1. Adventtisunnuntai

 

Toivotan hyvää 1. adventtia ”Koiramäen joulukirkon” kuvan myötä. Se on Sastamalassa sijaitseva Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, joka valitettavasti tuhopoltettiin 1997. Katto ja sisusta rakennettiin uudelleen seuraavien vuosien aikana. Mauri Kunnas julkaisi ”Koiramäen joulukirkko”-nimisen kirjan, jonka tuotto lahjoitettiin kirkon jälleenrakentamiseen.

Alkujaan kirkko rakennettiin noin 1506-1516. Arvellaan, että paikalla oli aiemmin kaksikin puukirkkoa, joista ensimmäisen oletetaan rakennetun 1300-luvun lopulla. Sitä ennen paikalla oli muinainen kalmisto. Kirkko on palanut pahoin myös 1600-luvun alkupuolella. Kirkko on kauniilla paikalla ja hyvin kaunis arkkitehtuuriltaan. Pidän sitä yhtenä lempikirkoistani.

Pyhän Olavin kultti oli suuressa suosiossa keskiajalla Suomessakin. Pyhä Olavi oli Norjan kuningas 1015-1030. Nuorena Olavi oli viikinki, joka teki ryöstöretken Suomeenkin noin 1008. Hän omaksui kristinuskon Normandiassa ja pakkokäännytti Norjalaisia ankarasti. Aikalaiset vihasivat häntä ja hän oli hyvin epäsuosittu kuningas. Tämä johti siihen, että Tanskan kuningas Knuut Suuri onnistui valloittamaan Norjan vuonna 1028 helposti. Olavi joutui pakenemaan, mutta palasi 1030 koettaen saada kruunun takaisin itselleen. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut, vaan kaatui taistelussa 29.7.1030.

Olavi haudattiin Trondheimin tuomiokirkkoon ja hänestä tehtiin pyhimys. Trondheimin tuomiokirkosta tuli pohjoismaitten keskeisin pyhiinvaelluskohde. Itsekin olen siellä varmasti teininä käynyt, tai sitten olen tuhahdellut ulkopuolella kaikelle, mikä liittyy kirkkoihin ja uskontoon.

 

Auringonnousu talviaamuna

Tätä on auringonnousu mökillä alkutalvesta. Järvi höyryää, joutsenet ääntelevät lähistöllä. Pakkasta on -12 astetta ja kaikki on tyyntä, rauhallista ja niin kaunista!

 

Positiivisuudessa

Pisaraakaan siitä loka-marraskuun taitteen ankeudesta, jossa uin muutama viikko sitten, ei ole enää jäljellä! Ihana fiilis! Ehkä yhtenä pelastavana osatekijänä on lumi, johon suhtaudun aina lapsekkaan innostuneesti. Melkein singahdan tekemään lumilyhtyjä ensimmäisten hiutaleitten leijaillessa ilmassa. Toinen osatekijä voi olla joulun läheisyys. Vaikka aikaisemmin tuntui siltä, että joulu ei huvita tippaakaan, niin silti se vaan on sieltä hiipinyt salaa ihan viereen ja saanut hyvälle mielelle. Tuleva mökkiviikonloppu tietysti rauhoittaa mieltä takuuvarmasti myös ja tuntuu yhtä aikaa hauskasti kutsuvalta lomalta ja pehmeältä ja turvalliselta talvipesältä.

 

Jäämuffinssien aika

Nyt kun säätiedotus näyttää monin paikoin mukavaa pakkasta (öisin -10C), niin on hyvä aika ryhtyä leivontahommiin. Jääkakkusia ja muffinsseja tietenkin!

 

Yhtä aikaa rauhaa ja vilskettä

Kuuntelen 60-luvun Hectoria, poltan tuoksukynttilää, selaan äitini valokuva-albumeita 1950-luvulta ja mietin. Millaista se elämä on täällä ollut, nuorena naisena, siihen aikaan. Minun nuoruudessani koin nämä seudut melko ahtaina. Vaikka lakeutta piisaa pohjoseen ja etelään. 1950-luvulla ilmapiiri on ollut takuulla vielä ahtaampi, kuin osaan edes kuvitella! Sellaiset asiat kuin hyvä suku, vanhat isot maatilat, menestys ja yritteliäisyys on olleet valtteja. Seurustelusuhteita on katkottu, kun toisen suku ei ole ollut tarpeeksi hyvä toisen mahtavaan sukuun. Ja sekin on vain kuvitelmaa ja silmänlumetta! Ei kenenkään suku täydellinen ole ollut.

