Rauhaa

 

Tämä kaikki kartanolla oleminen on samalla oppia itsestä. Se on herännyt vasta nyt ja sitä tunnustelen parhaillaan; mikä täällä on tärkeintä, miten usein täällä haluan olla, mikä on päivärutiini, mitä ehdottomasti vaadin ja mitä en siedä. 

Tärkeintä täällä mulle on rauha, visuaalisesti kaunis sekä miellyttävä ympäristö ja niiden rinnalla kaikenkattava fiilis, joka kumpuaa suuresti myös historiasta. Ne on aivan ehdottomia asioita. Jos ne ei toteudu, voin yhtä hyvin olla muualla. Rauha tarkoittaa hiljaisuutta sekä omissa oloissa olemista taikka hyvin pienessä porukassa olemista. Kaikenlainen tapahtuma kartanolla järkyttää tietysti tätä rauhaa. Pohdin, halutaanko tästä tapahtumakeskusta vai työtiloja yhteisölle, jossa on myös ajatustyön tekijöitä? Ne ovat hiukan ristiriidassa keskenään.

Miten usein haluan olla täällä? Sitä olen miettinyt viime aikoina jonkin verran. Usein tuntuu siltä, että viihtyisin täällä vaikka joka päivä, mutta toisaalta kyllä täältä on mukava kotiinkin lähteä. Joku fiksu keskiarvo pitäis ehkä keksiä. Olisko se kolme päivää viikossa? Vähintään! Pidän aamuista täällä. Mutta vuodenaikakin vaikuttaa; onko kesällä ihanampi kuin syysmyrskyllä? Tykkään katsella ikkunasta ja upota mietteisiin. Jokainen vuodenaika voi tuoda oman jännittävyytensä ja olla mielenkiintoinen!

Päivärutiini on oikeastaan jo hahmottunut. Aamulla ensin kahvittelu keittiöllä. Sitten kalenterin läpikäyminen, muistikirjan kirjoittaminen (pidän Matilda-projektista muistikirjaa), joko lukeminen tai nettiarkistojen penkominen, ruoka, fiilistely, jonkun ongelman miettiminen ja ratkaisuvaihtoehtojen pyörittäminen päässä, arkistojen penkomisen jatkaminen, päiväkahvi, muistiinpanojen tekeminen. Kutakuinkin näin. Ehkä välillä vähän eri järjestyksessä, tai painottaen jotain kohtaa. Ehdottomasti vaadin visuaalista inspiraatioita! Ja siinä olen edennyt hyvin! En siedä kovia ääniä tai jotain uskomatonta rumuutta, enkä myöskään jatkuvaa keskeyttämistä. Tuossa tämä kaikki oli oikeastaan pähkinänkuoressa. Eteenpäin eläminen tuo lisää asioita ja niitä odotan mielenkiinnolla.

Lyhäri kartanolla

 

En tiedä pitäiskö mun esitellä itseni jatkossa siihen tapaan, että ’Olen Thilda 1700-luvulta, päivää!’, koska  siltä se alkaa yhä vahvemmin tuntua! Esim se, että en ole meseä kummemmassa somessa (ja mesessähän on vaan muumiot), joka tarkoittaa käytännössä sitä, että minä oon se hankala ihminen, jolle pitää viestittää kaikki erikseen sähköpostilla. Ja jos se joskus unohtuu, niin käy niin kuin tänään, kun tulin kartanolle. Kummastelin heti alaovella, että mitä ihmeen jengiä täällä heiluu, vaikka kahvilakin on kiinni, että onko täällä uusia harjoittelijoita tai joku opastettava ryhmä vai mitä tapahtuu. Aina vaan oudommaksi meni, kun yritin työhuoneessa pistäytymisen jälkeen tepastella paraatiportaikon kautta keittiölle aamukahvilla ja portaissa törmäsin johonkin lamppuviritykseen. Kysyin, että mitäs täällä tapahtuu, kuvaattekos te jotain ja sain vastaukseksi että kyllä vaan, lyhäri on tekeillä.

