Uusi laskimoportti, syto 2 ja appelsiinin tuoksu

 

Eilen oli jännittävä päivä, vaikkakin aamulla jännitys olikin vähentynyt edellispäivästä. Olin jotenkin alistunut, joka voi olla tuttu tunne joillekin muillekin operaatioon meneville. Ensinnäkin hortoilin Leikon odotustiloissa, että kumpaan mun pitää mennä, ykkösodotushuoneeseen vai kakkosodotushuoneeseen, jotka oli aika eri paikoissa. Puhelimessa annettiin ristiriitaiset ohjeet. Jäin sitten hissiaulaan, eli ykköseen istumaan, koska siinä olen ennenkin Leikoon menoa odotellut. Juuri kun olin aikeissa mennä toiseen odotushuoneeseen, tuttu ihminen avasi oven ja huusi nimeni. 

Oltiin jo kasvotuttuja moneen kertaan tältäkin vuodelta ja kuviot oli samat kuin aina; kyseltiin tiedot kaavakkeeseen, selviteltiin rauhoittavan antamisen mahdollisuus (sain sitä eilen poikkeuksellisesti sekä leikossa että sytopolilla), ohjattiin pukuhuoneeseen ja saateltiin leikkaussaliin. Taas eri anestesialääkäri joka leikkasi sytoporttia. Hän katsoi vanhaa haavaa ja sanoi, että onpas tämä huonossa paikassa. Kerroin, että sen kanssa on huono nukkua, kun se painuu poimuun kaikissa asennoissa ja on tosi lähellä kainaloa ja rinta painaa haavaa alaspäin. Luulin koko ajan että tämä haava avataan jälleen ja uusi portti laitetaan samaan paikkaan, joka hiukan huolettikin minua. Mutta tällä kertaa lääkäri sanoi, että me laitetaan se vasemmalle puolelle nyt, koska tuo oikea tulehtui, niin nyt tehdään näin. Että yleensä se laitetaan oikealle, mutta ei vasemmassa puolessa ole mitään estettä ja kyllä niitä sinnekin laitetaan.

En tiedä, mutta tästä lääkäristä tuli heti hyvä fiilis ja olin peloton ja luottavainen. Vaikka ei edellisissäkään mitään vikaa ollut. Tämä vain rauhallisesti selosti kaiken ja laittoi pikkukanyylin käteen, jotta saadaan kipulääkettä sitäkin kautta niiden varovaisten puudutuspiikkien lisäksi. Puudutus meni ok ja muutenkin haavasta taisi tulla aika pieni. Sanoin että viimeksi kun se kanyyli laitettiin sinne laskimoon, niin sydän pompotti ihan hulluna hetken aikaa. ’Joo, se on ihan tavallista! Sinne työnnetään sellanen vaijeri sydämeen asti ja se reagoi siihen. Vaijeria vedetään vähän takaisinpäin ja siihen se jää.’ Hassua kyllä, nyt sydän ei reagoinut mielestäni ollenkaan. Ehkä se ajatteli että jaa, taas tätä.

Tikkejä tuli tällä kertaa myös sinne sisälle ja luulen, että laskimoportin tila on nyt pienempi. Lääkäri selittikin, että laitetaan se hyvin kiinni, ettei se pääse pyörimään ja nämä tikit sulaa itsestään. Nyt haavaa ei kirvele, eikä satu, kuten viimeksi vaikkapa joka kerta kun nousin seisomaan. Hyvä merkki! Päälle taisi tulla vain kolme tikkiä, jotka täytyy poistattaa noin kahden viikon päästä. Hän vähän pahoitteli sitä, että taas tulee uusi arpi, mutta sanoin ettei yhtään haittaa. Niitä minulla jo piisaa, enkä välitä niistä. Kädessä on arvet lapsuuden sahaan törmäämisestä, vatsassa raskausarpien armeija, sappileikkausarvet, kaikkien syöpäleikkausten arvet ja vielä nämä laskimoporttiarvet. Maha on kuin perunapelto, epämuodostunut möykky, mutta mitäpä siitä. Uimahalliin ja saunoihin ja kylpylöihin aion mennä kuten ennenkin, ehkä vieläkin enemmänkin. Rantaihmisiä minä taas en ole koskaan oikein ollut.

