloman alussa oli sellanen olo, ettei enää ikinä tarvii mennä kouluun. Kun aikuisena taas toisaalta joku tunnin kokous voi tuntua siltä, ettei se lopu ikinä ja yksi vuosi tuntuu samalta kuin viikonloppu lapsena - melkein. Lapsena joku viiskymppinen ihminen vaikutti niin vanhalta, että sen oli täytyny syntyä joskus keskiajalla ja nyt ihmisikä on yks hujaus! Tämä ei ole yhtään suoraviivaista, mutta pääosin suuret linjat menee nykyään pelottavan nopeesti.

Mies tuli eilen illalla hakeen mua asuntoautolla lapsuudenkodilta. Me ajeltiin jonnekin Kortesjärven ja Evijärven välille yöksi puskaparkkiin. Nostalgista, sillä mun isä ajoi Mustajärven linja-autoa joskus 50-60-luvuilla juuri noilla seuduilla. Se oli sitä aikaa kun linja-autossa kuljettaja vain ajoi ja rahastajalle maksettiin. Isän pikkuveli oli joskus rahastajana niillä linjoilla. Niiltä seuduilta me jatketaan tänään matkaa kohti Suomen raamattuvyöhykettä. Katsotaan minne asti päästään. Olis tarkotus käydä kurkkaamassa onko yks ystävä kotosalla ja sit hortoilla jonnekin päin ihmettelemään elämän menoa ja vapun viettoa.

Projekti ’kello’ ja kaava

 

Koska omistan isän palkintokelloista kaksi, eikä ne ole toimineet suunnilleen koko mun elinaikana, niin päätin ottaa ne nyt käyttöön uudelleen. Ne on aina (mun elämän ajan) olleet vitriinissä ja nyt siihen tulee muutos. Vein kellot korjaajalle ja sain jo toisen toimivana takaisin. Jesh! Ihan mahtavaa!

Jostain syystä olen aina pitänyt vanhoista kelloista! Ne on kauniita ja niissä on hurmaava ääni. No okei, herätysääni tässä kellossa on aika kauhea! Mutta sitä mun ei tarvii juuri käyttää.

Kellon yläosan metallissa lukee ’Kunniapalkinto -53’, mun isä on ollu sillon 21-vuotias urheilijanuorukainen, eikä hän ollut tainnut vielä tavata äitiäkään. Äiti oli 17-vuotias nuori haaveellinen nainen. Maailma oli kuin jostain toisesta galaksista ihan kaiken suhteen. Pappa oli vielä töissä, eivätkä he asuneet vielä tällä kylällä. Mumman talo oli upouusi (noin 5-vuotta vanha) ja paappakin eli. Sodasta oli alle 10 vuotta. Kylässä oli ehkä 15 taloa, kun niitä nyt on varmaan sata tai enemmän.  Paapan nuorimman siskon kuolemasta oli vasta 8 vuotta; hän kuoli keuhkotautiin ja paapan isä oli kuollut 12 vuotta aikaisemmin niinikään keuhkotautiin. On melkein kuin voisin ylettää noihin vuosiin tämän kellon avulla. 

Täällä kaavoitetaan ja muutoksia maisemaan tulee taas! Sitä on vaikea sietää, mun aivan erityisen vaikea. Eilen oli kaavan viimeinen kommentointipäivä ja lähetin meiliä viranomaiselle 23.40. Minä tiedän aika paljon paikallisista asioista; koska kuuntelin isän juttuja paljon pienenä ja isompana olen tutkinut itse arkistoja. Viranomainen saattaa olla kotoisin vaikka Tammisaaresta, eikä tiedä näiden kulmien asioista yhtään mitään. Jos halutaan, että historia jotenkin edes nivoutuu tulevienkin polvien maisemaan, täytyy kaavasta antaa palautetta perustelujen kera. Viranomaistyötä itsekin tehneenä tiedän, että kohteeseen perehtyminen saattaa välillä olla aika pintapuolista ja silloin on paikallisen aika nousta sanomaan asiansa. Toivon, että meitä kuullaan.