No, tein siinä paikassa uukkarin ja menin keittiölle sihteeriportaikon kautta (olen muuttanut portaikon nimen, sillä piikarappu se ei ole koskaan ollut, koska se on ilmeisesti rakennettu vasta Nottbeckien jälkeen tehtaan konttoristeille) ja haastattelin siellä yhtä projektin avainhenkilöä. Heillä oli tosiaankin lyhäri tekeillä ja vieläpä erittäin kiinnostava sellainen! Minä kun en tiennyt tästä mitään. Ilmeisesti meitä on infottu whatsapissa ja minä olen jäänyt johonkin kuolleeseen kulmaan könöttämään, sillä en pysty lataamaan sitä laitteilleni.

Mutta hienoa, että kartano pääsee elokuvaan! Ja hauskaa, kun huonekaluja on siirrelty ala-aulasta ja kirjastosta pois. Nyt alakäytävä ja ruokailuhuone ja asukastilat ja vielä monitoimihuonekin näyttävät kodikkaammilta, kun niissä on enemmän huonekaluja. Jos minä olisin kartanon sisustussuunnittelija, niin täällä näyttäisi vallan toiselta! Roudaisin kaiken uuden pois ja täyttäisin talon vanhoilla tai edes vanhan näköisillä huonekaluilla. Kuka on sanonut, että neukkarissa pitää olla uutta toimistokamaa? Miksi ei yksi paikka Tampereella voisi olla sellainen, että ihmiset henkäisisivät ihastuksesta ihan joka huoneessa, ilman että se olisi museo?

Josta tulikin mieleen, että kuulin, että elokuvantekijät olivat kysyneet tosi monesta paikasta lupaa tulla kuvaamaan, mutta vastaanotto oli ollut kielteistä, nuivaa, epävarmaa, kallista… paitsi täällä Lielahden kartanossa! Tampere haluaa vetovoimaa ja kulttuuria - mutta käytännössä se on monessa paikassa vain sanahelinää. Ihme juttu. Suomessa ollaan jotenkin tosi lukossa kaikenlaisen kielteisyyden kanssa. Me ei osata markkinointia juuri ollenkaan. Ite oon sitä mieltä, että kaikki on kiinni vaan mielikuvituksesta! Olen jo ideoinut kartanollekin vaikka mitä, mutta jotkut nuivat säädökset vesittää kaiken kivan tähän asti. Täytyy pinnistää mielikuvitusta vielä enemmän siis.

Paanu Relax Spa!

 

Olen hemmotellut itseäni Härmän kylpylän Paanu Relax Spassa! Ja nyt aattelin kertoo millanen kokemus se oli ja kannattaako mennä.

Menin nauttimaan Paanusta ystävättären kanssa lauantai-iltapäivänä kello 13-15.00. Paanuun pitää varata aika heidän sivuillaan olevasta varauskalenterista tai vaihtoehtoisesti soittamalla paikan päälle. Paanun rajattu henkilömäärä on 25 henkeä, (vaikkakin toisessa kohdassa sivuilla lukee, että maksimihenkilömäärä on 30 - mitä lienee tällä tarkoitettu?) joten ainakin sesonkina varaus on ainut mahdollisuus päästä sisälle. Yritin hiukan laskeskella väkimäärää ja luulen, että meitä oli noin 20, vaikka olikin lauantai, ja se määrä tuntui jo aika paljolta, koska tilat on pienet ja saunat on pienet, joten tuli vähän semmosta jonottamista monessa kohdassa. Jos haluat mennä enemmän rauhassa, valitse arkipäivä tai mene heti kun paikka aukee (maanantaisin klo 11, ti-to klo 10 ja pe-su klo 8), koska alkuun väkeä oli vähemmän ja klo 14 heitä alkoi tulla lisää. 

