Kuka kummittelee kartanolla?

 

Kesä kartanolla. Ajattelin, että asun varmaan kartanon puutarhassa koko kesän, vaan yllättävän vähän olen kartanolla ulos mennyt. Jos on kaunis ilma, puistossa on vaikea löytää vapaata penkkiä. Mutta ei se ole koko totuus; viihdyn sisälläkin yllättävän hyvin. Vaikka enää ei tarvitse tehdä hankintoja, ei tarvitse juurikaan suunnitella, siivoilutkin on suurimmalta osin tehty ja kaikki on suht valmista.

Pidän edelleen rauhallisista teehetkistä aamuisin. Silloin suunnittelen päivää ja kirjoitan ehkä blogitekstiä. Jos asuisin kartanon lähellä, menisin kartanoon varmaan jo aamukuudelta. Ah, aamut! Kun päivä on vielä blanco, kaikki vaihtoehdot auki, suunnitelmat vasta versoavat. Ja etenkin, kun on ihan hiljaista.

Paitsi silloin kerran, kun teesihti alkoi liikkua itsekseen lasissa, johon olin sen hetkeä aiemmin kannusta asettanut, kovalla kirskuvalla äänellä. Tuijotin sitä silmät pyöreinä, että jaahas - onkos se joku Nottbeck, joka haluaa testata hermojani? Jatkoin teen juomista ja omia juttujani, kunnes ehkä 10-15 minuutin kuluttua sihti liikkui jälleen. Enkä ollut koskenut siihen siinä välillä. No, ajattelen, että joku varmaan seisoi vieressäni ja liikutti sitä. Joku, joka ei ole enää tämänpuoleisessa.

Lieneekö se ollut itse talon herra, Fredrik Nottbeck, vai hänen pikkuveljensä Ernst, joka kuoli verenhukkaan kartanossa puukotuksen seurauksena 26.1.1885. Missähän huoneessa muuten? Tai jompi kumpi kartanon pojista, Henry, joka eli elämänsä Amerikoissa, tai Kurt, joka kuoli ajettuaan autolla Kolera-altaaseen 1923. En ole niin vakuuttunut, että kummittelevat ovat aina juuri talossa kuolleita. Miksi he eivät voi olla myös vain talossa eläneitä? Voihan se olla myös joku palvelusväkeen kuuluva. Ja se, että miksi he jotenkin kärsisivät jossain välitilassa? Entä jos taloon jääminen on heidän oma valintansa? Jos he rakastavat paikkaa niin paljon, etteivät halua lähteä muualle? Moni meistä on kuullut kartanossa ääniä ja nähnyt esineiden siirtyilevän. He elävät omaa elämäänsä ja me elämme omaamme - mutta joskus on hauska hiukan viestittää rajan yli toiselle puolelle, että täällä ollaan ja kaikki on hyvin!

Mitä uutta työhuoneessa

 

Koko viime viikon odotin, että pääsen käsiksi muutokseen, joka työhuoneeseen oli tulossa. No, se toteutui vasta tällä viikolla ja nyt on mahtava fiilis!

Kiinnostaisi tietää moniko lukija on käynyt kartanolla ja millaiselta sisustus ja siisteys vaikutti kävijän silmin? Itse nimittäin en ole vieläkään läheskään tyytyväinen näihin asioihin.

Kun sain ekan syöpädiagnoosin kesällä -23, aloin lukea Eeva Kilven runoja. Stressi ja hysteerinen kuolemanpelko vaikutti kuitenkin keskittymiseen ja kirja jäi kesken noin sivun 30 kohdalle. Tällä viikolla otin kirjan uudelleen kätösiini ja nyt ollaan jo luettu yli 300 sivua. Näen runokokoelmassa jopa kaikuja Södergranista.

Ja sitten se uusi ihana juttu! Työpöytä, aivan ihana! Sopivan siro ja kauniin värinen. Nyt kelpaa asettua ja ryhtyä tekemään työpöytähommia. Fiilis huoneessa on nyt just oikeanlainen.

Helvetin esikartanostako olen vuokrannut huoneen?

 

Tulen työhuoneelle aikaisin, ensimmäisenä koko talossa. Rauha ja viileys, ah. Aamupäivän mittaan taloon tipahtelee enemmän ihmisiä, yksi kerrallaan. Iltapäivällä alkaa jyminä. En tiedä mitä se on, ehkä Pirkkalan kentältä on taas lähtenyt koneita tarkkailemaan drooneja tai tekemään sotaharjoituksia, sillä niitähän on nykyään aika paljon. Onko ilmassa ukkostakin? Aamulla satoi ja päivä on pilvinen ja tuulinen. Työhuoneen ikkunan alla kasvaa puu, jossa istuskelee kyyhkysiä.

Haen sopivaa paikka, jossa voisin lukea kaikessa rauhassa. Talvella sellainen onnistui lähes missä tahansa, nyt se ei onnistu enää juuri missään. Ja sitten se alkaa, jyminä voimistuu selväksi musiikiksi. Päässä vinkuu tinnitus, aamusta iltaan, taukoamatta ja se ei pidä kovista äänistä. Rauhallisessa paikassa en kiinnitä siihen huomiota, mutta muuten se ärsyyntyy metelistä, ihan kuin haluaisi ilmoittaa huutaen, että täällä minäkin olen kuuluuko?!

