Kartanokuulumisia

 

Onpas vierähtänyt muutama aika siitä, kun oon viimeks päivittäny kartanokuulumisia. Jotenkin musta tuntui pitkään siltä, etten muusta puhukaan kuin kartanosta ja aloin varta vasten tähyillä muihin aiheisiin.

Ensinnäkin tehtaan viereinen ratikkapysäkki näyttää nykyään varsin passelilta; piipussa on vanhoista muurauslastoista tehtyjä kukkia kunnianosoituksena entisajan muuraustaidolle, ratikkalinjan vierustalle on istutettu paljon erilaisia kukkia, tehtaan remppa etenee ja tehdasaukion toiminta valmistautuu kesään. Ravintola, jätskikioski ja sauna ovat näyttäneet merkkejä talviunilta heräämisestä. Tosin näillä keleillä vois tuommoisen heräämisen ajoittaa ihan vaan sään mukaan vähän aikaisemmaksikin, eikä aina se ’kun me avataan kalenterin mukaan kesäkuun eka päivä…’

Uusia huonekaluja ei olla hetkeen aikaan saatu kartanolle, mutta uusia vuokralaisia on tullut kyllä. Kovin paljon ei taida olla enää tilaakaan, ehkä kaksi vajaata huonetta. Mahdollisesti joku yhteiskäyttöhuone muutetaan jossain vaiheessa vuokrahuoneeksi, jolloin tilaa saadaan ehkä vähän vielä lisää.

Alakerran keittiö ja ruokailuhuone elävät elämäänsä jo vähän viihtyisämpään suuntaan. Tämä ruokailuhuone on jonkun kuningasideasta muutettu aikojen saatossa ihmeelliseksi barokkilinnaksi, joka ei yhtään sovi kartanon muuhun tyyliin. No, ehkä se on parempi kuin pelkkä kylmä toimistolook, joiden kaikuna katossa on edelleen loisteputket, kuten niin monessa muussakin tilassa, esim lähes kaikissa työhuoneissa. Ne riipii rumuudellaan ihan sieluun saakka. Huomatkaa hämyisen likainen ikkuna!

Meidän huoneen ikkunat on nyt pesty ja kasvit ja maljakot asetettu sievästi paikoilleen. Eipä niitä klaseja kukaan tullut pesemään, ihan itse oli tartuttava hommiin. Ostin ikkunanpesusetin, mutta kaupunki kieltäytyy hyvittämästä siitä mitään. He ei myöskään suostu pesettämään ikkunoita millään firmalla, koska kalliiksihan se tulee. Voi jestas. Pitääkö tässä kaikki itse tehdä, kysyn vaan? Aivan sairaan hirveää katella harmaita ikkunoita, joita ei ole kuulemma pesty viiteen vuoteen!

Tämähän menee silleen, että kaupunki vuokraa tilan ja ehtona on, ettei siihen mene rahaa heiltä yhtään. Ei siis panostusta mihinkään niin turhanpäiväiseen kuin viihtyisyys. Ja kyllä, jokainen ihan itse rakentaa sen oman työhuoneensa viihtyisäksi, mutta tarkoitan tässä nyt yhteisiä ja yleisiä tiloja. Suoraan sanottuna hävettää kartanon puolesta. Itse tekisin toisin, jos voisin päättää.

New York päätyi oman työhuoneen seinälle. Se on kaupunkikuva, jossa on vasta muutama pilvenpiirtäjä! Tosi ihana katella ja miettiä millaista sen ajan Nykkiin olisi mennä. Vähän muitakin suunnitelmia omaan työhuoneeseen on, mutta niistä enemmän varmaan ensi viikolla. Matilda-projektin kanssa olen jonkinlaisessa blokissa, jumissa, suossa. Se on kai ihan normaalia, joten en ehkä panikoidu ihan vielä.

Ja koska asia on muutenkin jo julkinen, niin voin kai sen täälläkin sanoa; kaupunki on laittanut kartanon poistolistalle. Kartano tarvitsee suuren perusrempan, eikä kaupunki aio sitä tehdä. Niinhän minä jo arvelinkin. Tämähän on vain väliaikaisratkaisu, kunnes tehtaan telliskivi valmistuu. Ei se kyllä ole yhtään sama, kuin upea kartano, mutta näillä mennään. Kartano menee siis tällä tietoa myyntiin 2030. Ryhdyn kai lottoamaan taas kerran, heh. Paljonkohan ne tästä haluis? Viis milliä? Vai yhden? Remppa maksaa miljoonia ehkä sekin. Ja ylläpito tonttivuokrineen voi olla ällistyttävä. Jos tämän joku ihana ihminen remppaa yhtä kauniiksi kuin Milavida on rempattu, ja avaa tänne ravintolan, kahvilan, boutiguehotellin tai jotain, niin muutan heidän nurkkiin sitten uudestaan. Nyt vain toivotaan, ettei kaupunki peru lupaustaan ja aikaista myyntiä!

