Kirjapinosta; Lintuneidit

 

Sain pienimuotoisen ihastuttavan sätkyn, kun bongasin Pirjo-Riitta Tähden Lintuneidit Rosebudin kirjakaupassa. Ihan ensin en edes hahmottanut, että kyseessä ei varsinaisesti ole eri kirja kuin Rakkaudella sisaresi, vaan sen laajennettu ja uudistettu painos. Mutta ei se mitään, koska haluan ahmia heistä kaiken!

En suoranaisesti ryhtynyt vertailemaan kirjoja sivu sivulta, mutta sain sen vaikutelman, että Lintuneideissä  on perinpohjaisempia kuvauksia. Ei haittaa lukea molempia kirjoja, etenkään ilmestymisjärjestyksessä. Ja erityisesti pidin kirjailijan epilogista kirjan lopussa. Siitä, miten hän kertoo kiinnostuneensa Thiessin perheestä, penkoneensa arkistoa, käyneensä talossa ja etenkin siitä kun hän tajuaa viiveellä nähneensä nuo sadunomaiset vanhat neidit ihan elävinä Turun keskustassa vuosia sitten.

Lintuneideissä on kyse oikeasti eläneestä perheestä, emigranteista, jotka muuttivat Littoisiin pakoon Pietarin bolevikkeja ja muutenkin sekavia aikoja. Kirjoitin heistä perinpohjaisemmin reilut kaksi vuotta sitten ja se on blogini luetuimpia tekstejä. Linkki siihen tekstiin tässä. 

Lintuneideissä kuljetaan kahdessa ajassa; menneessä ja ”nykyajassa”, joka merkitsee lintuneideille vuotta 1987, viimeistä elossaolovuotta. Kirjassa käydään läpi eri henkilöiden näkökulmia ja tuntoja, isän, äidin, pojan ja neljän tyttären. Vähiten puhutaan ylhäisestä isoäidistä, joka vain haipuu kirjassa jonnekin. Olisin ehkä kaivannut hänestäkin enemmän tietoa. Perheessä kyllä muistetaan isoäidin varallisuus ja kerrataan yhä uudelleen mitä kaikkea rajan taakse jäi. Mittaamattomasti maaomaisuutta, palatseja, varallisuutta pankkitileillä ja arvoesineitä holveissa. Perhe joutui vuosikymmenien mittaan rahapulassaan myymään sitä arvotavaraa, jonka he saivat mukaansa. Tulee vaikutelma, että lopuksi ei ole enää mitään, mutta kaikki on niin suhteellista. Ehkä Pietarin ylimystöpiireihin tottuneille heillä ei tosiaan ollut lopulta enää mitään, mutta lintuneitien kuoleman jälkeisen irtaimiston huutokauppaluettelon perusteella tavaraa oli paljon ja se kyllä oli hienoa.

Kirja imaisee mukaansa. Vaikka tarina onkin äärettömän traaginen. Kahdeksan hengen perheestä neljä tekee itsemurhan. Eloonjäävilläkin on haasteensa. Jäin miettimään, voisiko olla niin, että osa lapsista peri isän geeneissä alttiuden masennukselle, toivottomuudelle, umpikujalle? Koska tarinassa käy ilmi myös se, että isän isä on aikanaan tehnyt itsemurhan. Äiti on etäinen ja kylmäkiskoinen, paitsi poikaansa kohtaan. Hän on ylhäinen, mutta ei lempeän ylhäinen kuten isoäiti, vaan kalsea. Perheen välisistä ihmissuhteista muodostuu kiintoisa verkko, joka ruokkii mielikuvitusta. Minua huvittaa kirjassa myös se, miten samaistun muutamiin asioihin heissä; millintarkkaan pikkutarkkuuteen, päässä pyörivään sukututkimussoppaan, mielikuvituksen poukkoiluun ja kiinnostukseen kauniita esineitä kohtaan ja menneen ylhäisön elämään.

Tälle kirjalle lämmin suositus!

Matilda-projektin jäsentelyä

 

Nyt tuntuu siltä, että pitää vähän jäsennellä asioita. Tähän se kirjoituspöydän saaminen siis johti; konkreettisiin toimiin. Ja siis tietysti aivan ekana kirjoituspöydän ’sisustamiseen’.

Yksi työhuonevuokralainen oli dyykannut kymmenittäin vanhoja tauluja, joista poimin yhden maalauksen kirjoituspöydän taustalle. En aio sitä kehystyttää, enkä ripustaa, koska se on juuri täydellinen noin. Kirjoja tuon tänne harkitusti; sellaisia joista on apua omassa projektissa ja sellaisia, joilla voi tuulettaa aivoja oman projektin ulkopuolella. Lyhyttä lukemista ja isompaa klassikkoa. Vanha puhelin kuuluu pöydän kulmalle! Laitoin johdon pistokkeeseen, mutta ei sieltä kuulunut mitään. Olin kyllä vähän toivonut, että jos linjoilla tuuttaa, niin soitan omaan 80-luvun kotinumerooni ja jos sieltä vastaa vaikka kuollut isoäitini tai kuollut äitini, niin en katkaise puhelua ikinä. No eipä vastannut. Puhelin on muuten uusvanha, ei mikään oikea luurankopuhelin.

