Viimeinen silmäys Ateneumin seinille

Ylimmäinen perunateos huvittaa mua suuresti.

Tiemaisemissa on jotain samaa kuin huoneissa, joiden ovi on auki; tekisi mieli kurkata mihin se johtaa!

Lumoudun näistä huone ja huone -tauluista.

Kaupunkikuvat ja yö! Ja vahinko-exit.

Elovena ja etniset poppoot. Joku siinä vaan kiehtoo.

Mä oon aina nähny itseni tässä taulussa nuorena naisena, joka kuuntelee hiljaa vanhempia.

Tässä muotokuvassa on jotain kuplivaa, sellaista sisäistä kikatusta.

En osaa sanoa mikä tässä pienessä taulussa on niin upeaa, mutta joku on! Ehkä tytön täydellinen keskittyminen.

Tämä taulu ’Pariisin Luxembourgin puistossa’ on mulla myös verhona.

Ja sitten taulu, jota voisin tuijottaa loputtomiin. Se henkii jotain hiljaista mystiikkaa.

Japanilainen taide on alkanu kiinnostaa mua viime vuosina.

En tajua miksi en notku Ateneumissa joka ikinen kerta, kun käyn Helsingissä! Ihmeen vähän siellä on tullut käytyä; yhteensä ehkä kymmenen kertaa ikinä. Eihän se riitä mihinkään. Sitä paitsi, kai mä nyt sitten harkitsen sitä museokorttia, kun tänä vuonna on jo heittämällä menny rahaa pääsymaksuihin enemmän kuin kortin hinta.

Niitä Järnefeltin näyttelyn helmiä…

Lehmisavu on mun pitkäaikainen rakas suosikki!

’Katsele pilviä’ pitäis olla jokaisen ohjelmassa vähintään kerran viikossa.

Oli ihan pakko palata ottamaan lähikuva vielä näistä pyykkäreistä. Jotenkin nuo jalat puhutteli.

’Idän myrskyssä’ on varmaan melko symbolinen teos. Ja ajankohtainen yhä uudelleen!

Metsä, kuutamo, pilvet, sade…

Ja tämä uskomattoman elävästi maalattu vesi!

Tunnelmia Ateneumissa

 

Jo pelkästään tämä talo! Ateneum! Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun ja Taidemuseon talo. Kauneutta, arvokkuutta ja juhlallisuutta vuodelta 1887. Varmaankin jokainen kuvaa jo pelkästään tämän lattian ainakin kerran elämässään.

Lattioista katse lipuu unelmoivana porrashuoneen seiniin. En osaa päättää kumpi on parempi, alkuperäinen ruskea vai nykyinen vaalea. Ruskeassa ainakin on enemmän sävyjä.

Kaaret ja kiemurat. Miksi nykyajan talot on niin susirumia näihin verrattuna? Sanotaan, ettei ole rahaa rakentaa kiemuraisia muotoja. Voi herran poo mitä soopaa! Miten se sitten ennen onnistui?

Taidemuseoissa yksi parhaita puolia on istahtaa fiilistelemään tunnelmia. Voi istua vaikka koko päivän jonkun gallerian penkillä ja vain juopua tunnelmista.

En ole ihan satavarma olinko menossa katsomaan Järnefeltiä vai Edelfeltiä… mutta onneksi seinästä voi luntata. Millä nekin hyvänen aika erottaa toisistaan?! Kultakauden tyypeistä joka tapauksessa käy kaikki.

Hengästyttävän ihania kirjepapereita! Olenko koskaan saanut itse koristeltua kirjettä? Koska olen edes saanut kirjeen viimeksi? Kuka sitä paitsi enää osaa kirjoittaa kaunolla - meistä vanhoistakaan?

Kesätunnelma on sama, oli vuosisata - tai tuhat - mikä hyvänsä.

En melkein uskaltanut istahtaa tälle penkille, kun sen printti oli niin hieno. Melkein kun olisin istunut jonkun taulun päälle, help!

Tässä seinällä olevasta pisaranmuotoisesta teoksesta tulee mieleen raskausmaha, mutta sen herkät viivat ja viileän näköinen kivipinta (en tiedä oliko se edes kivi) miellyttivät silmää.

Ja sen alla vitriinissä oli huikea idea; Petri Ala-Maunuksen vuonna 2007 tekemä teossarja, jossa New Yorkin kaduilta kerättyihin roskiin oli maalattu öljyväreillä taidetta. Hienoa!

Ateneumin yhdessä huoneessa sai myös taiteilla itse. Pöydissä oli printtikuvioita tunnetuista taideteoksista ja siihen joku oli teroittanut kyniä ja piirtänyt omalle paperille omia juttuja. Ihana idea sekin!

Oman työn sai jättää seinälle osaksi näyttelyä tai tietysti ottaa halutessaan vaikka mukaansakin. Itse harkitsin hiukan piirtämistä, mutta olisin tarvinnut aikaa paljon enemmän siihen hapuiluun, etenkin kun en ole piirtänyt vuosikymmeniin.

Mutta tuollaisen printatun vanerisen pöydän kyllä huolisin kotiini koska tahansa!

Arvokkaaseen vanhaan rakennukseen sopii hillityssä määrin myös moderneja kohtia, joista esim tämä käytävä oli miellyttävä silmälle sekä rauhallinen olla. Levähdin penkillä hetken katsellen seinällä olevia teoksia.

