Pikku kekkerit

 

Vietän pieniä kekkereitä kartanolla, koska tänään on Auroranpäivä! Tiedättehän; Aurora Karamzin, joka vasta hieno leidi olikin ja joka auttoi rikkauksillaan vähäosaisia. Jonka auttamisen perintö kantaa nykypäivään saakka.

On limsaa, kahvia, donitseja, pullaa… ehkä vähän aneemiset eväät päivään nähden, mutta juhlitaan sitten aatelisesti oikein perin pohjin joku toinen kerta!

Taiteilen edistymisen ja ahdistumisen välimaastossa. Materiaalia tursuaa joka ikinen kerta kun kurkkaan nettiä, niin että melkein lyyhistyn sen alle. Tänään päätin tehdä etenemissuunnitelman.

Sellaiseen auttaa pari sohvaa ja divaani…

Mielessä vilisee

 

Viikonloppuna tein sellaisia sukututkimuslöytöjä, että päässä vilisee. Se on sellainen tunne, kuin avaisi jonkun tavallisennäköisen oven huoneesta toiseen, eikä odottaisi paljon mitään, mutta eteen avautuisikin suunnattoman suuri vintti täynnä aarteita. Hengästyttävää. Ensireaktio on sulkea ovi ja istua lattialle ja pidellä päästä kiinni ja ottaa pieni aikalisä. Materiaalia pursuaa niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaa. Sellainen päivä on nyt. Kurkin varovasti aarteita ja koetan olla pyörtymättä. Ehkä pitäisi hypähtää sokkona vinttiin ja alkaa tunnustella esineitä silmät kiinni? Tai ottaa päiväunet pölyisellä sohvalla ja katsoa tuleeko unissa joku idea.

Kartanossa meillä on keittiö, johon olen jättänyt vähän eväitä jääkaappiin, jotta ei tarvitse joka ikinen päivä aloittaa Tampereelta lounaan merkeissä. Vesi täällä ei maistu kovin hyvältä; lieneekö syynä joku 130-vuotias putkisto? (Tuskin ne oikeasti on niin vanhoja putkia.) Toin viikko sitten työhuoneeseen viherkasveja, mutta ne ei ole ihan sellaisia vanhoja kasveja kuin olisin halunnut. Kenties makustelen niiden kanssa ja teen jotain muutoksia ajan mittaan. Odotan yhä niitä hienoja huonekaluja pompsahtavaksi jostain. Torissa niitä olisi, mutta rahatilanne on toistaiseksi liian heikko sellaiseen.

On hiukan vaikea keskittyä. Ehkä tähän on joku metodi? Tehdä joku to do -lista? Mutta jos ei tiedä mistä aloittaa! Hiukan hähmäistä, mutta aion pinnistellä eteenpäin.

Hain takin ompelijalta

 

Se mun vintagekankaasta teetetty toppatakki, joka kului hihojen ja kylkien hankauskohdista tosi nopeesti puhki, oli nyt siis ompelijalla muutaman viikon. Löysin siihen Nextiilistä just oikeanlaisen kankaan paikkamatskuksi ja ompelijalla oli hyviä ideoita takin saattamisesta käyttökuntoon. Innostuin valtavasti! Takki on nyt haettu ja tuntuu ja näyttää melkein uudelta ja on samanlainen olokin, kuin hyvän shoppailun jälkeen. Samalla kun hain takin, vein hänelle yhden kirpparilta löydetyn Ewa i Walla -kesätakin. Sen ostin, vaikka se ei ihan mahtunut päälle. Oli vaan pakko ostaa, koska se oli ihana ja koska se maksoi muistaakseni 25€. No nyt ompelija totes, että ahaa sitähän on pienennetty siitä alkuperäisestä S-koosta (!!) ja hän saa parilla jutulla mulle siitä hyvän kesätakin. Huh! Mä rakastan sen merkin vaatteita ja käyttäisin niitä ihan sikana, jos mulla olis niihin varaa. Joskus oon heidän Tukholman liikkeen Ale-rekistä ostanu pari juttua, mutta siinä kaikki. Mä oon niin niin onnellinen tästä uudesta elämän aluevaltauksesta ’viedä vaatteita ompelijalle’!

Meillä oli ompelijan kanssa hyvät keskustelut vaatteista. Hän mm sanoi, että uusia vaatteita ei tarvitsis tehdä yhtään enää, jos ihmiset korjauttais/korjais vaatteet ja käyttäis ne sitten loppuun, kuten ennen vanhaa tehtiin. Näinhän se on. Muotibrändit vois siirtyä vallan muokkaamaan vanhaa ja luomaan ekologista sillä tavalla. Ihan hullua tämä kaikki, vai mitä? Chilessä Atacaman autiomaassa on suuri (siis ihan oikeasti suuri) vaatevuori, johon roudataan 59 000 tonnia vuosittain käytettyä ja käyttämätöntä vaatetta! Mitä helvettiä, ihan sairasta. Mun ekologinen puoli repee liitoksistaan tämmösen hulluuden edessä. Mä pidän tänäkin vuonna listaa omista vaatehankinnoistani ja myös poistoista ja teen niistä jutun taas loppuvuodesta. Hankin lähes kaiken käytettynä ja himmailen sitäkin nykyään aika lailla. Poistot ei mene juurikaan roskiin (paitsi rikkinäiset sukat ja kalsarit, joita käytän lopuks rätteinä) vaan kiertoon jälleen. 

Tosi kivaa, että nykyäänkin on olemassa ompelijoita! Olen siitä niin niin innoissani!

Lääkärissä terapiaa varten

 

Nyt on sit käyty lääkärissäkin sen terapia-asian vuoksi. Nyt tämä homma etenee niin, että mulla on hänelle vielä soittoaika, sitten tapaan yhä sitä psykiatrista hoitajaa parin viikon välein koko ajan ja lopuksi tämä TK-lääkäri laittaa psykiatriselle lääkärille lähetteen jos mun olo ei parane tässä tarkastelujakson (joka on jotain 2-3kk luokkaa) aikana ja hän sitten vasta voi laittaa lähetteen terapiaan. Ja ehkä siinä on vielä joku Kelan väliporras myös, ennen kuin istun terapeutin luona. Edelleen olen hitusen epävarma, että pääsenkö sinne, kun ajat on tämmöset, että kaikesta kiristetään ja säästetään ja mä en kuitenkaan ole tässä nyt rekan alle juoksemassa. (Kuten sen ekan syöpähoitojakson aikana mietin.)

Lääkäri oli kyllä sitä mieltä, että hän uskoo, että mä pääsen sinne, mutta hän ei tietysti voi tälle protokollalle mitään ja pitää vaan käydä tämä nyt läpi ja odottaa. Ymmärrän sen täysin. Lääkäri myös printtasi mulle pari testiä, jotka mun pitää täyttää ennen seuraavaa hoitaja-aikaa; BDI-kyselyn ja PHQ-9 -terveyskyselyn. Minä tykkään kaikista lomakkeista (paitsi ehkä kelan ja verottajan) joten se on mulle vaan kiinnostavaa puuhaa kun mietin niitä. 

Toisessa testissä on väittämiä kuten esim ”En tunne erityisemmin syyllisyyttä/ Minusta tuntuu, että olen aika huono ja kelvoton/ Nykyään tunnen itseni huonoksi ja kelvottomaksi melkein aina/ Tunnen olevani erittäin huono ja arvoton” ja siitä sitten ruksataan aina se sopivimmalta tuntuva vaihtoehto, joka pätee enimmäkseen. Nää ei ehkä ole ihan 100%:sti yleispäteviä mun mielestä, sillä miks helvetissä mun pitäis tuntea olevani huono siks, että sairastuin kahdesti syöpään? Kun sehän tässä nyt on laukassu koko mielenterveyden epävakauden. Ymmärrän, että jossain toisessa yleisemmässä masennustilassa tuo voi olla oikein hyvä kysymys. 

Toisessa testissä kysyttiin esim että ”Kuinka usein viimeisen kahden viikon aikana ovat seuraavanlaiset ongelmat vaivanneet sinua? 1.Vain vähäistä mielenkiintoa tai mielihyvää erilaisten asioiden tekemisestä: ei ollenkaan/ useina päivinä/ useammin kuin puolet ajasta/ lähes joka päivä.” Toisessa testissä on 21 kohtaa, toisessa 9. Jos nyt käy niin, että en pääse terapiaan ja tuo sairaanhoitajalla käyntikin lopetetaan, niin sitten toivon, että joku päivä työhön palatessa pystyn käymään ihan omin varoin terapiassa. 

