Pysähdyin lukemaan blogin otsikoita ja ällistyin, että näinkö paljon me ollaan sinkoiltu sinne tänne ja haahuiltu kaiken maailman taidenäyttelyissä ja muissa kesän aikana! Eikä kuulumisia ole paljonkaan. No ehkä siihen asiaan tulee vähän enemmän tasapainoa nyt syksyllä.
Aika ankeissa fiiliksissä raahauduin kesän mittaan, kaikesta kivasta tekemisestä huolimatta. Ilmeisesti syöpälääke Tadex tekee semmoista ja se on hyvä tiedostaa. Syyskuussa vasta on ollut valoisampi olo, vaikka yleensä olen eniten ahdistunut kesän loppumisesta ja loka-marraskuun lähestymisestä. Kaikesta huolimatta nyt on semmoinen olo, että kyllä tämä tästä. Syövän osalta en uskalla ajatella vielä juuri mitään, mutta tuntuu ihanalta, ettei se ole nostanut päätään aikoihin.
Saikku jatkuu, vaikkakin muutamia selvitettäviä asioita on edelleen. Se on niin pöljää, että saikusta huolimatta jokainen, jonka Kelan saikkupäiväraha loppuu, eikä kuntoutusta/eläkettä (edes väliaikaista) myönnetä, joutuu vaan raakasti työttömyyspäivärahalle. Jokainen sellainen ihminen näkyy tilastoissa siis työttömänä, vaikka oikeasti on saikulla. Tämä systeemi vaan nyt on sellainen, että kun mistään muualta ei saa rahaa, niin näin on pakko toimia. Työkkärissä ei toki sairailla ole työnhakuvelvoitetta tai se on alennettu vaikkapa yhteen hakuun kuukaudessa. Se nyt vielä puuttuisi, että olisi pakko hakea työpaikkoja, mutta joutuisi mahdollisissa haastatteluissa kertomaan, että en mä pysty vielä töihin. Se vasta olisi sairasta! Ja kaikkien resurssien tuhlausta.
Mun selkäsärky jatkuu edelleen. Sekin ilmeisesti myös aiheutuu Tadexista, joten helpotusta siihen ei liene tulossa. Nivelten jäykkyys on arkipäivää ja voimien loppuminen myös. Mietin tässä yks päivä sitä, kun joskus keväällä oli se rollaattori-mielenosoitus, että sain tosi tosi harvalta ymmärrystä kun kerroin, että satuin keskustaan juuri silloin ja kun marssi alkoi, ei mikään ratikka kulkenut ja olin ihan paniikissa ja vihainen, että miks tämmöstä järjestetään. Jouduin siis kävelemään aina Pyynikintorille saakka, jotta pääsin eteenpäin ja sieltäkin vasta pitkän odottelun jälkeen pääsin ratikkaan. Se oli mun kunnolle ja voimille hyytävää ja olin ihan itkussa.
Vihaan sitä, kun mielenosoitukset tapahtuu ajoväylillä, oli asia sitten aivan mikä tahansa. Enkä siis ollut ainut ahdistunut huonokuntoinen, joka hädissään kyseli pysäkeillä ihmisiltä, että koska tästä mahtaa kulkea joku kulkuväline. (Siellä oli vanhuksia, jotka oli mun kanssa samassa tilassa.) No, oikeastaan kaikkien ihmisten reaktio mun tuskailuun jälestäpäin oli se, että mitäs sä nyt turhasta valitat, että eihän asiaa saada kuuluville, jos mielenosoitus ei pysäytä liikennettä. (Minä taas olen niin skeptinen, että ajattelen, että no saatiinko asia kuuluville? Muuttuiko jotain??) Ja pakko sanoa, että tuo on niin terveen ihmisen ajattelumallia, että ei paremmasta väliä. Terve voi ajatella että hui hai, istut jossain kahvilassa mukavasti ja odotat kun miekkari on ohi taikka otat taksin ja menet sillä. (Entä kun olin ollut kaupungissa jo pari tuntia ja olin ihan uupunut ja kaipasin vaan sitä, että pääsen pitkäkseni, pääsen lepuuttamaan selkääni. Ja kun rahaa ei olisi ollut taksiin, eikä taksi sitä paitsi myöskään olisi päässyt kulkemaan keskustan alueella noina tunteina…)
Nykypäivää mun elämässä on myös tietynlainen yksinäisyys, kun terveiden maailma kohtaa mun maailman. Toki terveissäkin on ymmärtäväisiä ihmisiä, onneksi! On myös ihana puhua syöpävertaistukihenkilön kanssa, joka tajuaa ja jolla on itelläänkin paskoja kokemuksia. Hassua, tämmöstä ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, silloin kun ite oli perusterve.