Lapsuudenkodin tunnelmia

 

Tuntuupa olevan ikuisuus siitä, kun olin täällä viimeksi! Kattoremontti on tehty (näin unta, että katolle oli pantu huopa, eikä pelti kuten piti ja se oli nitojalla räiskitty kiinni ja huovan liepeet valui räystäiden yli pitkälle ikkunoiden eteen) ja alueella on laajemminkin kaikenlaisia muutoksia tapahtunut. Sitä ja tätä puretaan ja uusia kaavoituksia ja rakennushankkeita väsätään. En oo ihan täysillä mukana kaikissa uudistuksissa, vaan inhoan niistä suurinta osaa. Niin on aina ollut ja niin on varmaan aina eteenpäinkin. Semmosta se nyt vaan on, kun menneisyyden ihminen syntyy tänne moderniin aikaan; vaikea on kotiutua.

Kävin eilen apteekista hakemassa Panadol extendiä, mutta ainakaan ensimmäinen pilleri ei oo tehny selkään mitään muutosta. Täytyy kokeilla pillerikuurin rinnalla selkätukea, kipugeeliä ja jotain venytyksiä. Eilen selkä nimittäin oli kipeempi kuin koskaan tähän mennessä. Huokaus. En tiedä onko se hermoperäistä vai mitä lienee. Toisaalta ei se ainakaan syöpää ole, kun kuvauksessa mitään ei näkynyt! 

Tällä kerralla aion ryhtyä järjestämään keittiön pitkää komeroa. Olen mättänyt sinne kymmenen vuoden aikana sitä ja tätä pois käsistäni ja nyt on katsottava mitä se on syönyt ja miten ne järjestän, koska komeron perälle ei edes ole päässyt vuosiin. Nyt, kun iso vinttikomero on käytettävissä, voin järkeistää sitä missä mikin tavara asustaa. On myös yks kiva projekti, joka on edistynyt ja josta vihjasin alkuvuodesta. Mutta siitä enemmän huomenna.

Ihan väärällä alalla?

 

Voi jukrat kuulkaa, tajusin tässä just yks päivä kartanon sisustusta pohdiskellessani, että mähän oon ihan väärällä alalla, mun pitäis olla sisustaja! Semmonen, joka saa vapaat kädet kaikelle ja joka vaan käy valitsemassa kaupoissa sopivia juttuja ja joku toinen hoitaa laskut. Oishan se aika ihastuttavaa, jos taskussa olis kaupungin luottokortti ja joku budjettikehys olis vaikkapa pari tonnia kuussa, niin avot sillä sais ihmeitä aikaan!

Tietysti siitä summasta pitäis pitää erillään kaikki sähkötyöt, maalaamiset, tapetoinnit, muovimattojen repimiset ja sen sellainen. Aika paljon mua kartanolla riipii esim loisteputkivalot, jotka on vaihdettu vain edustustiloissa kauniimpiin valaisimiin. Että joko pitää leikkiä, ettei niitä olekaan tai sitten koettaa ratkaista asia jotenkin. 

Mä olisin sellanen sisustaja, joka suosis antiikkia ja vintagea tai ainakin leikkisää designia ja kodikkuutta. Pitäis olla paljon mattoja, verhoja (myös oviverhoja niin kuin 1800-luvullakin), tyynyjä, liinoja, seinätekstiilejä ja kaikkea lämmintä ja muhkeaa. Värejäkin pitäis olla, mutta ei missään nimessä mitään oksennusta ja sillisalaattia! Ja aivan ehdoton sisustuksen kulmakivi on myös viherkasvit! Niitä olis hyvin runsaasti! Mikään aneeminen yks per huone ei tulis kyseeseenkään.