Kartanokaipuu

 

Nyt kun päätin hoitaa kuumeen, kurkkukivun ja niiskutuksen + aivastelun kerrankin kunnolla pois saman tien, enkä siis voi haahuilla kartanolla, huomaan kaipaavani sinne aika lailla. Olen jopa nähnyt unia kartanosta, ja se on jo jotain! Minähän en näe juurikaan ’nykyhetkiunia’ vaan olen yhä uudelleen lapsuudenkodissa tai jossain matkalla sinne/sieltä tai Tampereen asunnossa (josta muutin pois 18 vuotta sitten). En voi sanoa kaipaavani Tampereen asuntoa, josta unien näkeminen onkin aika omituista. Tein kerran vähän listaa unieni teemoista ja se oli kyllä kiinnostavaa. Iän myötä ne on muuttuneet ja näen selvästi miten asioista yli pääseminen vaikuttaa uniin.

Varmaan ihan turha sanoakaan näin itsestäänselvää asiaa, mutta rakastan tämmöisiä vanhoja huonekaluja! Koska niitä ei vielä omassa työhuoneessani ole (saa toki tarjota), niin hakeudun talon lämpöisempiin huoneisiin aika usein siemailemaan kahvia (tai jotain muuta) uppoutuen muhkeisiin antiikkisohviin tai nojatuoleihin. Tämä sohvan käsinoja on aivan erityinen suosikkini! Yksi haave on uppoutua tähän sohvaan kaikessa rauhassa runokirjan kanssa! Se olisi sellaista fiiliksen tavoittelua, joka on oleellinen osa projektiani.

En oikein koskaan ole pystynyt tajuamaan miksi ennen osattiin ja haluttiin tehdä kaunista muotoilua, mutta nykyään se on niin kiven takana. Talot, autot, huonekalut, vaatteet, esineet… Jopa ihan vähäpätöisinkin juttu saattoi olla ennen koristeltu ja kaunis. Ostapa nykyään vasara, joka olisi jotain muuta kuin susiruma! Joillekin ihmisille visuaalinen ympäristö on yhdentekevä ja se on ihan fine. Tai joillekin makumaailma on ihan yhdentekevä ja sekin on fine. (En vaan koskaan kykene tajuamaan sitä, mutta he saavat olla erilaisia, se ei ole multa pois.) Mulle taas ne molemmat asiat on hirveän tärkeitä. Ihan systemaattisesti ja kaikenkattavasti. Ei nyt tietenkään niin, että jos joku pukeutuu viehättävästi, niin häneltä hyväksyn paskaa käytöstä. Se ei ole ollenkaan niin. Ihailen entisajoissa visuaalisuutta ja tiettyjä käytöstapoja, mutta en sielläkään hyväksy paskaa käytöstä. Mutta minusta sitä ei nyt välttämättä tarvii märehtiä aamupalaksi ja lounaaksi ja päivälliseksi, sillä ne ajat meni jo.

Jos me nyt ollaan asetuttu asumaan maailmankolkkaan, jossa on pakko lämmittää asumuksia suurimman osan vuodesta pysyäkseen hengissä, niin on aivan huikeeta, että se pakkopulla on leivottu näin kauniiseen pakettiin! Samalla oon aika suruissani siitä, että kartanossa ei ole montaakaan tulisijaa jäljellä. Tietääkseni niitä on kolme, mutta en ole kurkkinut vielä kaikkiin huoneisiin, joten niitä saattaa olla esim viisi. Mutta ei kuitenkaan kolmekymmentä, niin kuin luulisi. Tämä on ainut kakluuni, jonka olen nähnyt. Ja yksi kauneimmista ikinä. On ihan pakko hiukan hiplailla sitä aina ohimennen!

Hieron näitä huonekaluja verkkokalvoillenne loputtomiin, varautukaa siihen! Inspiroidun niistä ja maailma on jotenkin vähän parempi paikka elää jos ympärillä on kauneutta. Uskokaa pois. Vai asuisiko joku mieluummin jossain Koivukylän slummissa kuin Ruissalon ökyhuvilassa? Onnea vaan hänelle sitten. Joskus mietin, onko ammatinvalinta ollut ihan pielessä, kun en opiskellut muotoilijaksi. Mutta tiedän, ettei. Sitä rönsyä ja hulluttelua, jota suunnittelupöydältäni pursuaisi, ei ehkä kestäisi kukaan. Gaudin talot olisi siinä ehkä vielä pientä.

Yksi ensimmäisiä asioita, joita kartanolle toin, oli pöytäliina. Tietysti pöytäliina! Kuka voi muka elää ilman pöytäliinaa työpöydällä?! Ja jotta pellavadamastiliina olisi täydellinen, siinä on oltava monogrammi.  Noo, voi toki olla, että tämä on ollut pyyhe, mutta minulle se on pöytäliina. Täytyy ryöstäytyä ahtaista ajatusmalleista ulos ja ottaa vähän ilmaa ja iloa siipien alle. Liina tai pyyhe, hui hai! Tulen joka kerta iloiseksi kun näen punaisella työpöydälläni pöytäliinan. Toivottavasti uusi kämppis ei ronttaa sitä rodeen.

Suunnilleen toinen asia, jonka viihtyisyyden eteen tein, oli kiinnittää seinälle Carl Larssonin ja muiden taiteilijoiden töitä vanhojen painokuvien muodossa. Tosin yksi ihminen, jolle esittelin työhuonetilaa, luuli, että minä olen ne maalannut. Hyvänen aika. En ehkä olisi tässä, jos olisin ne maalannut! Mutta hänen puolustuksekseen on sanottava, että hän ei ehkä ollut aivan kartalla pohjoismaisesta taidekuvastosta reilun sadan vuoden takaa. Voin katsoa sitä läpi sormien koska jokaisella on vahvuutensa, eikä Carl Larsson ehkä ole nykyihmisille se ykkösprioriteetti.

Taidenivaskan löysin siis kassakaapista, jonka siivosin toisena työhuonepäivänäni. Käsittämätöntä, että siinä se kaappi on tönöttänyt ehkä sata vuotta ja minä olen nyt sitten ensimmäinen, joka sen siivosi - tehdasaikojen jäljiltä. Minähän vihaan siivoamista, mutta kartanolla olen kuljeskellut rätin kanssa, kastellut unohtuneita kukkia, lakaissut lattioita, katsellut sitä ja tätä kriittisesti ja sormet syyhyten. Esimerkiksi perheeni tietää miten inhoan likaisia ikkunoita ja siitä on hyvä arvata miten sormet syyhyävät pesemään kartanon ikkunoita. No, se ei ole minun homma, (koetan tolkuttaa sitä itselleni), mutta olen aika varma, että kesän tullen pesen ainakin oman ikkunani, koska muuten ei voi olla.

Minähän olen jo (mielessäni) sisustanut kartanon lähes kokonaan. Jos se olisi todellista, kuvitteellinen pankkitili olisi keventynyt sadoilla tuhansilla. (Remppaa en ole vielä suunnitellut, mutta kaupunki voi kyllä kääntyä puoleeni kaikin mokomin.) Harkitsin, että teen tabletille sisustuskollaaseja kartanon eri huoneista. Toisaalta, se menee vähän yli projektini ja hiukan sivuun muutenkin. Mutta jos on luppoaikaa, niin varmaan siihen luisun joku päivä. Ja miksi ei olisi, luppoaika on jokaisen velvollisuus!

Tiedostan hyvin, että en asu täällä, en tule koskaan asumaankaan, enkä voi edes olla vuokralaisena kuin rajatun ajan. Vuonna 2030 kaupunki ryhtyy viimeistään toimiin - joko remppaa taikka myy kartanon - ja silloin tämä haaveilu ja haahuilu loppuu. Siksi otan siitä nyt irti ihan kaiken mitä vain pystyn! On ihana mennä sfääreihin, hullutella ja mielikuvitella koko pään täydeltä, kun siihen kerran ponnahti näin upea mahdollisuus!

Kartanon vintissä!