Mieli askartelee siis jossain. Samalla valmistaudun erään vanhempieni hyvän ystävän vierailuun. Hän tunsi heidät jo 1950-luvulla ja tämä tuntuu melkein aikamatkalta. Olen innoissani! Juuri nyt pidän myös erittäin tiiviisti yhteyttä muuhun sukuun. Valokuvaan vanhoja albumeita ja lähetän kuvia heille. Vaihdamme kappaleita historiasta toistemme kanssa. Koetamme yhdessä luoda kokonaiskuvaa. On yhtä aikaa levollinen ja hektinen olo. Mukava fiilis lapsuudenkodin kainalossa.

 

Jouluisen fiiliksen aloittelua

Ajattelin, ettei vielä voi ottaa esille aihetta ’joulu’, mutta sitten näin parissakin seuraamassani blogissa jo ensimmäisiä mainintoja joulusta ja mietin, että niin miksi ei! Kynttilät jos joku kuuluu joulufiilikseen! Niitä olen polttanut jo viikkokausia ja jouluvaloja olemme ripustelleet niin kotiin kuin mökillekin. Ihan pikkuisen on joululaulujakin tullut hyräiltyä. Mutta kertokaas, että onko kauppojen jouluhäsläys jotenkin vaimeampaa kuin joitakin vuosia sitten, vai kuvittelenko vain?! Kun tuntuu siltä, että joinakin vuosina joululaulut on soineet kaupoissa jo suunnilleen lokakuussa… luojan kiitos nyt ei ole kuulunut vielä kilaustakaan joulukelloista!

Minä olen sitä mieltä, että jouluun kuuluu laskeutua kaikessa rauhassa ihan yksilöllisesti ja kauppojen kuuluu aloittaa vasta itsenäisyyspäivän jälkeen. Sitä paitsi talviuni ja kaikenlainen rauhallisuus kuuluu muutenkin tähän aikaan vuodesta, vaikka juuri satanut lumi ja vihdoin alkaneet pakkaskelit saakin innostumaan!

 

Hölynpölyn hippusia

Se mikä nyt kaihertaa, on semmoinen sanahirviöitten ja käsitemörköjen suo kuin "intersektionaalinen feminismi", "Woke-kulttuuri", "Cancelointi"... Alko vipata päästä jo käsitteiden kohdalla. Ensinnäkin en voi tajuta miksi nykyään käytetään arjessa yhä enemmän tolkkua vailla olevia ihmeellisiä sanoja ja sanayhdistelmiä? Ja toisekseen monet käsitteet on melko utopistisia. Olen punnertanut silmät soikeena ja yrittänyt opiskella, vaan vanha kissa ei kyllä enää tämmöseen taivu. Ja aika monesta asiasta sanon rehellisesti, että en kyllä kaikkeen haluakaan taipua. 

Yritin esimerkiksi kerran opiskella näitä, jotta pysyisin kärryillä mistä puhutaan, mutta menin niin sekaisin, että NYT vasta sekaisin olenkin, eikä mitään jäänyt päähän. En ymmärrä edes sitä, mitä ennen. Vähän kuin olisi taas ollut lukion laajan matikan tunnilla, jossa opettaja kirjoittelee taululle omituisia kaavoja, joista en saanut tolkkua. En sano, etteikö erilaisia identiteettejä ole olemassa, mutta jollain lailla nyt on mielestäni alettu pilkkoa asioita aivan mahdottomiin osasiin ja sitten niille annetaan vielä mahdottomampia nimityksiä. Ei pysy kärryillä ei. Enkä halua selata "nykyajan sanakirjaa", jotta pysyisin kärryillä. Käsitesuo ei vie parempaan päin.

Ja tähän sekavaan käsitesoppaan liittyy myös ajatus siitä, että joku ihmisryhmä on etuoikeutetumpi kuin joku toinen ryhmä. Ja nyt ei ollenkaan puhuta siitä, että Väyrynen on etuoikeutetumpi kuin tavis-Virtanen. Ehei, vaan nyt puhutaan siitä, että MIES on etuoikeutetumpi kuin nainen, VALKOINEN on etuoikeutetumpi kuin jonkun muun värinen, (eiks vaan kuolleet oo valkosia?) HETERO on etuoikeutetumpi kuin joku muu suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti jne. Siis mitä? Ensin ei saa lokeroida ja sitten yhtäkkiä sitä vasta lokeroidaankin, oikein isolla liidulla! Vailla mitään todellisuuspohjaa ja järkeä. Mun mumma olis kattonu pitkään keinutuolistaan, sanonu hitaasti "Jassoo..." ja tepastellu sitte harmaat villasukat jalassa poikki harmaalla miranoolilla maalatun lattian ja pistäny kaffeet tulelle. Että Jassoo!

