Puuh

 

Olipas vikkelä viikonloppu! Päätettiin hilipasta mökille tekemään (lue = minä teen) syyshommia. Vedin siis kalastajanhaalarit jalkaan ja kahlasin järveen hakemaan letkun pois ennen jäiden tuloa. Irrotin pumpun ja kannoin sen saunan pukuhuoneeseen. Tyhjäsin peräkärrystä kasan kuormalavoja pressutalliin, joka lensi viime talvena taivaan tuuliin kovalla myrskyllä (eli tempautui omituisesti puun takaa keskelle vanhaa kasvimaata) ja joka varustetaan vähän paremmin tuleviksi talviksi. Tyhjäsin jääkaapin, koska viimeksi mökillä ollessa jätimme sinne raclette-aineksia, koska olimme aikeissa mennä mökille seuraavanakin viikonloppuna. No sitä viikonloppua ei tullut, tai sanotaan että se vietettiin tiiviisti kotona (mies) lähinnä vuoteen omana kipujen kourissa ja (minä) auttaen kaikessa ja kipittäen sinne tänne. Täytin myös vajaan halkosäkin (johon menee reilu heittomotti) ja heittelin loput halot puuvajaan. Täytyy todeta, että illalla olin aivan naatti! Yllätyin itsekin miten paljon jaksoin. Mutta se onkin sellaista pienissä erissä tekemistä, ei mitään yhtä kyytiä kaikki heti valmiiksi. Selkä kaipaa lepoa joka välissä ja muutenkin, koska voimat ei ole normaalitasolla. Mutta nyt mökillä on melkein kaikki tehtynä! Ihan mahtavaa!

Kotona olen hommien kanssa edelleen aika jumissa. Mutta se mitä olen tehnyt, on sukujuttujen miettiminen. Olen oikein syväsukeltanut esiäitini Susannan, josta kirjoitin täällä ja täällä, suvun syövereihin. Yölläkin olen unissa käynyt läpi kysymyksiä, jotka on heränneet tässä viikkojen myötä. Olen tilannut karttoja ja onneksi yhteen vuoden 1910 tiluskarttaan on merkitty myös tontin rakennukset. Vuoden 1754 kartassahan oli vain päärakennus ja sekin saattaa olla viitteellinen sekä kokonsa, tarkan paikkansa ja yksityiskohtiensa osalta. Kuitenkin vuoden 1910 kartassa kaikki rakennukset ovat samalla tontilla kuin vuoden 1754 päärakennus, joten ainakin paikka on nyt hahmotettu melko tarkkaan. Se on samalla tontilla, jossa isoisäni vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Isoisän isä purki vanhan päärakennuksen ja rakensi uuden vuonna 1916, joka on edelleen olemassa samoilla sijoilla. Ei ole tietoa miten vanha se purettu päärakennus oli, oliko siinä enää mitään osia 1740-luvun talosta? Todennäköisesti vanhaa taloa oli suurennettu, ehkä hiukan muokattu, mahdollisesti pikkuisen siirretty ja voi olla, että se oli konkreettisesti jopa jaettu kahtia 1820-luvulla, kun tila jaettiin kahdelle veljekselle.

Kysymys on herännyt siitä, että mikä 1910-luvun kartassa oleva suuri rakennus on päärakennus? Niitä on kolme ja ne on kaikki pihan keskiaukion eri puolilla. Yhden kohdalla on nykyinen päärakennus. Jos se olisi ollut vanha päärakennus, missä perhe on asunut sen purkamisen ja uuden rakentamisen välisenä aikana? Jos se taas on pihan pohjoispuolen rakennus, niin miksi sen tilalle on ihan samoille sijoille siirretty hyvin vanhalta vaikuttava luttirati, (= aitta), joka on siinä edelleen. Pikemminkin luulen, että aitta on ollut siinä kauan. Jäljelle jää siis pihan etelälaidan rakennus, joka on ihan tien suuntainen. Kun katsoo nykyistä maastoa, niin siinä kohdassa maa hiukan kohoaa, samalla tavalla kuin se purettujen rakennuksien kohdalla usein tekee. Sitä paitsi vuosisadan vaihteen kyläkartassa, johon on merkitty vain tonttien asuinrakennukset, on samalla kohdalla ja samansuuntainen rakennus. Luulen, että vanha päärakennus on ollut todennäköisimmin siinä. Mietin sitäkin, että mihin vanhan päärakennuksen hirret on laitettu? Onko ne poltettu? Myyty pois? Käytetty uuteen päärakennukseen? (Epätodennäköistä ja sitä paitsi olen kuullut, että uusi talo rakennettiin tuulen kaatamista puista!) Vai käytetty muihin tontin uudempiin rakennuksiin? Kuten siihen ulkorakennukseen, joka ilmestyy 1910 tehdyn kartan jälkeen tämän tontin itälaidalle ja on siinä yhä. Se vaikuttaa vanhalta, mutta sitä pitäisi päästä tutkimaan sisältä aika tarkkaan.