Nyt on kieltämättä pikkusen sellanen ’hold your horses’-olo, kun enhän mä oo kotonakaan tota konttoria vielä valmiiksi saanu ja lapsuudenkodissakin on kaikenlaista vasta suunnitteilla. Tänä kesänä aion edetä asioiden kanssa ja tuun kertomaan niistä tänne ihan takuuvarmasti myös. Tosi hauska suunnitella ja myös toteuttaa resurssien mukaan!

Onkkari eli Suomen Trikoo taidesuunnistuskohteena

 

Suomen Trikoon Onkiniemen tehdas, joka valmistui 1953 ja valmisti sukkia.

Viime viikonloppuna oli Pirkanmaalla Taidesuunnistus, joka tarkoitti sitä, että kaikenlaisia ateljeita, työhuoneita ja taidekohteita oli auki. Yksi kohteista oli Tampereen Onkiniemessä (tuttavallisesti Onkkari) sijaitseva vanha Suomen Trikoon sukkatehdas. Tuo kyltti rakennuksen katolla on aivan erityisen ihana! Harmi kun se vaan rapistuu ja rapistuu. Vielä kymmenisen vuotta sitten se oli sininen ja nyt lähinnä ruosteinen. Näin kulttuurikaupunki Tampere hoitaa kohteitaan… (tarkkanäköisimmät Tamperelaiset onkin jo huomanneet, että osa vanhoista rakennuksista menee surutta myyntiin, osa rapistuu paikoilleen ja osa mystisesti palaa.)

Alisa Malin, Doom

Ondrei Kangas, devoid

Onkkarin taideyhteisön sisäänkäynti oli talon kulmassa. Sinne saa mennä ilman ostovelvoitettakin hengailemaan. Paikka on yhteisön mukaan ’kapitalismivapaa’, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan; ehkä he eivät halua elää taiteellaan tai eivät halua rahaa teoksistaan? En tiedä. Olin yllättynyt miten pieni tila heillä oli, sillä tehdashan on valtava! Olen itekin ollut töissä tässä tehdasrakennuksessa joskus 2010-luvulla, kunnes sieltä tuli äkkilähtö asbestin vuoksi. Ehkä vähän hätiköityä, tuntui silloin ja tuntuu edelleen. Kaupungilla tuntuu olevan jotain suunnitelmia talon suhteen ja se ei varmastikaan ole mikään ’taidetalo’, arvelen. Mutta katsotaan nyt sitten mitä tähän tulee; hotelli, ravintola, kahvila, asuntoja? Onhan tämä kuitenkin Särkänniemen ja Koiramäen kainalossa.

Syöpälääkäri soitti

 

Eilen syöpälääkäri soitti mulle niistä TT-kuvauksen tuloksista. En ihan hirveesti niitä jännittäny, koska en jaksanu olla huolissani siitäkin asiasta. Ja hyvä niin, koska mitään hälyttävää ei näkynyt, kaikki on pysyny stabiilina. Mutta se mikä oli kiinnostavaa puhelussa, oli spekulointi siitä, mistä tämä mun alaselkä/vatsakipu johtuu. Taas tuli sellasta tietoa, josta kukaan muu ei ole aiemmin pukahtanut. Miten musta tuntuu, että mun syöpäpolku on täynnä tämmösiä hetkiä?

Hän nimittäin sanoi, että aina joskus leikkaus voi oirehtia pitkänkin ajan päästä! Että kun mulle on tehty kuitenkin kaks isoa leikkausta, ja edellisestä on vain vajaa vuosi, niin on hyvin mahdollista, että se on syynä. Joskus tällanen taannehtiva leikkauskipu jää myös krooniseksi. Sen takia hän kirjotti mulle nyt reseptille panadol extendiä, jotta saadaan kipu hallintaan. Toinen suunnilleen yhtä varteenotettava syy on mun syömä syöpälääke, Tadex, joka aiheuttaa melko yleisesti vatsakipua. Mä en vaan nyt sanois tätä vatsakivuksi ja muutenkin on hankala määritellä kivun sijainti. Mutta Tadexia ei kannata, enkä haluakaan lopettaa. Nyt vaan ihmetellään ja ootellaan, että auttaako lääkkeet. Jotenkin hölmistynyt olo, että kivulle ei kuvauksessa näkynyt mitään syytä. Että siinä mielessä noi selitykset voi hyvin olla mahdollisia vaikka molemmat yhdessä. Kipu ei ole toistaiseksi ollu mikään hirveän kova (asteikolla 1-10 sanoisin että vaihtelevasti 1-5), mutta se haittaa mun jokapäiväisiä toimia ja nukahtamista ja yöunta aika paljon. On vähän semmonen koekaniini-olo, mutta eipä tästä tilanteesta muuallekaan pääse, joten pakko vaan olla. Sehän tässä kaikessa onkin niin ärsyttävää, kun ite voi tehdä aika vähän mitään millekään.