Paanussa saa olla kaksi tuntia ja se kyllä kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta tuntui kuitenkin ihan riittävältä, sillä paikka on kuitenkin melko pieni ja kaikki on rauhassa kyllä kokeiltu kahteenkin kertaan parin tunnin aikana. Kannattaa myös ostaa sellainen pieni 15€ hintainen itsehoitopaketti heti kassalta. Siinä on kolme purnukkaa; yhdessä jalkakylpysuolaa, yhdessä kasvonaamio ja yhdessä vartalokuorintaa ja ne voi hyvin ostaa vaikka kaverin kanssa tasan masan, koska niistä riittää ihan hyvin kahdelle. Jos niihin tykästyy, voi tuotteita ostaa kotiinkin. Ite kyllä tykkäsin ja niiden vaimea miellyttävä tuoksukin oli ihana, mutta loppujen lopuksi kotiinviemiset jäi ostamatta.

Paanu on avoin saunoineen kaikkineen kaikille sukupuolille, joten Paanuun mennään tavallisen kylpylän pesutilojen kautta uimapuku päällä. Ihan ekana sisään astuessa paikan rauhoittava tunnelma ottaa huomaansa. Heti ovesta astuessa silmiin osuu jalkakylpypiste, jossa on tilaa kahdelle vierekkäiselle kylpijälle omissa pikku altaissaan. Seinällä on desinfiontiliinoja, joilla allas kannattaa pyöräyttää edellisen jäljiltä, ennen kuin laskee siihen veden itse. Tässä kohassa tietysti testattiin heti sitä kylpysuolaa ja jalat tykkäsi kyllä hoidosta, voin sanoo. Oli pehmeä ja mukava olo! 

Sitten on tietysti niitä saunoja. Aromisaunan lämpö oli mukavat 70 astetta. Löyly ”heitettiin” napista painamalla ja samalla saunaan levisi vähän tuoksua, ehkä aika laimeaa, mutta kuitenkin havaittavaa. Saunan omassa infotekstissä puhuttiin männyn ja greipin tuoksusta ja ainakin männyn kyllä bongasin sieltä. (Vähän eri tuoksuista puhutaan Paanun nettisivuilla.) Sitten oli joogasauna, jossa oli sopiva 60 astetta. Siellä yksi seinä oli suolakiveä ja yhdellä seinällä oli televisioruutu, (ihan samanlainen kuin uimahalleissa se vesijumpparuutu) josta pystyi valitsemaan kolmesta joogasta mieleisen. Jokainen joogahetki kesti 10 minuuttia, joka on ehkä hitusen pitkä aika. Ainakin itsellä alkoi jo kädet väsyä kesken joogan, vaikka eihän niitä ohjelmia loppuun asti tarvii tehdä tietenkään. Sitten vielä oli höyrysauna, jossa oli 40-50 astetta lämpöä, eli just hyvin, koska höyrysauna ei saa mielestäni olla mikään kuuma paikka!

Suihkuja Paanussa oli useita. Yksi oli vähän kuin piilossa seinämän takana, jotta voi rauhassa suihkutella vaikkapa vartalokuorintaa pois iholta ja siinä oli mukavan tuntuinen sadesuihku. Sitten oli kaksi suihkukoppia, joissa oli läpinäkyvät lasiovet. Niissä en käynyt. Sitten oli poreammeen päällä oleva mustekalamainen lonkerorakenne, josta tuli suihkua napista painamalla. Valittavana oli muistaakseni kolme erilaista suihkua, joista lämmin sumusuihku oli lempparini! Sitten on vielä se upein, eli elämyssuihkupolku, jossa voi kokea lakeuden syysmyrskyä, aamusumua, ukkosta jne. Osa suihkuista oli kylmiä, enkä halunnu seisoskella kylmässä, joten siirryin odottelemaan seuraavaa suihkua. Suihkujen alla seisottiin sen tietyn ajan, jotta seuraava suihku aktivoitui ja tähän polkuun pystyi menemään vain yksi ihminen kerrallaan. Tykkäsin kuitenkin kokonaisuutena tästä paljon! Näihin kaikkiin suihkuihin mentiin siis uimapuku päällä.