Olen miettinyt myös esim sitä, missä heidän kaivonsa on ollut? Mitä ne kaikki ulkorakennukset, joita vuoden 1910 kartassa ja myös vuoden 1948 ilmakuvassa näkyy (ja ovat aika lailla eri rakennuksia); ehkä navetta, talli, ulkohuone, lampola, kanala, sikala, kärryvaja, puuvaja, sauna, lato? Vuoden 1754 kartassa näkyy vain isohko rakennus, jossa on kolme ikkunaa ja savupiippu. Talo ei siis ole savutupa, vaan jo kehittyneempi rakennus. Ja koska kartan rakennukseen on piirretty ikkunoita, voidaan todeta, että he on maksaneet veroa useasta ikkunasta (ovien ja ikkunoiden verotus alkoi Ruotsissa 1743 ja maaseudulla veron määrä oli kuusi äyriä), mutta en ole varma millä tavalla kartan ikkunat tulkitaan. Onko talossa kaksi kertaa tämä määrä ikkunoita, koska talon seinistä näkyy vain kaksi? Vai onko tässä kaikkien ikkunoiden määrä? Vai onko tämä viitteellinen lukema ja ikkunoita on merkinnän mukaan ’useita’? Suurin ihmetyksenaihe on karjasuojalta vaikuttava rakennus, joka ei näy kartassa 1910, mutta jonka pääty näkyy 1920/30-luvun valokuvassa, mutta ei enää ilmakuvassa 1948. Heidän uudempi navettansa valmistuu 1956. Tässä on klappia monta vuotta ja jotenkin aivot lyö nyt tyhjää. Tässä paikassa ei siis ole nykyään muuta kuin pihamaata. Olisiko kannattanut rakentaa karjasuoja niin lyhyeksi ajaksi kuin maksimissaan 30 vuodeksi? Ja missä eläimet hengasi kymmenisen vuotta, ennen sen uuden navetan rakentamista, kun vanha oli jo poissa?

Ei hätää, minä keksin kyllä loputtomiin uusia kysymyksiä ja ratkon niitä nyt yötä päivää. Mutta mitä hämärämpi ceissi, sen mahtavampi on tunne, kun joku asia selviää! Olen edistynyt tämän aiheen osalta tosi paljon viimeisten kuukausien aikana ja aion pureutua tähän nyt niin tiukasti kuin ikinä vaan voi.

Mökillä

 

Eilen illansuussa lähdettiin mökille. Meillä on täällä vähän puuhommia kesken ja vaikkei olisikaan, niin tänne on mukava tulla rauhoittumaan. Kesällä me oltiin täällä aina sytoviikonloppuna, kun en jaksanut mitään ja nyt kun olen paremmassa kunnossa, täällä on ihana olla!

Mökki on pieni; tässä on tupa, jossa on takka ja sitten ihan pieni keittokomero, ei muuta. Seinän takana on pikkuruinen sauna ja saunan eteinen. Minusta mökin pitääkin olla pikkuriikkinen ja askeettinen tai vanhanaikainen. Meillä on ulkohuussi ja kantovesi. Keittiössä on sähköhella (jota ei juuri ikinä käytetä) vaikka puuhella olisi kyllä mukavampi, mikro ja vedenkeitin. Ja jääkaappi, vaikka lattian alla on pieni kellarikin, joka on pahimmillakin helteillä viileä.