Otan tästä kaiken irti…

 

…niin kauan kuin vain suinkin pystyn! Vaikka se tarkottaa sitä, että nyt revin itteeni kartanon, kodin ja lapsuudenkodin välillä. Viihdyn niissä kaikissa ja kaipaan niihin kaikkiin, silloin kun olen muualla.

Jollain tavalla tämä on kodikas paikka, siis että kun istun aamuteellä tai -kahvilla tuossa aulan sohvalla, niin tuntuu kuin asuisin siellä. Oon tosi kiinnostunut siitä mitä talossa tapahtuu, miten sitä hoidetaan, ettei sitä tuhota (enempää) ja myös siitä mikä on kaupungin aie kartanon suhteen. Toivon, että me saadaan jollain ihmeellä olla siellä nämä neljä vuotta, ennen kuin häätö tulee ja Tampereen kaupunki pistää tuulemaan. 

Jonkin verran taiteilijayhteisö pystyy itsekin tekemään pikkuasioita, kuten maalaamaan jotain seiniä, mutta heti vähänkin isommat tai virallisemmat jutut, kuten loisteputkien vaihto muihin lamppuihin ja tapetointi, niin ne pitää tietysti kierrättää kaupungin organisaatiomankelin läpi ja niin meillä kuin kaupungillakaan ei taida olla varaa sellaiseen. No, lamppujen vaihto voi olla just ja just mahdollista, mutta mä vähän luulen, ettei heillä ole kauheasti kiinnostusta panostaa tähän kohteeseen.

Ja nyt ihmiset myös suhtautuu tähän samoin kuin mihin tahansa avoimeen kohteeseen, että täällä voi järjestää vaikka mitä. Mä en näe, että tänne sopisi esimerkiksi reivit (kreivit kylläkin), etenkin kun tontin toiselle laidalle vanhaan tehtaaseen on tulossa tolkuton määrä tiloja kaikenlaiselle sellaisellekin toiminnalle. Must olis ihaninta, jos tää ois sellanen kohde, johon ihmiset sisään astuessaan huokaisee ihastuksesta, että ai jee miten ihana paikka! Että tämä on kuin museo, olematta museo. Täynnä aikaan sopivia huonekaluja, mutta niin, että niissä saisi istua ja niitä saisi koskettaa. Sellaisia puitteita ei monessa paikassa olekaan, kun taas niitä riekkumismestoja on Tampereellakin viljalti. Aika monta vanhaa tehdasta esimerkiksi; Finskulla, Takossa, Haarlassa, Suomen Trikoolla, Hatanpäällä (useita), Santalahdessa…

Tämmönen TT-kuvaus tällä kertaa

 

Eilinen menikin sitten TT-kuvauksen merkeissä. On se vähän ankeaa, että vaikka mitään diagnoosia ei nyt olekaan, niin silti voi olla tutkimuksia ja kaikenlaista epämiellyttävää ihan yllättäen vastassa. Yleensä kuvaukset on menneet aika ok (no ei aina), mutta nyt oli kyllä vähän ikävä kokemus.