 

Kaikki vintit kiinnostaa ja etenkin tämän kartanon vintti! Sen rakenteet on hienot, vintin koko on mieletön,  ja lisäksi siellä on historian havinaa. Pääsin kurkistamaan vinttiin ja olihan se aika samanlainen kuin olin kuvitellutkin. Hormeja oli monta (no tietysti, kun talossa on lähes 30 huonetta ja jokainen on pitänyt lämmittää kakluunilla tai takalla) ja pyykkinaruja varten oli askarreltu monia kiinnityssysteemejä pitkin vinttiä. Täällä ne on liehuneet Nottbeckien kalsarit kuulkaas. En ole oikeen koskaan käsittäny tämmöstä vinttikuivausta (taitaa Tiina-kirjoissakin olla mainintoja semmoisesta), kun luulis, että tuo välikatto lahoo ajan mittaan ihan tyystin sen takia. Vaikka en kyllä osaa kuvitella Nottbeckien pyykkejä liehumaan mihinkään pyykkinarulle uloskaan. Ehkä heidät pitää ajatella olentoina, joilla ei ole kalsaripyykkiä, niin kuin muumeja olentoina, jotka ei koskaan käy vessassa.

Jokainen, joka on zoomaillut niska kenossa kartanoa lähietäisyydeltä, on huomannut varmaan, että siinä on myös torni. Ihan lienee koristetorni ollut, sillä aika hankala sinne on ollut kivuta hameissaan. Taikka ehkä vain herrat kävivät siellä kiikaroimassa tiluksiaan ja naukkailemassa totejaan. Joka tapauksessa torniosioon johtaa vintistä lukittu ovi. Minä pääsin kurkistamaan senkin oven taakse ja se vasta oli hassu paikka! Kahdessa kerroksessa tiiviisti väsättyjä kirjahyllyjä! Ja semmoinen hupsu vanhanaikainen siivellisen makkaran muotoinen lämpöpatteri pelastamassa jäätymiseltä.

Se on ollut tehtaan aikana arkistohuone, johon joku raukka on velvoitettu penkomaan loputtomia ahtaita hyllyjä jonkun ihmeen tilastohelvetin nimissä. Siellä oli jopa lankapuhelinpistoke! Miettikää! Siellä se joku on selannut päivät pääksytysten arkistoa ja välillä joku on sille soittanut, että nyt tarvitaan kilometrilukemat heinäkuulta 1922 taikka sellutonnit elokuulta 1946. Onkohan se ollut siellä viikon saamatta yhtään puhelua? Tai sitten voi olla, että joku on aluksi kömpinyt 16 kertaa vinttiin päivän aikana ja lopulta räjähtänyt pääjohtajan kasvojen edessä, että nyt sinne luolaan on saatava puhelin! Ja lopputulos oli puhelin. Jee. Itse tornin huipulle mekään ei menty, sillä se oli vielä yksien portaiden ja oven takana ja kuulemma täynnä pulunpaskaa. Omalla vastuulla ehkä sinne joskus pääsisi. Sisäinen Vilijonkka mussa herää ja haluaisin kyllä häärätä tuolla rätin ja pesusangon kanssa ensin.

Mikään aivan erityisen kylmä paikka tää vintti ei ollut. Kesällä saattaa olla kuuma, tai sitten ei, pitänee tutkia asiaa. Mutta myös tällä vintin alatasolla oli yksi väliseinällä ja lukittavalla ovella varustettu tila, joka oli täynnä hyllyjä. Kas kun ei koko kartano romahtanut mappimäärien painosta! Mihinkähän ne mapit on tyhjätty, kun tehdas on muuttanut pois? Kaatikselle vai johonkin uuteen arkistoon - vaikka Elkaan? Vai Näsijärven pohjaan? Oli miten oli, mutta jotenkin mua hirveästi huvittais ajatus istua muhkeassa nojatuolissa tuolla vintissä siemailemassa vaikka punkkua, samalla kun kirjoitan. Taikka ripustaa riippumatto kattorakenteisiin ja ottaa päiväunet historia hämärissä. Jos jään sinne joskus vahingossa jumiin lukkojen taa, niin huiskutan valkoista nenäliinaa kattoikkunassa. Pitäkääs silmällä!

Kipeenä

 

Jostain sain sit taudin ja nyt niiskun ja aivastelen kuumeessa sängyn pohjalla. Onneksi mun kunto ei ole ihan heikko valmiiksi, niin että tämä ei varmaankaan ylly aivan kauheaksi. Eilen kävin lääkärissä ja sain saikkua muutaman kuukauden lisää, sekä lähetteen fyssarille. Se olikin paras juttu hetkeen ja odotan siltä suuria, että pääsen fyssarin ohjeiden äärelle. Jos ei selkä sillä ala parantua, niin jotain muuta on sitten vinossa.

Vaikka viikon suunnitelmat menikin mönkään, niin otan tämän siltä kannalta, että onpa kerrankin aikaa lukea yks kuukausia jumittanut kirja pois. Ja kahmia lukuisia flunssalääkkeitä; bafucinia, finnrexiniä, posivilia, strepsilsiä, carmolistippoja ja tervapastilleja. Nam nam. Tästä ainakin tuli nyt semmoinen Ellun kana-päivä ihan itsestään.

Ravintola Mummola - ihan mielettömän hyvä!

 

Luin tässä hiljattain, että Tampereen kauppahalliin on syksyllä putkahtanut ravintola nimeltä Mummola, joka tarjoaa sellaista hyvää kotiruokaa, jota he itse söivät lapsena mummolassa. Kiinnostuin heti ja kurkin ruokalistaa, joka sekin vaikutti hyvältä. Perjantaina viimein menin ihan paikanpäälle katsomaan ja maistamaan, että mimmosesta paikasta on kyse. Ja yllätyin!

Ruokalistalla oli perjantaina uunilohta, lihapyöryköitä ja jotain riistaa ja niistä päädyin uuniloheen. Ensimmäinen suupala ja heti tiesin, että nyt sujuu! Melkein tekisi mieli sanoa, että tässä on Tampereen paras ravintola, mutta koska olen syönyt siellä vain kerran, niin se on ehkä liian aikaista. Tuo kermaviilikastike oli ihanaa, lohi suli suussa ja muussi oli parasta ehkä ikinä. Porkkanaraaste ei ole mun herkku, mutta mummonkurkun ja punajuuren kainalossa se meni ihan huomaamatta. Tänne todellakin palaan!

Paikka on auki Ma-Pe 10.30-15.00 ja La 11.00-15.00 ja lounaslista näkyy täällä. Paikan sisustus oli viihtyisä, mummolamainen - mitäpä muutakaan? Ja taustalla soi hiljaisesti mm Metrotytöt. Mummola sijaitsee Hämeenkadun puoleisessa päässä Kauppahallia, siellä Sokoksen puoleisella käytävällä.

Hajakuvia kartanolta

 

Kartano on iso ja vanha (1893) ja omaa hienon ja monipolvisen historian. Kartanosta on olemassa paljon kuvia ja jo tämän kolmen kuukauden aikana, jonka olen siellä enemmän käynyt (ensin uteliaana turistina, sitten katsomassa tiloja sillä silmällä ja lopulta hengaillen työhuoneessa sekä kaikissa muissa mahdollisissa tiloissa, joihin olen päässyt kurkkimaan) omaakin kuvamassaa on kertynyt mittavasti. Tässä vähän omia otoksia lähinnä sellaisista paikoista, joihin yleisö ei ole kovin paljon päässyt kurkistelemaan. Eli nyt ei keskitytä kahvilaan ja ala-aulaan, vaan mennään syvemmälle kartanoon!

Kartano on viehättänyt mua aina! Muistan yhä sen hetken 80-luvulta, kun perheen kanssa ajoimme Lielahden ohi matkalla Tampereelle tädin luo kylään. Katsoin tylsän autokauppoja pursuavan silloisen Lielahden kauppahelvetin yli Näsijärven rannassa olevaan puistoon, jonka yllä näkyi kartanon torni. Olin erittäin kiinnostunut siitä näkymästä ja koetin kysellä tädin perheeltä, että mikä se kappelin näköinen rakennus on siinä ennen kuin tullaan Pispalan kohdalle. He eivät tienneet mitä tarkoitan ja minä olin vielä enemmän kiinnostunut. Kun muutin Tampereelle 1995, tein seikkailuretken kartanolle. Se oli tietysti aidattu ja teiden kohdilla oli sähköportit ja kamerat, joten oli vähän hankalaa. Jossain vaiheessa keksin miten sinne pääsee uimatta Näsijärven yli ja kartano oli minusta hengästyttävän ihana! Eikä vähiten siksi, että esiäitini asui tontilla noin 20 vuotta.