Mökkipiha on iso ja täällä kasvaa paljon puita. Aina myrskyllä mietin, että mikä puu milloinkin kaatuu. No viime syystalvella oli kova myrsky ja monta isoa mäntyä kellahti kumoon tuossa mäessä, joka on mökin takana. Niitä me nyt siis sahaillaan ja pilkotaan edelleen. Naapureita meillä on vain vähän, eli käytännössä vain yksi rajanaapuri, jossa on porukkaa jatkuvasti. Vanha autioitunut huvila on toinen rajanaapuri. Iso järvi lahtineen ja selkineen aukee tuosta meidän rannasta ja siitä pääsee vaikka Hämeenlinnaan, jos haluaa.

Eniten tykkään laittaa tulia takkaan, lämmittää saunaa ja saunoa. Saunassa lauteet ja pesutila on samaa muutaman neliön tilaa. Pesutilaa siinä on alle neliö. Tuvassa meillä on sänky, pöytä, keinu ja puusohva. Muuta tänne ei mahtuisikaan, enkä kaipaisi enempää tilaa minnekään. Tavaraa on tosin vähän liikaa ja siinä olisi parantamisen varaa.

Tauluja mökin seinille

 

Mökillä on ihan hirveän sateinen ja harmaa sää, mutta ehkä juuri sen vuoksi innostuimme katsomaan mökin seinillä olevia ja seinille odottelevia tauluja uudella silmällä ja asettelimme kaiken uudella tavalla.

Tämä henkilö, josta emme tiedä kuka hän on, mutta jonka olemme nimenneet ’keuhkotautiseksi’, sai kynttilälampetit lämmikkeekseen. Olisi kiva tietää kuka hän oikeasti on ja millainen elämä hänellä oli. Häntä ei voi tietenkään heivata mökistä ulos, sillä hän on asunut täällä mökin seinällä kauemmin kuin me olemme omistaneet mökin. Mökin entisen omistajan tiedämme, eikä keuhkotautinen liity heihin, vaan on edesmenneen anoppini saama taulu. Käsittääkseni taulu on jonkun appivanhempieni tutun maalaama, mutta jossakin muualla kuin näillä main.

Hän taas on saanut tittelikseen ’kauppias’, mutta hänenkin tarinansa on samanlainen kuin keuhkotautisen, eli emme tiedä kuka ja mistä hän on, paitsi että mökin seinällä hänkin on anoppini tuomana asunut jo pitempään. Eihän sellaisia voi minnekään sysätä, vai mitä? Meidän jälkeemme kysymysmerkkejä on tietysti vielä enemmän ja arvatenkin jälkipolvet roudaavat keuhkotautisen ja kauppiaan jonnekin surulliseen kierrätyskeskuksen nurkkaan. Siihen saakka he saavat lämmitellä takkatulen lämmössä, mökin turvallisessa huomassa.

Anoppini oli todellä kätevä käsistään ja valmisti mm monia puuesineitä, huonekaluja ym. Appeni kyllästyi joskus kaiken symmetrisyyteen ja veisti vuonna 1971 rukinlavan, joka on piristävän erilainen! Heillä taisi olla vähän kissanhännänvetoa siitä, kumpi tapa lähestyä rukinlapojen maailmaa on oikeampi. Luulen, että museoiden varastoissa säilötyt upeat rukinlapayksilötkään eivät kaikki ole aivan kaavamaisia ja appeni osui erinomaisesti oikeaan.

Monia vuosia tämä metsälampi, jonka yllä linnut ovat juuri lennähtäneet puusta lentoon, on odottanut seinälle pääsyä ja nyt tuli se hetki. Kanavatyö taitaa olla anoppini tekemä ja sopii hyvin tänne luonnon helmaan, ruskeasävyiseen mökkisisustukseen. Se on kaunis, rauhoittava ja harmoninen teos.