Kiilin kotiseutumuseo

 

Tupsahdettiin ihan vahingossa näin söpöön paikkaan, ja mikäs siinä auttoi kuin ryhtyä kuvaamaan vaan. Museoalueen vieressä on kaunis pieni satama sekä rauhalliselta vaikuttava matkaparkki asuntoautoilijoille ja -vaunuilijoille. Museoalueesta ja taloista voit lukea tarkemmin täältä.

 

Kiilin museoalue kuuluu entiseen Siipyyn kuntaan, joka on nykyään osa Kristiinankaupunkia. Länsirannikolla siis heilutaan.

Museoalue on laaja ja viihtyisä. 

Museo ei ollut juuri nyt auki, mutta ikkunoista kurkistelemallakin pääsi tunnelmaan.

En käsitä, miksi aina jankutetaan, että ’ei museossa voi asua’, perusteluna sille, että kodissa on oltava modernia. Väitän, että minäpä kyllä voisin!

Miettikää jos autokanta yhtäkkiä lakkautettaisiin ja pitäisi siirtyä jälleen hevoskyyteihin. Mistä ihmeestä me saatais tarvittava määrä hevosia edes?

Punamullattu seinä ja mustat klasinpuut. Sopii se niinkin!

Kotiseutumuseot on kyllä semmoisia idyllejä, että…!

Tässä mökissä toimi Anna-Lenan koulu vielä vuonna 1918.

Tässäkin huoneessa on hyvä tunnelma.

Tämä mökki on puolestaan Jannen tupa.

Tupa esittelee kalastajaperheen elämää.

”Presidentti Kennedy murhattu”…

Pihamaa on kaunis ja viihtyisä.

Ja aitan takana voisi vaikka istua seinään nojaillen kahvikupposesta kaffetta särpien.

Kirjapinosta; Susanne Päivärinta, Kaikki tämä elämä

Päivärinta on tosi kiinnostava henkilö ja olen tykännyt hänestä aina. Mutta nyt se vielä vahvistui. Tosin alkuun mietin, että hmm, tämä on aika eri tyylinen kirja kuin Wivi ja Maire, jotka luin viimeksi, mutta äkkiä Susanne salakavalasti sieppasi mukaansa ja lopulta ihan ahmin kirjaa. Voin sanoa, että nyt olen Päivärinta-fani! Ihastuin todella syvästi hänen rehelliseen ja tinkimättömään tapaansa tehdä journalismia. Ja myös siihen, miten hän kertoo suorasukaisesti jos joku käyttäytyi aivan paskasti. Joillakin valta nousee päähän ja yksi sellainen on kirjan mukaan Sanna Marin. Myös Ylen johtoporrasta suomitaan kovasanaisesti ja syystäkin. Mietin kirjaa lukiessani, että pitääpä googlettaa voiko noin vajaakykyiset pomot edelleenkin meuhkata Ylessä vapaasti, mutta sitten selvisi, että he ovat siirtyneet muualle meuhkaamaan.

Mutta ei tämä kirja pelkkää journalismia käsittele, ei ollenkaan! Tässä on aluksi paljon Susannen lapsuutta ja nuoruutta, vanhempien tarinaa, isovanhempien tarinaa ja varhaisempiakin juuria. Susannella on sekä äidin, että isän puolella hienoja etnisiä juuria, joista oli hyvin kiinnostava lukea. Rakastin niitä Rauha-mummon tarinoita ja nyt katson uudella tavalla Tampereen Hotelli Tammeriakin! Oli myös ihana lukea siitä miten Italia valtasi Susannen sydämen ja millaista siellä oli asua. Jännä maa kerta kaikkiaan!

Myös itkin pari kertaa tätä kirjaa lukiessani. Rauha-mummo, Susannen lapsettomuushoidot, Susannen isän viimeiset ajat. Kyllä maailmassa voikin olla kylmiä tilanteita! Sitten niistä vain eletään eteenpäin, koska muutakaan ei voi, mutta joku kipu sisälle jää ainiaaksi. Ehkä siksi Susanne ymmärtää niin hyvin muiden kokemia vääryyksiä. Ajattelen, että Susanne on kuin Karpon työn jatkaja, oikeudenmukaisuuden etsijä, tinkimätön ja siinä kaikessa rehellisyydessään aivan loistava. 

Tämä kirja kannattaa lukea!

Kaskisten lumoa

Kaskisissa oli viikonloppuna markkinat, ne perinteiset kevätmarkkinat. Tällä kertaa juna ei tuonut ketään, koska Suupohjan rata on rempassa tai ainakin menossa remppaan. Olis kyllä ehkä hitusen elävöittävää, jos tänne pääsisi jollain lähijunalla vaikka Seinäjoelta saakka. Pari vuotta sitten kyseltiin, miten ihmiset liikkuis ja missä ne haluis pysäkkien olevan ja mikä olis sopiva lipun hinta. Suunniteltiin vakituista henkilöliikenteen avaamista tälle radalle pitkän tauon jälkeen, koska henkilöliikenne lakkautettiin jo vuonna 1968. Rata avattiin alunperin 1913, joten henkilöliikenne kulki sillä vain 55 vuotta. Kuvitelkaas sitä höyryjunien ihanuutta lakeuksien keskellä!

Tämä on merenrantakaupunki, sijaitsee saarella, on rauhallinen ja suloinen. Se on asukasluvultaan Suomen pienin kaupunki. 

Kaskinen on perustettu 1785.

Tällä hetkellä Kaskisissa on myynnissä 12 omakotitaloa, yksi puutalo-osake, paritalon puolikas, erillistalo, rivitaloasunto, sekä kuusi kerrostaloasuntoa 1970-lukujen kerrostaloissa. Muitakin varmaan on, mutta nämä löytyvät etuovesta.

Halvimmillaan lähes 50-neliöinen kerrostaloasunto maksaa noin 15 000€. Suunnilleen saman kokoinen rivitaloasunto maksaa noin 25 000€. Edelleen saman kokoinen omakotitalo vuodelta 1900 maksaa 34 000€. Järkyttävän ihana jugendtalo vuodelta 1914, maksaa vain 128 000€! 

Palveluita ei ole paljon; yksi kauppa ja päiväkoti sekä koulu löytyy. Ravintola ja baari, sekä jotain pientä, kuten kampaamoa ja käsityöputiikkia on vielä.

Harmittelen aina sitä, miten kuolevalta tämä paikka vaikuttaa. Jos olisi rahaa ja etätyö, niin voisi ostaa täältä vaikka kakkosasunnon ja lepuuttaa hermojaan kaupungin vilinän sijaan rauhallisessa idyllissä. Jos tarpeeksi moni tekisi niin, alkaisiko täällä elämä virkistyä jälleen?

Yksi hassu tapaus taas sattui täälläkin. Ajoimme katuja ristiin rastiin, kun vastaan käveli pariskunta, jonka nainen näytti yllättäen tutulta. Käskin miestä stoppaamaan auton ja ryntäsin ulos, huutaen heidän peräänsä. Hän todella oli se! Ystävä, jonka kanssa näemme ehkä kerran kymmenessä vuodessa ja joka ei edes asu täällä. Halasimme pitkään ja juttelimme jonkun aikaa. Uskomatonta ja ihanaa! Pidämme yhteyttä kyllä muutenkin, vaikkakin harvakseen. Jos olisimme ajaneet eri katua tai viisi minuuttia aiemmin, en olis kohdannut häntä. Huuh, tämä vaatii vähän pureskelua! Ihania kohtaamisia yllättävissä paikoissa.

Tämmöisiä levähdyspaikkoja tarvitaan joka paikassa! Ja tämä oli vielä söpö. En istunut, mutta hymyilin ja olin kiitollinen, että jossain edes hoksataan pistää istuimia kaduille. Kaskinen on ehdoton kesäkaupunki! Kannattaa suunnata kurkkimaan sen söpöjä taloja ja mennä vaikka picnicille rantanurtsille tai puistoon, tai veneillä vierasvenelaituriin. Yöpyminen asuntoautollakin varmaan onnistuu, jolloin paikkaa ehtisi fiilistellä oikein ajan kanssa ja tehdä vaikka tunnelmallisia yökävelyitä kesäisen kaupungin kaduilla, puistoissa ja rannassa.

