Syksy on rysähtänyt mielen perukoille saakka. Se ei tosin ihan hirveästi eroa siitä mielenmaisemasta, joka oli jo kesällä, sillä havahduin yks päivä pohtimaan sitä, miksi olen alakuloinen vaikka olen tehnyt ja nähnyt tosi paljon kivoja asioita koko vuoden ajan ja etenkin kesällä. Voi olla, että kaikki paska, jota olen läpikäynyt viimeiset reilut kolme vuotta, alkaa nyt vasta tuntua kunnolla henkisessä jaksamisessa. Vähän sellainen takautuva alakulo siis. Ja osaltaan Tadex (syöpälääke) varmaan vaikuttaa asiaan myös, aiheuttamalla mielialan muutoksia.
Olen edelleen samassa tahmaisessa jumissa; aloitekyky on lähes nollassa. Vaikka eilen kyllä aloitin Pirsyn etäliikunnan; asahin. Olen harrastanut asahia joskus yli 10 vuotta sitten ja pidin siitä. Se oli kuin leikkiä, kevyttä ja ihanaa. Nyt yllätyin siitä miten se kevytkin käsien heiluttelu otti tosi paljon voimille tunnin lopuksi. Näinkö huono mun kunto on?!
Ensi viikolla tulee vuosi siitä, kun syöpähoidot loppui. Ihan heiveröisesti sellaisia pieniä varovaisia ajatuksia on tullut mieleen, että ehkä tämä tästä. Ehkä se syöpä ei uusiudukaan enää. Ehkä?
En tiedä olenko koskaan inhonnut syksyä näin paljon kuin nyt. Ehkä ilmastollisesti paskin kesä ikinä on takana ja nyt on jo syksy. Inhoan aamuja, kun en enää nuku hyviä yöunia ja heräilen pitkin yötä ja tuskailen joko kuumuutta tai muuten vaan. Sitten olen hereillä jo aikaisin ja odotan vain iltaa, että pääsen taas nukkumaan.
Odotan edelleen terapiaan pääsyä, eli tällä hetkellä odotan kutsua psykiatrisen lääkärin pakeille. Taysiin käsittääkseni, vaikka Taysin psykiatrinen hoitaja sanoikin, ettei mun lähete näy heidän tietokannoissaan. Hitusen pelkään, että olen tippunut johonkin kuiluun ja odotan turhaan. Jos syyskuun aikanakaan ei kuulu mitään, niin alan vaatia vastauksia ja toimintaa. Olen kohta ollut tässä prosessissa yhdeksän kuukautta.
Luulin aina, ettei kukaan voi saada vähempää rahaa kuin peruspäivärahalla elävät (joka on jotain 592€/kk). Luulin väärin. Heinä- ja elokuulle Varma armeliaasti soi minulle 507€/kk (johtuen veroprosentista ja siitä, etten ehtinyt reagoida asiaan ajoissa). Se on jo saatanallisen vähän ja luulin että se on vähiten mitä voi saada. Luulinpa taas väärin. Nyt odotan Varman uutta päätöstä, enkä tiedä koska saan rahaa, mistä saan rahaa ja miten paljon. Toistaiseksi koetan elellä veronpalautuksella, joka oli 480€. Senkin alle voi varmaan mennä. Mutta millä summalla pystyy enää elämään? Pirsyn laskuihin on mennyt tässä kuussakin jo yli 130€.
Henkisestä pakituksesta johtuen purskahdan itkuun pienenkin vastoinkäymisen kohdalla. En osaa tehdä muuta kuin odottaa, että kaikki tasaantuu. Se terapeutin pakeilla käyminen voisi olla kova juttu. Mutta saanko sitä, se on ihan epävarmaa. Varman mielestä mun pitäisi jo olla töissä, joka tuntuu täysin naurettavalta, sillä fyysisesti olen ihan matonen ja henkisesti sohjoa. Ja syöpälääkärin asenne oli heinäkuussa vähän sellainen, että kyllä sun nyt pitää ottaa itseäsi niskasta kiinni! (Vitun urpo.) Että semmosta tänne kuuluu, vaikka viikonloppuisin käynkin taidenäyttelyissä ja sielä täälä. Ilman niitä voisin olla mustuudessa… nyt räpiköin, jotta pysyn pinnalla jollain tavalla.