Kasveja on pakko olla, yhtä varmasti kuin happea ja valoa ja ruokaa. Tämä kulkee geeneissä ja suostun aikuisena vastaanottamaan sen geenivaikutuksen iloisella mielellä, toisin kuin lapsena ja nuorena, jolloin en edes pitänyt kasveista erityisemmin. Liinojakin pitää olla. Muuten olisi samanlainen olo, kuin jos ei käyttäisi alusvaatteita, eli että jotain oleellista puuttuu. (Koska minusta alusvaatteita ei käytetä häveliäisyyden takia, vaan siksi, ettei varsinaiset vaatteet likaannu ja kulu sen vuoksi ennen aikojaan puhki.) Sitä paitsi liinat tuovat myös lämpöä ja pehmeyttä ja fiilistä koko huoneeseen. Pöytälampun ostin Tuurista keväällä, koska sen piti olla huokea, mutta ei ruma, vaan sellainen joka sopii kartanon konttoristille. Ja se olen minä. Epäröimättä.

Vallan rakastan tätä näkymää! Voisin vain istua huoneen toisella laidalla ja katsella kirjoituspöytääni. Huonekaverit ovat jo oppineet, että visuaalisuus on tärkeintä ja sitä hiotaan, kunnes näkymä on täydellinen - niissä puitteissa kun nyt suht köyhä vuokralainen voi itseltään vaatia. Koska visuaalisuudesta lähtee kaikki; fiilis, inspiraatio, hyvä mieli, keskittymiskyky, rauhallisuus, pään sisäinen järjestys ja kaikesta tästä johtuen jopa mielenterveyden tasapaino.

Nyt, kun aloitan kokonaisvaltaisesti Matilda-projektin tässä huoneessa, se tarkoittaa tätä; 

teen kaavion ja listan hänen elämästään ja hänen lähipiiristään, jokaisesta siihen kuuluvasta henkilöstä - mitä läheisempi, sen tarkempi listaus, 

mietin mikä kaikki projektiin kuuluu ja mistä kaikkialta voin saada lisätietoa ja inspiraatiota.

Selvitän sukukytköksiä ja sosiaalisia piirejä eri paikoissa.

Otan yhteyttä eri tahoihin.

Kerään valokuvia kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä.

Selaan arkistoja loputtomasti. 

Teen muistiinpanoja.

Tietokone pääni sisällä raksuttaa koko ajan ongelmanratkaisukohdissa.

Väijyn tapahtumien loogisuuksia ja persoonien hahmotuksia.

Opiskelen 1800-lukua, luen vastaavia tai läheltä liippaavia tekstejä, harjoittelen kirjoitustyylejä.

Ja hymyilen itsekseni joka viikko, kun joku kysyy oletko jo pitkällä, koska millä mittareilla tällaista edes mitataan? Joskus saatan sanoa, että olen tutkinut häntä 30 vuotta ja kaikki on ihan kesken, koska tässä näkökulma on täysin eri, ja vaatimustaso on täysin eri, kuin silloin jos vain riipii kokoon sukupuuta.

Mutta hitto miten inspiroivaa!

Kristiinankaupungin idylli

 

Monivuotinen haave haahuilla Kristiinankaupungissa kääntyi todeksi tänäkin kesänä. Voisin oleilla, vetkutella, fiilistellä, notkua ja vetelehtiä siellä joka kesä päiviä putkeen.

Frantsilan Kehäkukka, nam mikä paikka!

 

Kävin yhtenä päivänä lounaalla Frantsilan Kehäkukassa.

Heillä on tavallisen lounaan (kasvisruokabuffet kiinteällä lounashinnalla 13,90€) lisäksi nykyään myös punnitusruoka pieneen nälkään, eli lapat lautasellesi seisovasta pöydästä niin paljon kuin tahdot ja sitten lautanen punnitaan kassalla ja maksat 2,60€/100g. Loistava vaihtoehto! Otin kokeeksi just punnituslounaan ja kuvassa oleva määrä ruokaa maksoi 7,50€. Jälkkäri ei kuulu tähän vaihtoehtoon, mutta lounas oli ihan riittävä, en monestikaan edes ota jälkkäriä. Ja ruokahan täällä on pirun hyvää!

Frantsilan Kehäkukan päärakennus on vanha koulu ja sen historia näkyy kauniisti sisälläkin. Pihassa on puutarha, jossa voi opiskella erilaisista hyötykasveista. Kasvit on nimikyltein ja infoin varustettu ja niitä hoidetaan koko ajan. Talon takana kulkee joki ja laiturillakin voi käydä katselemassa ja istumassa.