Kattelen silmät soikeena tätä hiekkalaatikkotouhua! Eikös nuo ongelmakohdat (mies/nainen, valkoinen/värillinen, hetero/joku muu identiteetti) ohitettu pääosin ajat sitten? Yhtäkkiä meillä on Suomessa valloillaan kauhea kamppailu näistä asioista. Ja maailmalla koko ajan joku kajahtanut diktaattori kampeaa itseään valtaan, maissa joissa kaikki ovat keskenään saman värisiä! Missä värikysymys? Että josko se vika NYKYÄÄN olisikin vain niissä yksilöissä, eikä siinä ihon värityksessä. Ei siis mitään värilaatikkoa, kiitos! Ei olla enää 1970-luvun matikantunnilla piirtelemässä joukkoja kaikenmaailman neliöitten ja ympyröitten ympärille! 

Ei myöskään mitään mieslaatikoita kiitos! Sitä paitsi; miten tässä käsitteistössä samaan aikaan syytetään valkoista MIESTÄ lähes kaikesta ja kuitenkin sitten samaan aikaan myös huudetaan kurkku suorana, että mitään sukupuolipäätelmiä ei saa tehdä, kun ei voi tietää miten se ihminen itse sen identiteettinsä kokee... niin kuinka nämä ihmiset VOI edes syyttää 'miestä' mistään...? Mä oon koko ajan niin pihalla! Vai onkohan niin, että koko yhteiskunta on pihalla enemmän kuin ikinä. Pahoin pelkään, että koko maailma on avaruuden takapihalla, kuin mikäkin lumilinna.

Joskus kerroinkin varmaan siitä tapauksesta, kun joku lappilainen mies melkein hyökkäsi vihan vimmoissa kimppuuni, vain koska huomasi minun olevan Etelä-Pohjalainen. "Te saatanat olette aina oikeassa! Te olette aina parempia kuin muut ja ylempänä kuin muut!" ...ja sitä rataa. Melkein sain siis turpiini. Kattelin sen riehumista ihmeissäni ja vastasin jotain tämän tapaista että: "kuule, MIKS te ette ole oikeassa, miks te ette ole 'parempia', miks te ette ole 'ylempänä'?? Ei ole multa pois jos TEKIN olette omanarvontuntoisia! Olkaa ihmeessä!" Olkaa kaikki. En tajua sellaista uhriutumista. En tajua minkäänlaista uhriutumista! Nokka pystyyn saakeli. Itsesäälillä, voivottelulla ja marinalla ei mennä mihinkään suuntaan. Paitsi näköjään pihalle.

 

Nukketalon esittelyä

Julkaisenpa pitkästä aikaa kuvia nukketalosta. Talon on tehnyt isoisäni noin 60 vuotta sitten. Minä perin talon siskoltani ja nyt aikuisena olen laitellut sitä uuteen kuosiin. Ikuisuusprojektihan se taitaa olla! Tosin nyt en ole vuoteen tai pariin tehnyt sille mitään. Suunnitelmat huonekalujen ja asukkaiden suhteen on selvät, mutta se vaatii hieman ostoksia vielä. Parhaat hankinnat olen tehnyt englantilaisista nettikaupoista!

Kunhan pääsen raivaamaan hieman taloa ja siivoamaan sen pölyt ja järjestelemään kaiken uudelleen, saan otettua uudet kuvatkin, joissa näkyy uusia huonekaluja ja uutta tyyliä. Yläkerran tapetteihin olen melko tyytymätön, ja siksipä talo odottaakin pintaremonttia. Ehkä se on ensi vuoden projekti? 

Talossa eletään suunnilleen 1930-lukua. Kodinkoneista osa on ultramoderneja, ulkomailta tilattuja ja huonekalut on puusepällä teetettyjä ja osittain perittyjä monen sukupolven takaa. Perheen isä (muovinukke mustassa puvussa) on ammatiltaan arkeologi. Perheeseen kuuluu myös kotiäiti (lipaston ääressä), isoisä (karhu) ja lukuisa määrä lapsia, sekä sekava joukko sukulaisia (setiä, enoja, tätejä, serkkuja…) jotka kaikki sattuvat juuri olemaan vieraisilla talossa. Niin ja koira, Milou, joka on enon mukana saapunut.