Vuojoen kartanolla

 

Hassua, mutta aina löytyy joku sukukytkös, kun vähän luupilla tirkistää. Niin se vaan on. Vuojoen kartano liippaa Matildan isäpuolen isäpuolen sukua. Sellaisen hulttio-Demoenin, josta riittää ammennettavaa. Hän syntyi 1800-luvun alussa ja kuoli vain 39-vuotiaana, Saimaan kanavan työmaalla, joka rakennettiin vankityövoimalla. Hän oli siis vanki, koska oli väärentänyt todistuksia itsestään, esiintynyt juopuneena, tehnyt sapattirikkomuksen (’pyhitä lepopäivä’), varastanut ja kiroillut. Pakkotyöhön vaan semmoiset!

Vuojoen kartanon historia ei jostain syystä mainitse Demoeneita lainkaan. Siellä kuitenkin asui taloustirehtööri Lars Demoën perheineen 1800-luvun alussa. Hänen isoisänsä oli peräti ranskalainen herra. Suku ei ole Suomessa tuohon aikaan vielä kovin iso, mutta sen verran sekava kuitenkin, että en ole ihan tarkalleen kartalla siitä miten hän on sukua ’meidän’ Demoenille. Mutta kyllä se vielä selviää.

Demoenin perheen jälkeen Vuojoen omisti hetkisen aikaa Paroni Otto Wilhelm Klinckovström, joka oli syntynyt Saksassa ja hänen vaimonsa, joka oli syntynyt Lontoossa, sekä heidän tyttärensä fröökynä Lovisa, sekä nuori herra paroni Wilhelm, isänsä kaima. On siinä mahtanut riittää patsastelua ja parasollien pyörittelyä.

Kartano perustettiin 1626. Sen omistajia olivat mm sotamarsalkka Åke Tott, (itse Sigrid Vaasan poika) ja kreivitär Kristina Brahe. Lopulta omistus siirtyi Björkenheimille, 1830-luvun kieppeillä. Lars Magnus Björkenheim oli se, joka rakennutti tämän nykyisen kartanolinnan 1836. Olis kyllä todella mielenkiintoista nähdä millainen tämä kartano oli ennen tätä nykyistä!

Vuorineuvos Björkenheim omisti Vuojoen lisäksi myös Orisbergin ruukin, Kimon ruukin ja Kellokosken ruukin. Mikä patruuna! Eurajoen kunnalle kartano siirtyi harmillisesti 1933. Opastustaulun ’Palvelut’ kannattaisi kunnan kyllä päivittää. En oikein pidä kartanoiden sosialisoimisesta. Parasta olisi, jos niissä olisi hyvä yksityinen omistaja tai joku, joka perustaa hykerryttävän kauniin hotellin, ravintoloineen, kahviloineen, sekä taidenäyttelyineen.

Palataanpa vielä siihen hulttio-Demoeniin hetkeksi. Hän syntyy mahdollisesti Raumalla tai Kokemäellä, ja muuttaa noin 7-vuotiaana Poriin leski Maija Bergströmin kasvatiksi. Hän todennäköisesti siis jäi orvoksi. Lapsuustraumojen sävyttämä miesparka. Siksi haluaisinkin hänen varhaisen elämänsä mutkat selvitettyä. Ehkä niistä vuosista löytyy selitys myöhemmälle elämälle. Ehkä hän vaikutti paljonkin Matildan isäpuolen nuoruuteen ja elämään, joka taas vaikutti suoraan Matildaan.

14-vuotiaana hän muuttaa Porista Turkuun, ollen siellä mm porvari Östermanin sisäpalvelijana. 19-vuotiaana nuorukaisena hän saattaa 40-vuotiaan porvarinlesken raskaaksi ja menee lesken kanssa naimisiin vasta vähän ennen lapsen syntymää. En tiedä mikä sakkaa, mutta jo kolmen vuoden kuluttua hän heiluu Pietarissa itsekseen. Elämä menee mutkalle yhä pahemmin. Onko hän itserakas hurmuri? Vai niin sekaisin itsensä ja traumojensa kanssa? Ehkä hänellä on vakava persoonallisuushäiriö.

Hän myy perimänsä Nikusillan rusthollin, joka on melko lähellä Vuojoen kartanoa. Voi olla, että sopivaa työpaikkaa ei löydy, luonne on hankala ja rahat loppuvat. Nikusillan joka tapauksessa löydämme ja kurkimme sitä auton ikkunasta. Se on tavallisen kauniin maalaistalon näköinen. Hänen riekkumisensa ympäri Suomea on aika tavatonta. Hänen käytöksensä ja vankeutensa on jotain niin häpeällistä, että hänen oma poikansa vaihtaa sukunimeä ja ottaa äitinsä sukunimen.