Tätä ei ole koskaan rempattu piloille, luojan kiitos.

Ja täällä panostetaan viihtyisyyteen, joten kaikki huonekalut on vanhoja. Myymälän hyllyt on vanhoja ja ruokapöydät ja tuolit on vanhoja. Ja täällä siis myydään Frantsilan kosmetiikkaa, sekä vähän muutakin kosmetiikkaa. Itse ostin Frantsilan hammastahnan ja mango-purukumia, joka on luonnolliseen massaan tehtyä, ei sitä normaalia purukumin perusmassaa, joka on käsittääkseni jonkinlaista muovia.

Pihassa on Puotihuone, jossa on kaikenlaista pientä myynnissä. Käsitöitä ja maatilatuotteita paikallisilta.

Ja kun Hämeenkyrössä ollaan, niin ei voi olla puhumatta F.E.Sillanpäästä. Hänen näytelmiään esitetään joka kesä. Kesäteatteri Myllykolu on muuten hänen kotipaikkansa pihassa.

Pirkanmaan muutakin teatteritarjontaa mainostettiin; Amurin työläismuseon pihassa Tampereen Amurissa on esityksiä myös. Hyvin kiinnostava sekin.

Mitä uutta työhuoneessa

 

Koko viime viikon odotin, että pääsen käsiksi muutokseen, joka työhuoneeseen oli tulossa. No, se toteutui vasta tällä viikolla ja nyt on mahtava fiilis!

Kiinnostaisi tietää moniko lukija on käynyt kartanolla ja millaiselta sisustus ja siisteys vaikutti kävijän silmin? Itse nimittäin en ole vieläkään läheskään tyytyväinen näihin asioihin.

Kun sain ekan syöpädiagnoosin kesällä -23, aloin lukea Eeva Kilven runoja. Stressi ja hysteerinen kuolemanpelko vaikutti kuitenkin keskittymiseen ja kirja jäi kesken noin sivun 30 kohdalle. Tällä viikolla otin kirjan uudelleen kätösiini ja nyt ollaan jo luettu yli 300 sivua. Näen runokokoelmassa jopa kaikuja Södergranista.

Ja sitten se uusi ihana juttu! Työpöytä, aivan ihana! Sopivan siro ja kauniin värinen. Nyt kelpaa asettua ja ryhtyä tekemään työpöytähommia. Fiilis huoneessa on nyt just oikeanlainen.

Apila-kirjasto

 

Seinäjoen kaupunginkirjasto muodostuu kahdesta rakastetusta rakennuksesta, Apila- ja Aalto-kirjastoista, jotka ovat peräkkäin ja joiden välillä on maanalainen yhdyskäytävä. Nyt käsitellään uudempaa kirjastoa nimeltä Apila.

Kirjastoon voi kulkea montaa kautta, mutta esimerkiksi tästä Aaltokeskuksen aukiolta, Aalto-kirjaston ja teatterin välistä pääsee kätevästi Apilan pääovelle.

Aaltokirjaston takaseinä ja Lakeuden Risti näkyvät kauniisti Apilan pääovelle.

Graafisia linjoja! Sisäänkäynti on monumentaalinen. Apila on valmistunut 2012, ja sen on suunnitellut JKMM-arkkitehdit, mutta se sopii todella hyvin Aallon henkeen. Muun muassa Amos Rexin taidemuseon suunnittelu on heidän kynänjälkeään.

Heti sisääntulon vasemmalla puolella on suuri ’uutisalue’, lehtisali, sekä kahvio.

Varsinainen kirjastosali on sisääntuloa alempana.

Yksi seinä on lasia ja siitä pääsee nauttimaan vanhan Aaltokeskuksen näkymistä.

Lastenosastolla on viihtyisiä ja hauskoja oleilutunneleita.

Aikuisten lukusalissa on elävä taulu, jonka kautta voi haaveellisena katsella pilviin.

Aallon muotokieleen sopivaa, mutta kuitenkin omanlaistaan.

Yksi kirjaston parhaista paikoista on keinuttelu suuren lasiseinän vieressä.

Ajantajukaan ei pääse hämärtymään.

Istumaportaikko johtaa kirjastosalista alemmas, tapahtumien alueelle, taidenäyttelyyn, musiikkiosastolle, sekä nuorison hengailuluoliin.

Lakeuden Risti on kuin varjeleva silmä, joka näkyy kauniisti moneen paikkaan.

Musiikkiosaston edessä on lattiaopaste vanhalle puolelle, Aalto-kirjastoon.

Nuorten hangailuluolasto on suosittu ja mukava, mutta myös kaunis alue.

Ja vielä yksi kohta, josta voi luoda silmäyksen Aallon vanhaan kirjastoon, ennen kuin on itse siellä.