 

Viikonloppu alkaa!

Vanhojen mainosten kera hyvää viikonloppua kaikille!

 

Tarinan pauloissa

Kirjoitin eilen yöhön saakka!

Ihmettelen tässä itsekseni, että ajautuvatko ammattikirjailijatkin tarinansa syövereihin? Näin nimittäin untakin Maria Ulricasta, josta aloin kirjoittaa. Ja mietin miltä hän näytti ja että oliko hän sellainen, kuin kuvittelen? Ainakin se on mahdollista ja siihen on viitteitäkin… Jännittää itseäkin miten tarinassa käy, vaikka tiedänhän minä miten heille käy! Senkun lunttaan sukupuusta!

Hauskinta onkin tutkia samalla asiakirjoja taas kerran ja huomata, että siellä on pieniä tiedonrippusia, joita en ole ennen huomannutkaan. Toisaalta harmittaa kun tarinassa joudutaan loikkimaan, joudun sanomaan, että ”kahden vuoden kuluttua hän sai vihdoin tytön” ja tuo kaksi vuotta on tyhjää perheen elämässä. Haluaisin kirjoittaa enemmän! Tutkia millä kadulla he Raumalla asuivat, minkälaiseen taloon he Huittisissa muuttivat. Ketä heidän naapureissaan asuu, mitä paikkakunnalla tapahtuu, mitä maailmanpolitiikassa tapahtuu ja millainen sää on… kaiken sen voisi selvittää ja silloin yhden perheen tarinasta jo tulisikin kokonainen kirja!

Minun tyylini on kirjoittaa faktojen pohjalta. Lisäilen kertomukseen ihmisten ajatuksia ja tunteita, jollaisia siihen aikaan on voinut olla. Minua ärsyttää aivan hirveästi, kun huomaan jossakin elokuvassa sellaisen virheen, että perhe on konkurssin partaalla ja esineitä aletaan myydä, jotta pärjättäisiin. Ja samaan aikaan poltetaan yhtä aikaa 15 kynttilää pienessä huoneessa! Miten päätöntä! Esimerkiksi siinä uudessa Anna-sarjassa oli juuri tuollainen kohtaus. Ei ennen ollut yksinkertaisesti varaa polttaa tuollaisia määriä yksityisesti. Eli koetan välttää tällaisia kohtauksia, koska ne eivät olleet todellisia.

Täällä mökillä on täydellinen kirjoitusrauha. Ja oikeastaan hauduttelen mielessäni sellaista kirja-ajatusta. Ensin ajattelin, että se voisi olla ifolor-kirja, mutta oikeastaan siihen mahtuu tekstiä aivan liian vähän. Kuviahan minulla on vain niukasti. Minulle käy aina näin; innostun jostakin asiasta ja sitten yhtäkkiä olen ihan syövereissä ja haluan omistaa koko elämäni aiheelle! Ja sitä kestää aikansa. Jos suku on kiinnostunut, saatan jatkaa pitkäjänteisemminkin. Ja kyllähän he taitavat olla…

 

Keskellä hiljaisuutta

Nyt jo tiedän, että tämä mökkiviikko on yksi parhaita ajanjaksoja aikuisessa elämässäni. Olen nukkunut myöhään, mutta olen myös herännyt aikaisin. Olen puuhastellut rauhalliseen tahtiini mökkiasioita; kantanut puita, tyhjentänyt tuhkat pesistä, sytyttänyt tulia, kantanut vettä. Tupsutellut vahvaa kahvia liian vaaleaan listaan, joka asennettiin hiljattain television johtojen päälle. Vaihtanut haalistuneita ja nuhjaantuneita hyllypapereita lähes 20 vuotta sitten laittamieni tilalle. Hyllypaperia on vaikea saada, mutta vanhaa on vielä hiukan jäljellä kaapissa.

Olen ryhtynyt myös kirjoittamaan sukukronikan pätkiä eräälle innostuneelle nuorelle sukulaiselle. Se tarkoittaa, että tutkin ensin sukupuun pohjalta monia asioita, tarkastelen asiakirjoja netistä ja teen yhteenvetoja ja lopulta kirjoitan ylös henkilön elämänkaarta. Pelkkää sukupuuta tuijottamalla tämä kaikki ei millään aukea. On hyvä olla kaiken arkistotiedon lisäksi vuosikymmenien aikana kertynyttä ”hiljaista tietoa” mukana.

Vaikka ulkona on vetistä ja harmaata, eikä mikään kutsu ulkoilemaan, en anna sen haitata. Eilen en vaivautunut laittamaan edes kelloa käteeni. Mitä se minua liikuttaa, onko kulunut vartti vai puoli tuntia, jos lähden ulos? Parfyymista ja huulipunasta en kuitenkaan ole luopunut! Nautin näistä asioista juuri nyt itse ja täysin itsekseni, mitäpä se haittaa.

Nyt taitaa olla aika keittää aamukahvit. Toivottelen hauskaa puolivälin viikkoa kaikille!

 

Geneettiset alttiudet

Tein keväällä DNA-testin. En tajua aiheesta mitään. Olin jo lukiossa lumiukon lailla pihalla koko aiheesta, kun opettaja sinkoili taululla kärpän nopeudella piirrellen erilaisia kirjaimia ja kirjainyhdistelmiä, veteli viivoja ryhmästä toiseen ja se olis sitten pitänyt heti myös tajuta. En ole Mensan kunniajäsenlistoilla. Siksi ehkä vähän panttailin testaamistani, vaikka sukututkimuksen kannalta se olisi ollut superkiinnostavaa jo ajat sitten! Ajattelin, että en kumminkaan tajua siitä mitään. Tajuan nyt, että testi olisi pitänyt tehdä vanhemmillenikin, mutta sehän nyt on ollut jo viisi vuotta peruuttamattomasti myöhäistä. Isän hampaita jemmailen kyllä lapsuudenkodin astiakaapissa herkkien ja liian uteliaiden sukulaisten varalta, mutta se nyt ei auta tähän asiaan.

Vanhempien tai jopa isovanhempien testillä olisi päässyt kiinni kaukaisempiin sukujuuriin eli just niihin kaikkein kiinnostavimpiin ongelmakohtiin. Meikäläisen pullamössösukupolven geenistö on jo sulattanut lähes olemattomiin sellaiset kaukaiset rippuset niistä todisteista, joilla voisi tutkailla kenen kanssa esiäidit ja -isät harrastivat kuumia lemmenleikkejä heinäkasoissa ja sammalmättäillä koko 1800-luvun. Papin merkinnät kirkonkirjoissa ovat lähinnä viitteellinen vitsi tähän todistedataan verrattuna. Oikeastaan minua kiinnostaa aivan erityisesti eräs tietty esiäiti, jonka isästä pappikaan ei osannut sanoa juuta eikä jaata. Perimätieto ja monet viitteet tosin puoltavat yhtä sukulinjaa, mutta olisihan se mukava saada ihan kylmää dataa siitäkin aiheesta, niin ei tarvitsisi sukukokouksissa enää väitellä perusasioista.

Mutta juuri nyt kaikkein kiinnostavinta DNA-testauksen antia on ollut selvittää omat geneettiset alttiudet sairauksiin ja geneettiset ominaisuudet. Enpä edes tiennyt, että esimerkiksi ”hyvät juoksulihakset” olisi joku geeni! Tai ”optimismi ja empaattisuus” etenkään! Luulin aina, että ne ovat vain pirunmoisen harjoittelun ja itsekurin ja hyvän kasvatuksen ja lempeän vanhemman esimerkin tuloksia. Ja nyt ehkä juuri tästä ”optimismi”-geenistä johtuen, suhtaudun tähän alttiuksien selvittämiseen hurjalla mielenkiinnolla. Ei tunnu yhtään siltä, että sairaus X taatusti puhkeaa ensi viikolla, kun riski siihen on 1,25 x normaalin! Tuntuu pikemminkin siltä, että ahaa, tuo alttius kyllä selätetään kunnon ruokavaliomuutoksella! Ja johan on kumma jos sitä alttiutta ei voi nollata! Tai että onpas jännää, että tuokin on kirjoitettu geeneihin, kun tuommoinenhan minä olen lapsesta saakka ollutkin!