Altaat sitten puolestaan oli eri tasoilla ja niissä oli tosi lämmin vesi! Oli poreallas, jossa lämpötila on +34 ja halutessaan se kiva suihku, sitten kuumavesiallas +38 asteen lämpötilalla ja vastapainoksi pienet läpikäveltävät kylmä- kuuma -altaat, joiden lämpötilat on 6-8 ja 38, ja tietysti löytyy myös se tavallinen kylmävesiallaskin, jossa on 6-8 -asteinen vesi. Oikeastaan me ei altaissa kauheesti edes oltu, pientä kokeilua lukuunottamatta, vaan hilluttiin enemmän saunoissa.

Ja mitäs muuta? Levähdyspaikkoja täällä oli mukavasti. Oli sellanen lavuaari, jossa pystyi pesemään vaikka sen kasvomaskin pois ja sen vieressä levähtämään kaakelisella lepotuolilla, joka oli oikeastaan vuodemainen. Sitten oli tiski, jolta saattoi tilata juomia ja ruokia ja tämän kupeessa muutamia pöytiä ja tuoleja. Me notkuttiin riipputuoleissa ja juotiin vapaasti otettavia vesiä (tavallista ja kuplavettä). Tarjolla oli myös teetä ja omenoita. Joku söi meidän vieressä oikeen makkaraperunoitakin. Kun kello näytti ajan loppumista, siirryttiin ihan hetkeksi tavallisen kylpylän puolelle ja siitä sitten naisten pesutilojen kautta saunaan ja pukuhuoneeseen. Kaiken tän jälkeen mentiin vielä kylpylän buffettiin syömään tukeva, monipuolinen ja maukas ateria! Tätä suosittelen kyllä myös kaikille! Yhdessä Paanu-lipun kanssa ostettuna buffet kustantaa ’viikonlopun Spa Day’-nimisenä 51€/henkilö. (Arkena vastaava maksaa 42€.) Pelkkä Paanu ilman ruokailua maksaa 29€ ja jos yöpyy hotellissa niin silloin 14€.

Paikka on vain aikuisille ma-to klo 18 eteenpäin ja pe-la klo 16 eteenpäin. Sunnuntaisin lapset saavat olla Paanussa koko päivän ajan. Mitään rauhattomuutta ei meidän käynnillä juuri ollut ja sen yhden kerran kun eräs lapsi vähän kailotti, niin hänen äitinsä opasti rauhallisesti, että ei huudeta täällä vaan puhutaan rauhallisesti. Itse iän myötä yhä enemmän ääniherkkänä ostin sille äidille melkein skumpan kiitokseksi fiksuudesta. No, mitä siis pidin? No pidinhän minä ja suosittelen tätä paikkaa kyllä nautiskelijoille! Jos menen tänne vielä uudestaan, koetan valita vähän rauhallisemman ajan, ostan itsehoitopaketin, ehkä tilaan ruoan ja juomia, notkun höyrysaunassa ja aromisaunassa, joogaan vähän, teen jalkakylpyjä ja nautin sumusateesta poreammeessa ja lojun vaan lepotuoleilla teen kera. Sellainen ihana zen-hetki ja rauhallisuus! Kyllä mä tätä suosittelen ja kannattaa siis mennä!

Ja se on siinä!

 

Sinkoilin eilen ympäri taloa etsimässä vasaraa, jotta saan koukun seinään. Kun sen löytäminen osoittautui haasteellisemmaksi kuin arvasinkaan, niin otin kaapista vahvatekoisen juomalasin, jolla nuijin koukun kolme pikku piikkiä seinän sisään.

Edellisiltana olin selaillut opetustaulujani ja päätynyt tähän Saksalaiseen ritarilinnaan, koska kartanon rakennuttajasuvun, Nottbeckien, varhaiset juuret menee Lyypekkiin. Ja sattumoisin äitini isän yhdet juuret menee myös Lyypekkiin. Joten kaksinkertainen syy ripustaa muinaista Saksaa seinälle.

