Huomaan kaipaavani en niinkään joukkoja ja tapahtumia (paitsi vanhan kirjallisuuden päiviä ja keskiaikamarkkinoita) vaan hiljaisia haahuiluja kameran kanssa kaupungissa. Liikkeiden näyteikkunoiden katselua. Kahvilaan poikkeamista. Elokuviin ex tempore. Joskus ravintolaan lounaalle. Ystävien kanssa Fasulle.
Finlaysonin tehdasaluen on sellainen, jossa olen tykännyt kuljeskella vuosien mittaan kameran kanssa. Pieniä piristäviä muutoksia ja silti tuttua. Taidetapahtumia, elokuvateatteri, museo, kahvilat, ravintolat, ne kaikki löytyy sieltä. Mutta myös omaa rauhaa ja seikkailun tunnetta.
Koronan alkuvaiheessa yllätin itseni shoppaamalla nettikaupoissa enemmän kuin ikinä. Kosmetiikkaa, astioita, kirjoja, koruja, vaatteita, hajuvettä, tekstiilejä... Nyt sekin on laantunut. Nyt on oikeastaan tapahtunut päinvastainen juttu; olen ryhtynyt poistamaan kotoa tiellä olevia hermostuttavia asioita. Epäsopivia vaatteita, jalkoja puristavia kenkiä, mallinukkeja, vanhan vanerilaatikon, ylimääräisiä viherkasveja, kirjoja joita en enää lue. Poistan niitä eteenpäin eri tahoille, en koskaan roskiin. Huomaan sen tuovan hyvää mieltä ja luontainen järjestyksenkaipuuni saa tyydytystä.
Vaikka olemme saaneet jo molemmat rokotukset, koen, etten voi vaellella joka paikassa vailla huolen häivää. Korona on käynyt lähipiirissäkin, eikä se todellakaan ole mikään tavallinen flunssa. Itse en ole varma olisinko kestänyt sen elossa. Kuulun niihin skeptisiin, joiden mielestä kannattaa olla vähän liian varovainen, kuin ottaa riski ja kuolla. Tulevaisuuden suhteen olen edelleen hyvin epäluuloinen, vaikka tämä kaikki alkaakin jo hiukan käydä hermoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti