.

.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Finlayson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Finlayson. Näytä kaikki tekstit

8.6.2024

Kesäinen Finlayson

 

Yks Tampereen lempipaikoistani on Finskun, eli Finlaysonin alue. Kesäinen Finskun alue suorastaan pyytää notkumaan ja oleilemaan luonaan! Ensimmäistä kertaa tutustuin nyt myös Finlaysonin kattokahvilaan, eli nykyisellään Verda Sky Loungeen. Finskun katolla voi myös käydä järjestetyllä kattokävelyllä, jos pää kestää! Tuolla Verdan paikalla oli ennen Bar&Cafe Katto, joka kuitenkin lopetti viime vuonna. Ite en sinne koskaan päässyt (kiireet, koronat, sairaudet…), mutta nyt sain päähäni mennä lepuuttamaan koipiani yläilmoihin. Kattoterassin pöydät ja penkit oli tehty maalatuista kuormalavoista, jotka oli pehmustettu räsymatoilla. Ite en ole järin innostunut kuormalavahuonekaluista, ehkä koska sain rumista lavoista töissä ihan tarpeekseni joskus. Siksi en lämmennyt paikan visuaaliselle ilmeelle. Se näkymä katon reunojen yli sen sijaan oli upea ihana Tampere! Kahvilan syötävien valikoima oli järin pieni. Muutama croissant ja cookie. Siihen toivoisin enemmän panostusta!




Finlaysonin näkymät alakulmasta on myös aina kiehtoneet mua. Valojen leikki seinillä, erilaiset ja eri aikaiset rakenteet, arkkitehtuurin monimuotoisuus! Siitä tulee jonkinlainen salaperäinen fiilis.




Sisäpihojen maalaukset kuuluvat FinlysoninArtAreaan, jossa parhaillaan maalattiin Klaus Haapaniemen kuvioita. Itse olen erityisen viehättynyt tuosta kuusvooninkiseen rajautuvasta sinisestä aaltokuviosta!



Tehtaan vieressä oleva Finlaysonin Palatsi on rauhallisella tontilla todellisella menneen ajan ylhäisötwistillä! Ihana rakennus on aivan Milavidan (joka on museona) mäen alapuolella, ja alunperin molemmat palatsit olivat Nottbeckin veljesten koteja. Finlaysonin palatsi oli Alexander von Nottbeckin 1899 rakennuttama asuinrakennus. Alexanderin veli, 40-vuotias Peter, joka rakennutti mäelle hiukan aikaisemmin Milavidan, kuoli umpisuolen tulehdukseen toukokuussa 1899. Ja Alexander kuoli 39-vuotiaana omassa palatsissaan 22.12.1900. Hänellä ei ollut perhettä ja hänen seuranaan olivatkin tuona onnettomana joulukuisena päivänä vain uskottu kuski Hans Adler ja rakkaat lemmikkikoirat.


Aina kun käyn palatsissa sisällä tai kuljen puutarhan poikki, mietin Alexanderia. Mietin oliko hän yksinäinen, oliko hän surullinen ja kaipasiko veljeään. Toki Lielahden kartanossa eleli hänen toinen veljensä Wilhelm. Milavidan mäeltä saattoi vaikka lähettää valomerkkejä lahden yli Lielahden residenssiin, jos tahtoi. Ja kuski saattoi valjastaa hevoset viemään hänet Lielahteen pahamaineisen Pispalanharjun kautta, jossa yhtä veljeksistä, 20-vuotiasta Ernstiä puukotettiin hänen ollessa matkalla Lielahteen 1885. Hän kuoli saamiinsa vammoihin veljensä luona Lielahden kartanossa. Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni.


Joskus vuosituhannen vaihteessa tähän palatsiin avattiin yökerho. Kävin täällä sisällä katsomassa rakennusvaihetta, kun ylhäisöaatelin palatsi muuttui peilipallojen ja discojytkeen pesäksi. Alexander varmasti pyöriskeli haudassaan niinä vuosina, kun täältä oli arvokkuus vähän hakusessa. Sittemmin tänne on avattu ravintola, joka valitettavasti on nykyisin auki vain tilauksesta. Kesällä tosin voi käydä pihan puoleisella terassilla!


Palatsi on hyvin kaunis ja ollakseen suihkuseurapiirin ylimpään kuohukermaan kuuluvan aatelismiehen koti, se on yllättävän pieni ja kodikas. Ei siis kymmeniä huoneita ja loputtomia käytäviä vaan ainoastaan kaksi kerrosta, muutamia tilavia huoneita ja ihastuttava terassi ja pikkuisia parvekkeita aivan Tammerkosken kuohujen vieressä.


90-luvun loppupuolella puutarhaan avattiin tsaarinajan mallinen venäläinen luistinrata, sellainen kiemuraisille puistokäytäville jäädytetty kaunis rataverkosto. Sekin lopahti aika nopeasti. Se olisi toki saanut jatkua kaupunkilaisten ilona! Sellaista ei ole nähty sen koommin Tampereella.


Puutarhan perällä on edelleen alkuperäinen pieni huvimaja, muistaakseni nimeltään ’Kiinalainen varjo’. Puutarha on aidattu, mutta molemmilla sivuilla aidassa on kaksikin porttia, joista voi käydä sisään tontille ja monet käyttävätkin näitä portteja läpikulkuun, sillä kosken yli vievältä sillalta pääsee kauniin puutarhan läpi suoraan Tallipihalle. 