Ja onhan se kaunis, sopii väreihin ja miellyttää silmää suorastaan täydellisesti! Kävin myös nappaamassa kierrätyskeskuksesta pari tyynyä lisää sohvalle. Se mitä huoneeseen vielä tarvitaan, niin on nojatuoli, sohvapöytä, pikkupöytä joka voi olla esim matala kukkapöytä tai hieno jakkara, työpöydän tuoli, mattoja, verho, naulakko. Ja sitten kaikenlaista pikkusälää kuten kyniä, paperia ja sen semmoista. Kartanossa toki on tuoleja ja naulakoita, mutta ei vapaana ja jos joku onkin, niin ne on niin susirumia, ettei niitä voi hyväksyä. Joku voi ehkä ihmetellä että miten minulla on aikaa hössötellä tämmöisiä, mutta minä en tee tätä ansiotyökseni vaan harrastukseksi ja siksi fiilis on tässä kaikkein tärkeintä. Sen takia haluan ensin puitteet kuntoon ja työ etenee sen jälkeen omalla painollaan.

Neilikoiden aika!

 

Pienin askelin viihtyisyyttä kartanoon.

Työhuone ennen ja jälkeen

 

Lupasin laitella kuvia työhuoneesta ’ennen ja jälkeen’. Mä ylipäätään kuvaan elämässäni aika paljon (esim tän tabletin kuvakirjastossa on yli 30 000 kuvaa) ja niinpä olen myös näpsinyt kuvia työhuoneen joka vaiheesta. Eihän tämä nyt vielä tokikaan valmis huone ole, mutta aika hyvä kuitenkin.

Ihan alussa mun työpöytä oli pohjoisikkunan luona selkä ikkunaan päin. Aivan eka juttu, minkä tein, oli kääntää pöytä toisin päin, niin että näen ikkunasta ulos. Agentit ei istu selkä oveen päin, mutta siedin sitä vaihetta hetken. (Vaikka olenkin agentti.)

Sitten äkkiä huoneeseen oli ilmestynyt kaksi järkyttävää työpöytää! Ja tuoleja. Yök. Yhden kuvan olen jo kiinnittänyt seinälle, koska kolkkous hyökkää hyytävän pakkasen lailla kimppuun, jos mitään ei tee.

Ikkunaan nähden vasemmanpuoleinen seinä on oviseinä, jossa könöttää ihana kassakaappi. Se on vielä täynnä kaikkea ihme roskaa - rahaa ja obligaatioita ei valitettavasti yhtään. Punainen seinä pilkottaa ja hyökkää.

Kolkkoutta ja kylmyyttä, mutta tässä on potentiaalia! Pidän noista insinöörien ynnä muitten kuvista pylväässä.

Sitten tuli se piste, kun käänsin pöydän sivusuuntaisesti ikkunaan nähden. Ja kiinnitin seinälle enemmän kuvia…

…ja roudasin työhuonekaverin kanssa ne pöydät varastoon! Muistilappuja sikiää seinälle nyt.

Sitten hankin maton; kartanomaisen, sillä ei kartanoon mitään räsymattoa voi tuoda! Sekä kukan. Voi kuinka se piristää!

Tämä seinä suorastaan huutaa jotain lämmikkeekseen.

…ja sitten vähän lisää kukkia!

Ja lopuksi ostin sohvan kierrätyskeskuksesta! Se on niin ihana, että haluaisin vaan halailla sitä. Puoli päivää se oli tuossa paraatiportaikon ylätasanteella, kunnes sain apua sen kantamiseen perille saakka. Tässä tosin virisi mieleen, että voi kuinka hyvin tuohon kohtaan sopisikaan sohva myös!

Siihen se sitten pesiytyi, kassakaapin viereen nätisti. Kassakaappi on siivottu, sinne on laitettu peitto ja istumatyynyjä. Katsotaan millaiseksi se muotoutuu!

Tyynyjä ja filttejä tarvitaan myös!

Sitten työhuoneeseen tuli kolme uutta ihmistä (meitä on nyt kuusi) ja työpöytääni piti vähän siirtää. Täytyy silti nähdä rustholli ikkunasta edelleen! Tämäkin on hyvä paikka ja aurinko paistaa toisesta ikkunasta kivasti aamupäivällä selkään.