HERKO-osastolla olin vajaan tunnin (se on ’Heräämöstä Kotiin’) ja sitten mun piti laahusta omin pikku tassuin läpi sairaalan sytopolille. Leikkaussalissa oli jätetty ystävällisesti mun laskimoporttiin valmiiksi neula, joten sytoissa oli helppo vaan jatkaa siitä. Kaikki meni siellä hyvin, vaikka telkusta ei näkynytkään Kulkurin Valssi (joka olis ollu erittäin hyvä merkki, että Tauno ja Ansa heiluu ruudussa!). Sytojen jälkeen tapasin ystävän ja jälkikasvun radiuksen kahviossa ja meillä oli oikein kiva cappuccino ja mansikkakakku-hetki. Mies haki mut sairaalasta ja illalla olin hyvillä mielin, kun kolmannes sytoista on nyt ohi. Eilen oli suun ph taas outo, mutta pistin vesilasiin ruokasoodaa ja purskuttelin ja sain kaiken kuntoon. Kämmeniä ja jalkapohjia vähän kuumotti, mutta ei muuta. Lopuksi ahmin vielä ystävältä saamaani Appelsiinin tuoksua, joka kieltämättä on temmannut minut mukaansa! Tai lopuksi ja lopuksi, koska valvoin taas jonnekin viiteen ihan tikkana, vaikka en ollut lukenut puolen yön jälkeen riviäkään. Ehkä tänään on aika korkata unilääkepaketti.

Auki revitty, niin ku Hämeenkatu kesäisin

 

Niinhän se sitten meni, että keskiviikkona mulle sit tosiaan soitettiin Taysista takaisin ja kehotettiin menemään naistentauti- ja raskauspäivystykseen. Eli ihan oikein muistelin, kun viime syövän tienoilla mulle sanottiin, että älä mene acutaan vaan nimenomaan tonne toiseen. Siksi ihmettelinkin vähän, että mua kehotettiin muutama päivä sitten meneen acutaan. Minähän menin kun käskettiin, mutta se ei olis ollu oikea paikka. No, joka tapauksessa keskiviikkona olin sitten jonottelemassa melko tyhjän tuntuisessa päivystyksessä ja pääsinkin hoitajan puheille aika heti, verikokeisiin puolessa tunnissa ja vajaassa tunnissa siitä lääkärin puheille. Siinä vaiheessa haavasta vuoti jo ihan herneen kokosta pallukkaa jotain saakelin visvaa ja lääkäri otti siitä viljelyn. Sen jälkeen aika nopeeseen tahtiin mulle ilmotettiin, että sä jäät nyt sairaalaan, sut viedään leikkaussaliin ihan näillä minuuteilla ja se laskimoportti otetaan pois.

Tämmönen mahdollisuus ei ollutkaan käynyt mielessä, mutta sopiihan sekin, koska mistä sen tietää missä visvameressä se portti siellä kelluu ja jos sitä visvaa sitten pääsee suoneen, niin tilanne on superhälyyttävä! Niinpä sitten olin jo kahdeksalta leikkaussalin pedillä puolihuumattuna ja hiukan jännittyneenä. Sanoin lääkärille, että ne puudutuspiikit oli vähän ikävät viimeksi, että voisiko sen aineen pistää varovaisemmin ja sehän hälle passasi. Nyt ei tuntunut oikein miltään ja kaikki meni muutenkin oikein hyvin. Yheksältä olin jo raskauspäivystyksen osastolla omassa huoneessa! Ja minkälaisessa huoneessa! Kauniissa ja viihtyisässä. Niin sitä pitää.