Tallipiha oli Nottbeckien talouspiha. Siellä oli muun muassa nimensä mukaisesti hevostallit, kanala sadalle kanalle, navetta, väensauna, kuskin asunto ja heinämakasiini. Oli myös vaunuliiteri ja silahuone. Vanut puhdistettiin kesällä joka päivä, sekä kiillotettiin Nottbeckien monogrammeilla varustetut hopeoidut valjaat. Hevosten kaviot mustattiin päivittäin. Hienoilla lasivaunuilla käytiin hakemassa vieraat asemalta. Matkavaunuina Nottbeckeilla oli suuret toppapenkkivaunut, joiden eteen valjastettiin 4-6 hevosta. Sivuilla oli lyhdyt, joissa paloivat pimeällä kynttilät. Kuskit olivat aina ammattitaitoisia virolaisia miehiä. Koska Nottbeckit maksoivat hyvin, paremmin kuin Viron herrat, oli kuskeja aina saatavilla.


Tallipihan vanhin rakennus on 1839 rakennettu vahdin talo Kuninkaankadun varrella. Vahdin talossa toimii pieni käsityöläispuoti nykyisin. Koko tallipiha remontoitiin kauttaaltaan vuosituhannen vaihteessa. Itse löysin Tallipihan vahingossa eräänä syyspäivänä 1995, jolloin paikka oli hylättyjen autiotalojen rykelmä ja jossa ei kukaan koskaan käynyt. Jonkinlaisen epämääräisen sakin majapaikkana piha taisi olla, sillä silloinen tallirakennus valitettavasti paloi poroksi. Kaupunki taisi havahtua siihen ja onneksi Tallipiha on nyt hyvin kaunis ja aktiivisessa käytössä oleva kaupunkilaisten olohuone ja turistipiha!
 


17.2.2022

Kirppistelyä - vihdoin!

 


Kirppiksillä on tullut käytyä korona-aikana tosi vähän. Yleensä lapsuuden maisemissa käydessäni olen käynyt edes kerran kirppiksellä, mutta koko viime vuoden aikana en käynyt montaakaan kertaa. Nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, kun kuitenkin kaipaan niitä kirppiskäyntejä aika paljon!




Tällä kertaa mukaan tarttui peräti kolme esinettä. Ensinnäkin tuo vanha Sinebrychoffin Sitruunajuomapullo. Ainahan minä kääntelen ja ihastelen vanhoja pulloja, mutta enpä ole kourallista enempää niitä eläissäni ostanut. Lukuunottamatta niitä vanhempia patenttikorkkipulloja, joita on koristeena muutama. Täällä yläkerran keittiössä on vähän keltaista teemaa, joten pitkän pähkäilyn jälkeen annoin itselleni luvan ostaa tuon pullon.




Toiseksi haukankatseeseeni takertui tuo Finlaysonin ihana kangaskassi (kuvassa oikeanpuolimmainen), joka on kaiken lisäksi minun lempikuosini, Aini Vaarin ”Puutarha”. Ostin sen kaveriksi tuolle toiselle samaa kuosia olevalle kangaskassille, jonka väritys on ehkä vielä tätä toistakin ihanampi! Kassi on tukevaa kangasta ja just hyvän kokoinen. Nytpä voin kantaa ruokaa kaupasta vaikka kaksin käsin!




Kolmas esine, jonka nyt sitten viimein ostin, on tuo vihreä Iittalan matala pieni Aaltomalja. Olen niitäkin ihastellut vuosikausia, mutta jäänyt kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä aina odottelemaan. Nyt päätin sen viimein ostaa, koska se on kaunis ja onhan se melko monikäyttöinenkin; voin käyttää sitä vaikka tuikun alustana, korurasiana tai jopa pienenä karkkikulhona. Sitä paitsi kotona googletellessani huomasin, että niitähän ei edes valmisteta enää.


21.8.2021

Kun tulevasta ei tiedä



Huomaan kaipaavani en niinkään joukkoja ja tapahtumia (paitsi vanhan kirjallisuuden päiviä ja keskiaikamarkkinoita) vaan hiljaisia haahuiluja kameran kanssa kaupungissa. Liikkeiden näyteikkunoiden katselua. Kahvilaan poikkeamista. Elokuviin ex tempore. Joskus ravintolaan lounaalle. Ystävien kanssa Fasulle.

Finlaysonin tehdasaluen on sellainen, jossa olen tykännyt kuljeskella vuosien mittaan kameran kanssa. Pieniä piristäviä muutoksia ja silti tuttua. Taidetapahtumia, elokuvateatteri, museo, kahvilat, ravintolat, ne kaikki löytyy sieltä. Mutta myös omaa rauhaa ja seikkailun tunnetta.

Koronan alkuvaiheessa yllätin itseni shoppaamalla nettikaupoissa enemmän kuin ikinä. Kosmetiikkaa, astioita, kirjoja, koruja, vaatteita, hajuvettä, tekstiilejä... Nyt sekin on laantunut. Nyt on oikeastaan tapahtunut päinvastainen juttu; olen ryhtynyt poistamaan kotoa tiellä olevia hermostuttavia asioita. Epäsopivia vaatteita, jalkoja puristavia kenkiä, mallinukkeja, vanhan vanerilaatikon, ylimääräisiä viherkasveja, kirjoja joita en enää lue. Poistan niitä eteenpäin eri tahoille, en koskaan roskiin. Huomaan sen tuovan hyvää mieltä ja luontainen järjestyksenkaipuuni saa tyydytystä.

Vaikka olemme saaneet jo molemmat rokotukset, koen, etten voi vaellella joka paikassa vailla huolen häivää. Korona on käynyt lähipiirissäkin, eikä se todellakaan ole mikään tavallinen flunssa. Itse en ole varma olisinko kestänyt sen elossa. Kuulun niihin skeptisiin, joiden mielestä kannattaa olla vähän liian varovainen, kuin ottaa riski ja kuolla. Tulevaisuuden suhteen olen edelleen hyvin epäluuloinen, vaikka tämä kaikki alkaakin jo hiukan käydä hermoille.