Tämä lumoava haikara (tai kuka nyt onkaan hän) pääsi myös nyt seinälle. Oikeastaan näen sen kunnolla vasta nyt ja ihastelen sitä todella. Pidän sen eksoottisesta hengestä, sekä sen väreissä punaisesta, sinisestä ja tummanvihreästä aivan erityisesti. Anoppini on pistellyt tämänkin taulun joskus kymmeniä vuosia sitten. Kuka meistä enää tekee pikkutarkkoja käsitöitä ihan vaan iloksi ja kodin kaunistukseksi? Veikkaan, että melko harva!

Sudennahka harteilla

 

Alkuperäissuunnitelmista poiketen tultiinkin mökille tänä viikonloppuna. Vaikka ilma on kääntynyt helteiseksi ja joka paikassa on tukalaa, mökki on toistaiseksi vielä viileä. Minä muistuttelen miehelle koko ajan että ’ovi kiinni!’ ettei viileys karkaa. Talvella on toisin päin. Ja ärsyynnyn esim elokuvissakin siitä, kun ihmiset kulkee ovissa kädettöminä, niin että ovi jätetään retkottamaan auki, vaikka ulkona olis 40 astetta pakkasta tai lohikäärme perässä. Iän myötä alan ymmärtää mammaa, joka istui portailla kärpäslätkä kädessä (sitä en kyllä ymmärrä), lauleli virsiä ja napakasti tiuskaisi joka kerta kun joku kulki ovesta, että ’ovi kiinni!!’ Joka kerta tuli tunne, että niin nopeasti ei ehdi kulkeakaan, ettei se tiuskaisu kuulunut. Ehkä hänellä oli joku kärpäsfobia? Hänen isänsä oli vossikkakuskina Viipurissa; ehkä pihassa oli paljon kärpäsiä ja ennen jääkaappien aikaa niiden kanssa piti todella tapella.

Me tuotiin tänne mökille ensimmäistä kertaa sellainen tasapohjainen metallinen vene, jossa on pitkähäntämoottori. Älkää kysykö, minä en ymmärrä niistä mitään, mutta semmoisella me sitten eilen kokeiltiin ajella järvellä ja hauskaahan se oli! Mun mies on koko ikänsä häärännyt järvellä, koska heidän mökki oli tässä naapurissa ja anopin sukujuuret on tässä vieressä ties monenko sadan vuoden ajalta. Miehellä on aina kaipuu päästä järvelle ja omistaa vene joka lähtöön. Minä olen pohjalainen maakrapu, joka en ymmärrä muusta kuin joesta ja puroista, enkä etenkään ole häärännyt järvellä. Olin vissiin ollut yhden kerran moottoriveneessä ennen kuin tapasin mieheni kolmikymppisenä. Mutta tämä pitkähäntä vaikutti tosi mukavalta ja käytännölliseltä veneeltä! Sillä pääsee meidän surkeaan rantaankin aivan loistavasti, joka on mutainen ja matala ja kasvaa ties mitä heinää.

Me tehtiin veneellä siis pieni lenkki ja käytiin kylässäkin yhdellä mökillä. Ja kuinkas sattuikaan, siellä mökillä oli kylässä myös nainen, joka on yllättäen lääkäri ja vieläpä syöpälääkäri ja on ollut TAYSissakin töissä! Ei voi olla sattumaa! Meillä oli kiintoisia keskusteluja. Järvellä ajellessa bongasimme myös lumpeita monessa paikassa ja sekös ilahdutti! Niitä näkee niin harvoin. Ulpukoita on vaikka sikafirman perustaisi (kai tekin olette pienenä tehneet ulpukkasikoja ja käpylehmiä?) mutta lumpeita ei edes näe välillä vuosiin. Jos joku miettii, olenko ollut uimassa, niin en ole. Tuo meidän matala mutaranta ei houkuttele siihen. Etenkin kun laituri on vedetty pysyvästi maihin jo toistakymmentä vuotta sitten. Me aina haaveillaankin hiekkarannasta, kallioista ja metsäisestä mökkipihasta, jossa ei ole yhtään ruohoa, eikä  istutettuja kasveja ja mökki olisi 1930-luvun pieni punainen hirsimökki ja siinä olisi rantasauna. Mielellään Nässyn rannasta kiitos. Että jos omistat sellaisen, niin vaihdetaanko?