Ensinnäkin ilmoitin jo heti kuvaushuoneeseen astuessani, että haluan jonkun kokeneen pistäjän, kun mun suonet on haasteelliset. Paikalla ollut hoitaja totesi heidän olevan ihan kokeneita ja ryhtyi sitten etsimään suonta. Vasen kyynärtaive; hyvin pieni suoni siellä kulkee, kokeillaan sitä. No se neulahan ei sinne suoneen sitten mennyt ja sitä piti ronkkia. Siinä vaiheessa alkoi taas itkettää, kun mun toleranssi kaiken ikävän suhteen on vaan nykyään nolla ja tää kaikki syöpäpaska on edelleen vahvasti epäreilua ja niin väärin. Enkä tarkoita, että toivoisin tämän jollekulle muulle, vaan että tällainen sairaus on kelle tahansa epäreilu tilanne!

Sitten hoitaja alkoi tunnustella oikeaa kyynärtaivetta, jossa oli myös hyvin heikko pieni suoni. (Onkohan mulla verenkiertoa ollenkaan? Mä kuihdun pois niin kuin joku haamu; ’siinä se äsken oli ja sitten se alkoi hämärtyä ja vain hiipui näkymättömiin’…) Sitten hän katsoi mun kämmenselkiä, että näissähän on kuule hyvät suonet! No hah hah, olen kuullut tuon niin monta kertaa! Toki ne näyttää hyviltä, mutta ne karkaa neulaa oikein ansiokkaasti! Ja niin siinä kävi. Mutta lopulta hän sai ronkkimalla sen neulan oikean kämmenselän suoneen ja pystyi asentamaan vauvakanyylin kämmenselkään. Se itse kuvaus oli myös tällä kertaa ikävä kokemus. Siinä kohtaa, kun he pistää varjoainetta suoneen, niin yleensäkin alkaa ainakin suussa ja nivusissa tuntumaan lämmön tunnetta, mutta nyt sen lisäksi alkoi oksettaa. Tosi ällö olo oli pitkään ja he mietti, että onko nyt joku allerginen reaktio, vaikka sanoivat myös, että se oksetuksen tunne on hyvin yleistä. No lopulta pääsin ulos ja huokaisin helpotuksesta. Selvisin kuitenkin hengissä! Ja samalla kuvasin nämä Valkeakosken sairaalan ala-aulan kauniit reliefit.

Ehdin kiepahtaa myös paikallisella kirppiksellä, jossa näin hyytävän kauniin vanhan kuivauskaapin! Nuo puiset ritilät vetoaa mun kauneustajuun ja tykkään niistä ihan sikana! Kirpparilla oli muutenkin kivoja huonekaluja, etenkin johonkin vanhanaikaiseen keittiöön, vaikka 30-luvun taloon. Oli monta kaappia ja jopa sellainen tiskipöytä, jossa ei ole allasta lainkaan. Se taisi olla sinkkiä. Että jos sellainen on hakusessa, niin sinne vaan ostoksille!

Mullanvaihtoa ja kasvitunnistusta

Olen ehkä hitusen myöhässä tämän vuoden kukkamullanvaihdossa, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan! Kasveja on tullut lisää ja olen aika innostunut niistä. En tiedä voiko kasveja ylipäätään olla ikinä liikaa? Eikö se ole lähinnä vain järjestelykysymys? Lapsuudenkotiinkin haluaisin jonkun kasvin (ei kaktusta), mutta kokemus on osoittanut, ettei mikään kasvi pärjää siellä ilman kastelua, jos olen poissa vaikka pari kuukautta. En voi ikinä taata, että pääsen sinne tasaisin väliajoin vaikkapa kerran kuussa, saati useammin. Nytpä olenkin tullut ajatelleeksi suljetun ekosysteemin kasvustoa, joka olisi kannellisessa lasipurkissa, eikä sitä edes tarvitsisi kastella. Mahdollisesti kokeilen!

Muratin ostin ihan hiljattain! Olen aina tykännyt murateista, mutta pariin kertaan olen onnistunut tappamaan semmoisen. Sorge murget! Yritän jälleen siis.