Kartanon kahvilasta saa alkoholillisiakin juomia ja välillä istun kirjastossa vaikka limoncellolasin kanssa. Mahdollisesti alkoholisoidun täällä täysin, heh. Tykkään istua alakerran kulmahuoneessa, joka on kirjasto ja avoin kaikille kyllä. Tosin hyvin harvoin sinne kukaan uskaltaa edes kurkata ja jos uskaltaakin, niin vetäytyy äkkiä pois minut nähdessään. En mielestäni näytä vihaiselta, mutta suomalainen ihminen on vähän semmoinen väistyvä tyyppi, että jos joku muu on jo valmiiksi jossain mihin aikoo mennä, niin mieluummin kääntyy pois kuin kohtaa tuntemattomia. Mun kanssa saa kyllä tulla juttelemaan!

Osa kartanon lattioista on vanhaa narisevaa parkettia, osa muovimattoa. Esim mun työhuoneessa on muovimatto, mutta täällä kirjastossa on parketti. Vähän kylmä ja kolkko työhuone kaipaa kipeästi mattoja, mutta eihän sinne mitenkään voi mitään räsymattoa viedä. Siksi kävin ostamassa Vekestä kartanomaisen maton ja kynnysmaton. Pistän niistä kuvaa sitten joku päivä. Kieltämättä sisustaisin koko rakennuksen aidoilla itämaisilla villa- ja silkkimatoilla, jos olisin omistaja tai muuten yltiövarakas. Nyt voin vain haavesisustaa.

Talossa on jonkin verran viherkasveja, mutta minusta niitä pitäisi olla paljon! Niitä on nyt siis hankintalistalla omaan työpisteeseen. Katsoin oikein netistä, että mitkä kasvit ovat varjon kasveja (pohjoisikkuna) ja mitkä sietävät viileää ja mitä oli jo vanhoissa kartanoissa tapana kasvattaa. Sen mukaan mennään! En veisi tuonne esim mitään tekokasveja. Paikan henkeä on kunnioitettava!

Kartanon puisto on ihana, etenkin kesällä! En malta odottaa, että saan hengata puutarhassa ja terassilla pitkin päivää. Tosin silloin kartanolla on myös vilskettä paljon enemmän, joka tarkoittaa esimerkiksi vastamelukuulokkeiden hankintaa tai muuta hiljaisuuteen vetäytymistä. Koska töitäkin pitää pystyä tekemään. Vielä kymmenisen vuotta sitten kartanon puisto oli aika tiheä kasvillisuudesta. Käsittääkseni kaupungilla on tavoitteena päästä sellaiseen 1800-luvun puutarhatunnelmaan sen kanssa ja sen takia puistoa on parturoitu viime vuosina aika paljon.

Ja nyt se mun työhuone. Tai eihän se mun yksin ole, mutta sitä on kiva kutsua mun työhuoneeksi. En edes tiedä paljonko sinne kaavaillaan ihmisiä töihin, sillä näin jonkun suunnitelman, jossa huoneeseen oli kaavailtu läppäripistettä 16 ihmiselle! Se on kyllä aika paljon se. Tällä hetkellä meitä on kolme ja neljäs juuri aloittamassa. Lisääkin mahtuu, koska huoneessa on 45 neliötä. Huone on aika aneeminen, mutta koetan oman pisteeni saada aika kivaksi. Olis aiva ihanaa, jos kaikki huoneen vuokralaiset olis samanhenkisiä, eikä kukaan hankkisi sinne mitään martelaa tai muuta ankeeta, mutta en edes tunne heitä vielä kaikkia, kun ollaan tosi onnistuneesti oltu siellä ihan eri aikoihin. Ai niin, tuossa pylväässä on muuten joukko tehtaan vanhoja insinöörejä - kenties johtajia tai jotain. Kuvien takana on nimet ja ajankohdat. Tosi kiva juttu mun mielestä!

Työhuoneen nurkassa on muuten kassaholvi! Hyvin massiivinen ja aika jännittävä. Ovi on auki, mutta en menis sinne sisälle kyllä. Mutta kaunis ja vanha se on. Ovessa on kaunis vääntökahva ja keskellä ovea on valkoiseksi maalattu leijonanpääkoriste. Siellä on varmaan säilytetty tehtaan palkat ja arvopaperit, varmaan ehkä vielä 1980-luvullakin. Kenties vieläkin myöhemmin, en tiedä. Olen pohdiskellut mitä tässä huoneessa on ollut Nottbeckien aikana. Ehkä keittiö? Joka tapauksessa tämä on kaukana kartanon paraatihuoneista, eli täällä on hengannut varmaankin lähinnä palvelusväkeä. Piikarappu on ihan vieressä. Ja tehtaan aikana tässä kerroksessa on alkuun ollut konttori, alakerran ollessa johtajan asuntona. Myöhemmin koko talo oli konttorina.

Huoneessa on myös massiivinen kassakaappi ovensuussa! Vähemmän tärkeille arvopapereille. Se on Tamperelaisen G.R.Grundströmin kassakaappitehdas Oy:n valmistama. Firma perustettiin 1891 ja se valmisti vuosikymmenien mittaan myös linja-autojen koreja. Vuonna 1978 tehtaan osti Kaso Oy, jonka konserniin se edelleen kuuluu. Tuollainen kaappi painaa ainakin tonnin. Kyllä ennen oli aika päheetä!

Siinä se tönöttää. Siivosin sen yks päivä ja nyt se on valmis käyttöön. Mekanismista en tiedä, mutta varmaan sen saa edelleen lukkoonkin. En oo kokeillu. Joku voi mättää sinne vaikka papereitaan, kun tulee tänne työhuonetta pitämään. Voidaan me vaikka pitää sitä eväskaappina, jos innostutaan. Hauskoja tämmöset pienet lisät muuten aika eleettömissä huoneissa! 

Kun siivosin kassakaappia, löysin sieltä mm tämmösen tosi hienon ja vankan mapin, joka on ollu käytössä lomakkeen mukaan vielä 1960-luvulla. En ole eläissäni nähnyt vastaavaa, mutta ihailen tuollasta perinpohjaisuutta, millä mappi on tehty. Kannet on tosi vankkaa pahvia ja saranat on metallia! Miettikääs sitä! Lomakkeiden kiinnityssysteemi on ihan outo, eikä taatusti konttoritarvikekaupassa osattais sanoo siitä juuta tai jaata. No okei, ehkä joku just eläköityvä ihminen vois sanoo joskus nähneensä tuollaisen, mutta mistään tuskin saa enää tarvittavia nippeleitä tämmöseen toimistopuuhailuun. Mutta hieno se on!

Tässä on talon neukkari. Se on alakerrassa puutarhan puolella ja siitä pääsee terassille. Pöydät on vanhoja koulun huonekaluja; tuhat kertaa parempia kuin martelat, mutta ei nyt varsin kartanomaisia silti. Oikeastaan kartanomaisen neukkarin pitäis olla sellanen muhkeilla nahkasohvilla ja nojatuoleilla sisustettu, jossa pitäis pukeutua tupakkatakkeihin ja siemailla hiukan rommia talven lämmikkeeksi. Pieniä pyöreitä pöytiä olisi sielä täälä ja isoja viherkasveja taustalla. Kuvan kasvi on ihan oikea, eli oikeaan suuntaan tässä mennään. Hitto kun ihmiset on kuivakoita ja tylsiä nykyään, kun ne tönöttää jossain susirumien neukkarihuonekalujen keskellä mukatärkeenä ja siemailee jotain vichyä. Ei mitään tyylitajua, ei mitään!