Mies kahlasi järveen ja junttasi vesiletkun taas paikoilleen, jotta saadaan saunaan vettä. Se on semmoinen mukavuus, joka on laitettu tänne mökille vasta kymmenen vuoden sisällä. Ennen piti käydä naapurin pumpulla taikka hakea sangolla vettä rannasta, joka oli haastavaa, koska se on niin matala. No tuommoinen koikkelehtiminen järvessä tarkoittaa tietysti sitä, että meillä oli sauna ensimmäistä kertaa tänä kesänä täällä mökillä. Ei sen puoleen, enpä minä ole kotonakaan saunaan päässyt toukokuun alun jälkeen, kun koko ajan on ollut jotain varottavia haavoja ja tikkejä ja mätää ja hermojen menetystä! Mutta eilen uskalsin pikkuisen saunoa, vaikka onkin tuo tulehtunut laskimoportin haava. Olen kuitenkin siihen 6 päivää syönyt antibioottia, ja se näyttää jo aivan hyvältä. Pyyhin haavaa (tai arpea) antiseptisella aineella monta kertaa päivässä, niin että ei ainakaan voi syyttää huonosta haavan hoidosta! Olen melko kyllästynyt mätiviin haavoihin, ettäs sen tiedätte.

Mökkijuttuihin kuuluu automaattisesti myös grillaus. Meillä on ollut kaikennäköistä kaasugrilliä, mutta ne on todettu huonoiksi ja temppuileviksi ja me ollaan palattu ihan perus hiiligrilliin. Tai sitten paistetaan vaan makkaraa rantanotskilla tai sisällä takassa. Vaikka täällä onkin minikokoinen keittiö, helloineen ja mikroineen, ei hellaa ole käytetty vuosikausiin. Vedenkeitin hoitaa mikron kanssa kaiken mitä keittiössä pitääkin ja se siitä. Pärjäisin hyvin vielä alkeellisemmassakin keittiössä. Ja minusta mökillä pitääkin olla vähän alkeellista, koska sehän on mökin idea. Lähteä modernismin keskeltä ja vaipua lähes kivikauteen viikonlopuksi tai koko loman ajaksi. Kulkea sudennahoissa ja vääntää joutsenilta niskat nurin paljain käsin. Keitellä nuotiolla saviastiassa oravanlihaa ja mököttää puhumattomana viikkokausia. Iskeä kivikirveellä jalkaansa ja kuolla haavakuumeeseen loman viimeisenä päivänä. Se se on jotain, suomalaisen paluu luontoon!

Minä en ole mikään sellainen, joka pitää mökkeilyä työleirinä. En vaan pidä. Anoppikin joskus siirsi kukkansa pois mun tarhoista (siis ne jotka hän oli ystävällisesti tänne istutellut ennen mua), koska minä en tule tänne perkele mitään kukkatarhoja kitkemään. Minä tulen mökille olemaan, tekemään tulia takkaan, hakemaan puita liiteristä, paistamaan makkaraa, sytyttämään kynttilöitä, tepastelemaan ulkohuussiin, tiskailemaan emalivadissa, väijymään närhiä verhonraosta, saunomaan ja lojumaan ja lukemaan. Ei ihmisen aina pidä otsa rypyssä viipottaa joka nokkosen perässä. Se on kuulkaa mennyttä aikaa se, nykyään kuuluu antaa pörriäisten temmeltää! Sen on jo moni kaupunki ja kuntakin huomannut. Hei oikeesti; ei kai kukaan luule, että joku kunta on muka tullut vihreäksi?! Oikeasti he säästää siinä, ettei tienvarsia ja puistoja ja liikenneympyröitä tarvii enää parturoida matalaksi! Nykyajan sana on viherpesu!! (Ja sinisilmäisyys, sori vaan.)