Tämä hupsu lehdykkä oli kukkakimpussa ja kun olin pitkän ajan päästä heittämässä leikkokukkia menemään, huomasin tämän kasvattaneen hienot juuret maljakkoon! Tänään latasin tabletille ilmaisen kasvientunnistusohjelman PlantNetin, joka toimii hyvin ja kertoikin sitten heti, että tämä uutukainen on juovatraakkipuu!

Mies osti hiljattain jukkapalmun, koska hänellä oli jo muut palmut; Juhani, Jaro, Jouni, Jan… Jukka on vielä ostoruukussa, kun aloin aprikoida, että täytyykö hänelle vaihtaa isompi ruukku vai ei.

Ja tämä hurjasti kasvava kasvivauva on aarnipeikonlehti! Tykkään tosi paljon! Tähän mullanvaihtoprojektiin menee päiväkausia, etenkin kun tänään oli paljon muutakin hommaa. Mutta tämä on kivaa hommaa!

Orastava toivo

 

Sen viimeisen lääkärikäynnin jälkeen on tuntunut vähän epämääräiseltä. Ensin oli pientä epäuskoakin, sitten helpotusta ja unetkin tulivat takaisin. Nyt kun aikaa on kulunut pari päivää, on mielessä käynyt heiveröinen toivo, voisiko minullakin olla pitkä loppuelämä? Voisiko tosiaan olla niin, että pysynkin terveenä ja elän vaikka satavuotiaaksi, niin kuin aina olen haaveillut?

Se toivo tuntuu hyvin hauraalta ja heiveröiseltä. Se on kuin pääsiäisruoho, ohut ja hauras. Se on kuin pieni tuulenvire, jota tuskin tuntee. Se on kuin kuivakukka, johon ei voi edes koskettaa, ilman että se muuttuu muruiksi. Se on ja ei ole, se on kuin aavistus tai varjon häivähdys jossain näkökentän rajamailla. Se on kuin hetki, jolloin ei tiedä onko vielä valveilla vai jo unessa. Siitä tässä täytyy hiljalleen ottaa selvää.

Syöpälääkärillä

 

Eilinen syöpälääkärikäynti meni yllättävän hyvin! En edes itkenyt odotushuoneessa, kuten viimeksi. Syöpäantigeenikin oli ilokseni laskenut siitä tammikuun 80:sta 71:een! Lääkäri sanoi, että se ei tässä syövässä välttämättä koskaan laskekaan sinne normirajojen alle eli 35:een. Sitä ei kukaan olekaan sanonut ennen. Ultrassa ei myöskään näkynyt mitään erikoista.

Sain silti lähetteen TT-kuvaan, koska olen hyvin huolestunut joka tapauksessa esim nykyisestä alaselkäkivusta, joka säteilee jo lonkkaankin. Menen kuvaukseen ensi viikolla ja se on hyvä, koska siitä näkee myös ne imusolmukkeet ja muun sellaisen.

Otin puheeksi myös immuno-onkologiset lääkkeet, joista Ylen MOT kertoi hiljattain. Lääkärin mukaan niitä kyllä käytetään Suomessa, mutta että niiden luvat ja kaikki on aika iso prosessi. (Luvat Suomen lainsäädännön takia, vai minkä… en tiedä.) Muissa Euroopan maissa ei ilmeisesti ole ongelmaa käyttää niitä paljon laajemmin kuin meillä. Tässäkö se sääntö-Suomi astuu kuvaan taas? En oikein tajunnut juurisyitä. 

Lisäksi tiedustelin, että vaikuttaako hallituksen säästötoimet nyt syöpähoitoihinkin, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että säästöt ei koskaan vaikuta syöpähoitoihin. (Pakkohan niiden on jotenkin vaikuttaa ja ehkä tulevaisuudessa vielä enemmän… etenkin kun työpaikkoja vähennetään jne.)

No mutta kaiken kaikkiaan olin helpottunut ja vähäksi aikaa kaikki on taas ok.