Korkeella olevien leukosyyttien takia verikokeita otettiin useaan kertaan ja antibioottia meni suoraa suoneen (tällä kertaa anestesialääkäri laittoi nätisti sellasen vauvakanyylin mun kämmenselkään ja suoni onneksi kesti sen kellonympäryksen ajan, jonka kanyyli oli käytössä). Osasto oli kiireettömän oloinen, jokainen hoitaja oli ihana ja heillä oli aikaa kohdata potilas. Kukaan ei hyökännyt huoneeseen kailottamaan aamupalasta mitään älyttömyyksiä, vaan päivähuoneen keittiösoppi oli käytettävissä vaikka yöllä, jos tuli nälkä. Jääkaappi pursusi kurkkua, salaattia, tomaattia, juustoja, kalkkunaleikkeleitä, keitettyjä kananmunia, luonnonjogurtteja ja erilaisia mehuja. Pöydällä oli leipää ja hedelmiä, teetä ja kahvia. Siis kellon ympäri haettavissa huoneeseen! Wow. Tämmöisestä minä pidän.

Mut kotiutettiin hyväkuntoisena ja hyvillä mielin torstaina ja laadittiin uudet suunnitelmat; nyt vedän viikon ajan vahvoja antibiootteja naamariin ja tarkkailen haavaa. Jos se alkaa vielä punottaa ja vuotaa (jota en kyllä oikein usko, sillä onkalo putsattiin hyvin leikkaussalissa), otan heti yhteyttä heihin. Muussa tapauksessa menen seuraavana sytoaamuna anivarhain sairaalaan asennuttamaan uuden laskimoportin ja siitä sitten samana päivänä edelleen sytoihin. Aika haipakkaa touhua ja hyvä niin.

Mutta yks juttu pitää vielä kertoa! Torstaiaamunyöllä heräsin sairaalassa aivan hirvittävään painajaiseen kello neljä, enkä saanut enää unta. Uni oli seuraavanlainen; mut tultiin hakemaan huoneesta sängyllä ja kärrättiin sairaalan kellarivarastoon, jossa joku pahishoitaja yritti pistää muhun huumaavaa ainetta. Sain neulan menemään itsestäni sivuun ja painoin piikin häneen. Samalla tajusin, että nämä venäläishoitajat kärräävät paljon potilaita kellariin, huumaavat heidät, tappavat heidät ja syövät heidät! Pääsin pakenemaan varaston sivuovesta, joka johtikin omakotitaloon, jossa tämä kopla majaili. Siellä taistelin vuoron perään yhä uusien pahishoitajien kanssa ja sain tapettua heitä yksi kerrallaan, kunnes tapoin itse pääjehunkin ja pääsin pakenemaan omakotitalon sisäpihalle. Juoksin aidan yli naapuripihaan, jossa tajusin, että koko iso asunto-alue oli saman jengin hallussa, enkä ehkä tulisi pääsemään karkuun sittenkään… hyi saakeli! Ehkä vähän symbolinen uni, jos pahis on syöpä, mutta sorge kaikki ulkomailta tulleet hoitajat, en usko, että sentään syötte meitä potilaita!

Ei ihan ku Strömsössä

 

Voi jukra. Ensinnäkin mun sytopolkuun kuuluu aina näköjään pahoinvoinnin väistyttyä pizzan tilaaminen! Ette arvaa kuinka hyvältä rasvainen ja suolainen pizza maistuukaan! Kroppa ja mieli suorastaan huutaa tällaista ruokaa.

Mutta se mikä ei nyt kulje ihan odotusten mukaisesti, niin on tää laskimoportin parantuminen. Sunnuntaina se alkoi punottaa ja soitin Taysiin. Maanantaina kävin näyttämässä sitä Acutassa. Tiistaina aamusta poistatin tikit ja sieltä tuli odottamatta vähän märkää. Illalla soitin uudestaan Taysiin ja sain neuvon syödä panadolia ja buranaa ja tarkkailla tilannetta. Nyt sitä märkää tulee edelleen, eikä punoituskaan ole hävinnyt. Eli taas soitto Taysiin (eli odotan takaisinsoittoa) ja mahdollisesti lähtö Taysiin tai sitten ihan vaan apteekkiin. Ite keksin vaihtoehdoiksi antibiotit taikka jonkunlaisen puhdistuksen tai molemmat. Ja mietin sitäkin, että ei kai tähän nyt voi mitään sytoneulaa tyrkätä, jottei mätä leviä vereen? Vajaa kaksi viikkoa aikaa hoitaa asia kuntoon, taikka sytokalenteri menee uusiksi.