Tämän mukavan mökillä notkumisen rikkoo se, että tiistaina pitää taas kompuroida kännissä ja kirves sääriluussa sytostaatteihin. Mutta ensi viikonloppuna aion tulla tänne taas. Täällä ei tarvii jaksaa mitään, on aika viileää ja voi lähinnä levätä. En vaan yhtään tiedä mitä söisin silloin, koska ruoka ei nappaa sytojen jälkeen. Juomien testaaminenkin on työlästä; vesi ei maistu, maito ei maistu, vichy ei maistu, mehu ei maistu, limsa ei maistu… ehkä kossu maistuu? En ole kokeillut. Oikein tanakka parin viikon hähmäinen katkos, josta ei muista mitään. Menis sytotkin siinä samalla ohi ihan huomaamatta. Hyvä kun tajusin tässä vaiheessa, kun kolmas syto on edessä!

Mökillä rauhoittumassa

 

Ehkä kerron tuntojani tässä hetkessä, eli miltä tuntuu, kun syöpä uusiutuu ja leikkaus on uudelleen edessä. Olen ollut koko viikonlopun mökillä, pikkuisessa 60-luvun matalassa hirsimökissä, jossa ei ole muita mukavuuksia kuin sähkö ja pikkuriikkinen keittokomero; jääkaappi, hella, mikro ja vedenkeitin. Tontti järven rannalla, mutarantaisessa kohdassa, mutta suht rauhallisessa paikassa. Olen haahuillut sisällä koko viikonlopun, lukuunottamatta sitä, että eilen hain kärryllisen puita vajasta. Eilen hoidin myös pikkuruista pyrstötiaista, joka kopsahti ikkunaan. Onneksi se lopulta tokeni ja lähti lentoon. En ollut koskaan nähnyt noin kaunista lintua! Mutta sepä onkin vähän harvinaisempi tirppa.

No, rauha on hyväksi! Silti mieli heittelehtii ylös ja alas. Moni sanoo, ettei edes osaa kuvitella miltä musta tuntuu. Enkä mä tiedä, osaanko kuvailla tuntojani, mutta yritän. No ensinnäkin, paniikki ei ole samanlainen kuin viimeksi. Silloin pelkäsin kuolemaa ja kipuja ja tuntematonta. Nyt täytyy sanoa, että kipuja pelkään ehkä vähiten. Vaikka olenkin ihminen, joka pelkää kipua eniten, noin ylipäätään.

Mun tilanne vaikuttaa nyt paremmalta kuin viimeksi ja sekin tietysti auttaa siihen, että en ole totaalijäässä. Mutta nyt osaan pelätä erilaisia asioita! Sytojen sivuoireita, suonen hajoamista, komplikaatioita, hengenahdistusta ja kuumuutta (siis sitä sisäistä vaihdevuosityyppistä!). Viimeksi itkin monta kertaa päivässä, koska olin niin paniikissa ja koska pelkäsin kaikkea tulevaa ja ajattelin, että oliko elämä nyt tässä. Itkin sitä, että tää sairastuminen tuntuu niin epäreilulta. Nyt olen itkenyt hyvin vähän. Lähinnä sitä, että en haluaisi siihen mankeliin uudelleen ja sitä, että meneekö kaikki hyvin vai ei, koska muunlaisiakin tarinoita on lähipiirissä.

Panikoin ehkä eniten sitä kuumuutta, joka voi kyllä terveestä tuntua aivan naurettavalta. Mutta jos joku osaa hahmottaa miltä tuntuu, kun on todella paha ahtaanpaikankammo ja sellainen henkilö joutuu ahtaaseen paikkaan, niin se kuumuuspaniikki on samanlaista! Sydän hakkaa hulluna ja on paniikki siitä, että tilanteesta ei pääse pois. Olo pahenee sekunti sekunnilta ja tuntuu, että siihen sekoaa. En ole koskaan seonnut, mutta se on sellainen tunne, että ihan pian menetän hallinnan itsestäni, teoistani ja kaikesta. Että herään vuoden kuluttua jossain pakkopaidassa mielisairaalassa. Siltä se tuntuu. Se on ihan suunnaton Apua apua apua -tunne! Mökilläkin eilen kuumuuskohtauksia tuli illalla monta, mutta saatoin huiskia peiton sivuun, kuoriutua vaatteista, istua sängyllä leyhyttelemässä hetken ja se meni ohi. Sairaalassa tätä ei voi tehdä ja siellä huonelämpötila on +24, eikä sitä voi säätää. Siksi pelkään sairaalaa nyt.