Meidän suvussa on tolkutettu jo ainakin 50 vuotta sitä, että ne meidän suvun sydän- ja verisuonigeenit on vaan NIIN huonot, että ei voi mitään. Että teetpä mitä poppakonsteja tahansa, tuhlaat vaan aikaasi ja sairastut kumminkin. (Ihan varmasti jonkun pessimistigeenin omaavan tyypin jorinoita!) En usko moisia väitteitä. Jopa lääkärit sanovat helposti, että sulla nyt vaan on ne geenit… potaskaa sanon minä! Olen antanut aivopestä itsenikin mokomaan höpinään. Käsittääkseni (sukupuuta katsomalla) mulla pitäisi olla vähintään 5 x alttius sairastua kaikkiin mahdollisiin sepelvaltimotauteihin, eteisvärinöihin, rytmihäiriöihin ja suonien tukkeutumisiin ja kuolla jo ehkä tänä talvena infarktiin.

Ja mitä sanookaan kylmä DNA-data? Sepelvaltimotaudin alttius 1,5-kertainen. Ai, VAAN? Miten se on mahdollista?! No ehkä siten, että olenkin saanut enemmän geenejä siltä yhdeltä isoäidiltä, jonka suvussa EI ole sydänsairauksia, vaan enemmänkin reumaa ja vatsaongelmia. Minun reumaattisten sairauksien alttiuteni nimittäin on geenidatassa 5-kertainen! Silti en sairasta varsinaisesti reumaa, mutta reumaattisia särkyjä on kyllä ollut satunnaisesti noin 25 vuotta. Ja löytyypä alttius suuremmalle määrälle hyvää kolesterolia. Suorastaan ihme kaiken menneen höpinän ja sukupuunkin valossa!

Siksipä olenkin tosi monille jo ehtinyt suositella DNA-testiä ja sen lataamista palveluihin, joista saa tiedon omista alttiuksista. Yllättävän moni onkin kiinnostunut. Tosin aina on joku, joka ei halua tietää mitään koko aiheesta. Sanoisin, että ethän sinä liikenteeseenkään ryysää silmät kiinni vain toivoen parasta! Kyllä sitä kannattaa pitää silmät auki ja tutkailla asioita, jotta voi tehdä korjausliikkeitä. Sitä paitsi kaikki hupikin jää sitten pois, jos ei halua mitään selvittää. Vai miltä kuulostaa ”suurempi lihasten joustavuus, etenkin polvien kohdalla” - minähän olen aiheuttanut ällötystä kanssaeläjissä lapsena ja edelleen sillä, että polvilumpioni näyttävät irrallisilta, kun liikuttelen niitä sivusuunnassa kädelläni jalan ollessa rentona…

 

Erilainen viikko alkaa

On todella hassua herätä arkiaamuna mökiltä! Ensimmäinen päivä on lähtenyt käyntiin täällä mukavasti. Aamulla jopa paistoi aurinko vähän tuolta järven takaa, kunnes paksu pilvimassa valtasi taivaan. Kuuraa on hiukkasen maassa ja pakkasta on 3-4 astetta. Rytmi täällä on hidas ja hiljainen. Olen jo pohtinut, että taidan olla aika lähellä esiäitieni tunnelmia, kun ryhdyn aamupäivällä lämmittämään takkaa, ettei lämpö laske alle 16:n asteen. Vaikka tokihan meillä on täällä sähköt, on jääkaappi ja mikro, vedenkeitin ja hella. Jopa televisio! Että sinänsä olen kuitenkin kaukana esiäideistä.

Tepastelin vähän ulkona, valokuvasin ja sitten onnistuin liukastumaan polvilleni niin, että silmälasit vaan lensivät kaaressa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en edes kerinnyt tajuta, että nyt kaadutaan. Mitään vakavaa ei onneksi sattunut, hiukan vaan oikeaa polvea kipristää. Hain puita kärryllisen vajasta pihan toiselta puolelta. Söin kaurajogurttia, koska olen ryhtynyt toimiin sydänterveyteni hyväksi. Energiajuomapaheestani en ole vielä päässyt irti.

Kello raksuttaa takanani ja lyö joka puolen tunnin päästä kumeasti ja kotoisasti. Mietin, että jos jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus viettää edes viikko joka talvi, kevät, kesä ja syksy vastaavassa rauhallisessa ilmapiirissä, stressin määrä vähenisi merkittävästi! Tämä on kuin joku retriitti. Mindfulnessia, hyggeä ja itsensä kuuntelemista. On jopa käynyt mielessä, että entäpä jos en halua täältä ollenkaan pois?