Katsokaas nyt, meillä on oikeen peilikin tuolla neukkarissa. Siinä voi käydä irvistelemässä kun jorinat käy supertylsiksi. Mä vähän kuulkaa luulen, että kaikki neukkarijutut on jonkin verran tylsiä, vaikka koolla olis millasia taiteilijoita tahansa. Vai näkeekö joku muka täällä semmosta taulunäkymää, jossa Sibbe ja kumppanit on Kämpissä pämppäämässä? Ei sillä, että ihailisin ympäripäissään olemista, mutta jollain lailla nyt ollaan täysin toisessa ääripäässä. Elämä on harmaiden sävyjä, ei mustavalkoista. Siks on vähän kummallista, että yleensä mennään vaan ääripäistä ääripäihin. Taikka siltä musta tuntuu. Mitenkäs mä nyt tämmöseen filosofointiin eksyin? Neukkarit ei vissiin oo ihan mun mielenmaisemaa…

No sitten kartanolla on kaupunkilaisille avoin kahden huoneen kokoinen tila, johon voi tulla hengaileen. Tai täytyy sanoo, etten oo nyt täysin varma, onko se aina auki vai vaan tapahtumien aikaan. Mutta joka tapauksessa täällä on sellanen tila. Jälkimmäisessä huoneessa on mattoja, istuintyynyjä ja peittoja, joiden lomassa voi lojua. Ja sitten tuollainen susiruma lamppu! Että mää vihaan noita lamppuja. Mutta olen antanut itselleni kertoa, että ne on nykyään IN myös nuorten aikuisten keskuudessa. Eli niitä diggas mun vanhempien sukupolvi ja nyt mun lasten sukupolvi, joten mä oon tässä taas joku muriseva väliinputoaja, joka haluaa sisustaa uusiksi. Onneks mun ei tarvii katella sitä lamppua jos en haluu.

Siinä ensimmäisessä kaupunkilaisten huoneessa on tämmöstä. Hyvin lämmin tunnelma ja söpöjä huonekaluja. Erittäin söpö lamppu! Ja arvatkaas mikä tää huone on ollu tehtaanjohtajan aikana 1940-luvulla? Mä investigeerasin asiaa tässä viikolla ja tulin siihen tulokseen, että tämä on ollu lastenhuone! Aika jänskä sattuma, että se on nyt myös lähinnä lasten ja nuorten hengailupaikka! Vai onko sattumaa olemassa?  Se löhöilyhuone on ollu (näin mä luulen) lastenhoitajanhuone. Se on ollu pienempi huone kuin nykyään, mutta oikeastaan sille ei ole muuta selitystä, kuin lastenhoitajanhuone. Ja keitähän he olivat? En tiedä, mutta saattavat olla elossakin vielä.

Tämä kello löytyy myös kaupunkilaisten huoneesta, eli lastenhuoneesta. Sekin on hirmu söpö! En tiedä miks, mutta kellot on yks semmonen esineryhmä, jotka kiehtoo mua aika paljon. Kellon ei tarvii käydä, vaan se voi olla ihan hyvin vain koriste ja tunnelmanluoja. Tämä on sellainen kello. 

Ja katsokaa näitä ovenkahvoja ja lukonheloja! Aivan järkyttävän kauniita! Luulisin, että ne on alkuperäisiä. Tehdäänkö nykyään mitään näin kaunista? No ei todellakaan! Vinkeetä, että saan hypistellä tälläsiä aina kun oon työhuoneella! Eikä ovissa muutenkaan oo mitään vikaa.

Ja tässä se mun työhuoneen ovi nyt sitten on. Vieressä piikarappu, joten voin juoksuttaa palvelusväkeä portaissa ylös alas. Tuokaas aamupalaksi vihersmoothia ja lounaaksi sushia, hopi hopi! Iltapäiväkahviksi cappuccinoa ja britakakkua! Ja kengät voisi plankata ennen kuin lähden!

Lääkärin soitto ja muuta hulinaa

 

Soitin torstaina Taysiin, jossa oli tietysti takaisinsoittopalvelu päällä. Meni ehkä puolisen tuntia, kun sihteeri soitti takaisin. Selitin hänelle asiaa, että olen huolissani tilanteesta, että selkä on mennyt huonommaksi koko ajan. Että voisiko edes niitä syöpäantigeeneja ottaa pikaisemmin kuin huhtikuun puolivälissä ja ehkä lääkärikäyntiäkin aikaistaa? Unohdin tietysti mainita huimauksen ja kivuntapaisen epämääräisen olon alavatsassa, sillä ne ei ole jokapäiväisiä vaivoja, vaan joitakin kertoja viikossa. Hän sanoi, että kyllä varmaan, miksei voisi, mutta että hän siirtää asian hoitajalle, joka soittaa mulle hetkisen päästä. Kului taas jonkin aikaa ja sihteeri soitti uudelleen, että hän puhui hoitajalle ja he päätti siirtää asian lääkärille, joka katsoo sen huomenna (perjantaina) ja soittaa mulle sitten.

Perjantaina hypistelin puhelinta vähän väliä ja koetin pitää sitä niin, että kaupungissakin ollessa kuulen jos se soi. Meni reilusti iltapäivään, kun puhelu Taysista tuli. Langan päässä oli hoitaja, (ei ole ensimmäinen kerta kun lääkärin pitäisi soittaa, mutta sieltä soittaakin joku muu tai sitten puhelu tuleekin päivän tai monta päivää myöhemmin kuin on sovittu…) joka oli pahoitteleva. Hän sanoi ymmärtävänsä, että mulla on suuri huoli, mutta että hän nyt lukee mitä lääkäri on kirjannut. Ja lopputulos oli sitten se, että musta on just otettu TT-kuva (tammikuun 20. päivä), mulla on tosi hyvä syövänestolääke, (Tadex 20mg) ja kolme kuukautta on tosi lyhyt aika syöpäkontrollien välissä. Että mitään ei nyt aikaisteta. Että edes syöpäantigeenin ottaminen ’ei kerro mitään’, ja että mun pitäis kokeilla Panadolia, kylmäpussia selkään ja mennä fyssarille. Vaikee sanoo mikä mun fiilis oli puhelun jälkeen! Tosi epämääräinen, epäuskoinen ja vähän sellanen petetty olo.

Muuten oon ollu hyvin aktiivinen tällä viikolla. Vesijumpannu, uinu ja vesijuossu, istunu ainakin neljä kertaa kahvilassa, käyny pari kertaa lounaalla hyvissä ravintoloissa, tavannu tärkeitä ihmisiä, hengaillu kartanolla (oon myös edistynyt, enkä pelkästään hengannu), sekä tehny suunnitelmia ja hankintoja työhuoneen suhteen. Oon myös tutkinu kartanoa, tehny havaintoja ja päässy kurkistamaan esim vinttiin! Teen lähipäivinä näistä tarkempia postauksia, sillä kartanon (ja työhuoneen) suhteen taitaa olla aikamoista kiinnostusta. Ja mulla on jo kasa kiinnostavia kuvia ’ennen ja jälkeen’ eli esim 1800-luvulta ja nykypäivästä. Olen siis yrittäny kuvata kartanon sisällä samoissa kohdissa, joissa on joskus aiemminkin kuvattu. Ja arvatkaas; kartanossa on kuin onkin oma kummitus tai jopa useampi. En ole vielä törmännyt häneen tai kuullut mitään, mutta muut ovat ja se on ollu hirmu kiinnostava kuulla.

Kivulloisuutta

 

Jep. Vaikka vastaankin nykyään (kun kysytään) että olo on ihan jees tai melko ok, niin viime aikoina on selkä ollu ihmeellinen. Olen päivä päivältä huolestuneempi. Mun selkä on siis menny pahemmaksi tässä lokakuun jälkeen, vaikka kuvittelin, että se ajan ja treenin kanssa menee paremmaksi. Yläselkä on päivittäin tosi väsynyt (en tiedä pitäskö sanoo kipee) ja alaselkä on päivittäin ihan kipee tai vähintäänkin arka. Mä ymmärrän sen, jos selkä väsyy vaikka huonosta ryhdistä tai painavasta repusta tai muusta vastaavasta, mutta mun alaselkä on nykyään aika usein kipee jo valmiiksi kun herään.

Ja koska mun syöpä on hääränny mielellään just tuolla vatsaontelon eri osissa, niin väkisin tulee mieleen, että onko nyt jotain vakavaa, josta tää kivulloisuus johtuu. Ens maanantaina meen lääkärille, mutta se ei ole syöpälääkäri, vaan tavallinen TK-lääkäri. Mutta aion nyt ottaa yhteyttä myös syöpälääkäriin ja pyytää aikaistamaan niitä verikokeita (jotka on huhtikuun puolivälissä) ja aikaistaan myös lääkäriä sit tietty myös jos veriarvot on huolestuttavat. Hyväthän ne ei ole olleet sytojen jälkeen ollenkaan.

