Nyt on vuorossa pieni musta tekonahkalaukku.
Nyt on vuorossa pieni musta tekonahkalaukku.
Tänä vuonna kiristin vaatteiden ostojani enemmän kuin koskaan. Annoin itselleni luvan ostaa jotakin vaatetta kahtena kuukautena; tammikuussa ja heinäkuussa. Mitään turhaa heräteostoa en oikeastaan hankkinut, koska kaupassa mietin tarkkaan moneen kertaan sovittaen onko esim takkihankintani jees ja mitä poistan sen tilalta.
Sain ystävältä joululehden, jonka nimi on ”Jouluruusuja” ja joka sisältää erilaisia jouluisia tarinoita monista lähteistä. Esimerkiksi ote Vaahteramäen Eemelin joulusta, Edith Södergranin ’Marraskuun aamu’, sekä Selma Lagerlöfin, Mika Waltarin, Topeliuksen ja monen muun joulutarinoita. Ja ettepä usko miten hauska onkaan lukea vuosikymmenten jälkeen Eemelin kujeista! Vaan siitäpä juontuu mieleen kirjallisuuden kehitys, vai pitäisikö luonnehtia ’sensuuri’, jota nykyään harjoitetaan. (Olis hauska nähdä miten ihmiset suhtautuu tähän aikaan vaikkapa 80 vuoden kuluttua; että ollaanko suupieli kiemuraisessa hymyssä ja ajatellaan, että miten ne ihmiset olikaan tiukkapipoja siihen aikaan, vai ollaanko menty vielä monta askelta eteenpäin ja hävitetty muistotkin paheellisista kirjoista?)
Ai mistä paheellisista? Minäpä kerron; Vaahteramäen Eemeli, Peppi Pitkätossu, Muumit… niitä ei nimittäin saa nykyään lukea esim päiväkodeissa sellaisena kuin niitä minun lapsuudessani, silloin nuijasodan aikaan, luettiin! Niistä sensuroidaan tietysti Pepin isän alkuperäinen arvonimi, Eemelin vaivaistalolaiset ja jopa Muumipapan tissuttelu. Ja ties mitä muuta. Ystäväni työskentelee päiväkodissa ja heillä tämä on ollut käytäntönä jo vuosikausia. Kuvitelkaa nyt jumankekka; lumipallon näköinen otus, joka ei koskaan käy vessassa, muokataan hyveiden polulle sensuroimalla sen tassusta pois viskipullo! Voi jumbe, mitä kauheuksia mun ikäpolville onkaan lueskeltu!! Saati sitten mun isovanhempien ikäpolville, jeesus siunaa ja armahda.
Palataanpas koulukirjojen ääreen! Enkku oli mun yks iso lemppari ainakin ala-asteen aikana. Erityisesti rakastin näitä kirjoja ja niiden hauskoja piirroshahmoja! Toisin kuin äikänkirjan rumat kuvat, nämä oli mun mielestä suloisia piirroksia. Myöhemmin hankin roppakaupalla ulkolaisia kirjekavereita, joita oli ainakin Englannista, Skotlannista, Italiasta, Israelista, Nepalista, USA:sta, Perusta ja Chilestä. Vois kuvitella, että tämmösen jälkeen olisin ihan haka enkussa, mutta pakko myöntää, että oon aika surkee. Osaan ja rohkenen kyllä jutella englanniksi, mutta en ymmärrä kovin laajasti puhetta tai tekstiä, eli sanavarasto on yllättävän suppea. Mutta tämä riittää, enkä ota stressiä aiheesta. Nykyään puhun vain lähinnä Kanadassa asuvien pikkuserkkujen kanssa englantia, joten pärjään taidoillani hyvin.
Jos olisin joku pikku eläin, olisin ehkä pupu! Kaivautuisin hankeen ja hiippailisin hämärissä syömään. Meidän pihassa elelee pupu, jolle laitettiin heinäpaali muutama viikko sitten. Siellä se syö ja häärii jo yllättävän aikaisin alkuillasta. En tiedä, onko se sama pupu, joka on jo vuosia asustellu tällä tontilla, vai uusi tulokas. Mutta suloista sen puuhia on silti seurata. Oravat on vähentyneet kesästä. Ehkä joku on ettiskelly uuden reviirin ja varmaan pari on kuollu autotielle. Silti joka päivä pihaan tulee ettimään ruokaa ainakin pari oravaa. Yksi juoksee pitkin seiniä ja kurkottelee napa paukkuen seinätelineessä roikkuvaan lintulautaan. Joskus törmäsin tilanteeseen, jossa oravan etujalat oli lintulaudassa ja takajalat seinässä ja siinä välissä venyi orava ihan juustona. Orava saattoi närkästyä, että mitä tuo ihminen nauraa.
Monena vuonna mulla on ollu jo jouluaattona sellanen olo, että tämä oli nyt tässä tämä joulu. No, nyt kun on ollu tämmönen hissukseen matalalla jouluprofiililla vietetty joulu, niin joulufiilistä hiukan riittää edelleen. Ja eikös se joulu perinteisesti edelleen olekin ihan täysipainoisesti myös Tapaninpäivänä? Päivä, jolloin levätään, syödään, käydään ehkä ajelulla…
Aikuisen joulu on kyllä hyvin erilainen kuin lapsen, mutta silti sitä aina kaipaa niitä lapsuudenkin jouluja! Mitä vanhemmaksi elää, sitä haikeampi olo juhlapyhinä on. Silloin kaipaa kaikkia menneitä läheisiä ja iän myötä heidän joukkonsa vain kasvaa. Tämä on 8. joulu kun äiti ja isä eivät ole viettämässä joulua. On ristiriitaista, kun kauniiseen ja rakkaaseen juhlaan sekoittuu niin paljon kaipausta. Ainut mitä voi tehdä, on vaalia muistoja ja jatkaa perinteitä.
Tänään teen perunasalaatin. Se on kuulunu meidän jouluun noin 25 vuotta. Paljon valkosipulia, varmana tarpeeksi suolakurkkua ja kaprista! Niin paljon soossia, että kaikki ui siinä. Mikä herkku! Tänään olis myös aikeena savustaa vähän lohta. Löysin pakastimesta lohifileen ja koska isän perinne oli savustaa lohta läjäpäin jaettavaksi ystäville jouluisin, haluan myös joululohen. Sähkösavustimella se on helppo ja nopea projekti. Sitten kaikki onkin tehty. Ellen nyt sitten innostu vielä sinappia keittelemään. Mutta oikeastaan enemmän kutsuu jo taas lepo ja laiskottelu. Jaksan tietyn määrän pikkuhommia päivässä ja yks kaks menee voimat ihan humps vaan. Sitten on hyvä selailla joululehtiä, kuunnella joulumusiikkia (Loirin joululevy on yksi parhaista) ja elellä sohvaelämää loppuilta.