Ja ainakaan en haluaisi niitä kanyyleja käsiin. Jännästi tuota kohtaa mun vasemmassa kämmenselässä, jonka kudokseen syto edelliskerralla pääsi, alkoi kuumottaa ja poltella tässä yhtenä päivänä. Sellasta tuntemusta ei ole ollut noin vuoteen. Olisin niin toivonut, että tää asia olis mennyt nappiin!

Laskimoportin asennus

 

Nyt mulle on asennettu se laskimoportti tuohon oikean solisluun alapuolelle. Hitusen taas jännitti mennä sairaalaan, koska onhan se isompi operaatio kuin vaikka koepalan otto viimeksi oli. Olin heti sitä mieltä, että rauhoittavaa mulle tänne heti nyt ja sainkin sitä sitten, niin että nukahdin odotellessani leikkaussalin odotushuoneessa valmiina uuteen koitokseen. Se vei terän suurimmalta jännitykseltä ja olin melko rauhallinen, kun pääsin leikkaussaliin.

Luulin, että mulla törröttää ihossa joku kyborgijohto tai -kanyyli nyt koko kesän ja sitä pitää varoa joka hetki. No ei. Se koko systeemi onkin nyt ihon alla (eli olenkin salaa kyborgi) ja ihon läpi pistetään neula sinne alustaan aina tarpeen tullen. No, ainakaan ei tarvii etsiä sopivaa suonta joka kerta, luojan kiitos. Pahinta operaatiossa oli puudutuspiikit, jotka nipisti ja kirvelsi hetken aikaa, eikä nekään nyt kauhean pahoja olleet. Sen jälkeen en tuntenut mitään kipua, ainoastaan tunsin, että lääkäri painelee ihoa ja tunkee ties mitä rojua ihon alle. Siis ei tuntunut pahalta, joten tätäkään toimenpidettä ei tarvii pelätä, mikäli olet sitä omalla kohdallasi pohtinut! Parin viikon päästä menen poistattamaan tikit haavoista (joita tuli käsittääkseni kaksi; älkää kysykö, että miksi kaksi! Ei hajuakaan!) ja tässä nyt pari viikkoa tarvii vähän varoa, ettei reuhdo vaikka moottorisahaa käyntiin taikka kanna mitään painavaa oikealla kädellä, ettei haavat aukee. Siinä kaikki. Aika helppo juttu.

Samalla kun olin Taysissa, tein vihdoin sen palautteen siitä aika paskasta kotiutuksesta. Katsotaan vastaako ne mitenkään, sillä jätin meiliosoitteeni palautelappuun. Kävin samalla kaupunkikäynnillä myös taas Pirsyn (=Pirkanmaan syöpäyhdistys) tiloissa ja sain taas oikein lämpimän vastaanoton! Olen heistä niin hyvilläni ja se on ihana lämmin vastapaino vähän kolealle sairaalakokemukselle. Nyt pitää vaan odottaa kesän yli, jotta pääsee sinne Pirsyn tiloihin vaikka treenaamaan ja kurssille ja mitä nyt ikinä keksinkin. Heillä on aika paljon kaikkea. Nytkin kävin vaan istumassa sohvalla, koska olin vähän uuvuksissa keskustassa olemisesta. Tampereen kaupunki on poistanut penkkejä Hämeenkadun varrelta Sokoksen huudeilta, joka ottaa tällästä vajaakuntoista päähän. Siksi jokainen istumapaikka on kullanarvoinen!