Suunnitelmia, unelmia

 

Musta tuntuu, että pään sisällä kuohuu paljon nyt. On suunnitelmia ja unelmia ja kaikenlaista. Sitähän vois istua kädet ristissä koko elämänsä ja voivotella, että voi kun olis sitä ja tätä, voi kun tulis muutos, voi kun olis rahaa, mutta se ei johda mihinkään, se vaan tuhlaa kallisarvoista aikaa. Se vaan ankeuttaa elämää lisää. Mä uskon, että ensimmäinen askel kohti uusia tuulia on oma päätös. Sen jälkeen aivot alkaa suhtautua asioihin eri tavalla, huomaamaan mahdollisuuksia, joilla toteuttaa unelmansa. Siitä alkaa prosessi, joka vie päämäärään. Ja sen mä itekin koin, kun voivottelin vuosikausia, että voi kun asuisin Lielahden kartanossa, (tiedättehän, sillee ärsyttävän katkeran surkeena, että en mä kuitenkaan ja voi voi sentään) kunnes päätin, että NYT musta tulee osa heidän yhteisöä, otan heihin yhteyttä ja yhtäkkiä mä olen nyt siellä! Eikä vaadi rahaa paljonkaan. Mun työpisteen vuokra on 40€. Paljon enemmän mä säästin jo siinä kun vaihdoin liittymää syyskuussa ja kun lopetin päivittäisten energiajuomien ostamisen viime toukokuussa. Mulla on ne rahat ja paljon enemmänkin.

Nyt mulla on unelmana saada kartanosta vähän kartanomaisempi (pois ne ankeet martelat ja muut liian kolkot toimistohuonekalut) ja roudata huoneeseen muutamia antiikkihuonekaluja. Ei haittais yhtään, jos siellä olis vaikka sohva, divaani, nojatuoli, keinutuoli, kirjoituspöydäntuoli ja pieni pyöreä kahvipöytä, sekä pieni kirjahylly. Ei välttämättä kaikkia, mutta osa ainakin. Mulle tärkeintä siellä on keskittymisrauhan lisäksi oikea fiilis. Muutenhan oliskin ihan sama jos olisin perustanu työpisteeni vaikka kelan aulaan. Mä tarviin mun projektiin juuri tämän paikan ja sinne hyvän fiiliksen!

Mä myös suunnittelen uutta kivaa käyntiä Helsingissä lähikuukausina, taiteeseen perehtymistä (koska se on jääny vähälle nyt alkuvuodesta), kylpyläkäyntiä, paljon uimahalleja, kahviloita, lounaita, kenties drinkkejäkin? Kaikkea kivaa ja kaunista ennen kaikkea! Miehen kanssa retkeillään asuntoautolla varmaan aika lailla ja sekin innostaa mua ihan hirveesti! Ylipäätään oon kääriny hihat sellasten asioitten suhteen, että ’tuoki pitäis joskus’… ja niitä juttuja on kyllä kaikilla läjittäin! Esim se, että vein takin ompelijalle. Sit katoin muitakin vaatteita sillä silmällä, että se mitä en ite osaa, niin vien hänelle. Tai että käyn läpi romppeitani ja mietin mihin mitäkin tuuppaan. Kuten ne Punkmuseon lahjotukset!

Mä oon hirveän innostunut kaikesta tämmösestä! Ehkä aikaa puuttuu eniten, mutta sekin on vähä järjestelykysymys; vähemmän netissä roikkumista - enemmän aikaa esim lukea kaikkia ihania kirjoja. Ja tokihan mä tiedostan sen, että syöpätilanne voi ryöpsähtää koska tahansa kaaokseksi, mut just nyt en halua kauheen aktiivisesti edes ajatella asiaa. Syöpä on muutenkin ollu mun mielessä joka ikinen päivä aamusta iltaan kesäkuusta -23 lähtien. Kuristaisin sen jos se olis joku olento. Mutta siitä huolimatta ja etenkin sen takia mä teen nyt niin paljon kaikkee kivaa, kuin vain suinkin keksin ja ehdin. Tehkää tekin! Elämä on lahja, elämä on seikkailu!

Lakeuksilla jälleen

 

Kevättalvifiilis lapsuudenkodissa. Kattoremppa ei ole vieläkään alkanut. Arvelen, että kattofirma on täystyöllistetty Hannes-myrskyn jälkeen etenkin Etelä-Pohjanmaalla vielä kauan. Puunkaatoanomus on laadittu. Jollain tavalla outoa, että itse omalle tontille istutettujen puiden kaatoon pitää pyytää joltain viranomaiselta lupa.

Yksi pieni asia rullasi eilen hiukan eteenpäin. Sellainen projekti, jonka ajattelin nyt pistää alkuun. Se on valmis ehkä kesällä. Yksi tosi ihana kohtaaminen ja keskustelu on myös ollut ja lisää tulee. Elämä täällä on usein aika tehokasta! Vaikka niinhän se on kotonakin nykyään; paljon uimahalleja, bucketjuttuja ja kartanolla oloa. Se on kivaa, mutta samalla tuntuu, että elämä viuhuu liian nopeesti eteenpäin. Ehkä täytyis pitää joku ’makaan kuin Ellun kana’-päivä kerran viikkoon?

Onko blogin pitäminen helppoa?

 

Taas puhun vain bloggerin tarjoamista blogipohjista, muita en ole kuunaan kokeillut. Ja vastaus kysymykseen on, että on ja ei. Peruskäyttö pitää tietysti opetella rauhassa ja kokeilemalla, mutta sitten kun tulee joku päivitysongelma, niin hermot pinkeytyy saman tien, jos ei satu oleen diginatiivi. Mutta niistäkin yleensä selviytyy kunnialla, kun vetää henkeä muutaman kerran ja googlettelee ongelmaa. Eikä niitä siis tule edes kerran vuodessa.

Blogitekstin luominen on yllättävän aikaa vievää puuhaa! Ensin pitää joko miettiä aihe ja otsikko ja sitten miettiä kuvat. Tai toisinpäin. Tokihan blogia voi pitää ilman kuviakin, mutta mulle kuvat on tärkeitä. Oikeestaan kuvien kanssa menee ehkä eniten aikaa, kun ensin ne pitää tarkoin valita, sitten mahdollisesti muokkailla (jota en ite kylläkään tee, paitsi todella harvoin hiukan rajaan tiukemmaksi) ja sitten ne ladataan blogiin ja valitaan että missä koossa ne näkyy ja mihin kohtaan tekstiä ne tulee. Mulla on tapana julkaista kuvia melko niukasti, paitsi jos postaan jotain matkakuvia. Mutta mulla on sellanen fiilis, että jos postaan vaikka 40 kuvaa, niin kukaan ei jaksa niitä katsoa, eli parempi pysytellä pienemmissä määrissä.

Tekstin aihe voi joskus olla kinkkinen keksittävä, mutta yleensä juttua alkaa pulputa päästä, kunhan vaan avaa koneen ja alkaa kirjottaa. Ei tarvii olla niin justiinsa, vaan voi jutustella rennolla otteella. Tekstin pituus voi vaihdella ja tyylikin voi vaihdella, eli sinänsä stressiä ei niistä kannata ottaa. Täällä tekstin luontipohjassa on mahis laittaa tekstiin linkkiä, kuvaa, videoo, vaihdella fonttia, fonttikokoa, kursivoida, lihavoida, alleviivata, yliviivata… eli ihan nää peruskommervenkit mitä kaikissa tekstin luontijutuissa varmaan on. Mutta liikaa niitä ei mun mielestä kannata käyttää ainakaan samaan aikaan, ettei näkymästä tule rauhaton sillisalaatti.

Tärkeää on kirjata jokaiselle postaukselle ’tunniste’ (siihen on oma kenttä täällä luontipohjan oikeassa laidassa), koska se auttaa googlettajia löytämään sun tekstin. Sillä esim mun ’Littoisten lintuneidit’ on löytyneet uskomattoman monta kertaa ja samoin ’Ikaalisten Finlayson’. Ja mitä enemmän ne löytyy, sitä enemmän google niitä tuuppaa näkyville - tai näin mä oon ainakin ymmärtänyt. Se tunnistesana näkyy myös valmiin postauksen alareunassa esim tämän tekstin kohdalla on sana ’blogimaailma’. Jos en keksi mitään erityistunnistetta, kirjotan että ’mietteitä’.

Blogin pitäjä voi myös päättää saako kaikki nähdä blogin vai onko se vain kutsuttujen lukijoiden katsottavissa. Samoin voi päättää saako kaikki kommentoida ja jos saa, niin haluatko ite ensin tarkistaa kommentin ennen kuin päästät sen julki. Tähän saakka mä oon luottanu lukijoihin sen verran, että oon antanu kommenttien mennä suoraa julki, enkä niitä vahdi sen kummemmin. Mutta musta on tärkeää vastata kuitenkin, vaikka sitten pienellä viiveellä, jokaiselle. Mä ajattelen niin, että jos sielä joku äityy kiusaamaan tai jotain törkeyksiä kirjoittelemaan, niin se kertoo siitä kommentoijasta ja on hänen häpeänsä, ei mun. Ainut mistä oon tarkka, niin mitään henkilökohtaista en halua kommenteissakaan näkyvän - esim oikeaa nimeäni tai muuta vastaavaa. Ne kommentit poistan välittömästi. Olen täällä Thilda ja that’s it.

Mulle blogin pitäminen on helppoa. Olen jo vuosia katsellut maailmaa sen ajatuksen kautta, että saisko tästä hyvän kuvan blogiin tai tulisko tästä kelpo tekstiaihe blogiin. Ja joka päivähän näitä ei tarvii kirjotella, vaikka julkaisuja joka päivä olisikin, koska täällä voi tehdä luonnoksia niin paljon kuin sielu sietää. Voi tehä valmiita tekstejä vaikka kuukaudeksi eteenpäin ja sit vaan klikata ne julki sellasena päivänä kuin tahtoo. Blogin ero muihin somejulkaisuihin on hitaus, pysyvyys ja se, että ne näyttää juuri sellaselta kuin itse haluat! Esim face muutti postausnäkymää joitakin vuosia sitten yllättäen ja mua suututti tosi paljon, kun harkitut itse luodut näkymät muuttui rumiksi, eikä siihen voinu mitenkää ite vaikuttaa.

Jos tuntuu, että sulla on jotain intoa kirjottaa, niin mä kyllä suosittelen blogia. Saahan sen sitten jättää tauolle, jos into hiipuu syystä tai toisesta. Mäkin oisin voinu jäädä tauolle syöpädiagnoosin jälkeen, mutta päätinkin ryhtyä bloggamaan entistä kiivaammin. Enkä ole hetkeäkään katunut!

Jipii, asuntoauto!

 

Vihdoin, vihdoin meillä on asuntoauto! Vanha oli niin nahistunut ja räjähtänyt, ettei sillä saanu enää ajella ja sen tilalle toisen ostamista on ooteltu ja vatvottu kaks ja puol vuotta. Ne uudet asuntoautot on aivan sairaan kalliita, kalliimpia ku monen talo, joten se nyt lähtökohtasestikin oli poissa vaihtoehdoista. Meille riittää kaksin ajellessa hyvin pieni auto, mutta oikea vessa siinä pitää olla, eli mikään pakuun rakennettu matkakämppä ei oikeen toimi meille. Sängyn paikka ohjaamon päältä alas oli myös ehdoton edellytys uudelle autolle. Olis hyvä kun olis mikrolle tila, sillä me ei olla yhtään innokkaita kokkaileen autossa. Ja telkku täytyy saada kätevästi johonkin, jotta sitä voi katella sohvalta ja sängystä. Ihan hirveesti ei tykätä niistä kääntyvistä etupenkeistä, mutta nyt täyty taipua siihen.

Me ollaan nyt hiki hatussa pakattu vanhaa autoa, ennen ku se haetaan pihasta huitsin nevadaan. Menee ehkä jollekin ’tee-se-itse’-tyypille. Ollaan tykätty siitä paljon, mut nyt myös tää uus tuntuu tosi kotoisalta ja kivalta. Mutta semmonen juttu tässä nyt on, että jos kuvittelet että purat jonkun tuotteen joka on pakattu hyvin tiiviisti tehtaalla laatikkoon, niin aivan varmaan sä et ikinä saa sitä mytättyä takas siihen samaan loodaan, niin sama nytte; jos purat kamat vanhan auton kaapeista, niin ei ne sen uuden auton kaappeihin asetu mitenkään päin. Ei siis mitenkää. Kaapit on ihan erilaisia, niitä on eri määrä, ne on eri paikoissa ja niiden mitat on eri. Ollaan löydetty mittaamaton määrä kertakäyttölautasia (no niitä me mielellään autossa käytetäänkin), mutta myös aivan järjetön määrä kertakäyttömukeja ja -laseja! Yli 10 pötköä, miettikääs sitä. Ja niitä me ei kauheesti käytetä yleensä, paitti nyt on pakko jonkun aikaa. Myös haarukoita, veittiä ja lusikoita oli ärsyttävän paljo. Eihän niillä voi ees kunnolla syödä!

No semmosta kaikkee ylläriä on löytyny vanhan auton kaapeista ja nyt yritetään jotenkin asettua uuteen autoon ees osan kanssa. Tosi kiva miettiä minkälaisia pikkuretkiä me kesemmällä sillä sit tehdään. Olis tosi ihana körötellä Norjaan taikka Viroon, mutta katotaan miten se onnistuu, kun miehen lomat on aina vähä kortilla. Yks pieni viikonloppureissu sillä on nyt tehty ja yllätyttiin sen kodikkuudesta ja lämpimyydestä. Sänky oli mukava ja jääkaappi tilava. Toki pikkuruisia huonojaki puolia löytyi; vessan lavuaarin luona ei ole mitään paikkaa mihin laskea edes hammasmukia. Ei peilikaappia tai hyllyä tai edes lavuaarinreunaa. Tosi kummallista! Ja vesipumppu on joku perhanan nuhapumppu, jolla ei pysty edes vessaa vetämään kunnolla. Pientä fiksausta siis. Olishan se magee testata vaikka vuoden ajan muutamaa kymmentä autoa ja sit niiden huomioiden pohjalta teettää oma. Lottovoittoa odotellessa.

Sekamelskaa

 

Kevään mukanaan tuoma valo herättelee mut aina talviunesta kuin jonkun lumikellon! Huomasin muuten yks päivä, että oon syksyllä unohtanut laittaa verkon kukkatarhan päälle ja siksi pelkäänkin, että pihassa asuva jänis taikka kauriit kaivaa sipulien idut parempiin suihin, kuten kerran kävi. Pitäis tutkailla onko niitä verkkoja jossain vielä lisää ja roudata se paikoilleen.

Mulla on sellainen olo kuin aika juoksisi mun ohi kuin joku ravihevonen. Yhtäkkiä onkin jo maaliskuu, enkä mä ole kunnolla päässy vielä loppiaisestakaan eteenpäin. Isä tapas sanoa joka vuosi ehkäpä jo näihin aikoihin, että ’kesä on menny’ ja mulla on niin samanlainen olo! Ymmärrän niin hyvin sen ahdistuksen, kun tajuaa miten kaikki menee ohi hujauksessa. Voi Rakas Isä! Olin pienenä niin isän tyttö, käytiin kävelyllä käsi kädessä ja isä näytti mulle jäniksenjälkiä ja opetti luontosuhdetta. Kyllä hän on tässä ääressä yhä edelleen, musta tuntuu niin. Ja on hauska huomata miten paljon koen samalla tavalla kuin hän.

Mulla on myös sellanen olo, että ihan ku mun pää olis joku adhd-sekamelska ja kroppa sitten taas joku laiskiaisen kaltainen hidas viipyilijä. Onhan siinä vähäsen ristiriitaa, vai mitä? Se myös rikkoo, kun tajuaa miten paljon on ideoita ja mitä kaikkea haluais, mutta miten vähän toteutuu. Mua ahdistaa vaikkapa se, että vaikka eläisin tuhatvuotiaaksi, en ehtisi lukea sitä kaikkea, mitä haluaisin ehtiä! Onkohan henkimaailmassa kirjoja? Onko poltetut kirjat siirtyneet henkimaailman puolelle vai voiko henget lukea ihmisten ajatuksia ja suljettuja kirjoja miten tahtoo? Voiko henget liikkua vapaasti kaikissa ajoissa? Vai määrääkö joku heitä haravoimaan ja niittämään heinää ja nyppimään kuivahtaneita kukkia? Ja menemään henkien luennolle ja syntymään uudelleen johonki ihmeen käsittämättömään kulttuuriin ja omituiseen maailmankolkkaan? Äh, ihan liikaa kysymyksiä! Ihan liikaa umpisolmuja ja hämäryyttä kaiken yllä.

Lahjoitin punkmuseoon!