Jos mun leikkaus ei ole kovin pitkä, niin keuhkot ei ehkä mene lysyyn ja hengenahdistusta ei tule. Sehän mulla siis kesti viimeksi puoli vuotta aika ajoin! Vaikka puhalsin pulloon ja tein kaiken ohjeistusten mukaan. Sekin on aika karmea tunne. Sellaisia asioita nyt pyörii mielessä. Mutta koska en ole täysin jäässä, niin aion viedä mun elämästä nauttimisen ohjelmaa eteenpäin! Ensi viikolla jatkan uimahalleissa, vesijumpissa, saunoissa ja kahviloissa käymistä. Ja ystävien tapaamista. Pitää tehdä asioita nyt, koska sitten tulee todennäköisesti se pitempi tauko kaikelle. Tunteet siis heittelee, mutta enimmäkseen olen vielä aika rauhallinen. Pelkoja on, mutta aion painottaa niitä lääkärille ja hoitajille ennen operaatiota. Jotenkin en tajunnut tätä ennen, että heille voi avoimesti kuvailla pelkojaan ja he ottaa ne huomioon hoitopolussa. Ainakin keskustelut ammattilaisten kanssa on tosi hyväksi, ennen uutta mankeliin menoa!

Mökillä

 

Mikä ihana kevätvalo jäällä, joutsenet, illalla iso kuu ja huikea kuunvalo yöllä!

Radiosta ihania vanhoja ikivihreitä! ”Poika kävi peltoa, sarkojen lataa ja kaikki oli ihanasti rempallaan.”

Eilen innostuin hiukan lakaisemaankin täällä, koska pölyyn meinasi jo hukkua. Selkä tosin väsyi siinä ihan tolkuttomasti, vaikka mökki on pieni ja lakaisin ehkä vain 4 neliötä! Selkä on koko ajan pahempi ja se mietityttää.

Olen myös hiippaillut naapuri puolella ja kuvannut ihanaa vanhaa huvilaa, joka on vähän huonokuntoinen. Se on siirretty jostain nykyisen rajan takaa, mutta ei Terijoelta. Harmi, että se on niin rapistunut!

Lempipuuhaa täällä on takkatulien sytyttäminen. Talvella me ei saunota, mutta kesällä saunanlämmitys on parasta! Ja nuotion sytyttäminen. Olen joskus miettinyt, että onko se joku muinainen juttu, että tuli on niin ihana asia. Mielestäni en kuitenkaan ole yhtään potentiaalinen kirkonpolttaja. Hyi!

Hiljattain myrskyllä täälläkin kaatui muutama iso puu. Nyt pitäisi jaksaa oksia ja sahata isoa mäntyä, jonka tuuli oli repäissyt poikki noin 1m korkeudelta. Eikä se ollut laho tai mikään pellonlaidan mänty vaan puiden seassa oleva puu! Onneksi se ei rysähtänyt mökin päälle.

Mökkitunnelmia

 

Mökki, lämmin, kodikas pesä. Rakennettu joskus 1960-luvulla anopin sukulaisille. Kerroksellisuus; huonekaluja ja esineitä joka aikakaudelta. Itse tehtyä ja ostettua. Vanhanaikainen. Yksinkertainen. Paljon luonnonmateriaaleja ja kuluneisuutta. Tänne voi asettua ja vain olla. Ei ole suihkuja tai huoneita. Eteinen, olohuone, makuuhuone ja ruokailuhuone kaikki samassa vähän yli kymmenen neliön tilassa. Pieni keittokomero ja maailman pienin sauna seinän takana. Ikkunat järvelle. Vanha ulkohuusi. Myrskyllä kaatunut puu, josta en ikinä olisi arvannut; se hyväkuntoisin pihan kymmenistä puista. Onneksi ei mökin päälle! Pressuautokatos lentänyt joulukuusen taakse kasvimaalle. Ihme, ettei mitään sen vakavampaa. Puidenhakua, kirjan lukemista, joku elokuva. Makkaranpaistoa ja lumessa keekoilua. Ihan vaan ei-mitään. Se on parhautta!