Sohva on kyllä söpö! Ja siinä on istuttu jo paljon. Työhuone on kooltaan 45 neliöö, toiseksi suurin yläkerran huoneista. Edelleen on kolkkoutta, mutta koska huoneeseen pitäisi saada vielä neljä vuokralaista, niin kaikkea tyhjyyttä ei voi antiikilla täyttää. Kahden muun seinän kuvia en julkaise, koska niissä näkyy työhuonekavereitten omia juttuja. Mielenkiintoista on, mihin tämä muotoutuu vielä!

Hyvästijättö

 

Rakas läheiseni on lähtenyt tuonilmaisiin. Torstaina puhuin hänen kanssaan vielä puhelimessa. Olen onnellinen siitä, että ehdin sanoa hänelle, että hän on rakas. Nyt me sitten tästä eteenpäin tapaamme eri tavalla kuin tähän saakka; nyt toinen meistä on läsnä henkenä. 

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. 

Tyhjyys lepää. 

Vesi on vaiti.

Edith Södergran

Tuokiokuvia Leineperistä

 

Ihastuttavat piskuiset Leineperin ruukin työntekijöiden vanhat tupaset!

Mihin helvettiin mä oon kadottanu mun lantiopohjalihakset?!

 

Fyssarin ohjeiden mukaan olen nyt treenannu poikittaisia vatsalihaksia ja sitten koettanu löytää lantiopohjalihaksia. En löydä, perkele. Mihin ne on voinu hukkua? Työnnetty silppuriin kelalomakkeiden kanssa toissavuonna? Suursiivouksessa viety kierrätykseen 12 vuotta sitten? Unohtuneet kerrostalon rappukäytävään kauppakassin kanssa vuonna -95? Lähteneet omin päin seikkailemaan muihin maisemiin jo 1700-luvulla? Hemmetti. Miten tämmönen yksinkertanen asia voi olla näin vaikea!

Mä niin tiedän, että tämä on monelle muullekin vaikeaa ja siks heitin kaikki nolouden ja häpeäntunteet moolokkiin ja halusin kirjottaa aiheesta. Kun ei edes tiedä mitä pitäisi tehdä, kun paperissa lukee, että supista lantiopohjalihasten takaosaa. Yritän yritän(!!) ja supistuu vaan alavatsa. Miksei tämmösiä opeteta koulussa? Miten voi harjotella sellasta, joka on täysin hakusessa? Vähän ku sanottais, että heiluta häntää tai töräytä kärsällä. Hei mutta korvia mä osaan heiluttaa, riittäiskö se?

Aiheeseen ehkä hatarasti liittyen, mulle tuli kirje Fimlabilta, että pitäis varata aika kohdunkaulan syövän seulontaan. Katoin kirjettä hetken uskomatta silmiäni; siis ette oo tosissanne! Mulla oo koko kohtua! Se syötettiin valkoposkihanhille jo kesällä -23, eli mitä hittoa? Mutta nyt kun lähin soitteleen heille, luinkin sen lapun kokonaan ja huomasin siellä kohdan ’kohdunpoisto’ ei ole este tutkimukselle. Häh? Ai jaa, no ehkä mä sit varaan ajan. Saavat ite päättää löytyykö tutkittavia soluja vai ei. Tällä logiikallahan mulla vois olla myös eturauhassyöpä? Voisko tällä logiikalla myös puhjeta umpisuoli, se joka leikattiin pois 2023? Tää on niin hämärää, ettei mitään jakoo.

Tästä tulee kuulkaa mielenkiintonen viikko, sanokaa mun sanoneen!

Kun pää on täynnä suunnitelmia!

 

Otin perjantaina sen askelen, että kävin varaamassa kierrätyskeskuksesta ihanan sohvan! Lauantaina saatiin miehen kans peräkärry tyhjäksi ja kävin maksamassa sohvan ja vietiin se sitten yhtä kyytiä kartanolle. Siellä törmäsin sattumalta vanhoihin tuttuihin, jotka hengas kartanolla myös; toinen yhteisön jäsenenä ja toinen kurssilaisena. Voi jukra miten kiva juttu! Nyt pää on täynnä innostusta ja suunnitelmia siitä, miten me voidaan tehdä ostorynnäkköjä Nextiiliin, kirpparille ja vaikka joskus retkeillä isommalla porukalla Kasvihuoneilmiöön! Me voidaan tehdä picnicejä lähimaastoon, seikkailla päämme pyörryksiin ja vaihtaa ideoita ja ratkoa yhdessä ongelmia. Siis varsinaisen taiteellisen työmme lisäksi.