 

Jep, Suomessakin on jo jonkun aikaa toiminut Punkmuseo! Se sijaitsee Helsingissä ihan Kampin kauppakeskuksen välittömässä läheisyydessä. Ja mullahan on yhä jotain 80-90-lukujen juttuja tallessa, joista oon nyt miettinyt (sattuneesta syystä) että mihin ne kamat joutuu kuolemani jälkeen ja haluanko, että ne menee roskiin vai päätyy jonnekin talteen. Sit hokasin, että on olemassa Punkmuseo ja laitoin heille meiliä. He vastasi, että ilomielin ottavat vastaan kaikenlaista! No mutta hyvänen aika, minäpä sitten roudasin heille kassillisen kampetta näin alkajaisiksi. On mulla kaikenlaista muutakin aineistoa, jonka voisin heille lahjoittaa, mutta se vaatii kaappien syvempää penkomista. Zinejä, musiikkia, kirjeitä, rintamerkkejä…

Lahjoitin heille kahdet teräväkärkiset matalat nilkkurit, jotka oli ostettu legendaarisesta Dekadenzistä. Se oli ainut paikka josta sai hienoja kenkiä siihen aikaan, ellei halunnut pelkissä maihareissa tai tennareissa palloilla. Mä maalasin toisen kenkäparin toisen kengän punaiseksi (toisen ollessa musta) ja ystävä maalasi niihin vielä päälle koukeroisia ornamenttikuvioita. Voi luoja ne kengät on kävelty melkein puhki! Lahjoitin myös nahkatakin, jonka selkään kirjoitin hilekynsilakalla ”Säkenöivästä voimasta” ja se oli sellanen tavallinen nahkatakki, ei mikään cool rottatakki. Mua vitutti suuresti jo sillon, että ei ole persoonallisuutta (edes punkkareilla) ja kaikki pukeutui johonkin ”punk-univormuun” eli vaan tietyntyyliseen rottatakkiin ja jos puit päällesi jonkun muun mallin, niin olit vähän vähemmän in. Sodin sitä ajatusta vastaan aina! Lahjoitin heille myös pari hametta, joista toisen ompeli 80-luvun puolivälin tienoilla silloinen ystävä. Yksi tosi pidetty ja kulahtanut musta T-paita anarkia-kuviolla sai myös mennä museoon. Kaiken kukkuraksi lisäsin vielä kuunsirppi-kaulakorun, jota rakastin suuresti pitkän aikaa.

Nyt on jotenkin mukava olo, kun tiedän, että ne kamat on ainakin jonkun aikaa hyvissä hoteissa heillä. Tiedostan sen, että museoilla on oikeus poistaa kokoelmista tavaraa, jos on esim kaksoiskappaleita ja tilanpuutetta ja lahjoittaessa annan heille tietysti täydet oikeudet siihen. Silti ne on siellä paremmin iloksi ja hyödyksi kuin mulla kaapin perukoilla tai mun jälkeen roskiksessa. Toivon, että he tekee poistot vaikkapa lahjoittamalla niitä esim teattereille. Toissapäivänä puhuin erään ihmisen kanssa, joka heitti tämän idean ilmoille ja se oli kyllä tosi hyvä pointti. Vaikkei museoesineitä voikaan lainata teatteriproduktioihin, niin poistoja voi. Tai elokuvien rekvisiitaksi. Olis aika pähee nähdä omia kamojaan myös jossain leffassa.

Postitalon Rosebudissa

 

Mun mielestä maailman ihanin kirjakauppa Rosebud joutu muuttamaan loppuvuodesta pois tutusta paikastaan Kaisa-talosta jonkun Helsingin yliopiston sekoilujen takia (he halus Rustan Rosebudin tiloihin - mitä ääliömäisyyttä!) ja sitten kävi niin, että Rosebud pääsi muuttamaan aivan jumalattoman upeaan paikkaan, vanhaan Postitaloon, ihan rautatieaseman viereen! Tänään kävin katsastamassa paikan ja melkein kuolin, kun se oli niin ihana! Mitä arkkitehtuuria ja valaisimia ja taidetta - ja tietysti ne kirjat!!!

Olin aivan haltioissani! Kiertelin hitaasti pöytien luona, lueskelin kirjojen takakansia, selailin joitakin sisältä, huokailin ja pähkäilin. Jospa joskus olis aikaa vaikka kokonainen päivä tehdä retki pelkästään Rosebudiin. Istua välillä sohvalla, syödä ehkä eväitä jossain sivummalla, jatkaa taas huokailua ja selailua. Ehkä laitan semmoisen Bucketlistalle? Nyt jaksoin siellä tunnin, ennen kuin selkä pisti stopin haahuilulle.

Ja sitten kuulin myyjältä, että liike saa olla näissä tiloissa vaan elokuuhun saakka! Syksyllä he joutuu muuttamaan taas. Täytyy kyllä sanoa, että vuokranantajilla ei ole minkäänlaista pelisilmää tän asian suhteen! Tästä sais yhden Helsingin upeimmista matkakohteista, jos sitä vielä markkinoitais näyttävän houkuttelevasti. Kaupassa on paljon englanninkielistä kirjallisuutta, jolloin kuka tahansa turistikin tykkäisi siitä myös! Kuka vittu haluaa johki saakelin rupiseen Rustaan mieluummin?! Maailma on ihan kaistapäinen nykyään.

Uskokaa tai älkää, mutta mä saisin heittämällä kuluun kymppitonnin tähän liikkeeseen! Vähintään joka neljäs tuote oli hyvin houkutteleva ja sydän särkien jouduin tekemään valintoja sen suhteen, että mitä ostan ja mitä en. Vaikka olen kunnostautunut hiljattain myös yhden kirjastolainan verran, niin nyt oli ihan vaan pakko saada itselle juuri nämä kirjat!

Järjettömän kauniita muistilappuja, jonka valitsin siitä syystä (niitä oli montaa erilaista), että tähän mahtuu hyvin kirjoittamaan alas saakka omia supertärkeitä jorinoitaan. 

Sitten Pirjo-Riitta Tähden Lintuneidit, siis hyvänen aika, onko heistä tehty taas kirja?! Pakko saada, pakko! Nyt ymmärrän miksi mun Littoisten Lintuneidit-teksti on ollu niin suosittu! Olen ollut tietämättäni salaa yhteistyössä kirjailija Tähden kanssa. 

Paksu tekonahkakantinen muistikirja, josta tulee Matilda-projektin avainopus. Tärkeää! Siinä on sellaiset pisteet ruutujen ja viivojen tilalla; onkohan se nyt joku bujoilujuttu tai jotain. Sopii siihen nyt hyvin!

Susan Heikkisen Pullo-postia Seilin saarelta - Potilas numero 43. Seilin saari on pitkään kiinnostanut, mielisairaalatarinat on pitkään kiinnostaneet ja naishistoria on pitkään kiinnostanut! En tiedä, ne on jotenkin lohdullisia. Sen pienen takataskussa olevan pelon, että joutuisi joskus itse mielisairaalaan (sillä onhan se aina mahdollista), kannalta vähän kuin käyttöopas kriisitilanteeseen. Mähän vertaan muutenkin asioita tosi usein esivanhempien elämään ja saan niistä lohtua, sillä onhan meistä kurjimmallakin tosi paljon enemmän kuin entisaikojen ihmisillä oli. Lellivauvoja suorastaan ollaan nykyajassa.

Thua Aallon Augustan tehtävä, joka vie mut 1840-luvun Turkuun, yläluokkaiseen elämään. Siis oikein hyödyllistä ja inspiroivaa Matilda-projektin suhteen. On päästävä ajan henkeen. Rosebudissa oli muutama muukin Matilda-projektia silmälläpitäen kiinnostava opus, mutta koska taskussa ei ollut sitä ylimääräistä kymppitonnia, niin valitsin mukaani vain tämän.

Satu Silvon Kasvisruokaa à la Silvoplee. Silvopleen sulkeminen oli ruoka-aiheinen iso kriisi mulle. Pidin sitä parhaana ravintolana ikinä, tai ainakin yhtä hyvänä kuin Back Pocketia, joka on ravintoloiden taivas maan päällä. Vaikka oon tehny päätöksen, etten enää haali kokkailukirjoja, niin tämä vaan nyt oli vielä pakko hankkia. Kaipaan niin heidän dippejään ja soossejaan, joita olisin voinu vetää sangollisen joka kerta kun siellä kävin syömässä - ja se tapahtui joka kerta kun kävin Helsingissä!

Ja rakastan muuten tätä hetkeä, kun junassa voi ottaa laukusta uusimmat kirjahankinnat ja nuuhkutella niitä, lueskella vähän ja fiilistellä uusien juttujen kanssa. Ah!