Kaikki hyvin - for now

 

Yö meni hyvin! Vaimeita luusärkyjä tuli reisiluiden yläosiin joskus 11 aikoihin illalla, joten otin panadolia, jolla pärjäsin yön. Aamulla seitsemän jälkeen toinen panadoli, koska kivut vähän nostivat päätään, vaikka tämä ei ole mitään verrattuna viime kertaan! Huh! Muut oireet; ihan lievää ajoittaista päänsärkyä, joka migreeniin tottuneelle ei ole juuri mitään. Eilisen päivän vaihteli kylmä ja kuuma ihan naurettavuuksiin asti, olin pukeutunut kuin pahimmilla pakkasilla ja sitten vähän väliä kuorin monta kerrosta pois kun iski kuuma hetkeksi. Eilen illalla myös käsiä kuumotti, mutta se ei ollu sellaista olkapäistä sormenpäihin -humahdusta niinku viimeksi, vaan pelkkää kämmenien kuumotusta. Ja jonkin aikaa oli myös poskien kuumotusta ja punotusta, joka ilmeisesti tulee kortisonista ja jää toisinaan pysyväksi oireeksi. Eipäs tarvii sit ostaa poskipunaa, hehe.

Mieli on valoisa ja positiivinen, no ainakin vielä nyt. Meillä olis täs tiedossa mökkiviikonloppu, vähän lyhyen kaavan mukaan, eli yksi yö vaan, mutta silti tosi kivaa! Kuolaan ajatusta, että ostan taas sushia, buffetsalaattia ja lohta evääksi. Pizzahimo on vaihtunut sushihimoksi ja kaikenlaisen kylmän ja raikkaan himoksi. Luonnonjogurttia ja mandariinia! Nammm. 

Mökillä ollaan käyty aivan liian vähän koko kesänä. Taikka hyttysinvaasion takia me ei siellä kesällä juuri viihdytäkään, mutta nyt jo elo-syyskuussa yleensä aletaan enemmän käydä. Syksy ja talvi on mun lempiaikoja hengata mökillä. Tajusin toissapäivänä, että mun saikku kestääkin tammikuun loppuun, eikä vuodenvaihteeseen! Great! Siis voin olla mökillä viikollakin, joka tuntuu aivan mahtavalta!

Mä oon kutakuinkin aika kalju. Semmosta vauvanhaiventa on vielä sielä täälä, mutta lyhyen sivusängen lisäksi ei muuta. Pidän sytopipoa, koska jo nahkasohvaan nojaaminen tuntuu kylmältä päähän. Ehkä puen talvipakkasilla isän susilakin, koska se on lämpimintä mitä tiedän. Oonhan mä muutenkin sitä mieltä, että jos mulla on valmiiksi perittynä jotain turkista, niin en todellakaan heitä sitä meneen, vaan käytän. Arvostan niitä pitkäikäisyyden, lämmön ja muovittomuuden takia. Musta tulee ihan kohta semmonen täti, jolla on turkki, helmikorvakorut, villi huulipuna ja parfyymiä! Että heippatirallaa vaan!

Harmoniaa vielä hetki

 

Nyt lähes viikon kestänyt mökkiharmonia on pian loppumassa. Lähdemme huomenna aikaisin aamulla täältä pois. Olen suurimmaksi osaksi vain oleillut. No, toki olen hionut kalenteria helmikuun osalta, (niin että tyhjiä päiviä ei arkisin ole montaakaan), lueskellut blogeja ja katsellut Netflixiä. Ja kuten näkyy, pari valokuvaakin olen mennyt ulos ottamaan. Mielessä kyllä kävi jo, että voisin olla täällä vaikka huhtikuulle, jos työt sen vain sallisivat, mutta en voi. Tulemme sen sijaan käymään kyllä, aina kun voimme.