Meillä on kartanolla myös matkailualan harjoittelijoita, jotka pistivät heti tuulemaan ja siivosivat törkeässä sekamelskassa olleen keittiön. Nyt meillä on heidän ansiostaan vihdoin kierrätysjärjestelmä! Keittiössä on aivan eri tunnelma ja nyt sinne on kiva mennä. Samanlaisia huiskimisia vois tehdä muuallekin kartanon epämääräisiin tiloihin. Sitä paitsi; nyt tiedän tarkalleen mitä teen työhuoneen kassakaapille (jossa on jotain ihme brosyyrejä joltain meitä edeltävältä ajalta)! Ja on mulla ehdotus kassaholvinkin varalle, jos muut suostuvat ehdotukseen. Mutta näistä myöhemmin lisää. Ja pistän tänne myös pikapuoliin postauksen työhuoneesta ’ennen ja jälkeen’ tuunailun. Se on edelleen kolkko huone, mutta mulla on pinkka suunnitelmia sen varalle ja aion pistää tuulemaan! Nyt se on jo ihan eri huone kuin aluksi helmikuussa, kun menin sinne ensimmäisen kerran. Ja jos vaan musta on kiinni, se tulee muuttumaan vielä paljon!

Kaiken tämän lisäksi päässä häärää paljon Matildaan liittyvää porukkaa, joita katselen ihmeissäni ja joista aion kovasti saada jotain selkoa. Siihen liittyen olen bongannut digitaaliarkistossa jo pienen ajan sisällä kaksi hölmöä asiaa, joista toinen on hassunkurinen huomio, tyyliin ’ettekö tunnista julkkista’ ja toinen liittyy vuosilukuihin, sillä tavalla että joku tapahtuma arvioidaan tapahtuneeksi  1889-1930, vaikka se aivan kiistämättä on tapahtunut pikemminkin vuosien 1870-1885 välillä. Enpä vielä tiedä mihin nämä korjausehdotukset voi toimittaa. Finnaan lähetin ehkä viis vuotta sitten korjauksen ja se juttu jumitti vuosikausia. Nyt virhe on onneksi korjattu. Mä en selviäis ilman muistikirjaa ja siltikin välillä pohdin kuumeisesti, että mitä pitikään tehdä… kaikki ideat pitäis kirjoittaa ylös heti saman tien ja vieläpä selkeästi!

Fyssari

 

Sain TK-lääkäriltä lähetteen fyssarille ja nytte oon ekan kerran käyny siellä. Aika hyvältä tuntuva käynti. Käytiin läpi selän liikeradat, joissa ei ole vikaa onneksi, ja katottiin muutamia pieniä liikkeitä, joita voin tehdä itekseni kotona. Ja varattiin uusi aika.

Sitä vois ajatella, että fyssarin liikkeistä ei ole mihinkään, kun ne on niin pieniä. Mutta siinä menee harhaan oikein kunnolla! Ne nimenomaan pitää tehdä sillai pienesti. Ei olla missään 80-luvun kuntosalilla, jossa revitään rautaa aivot pullistuen, vaan kyse on hienovaraisista parantavista liikkeistä. Ja kun ne tekee oikein, ne oikeasti auttaa!

Hassua muuten, että fyssari kiinnitti ihan eri tavalla huomiota mun leikkausarpiin vatsassa (kun vatsa on vedetty auki ”luusta luuhun” ylhäältä alas ja toisen kerran samasta kohtaa, muttei niin pitkästi) että niitä täytyy hieroa! Sairaalassa mulle on sanottu ehkä kerran, että ’sä voisit hieroa näitä arpia’ - että ne paranee paremmin, niin ymmärsin. Mutta onhan siinä nyt aivan eri klangi, kuin että niitä ’pitää hieroa, koska muuten tulee kiinnikkeitä ja se voi vaikuttaa koko tukirangan lihaksistoon’! Ziisus, niinkö? No minäpä otan sen ohjelmaan!