Seinillä oli hitaasti liikkuvia kuvia osana näyttelyä ’ajan kysymys’.

Näistä isoista harmaasävyisistä Ulla Rantasen teoksista tykkäsin tosi paljon!

Minua on myös kiehtonut kauan kaikenlaiset kaupunkinäkymät tauluina. Etenkin vanhat kaupunkitaulut!

Ja sitten; ihan vaan noi varpaat!!

Ateneumissa tekisi mieli vain istuskella pitkin portaita, mutta niin radikaaliksi en ole vielä heittäytynyt. Ehkä sekin olisi soveliasta jossain kohtaa pahimman ruuhkan ulkopuolella.

Seuraavissa postauksissa esittelen ihanimmat taulut, joita Järnefeltin näyttelyssä näin. Jotenkin fiilis oli kuitenkin ehkä liian kiireinen ja ihmisiä liikaa paikalla, jotta olisin kuohunut sisäisesti, kuten etukäteen odotin tapahtuvan. Silti; menkää katsomaan! Vielä ehtii. Se on joka tapauksessa niin ihana!

Työelämän kaikki tai ei mitään

 

Eli miksi vähempi ei riitä? Tai jotain siltä väliltä? Yhteiskuntarakenne on Suomessa nyt vaan semmonen, että töitä kuuluu painaa viitenä päivänä viikossa sen kaheksan tuntia päivässä. Paitti esim poliisit, joilla on paljon pitemmät päivät ja ihan erilainen työkierto. En kadehdi. Mietin vaan, että mikä siinä on, ettei vähempi riitä ihan normistikin? Ite tähtään siihen, etten ikinä enää tee 8 tunnin päiviä viitenä päivänä viikossa! Siihen vaikuttaa yhä se ikävä väsyminen edellisessä työssäni, siis ennen kuin vaihdoin tyystin alaa. Rakastin sitä itse työtä ja rakastaisin edelleen, mutta tuo 8/5 ja siihen päälle joka päivä kolme tuntia matkoja plus ikävä ilmapiiri. En ikinä palaa siihen. Ennemmin vaikka dyykkaan ruokani ja asun rappukäytävässä.

No sehän se tietysti on, että on pakko maksaa isot vuokrat taikka vastikkeet ja lainat ja mitä kaikkia sitä nyt ihmisellä onkaan maksettavanaan noin yleensä. Ymmärrän sen, mutta en sitä, että jo lähtökohtaisesti työviikot on niitä viiden päivän viikkoja ja päivät kaheksan tunnin päiviä. Arvostan työpaikkoja, joissa on mahdollista valita mitä tahansa tuntimääriä ja joko etä- tai lähipäiviä. Nykyisellä alallani voin tehdä vaikka yhtä tuntia viikossa tai sitten vaikka 70 tuntia, jos siltä tuntuu. Musta on tuntunut tähän saakka 9 tuntia viikossa ihan hyvältä.

Ihmettelen kovasti myös sitä, että joku säädös pakottaa ihmiset tekemään töitä tiettyinä kuukausina ja lomat on pidettävä tiettyinä. Ei siis niin, että minäpä tässä pidän lomani vaikka kuudessa osassa, eli joka toinen kuukausi, vaan juurikin niin, että se neljä viikkoa on ainakin pakko pitää lomakauden aikana. Ihan hemmetin typerää! Jotkut ihmiset on sellaisia kuuden viikon lomailijoita, mutta minä olen eri maata. Jo kouluaikana ahdistuin jo heinäkuussa valtavasti siitä tietoisuudesta, että elokuussa se koulu taas alkaa. Samalla lailla ahdistuisin töistä lomalla ja se ahdistus olisi suunnilleen aina prosentuaalisesti se sama. Eli viimeistään puolivälin jälkeen alkaisi ahdistaa.

Ja sitten matikkaa. Jos loma kestää kuus viikkoa, niin ahdistusta kestäisi kolme viikkoa. Aika ankeeta, vai mitä? Mutta jos loma olisi ripoteltu vaikka viikon jaksoina sinne ja tänne, niin ahdistusta kestäisi about kolme päivää. Paljon mukavampi visio! Sitä paitsi töitä jaksaa painaa, kun tietää että aika pian on edessä joku kiva breikki. Toki se, että jos olisi vaikka taiteilija, niin se taas ei päde ihan täysin näihin laskelmiin. Jos intohimo vie niin vieköön! Joo maalatuttaa vaikka yökaudet, niin maalaa. Se onkin ihan eri asia.

Tässä mietin millä laskukaavalla nostaisin työmäärääni sitten kun palaan töihin. Ansiosidonnaista on vielä jälellä 107 arkipäivän edestä. Se humpsahtaa nopsakasti. Leikittelen mielessäni ajatuksella, että mitä jos kaikilla ihmisillä olis sama tuntipalkka. (Tiedän; ei ole mahdollista!) Sais vaikkapa nettona 50 euroo tunti. Tekiskö se keskimäärin kaheksan tonnia kuussa, jos tekee tuota 8/5 viikkoa. Niin siitä vois sitten laskea paljonko itselle riittäis, jotta pääkin pysyy kasassa eli olis vapaata kunnolla töiden välissä. Vois tehdä viikon duunia ja lomailla kolme. Joka kuukausi. Veikkaan, että aika paljon sairauspoissaolot vähenis ja mielenterveystilastot paranis. Samalla useammalle riittäis duunia. Mutta ei. Eipä tietenkään, niin.