Ja sitten takaisin tähän päivään. Kukkivat puut ja kartano! Tai ei; oikeastaan tämä on arkkitehtonisesti ottaen linna, ei kartano. Millaisia isoja ajatuksia ja suuria suunnitelmia täällä onkaan pohdittu ja myös toimeenpantu.

Takapihan loistoa. Kolme kerrosta linnaa ja vintti siihen päälle. Ja puutarha, sivurakennukset, sekä modernisti hoidettu maanviljelys koko tiluksien mitalta! Björkenheim kykeni mälläämään, sillä hän kuului Suomen rikkaimpiin miehiin. Oikeasti hän kehitti maataloutta ja loi monenlaista uutta, eikä vain tuhlaillut tuhlailun ilosta.

Cafe Orangeria on kartanon lähellä, pellon reunassa. Täällä kasvatettiin jo 1800-luvulla satoa tuottavia persikoita ja ananaksia! Jossain töllissä piikojen sukulaiset epäilivät taatusti maailmanlopun olevan kynnyksellä, kun tuollaisia raamatullisia outouksia täällä kasvaa. Tai liekö valehdellut, likkapaha, nälissään?

Tiililattia, lasiseinä, sirot huonekalut ja hyvät tarjoomukset! Kaikki vielä alussa. Odotan mihin tämä muotoutuukaan!

Kahvilan sisustus kehittyy yhä, mutta jestas miten tänne sopisi iso määrä erilaisia kasveja!

Rakastan nykyään valoja ja varjoja! Parasollit, krinoliinit, flyygelin sävelet avoimesta ikkunasta… haipuuko ilmassa menneiden aikojen varjoja, vai kuvittelenko vain?

Etupiha ja kevään vieno vehreys. 190 kevättä on linnassa nähty. Miten erilaisia kokijoita siellä onkaan ollut ja miten erilaisia keväitä onkaan läpi eletty!

Mietin aina talojen vinttejä. Mitä tuollakin pienten ikkunoiden takana on säilytelty? Onko siellä ollut pyykkinaruja? Hylättyjä huonekaluja? Muodista pois menneitä vaatteita? Vanhoja asiakirjoja?

Itse ehkä haluaisin tuohon katoksen allekin sulloa jotain kivaa. No ainakin isoja kukkaruukkuja ja muratteja ja lyhtyjä. Mutta mitä lienee Björkenheim sinne sovitellut? Tai ei hän itse ole kuin suunnitellut, joku muu on kantanut ja asetellut. Ehkei herra edes katsonut tarpeelliseksi sellaisia pikkuasioita miettiä; kaiken suunnittelun on ehkä hoitanut rouva. Ja piika kanniskellut.

Vierastalo on kaunis myös. Jos täällä haluaisi oikein päästä asumisen meininkiin ja vaikka kiinni puutarhan öisiin tunnelmiin, kannattaisi varata vieraspytingistä huone viikoksi tai koko kesäksi. Mahtaako  Björkenheimin ensimmäinen vaimo katsella ikkunasta? Tai kulkea puutarhassa? Hän kuoli täällä 38-vuotiaana, kun linna oli vasta nuori. 

Aamuvarhaisen ja illan aurinko osuu pavekkeelle. Kelpaisi siihen ripustaa riippumattoa ja asetella kaffepöytää ja vaikka kiikkustuolia. Ja kasveja! Miten on mahtanut herra Björkenheim sieltä tähyillä aamuvarhain ja iltamyöhällä? Onko jompi kumpi rouvista järjestänyt pieniä kahvihetkiä ja fröökynät kutsuneet ystävättäriään visiitille? Tai nuoret herrat pelanneet korttia ja juoneet totia opiskelukavereineen?

Nuo kenkienputsausraudat on aina niin viehkot! Patruuna ja moniko muu niihin on kenkiensä kuraa raapinut. Joskus täytyisi tulla tänne opastuskierrokselle. Täällä on kuulemma hyviä rooliopastuksia, jotka kyllä kiinnostaa. Mahtaakohan oppaina toimia paroni tai patruuna? Fröökynät ja nuoret herrat? Mitä heillä olisi sanottavaa meille nyt? Muistelisivatko vanhoja hyviä aikoja? Pyörittelisivätkö päätään nykyajalle? Vai innostuisivatko Vuojoen vanhoilla pelloilla kääntyilevistä Valtroista? He kaikki naivat aatelisia ja muuttivat aikanaan pois. Jotkut heistä naivat Björkenheimejä, ehkä serkkujaan tai muita sukuun kuuluvia. Mitä rakkaustarinoita täällä onkaan eletty jo ehkä hyvinkin nuorena!