Meinasin mennä möljälle

 

Kun tänä aamuna tepastelin kartanolle, katselin samalla jäisellä Nässyllä tönöttävää möljää. Ajattelin, että hitsit, tuohan ois aika magee paikka picnicille kesällä! Siellähän vois vaikka kiskasta pullon skumppaa ja tunkee kitusiinsa vaahtokarkkeja. Kauniista astioista tietenkin ja herraskaisesti pukeutuneena. Ehkä hansikkaat, monokkeli ja silinteri? Ja hopeapäinen keppi?

Päätin sitten käydä lähemmin kurkkaamassa millainen paikka se on ja voisko siellä ylipäätään hengata. Muistan joskus käyneeni siellä, mutta siitä on jo aika lailla aikaa. Lähellä huomasin, että hitot, möljähän on ympäröity metalliverkkoaidalla ja portti on visusti lukossa! Sain kuitenkin aidan raosta kuvattua paikkaa vähän.

No, täytyy keksiä joku plan B. Onhan täälä kaikkia hassuja paikkoja! Sitä paitsi luin eilen tehtaan historiasta ja kiinnostuin siitäkin ihan uudella tavalla. (Mitä mä just sanoin; että mihin vaan zoomaan katseeni, niin aina kiinnostus herää…) Kuljeskelen siellä ehkä kuvaamassa joku päivä myös.

Keväässä on se hyvä puoli, että vielä hetken aikaa näkee joka paikkaan aika hyvin. Toki sit on ihanaa, kun lehdet puhkee puihin, mutta sillon on myös hankalampi nähdä mitään kauempana olevaa. Että puolensa ja puolensa on eri vuodenajoillakin.

Mä pidän puutarhassa tuosta osuudesta, josta näkyy Nässyn yli kaupunkiin. Näsinneula siellä möllättää kutsuvana. Täältä on tosi helppo nykyään singahtaa kaupunkiin vartissa ratikalla. Ehkä kesällä suhaan sinne tänne, ihan vain siksi, koska se on niin helppoa!

On se vaan nätti! Melkein vois kuvitella nti Marplen kutomassa vaaleansinistä villapaitaa tuolla yläkerran erkkerissä, ja hörppimässä teetä kultareunaisista teekupeista, samalla kun hän miettii kuka murhasi pikentin. Melkein sitä itekin alkaa miettiä, että kukahan sen murhasi, kunnes muistaa, ettei ketään ole murhattu.

Mä niin kesällä asun tuossa terassilla, portailla, pihassa… oi joi! Mua pelottaa jo nyt, että kesä on kohta ohi. Voi isä minkä perinnön jätti, tämmöistä osaan pelätä joka vuosi. Mutta ehkä sitä sitten syksyllä alkaa innoissaan haaveilla millaisia jouluvaloja tänne toisi.

Mua kiehtoo nää kaikki rakennukset! Tuo keltainen oli palvelusväen pytinki alunperin, mutta tehtaan aikana siitä tuli jossain vaiheessa suunnittelukonttori. Kukaan ei kai oikeen tiedä sen ikää. Sen oikealla puolella oleva tiilimakasiini oli kai alunperin viljavarasto ja rakennettu 1874, mutta sittemmin siitä tuli autotalli. Nykyään se vaan on. Haaveilen, että pääsen joskus kurkkimaan sinne sisälle. Mietityttää, että mitäköhän sen toisessa kerroksessa on! Ja sen oikeella puolella on pieni mankelihuone, joka oli myöhemmin tehtaan arkisto, ns. mankeliarkisto.

Mua hykerryttää noi katolla olevat hipsut. Miks nykyään ei tehdä tämmöstä? Arkkitehtuuri on kyllä astunut askelen poispäin kolkkoudesta, mutta kyllä me ollaan vielä kaukana menneen maailman kauneudesta!