Avaan netin; Hiedanrannan tapahtumat, no niin siinähän se sitten on, syypää tähän infernaaliseen meteliin, joka vaan kovenee ja syvenee. Tehdasaukiolla järjestetään Ankea-festivaali. Siis noin 50 m päässä talosta. Sellaisia bändejä kuin God is an astronaut, This will destroy you ja Katatonia. On toki hienoa, että on tapahtumia ja taidetta ja kulttuuria. Mutta nyt tuntuu samalta kuin minä menisin jonkun säveltäjän korvan juureen huutamaan omia tekstejäni, oikein kailottaisin mitä Matilda milloinkin tekee ja sekoittaisin hänen aivonsa sekasotkuksi ja ajatuksensa rikkonaisiksi pätkiksi. Ja sitten sanoisin, että tämä on kuule kulttuuria, että olepa nyt vain iloinen siitä! Jessus, sanon vaan, koska olen alkanut suhtautua kaikkeen yhä enemmän kuin mummojen mummo ja ihmettelen taas kerran sitä, miksi musiikin on oltava niin kovalla. En yhtään ihmettele miksi niitä työhuoneita halutaan rauhallisista paikoista! Olisikohan Villa Lantessa tilaa…

Kartanokuulumisia

 

Onpas vierähtänyt muutama aika siitä, kun oon viimeks päivittäny kartanokuulumisia. Jotenkin musta tuntui pitkään siltä, etten muusta puhukaan kuin kartanosta ja aloin varta vasten tähyillä muihin aiheisiin.

Ensinnäkin tehtaan viereinen ratikkapysäkki näyttää nykyään varsin passelilta; piipussa on vanhoista muurauslastoista tehtyjä kukkia kunnianosoituksena entisajan muuraustaidolle, ratikkalinjan vierustalle on istutettu paljon erilaisia kukkia, tehtaan remppa etenee ja tehdasaukion toiminta valmistautuu kesään. Ravintola, jätskikioski ja sauna ovat näyttäneet merkkejä talviunilta heräämisestä. Tosin näillä keleillä vois tuommoisen heräämisen ajoittaa ihan vaan sään mukaan vähän aikaisemmaksikin, eikä aina se ’kun me avataan kalenterin mukaan kesäkuun eka päivä…’

Uusia huonekaluja ei olla hetkeen aikaan saatu kartanolle, mutta uusia vuokralaisia on tullut kyllä. Kovin paljon ei taida olla enää tilaakaan, ehkä kaksi vajaata huonetta. Mahdollisesti joku yhteiskäyttöhuone muutetaan jossain vaiheessa vuokrahuoneeksi, jolloin tilaa saadaan ehkä vähän vielä lisää.

Alakerran keittiö ja ruokailuhuone elävät elämäänsä jo vähän viihtyisämpään suuntaan. Tämä ruokailuhuone on jonkun kuningasideasta muutettu aikojen saatossa ihmeelliseksi barokkilinnaksi, joka ei yhtään sovi kartanon muuhun tyyliin. No, ehkä se on parempi kuin pelkkä kylmä toimistolook, joiden kaikuna katossa on edelleen loisteputket, kuten niin monessa muussakin tilassa, esim lähes kaikissa työhuoneissa. Ne riipii rumuudellaan ihan sieluun saakka. Huomatkaa hämyisen likainen ikkuna!

Meidän huoneen ikkunat on nyt pesty ja kasvit ja maljakot asetettu sievästi paikoilleen. Eipä niitä klaseja kukaan tullut pesemään, ihan itse oli tartuttava hommiin. Ostin ikkunanpesusetin, mutta kaupunki kieltäytyy hyvittämästä siitä mitään. He ei myöskään suostu pesettämään ikkunoita millään firmalla, koska kalliiksihan se tulee. Voi jestas. Pitääkö tässä kaikki itse tehdä, kysyn vaan? Aivan sairaan hirveää katella harmaita ikkunoita, joita ei ole kuulemma pesty viiteen vuoteen!

Tämähän menee silleen, että kaupunki vuokraa tilan ja ehtona on, ettei siihen mene rahaa heiltä yhtään. Ei siis panostusta mihinkään niin turhanpäiväiseen kuin viihtyisyys. Ja kyllä, jokainen ihan itse rakentaa sen oman työhuoneensa viihtyisäksi, mutta tarkoitan tässä nyt yhteisiä ja yleisiä tiloja. Suoraan sanottuna hävettää kartanon puolesta. Itse tekisin toisin, jos voisin päättää.

New York päätyi oman työhuoneen seinälle. Se on kaupunkikuva, jossa on vasta muutama pilvenpiirtäjä! Tosi ihana katella ja miettiä millaista sen ajan Nykkiin olisi mennä. Vähän muitakin suunnitelmia omaan työhuoneeseen on, mutta niistä enemmän varmaan ensi viikolla. Matilda-projektin kanssa olen jonkinlaisessa blokissa, jumissa, suossa. Se on kai ihan normaalia, joten en ehkä panikoidu ihan vielä.

Ja koska asia on muutenkin jo julkinen, niin voin kai sen täälläkin sanoa; kaupunki on laittanut kartanon poistolistalle. Kartano tarvitsee suuren perusrempan, eikä kaupunki aio sitä tehdä. Niinhän minä jo arvelinkin. Tämähän on vain väliaikaisratkaisu, kunnes tehtaan telliskivi valmistuu. Ei se kyllä ole yhtään sama, kuin upea kartano, mutta näillä mennään. Kartano menee siis tällä tietoa myyntiin 2030. Ryhdyn kai lottoamaan taas kerran, heh. Paljonkohan ne tästä haluis? Viis milliä? Vai yhden? Remppa maksaa miljoonia ehkä sekin. Ja ylläpito tonttivuokrineen voi olla ällistyttävä. Jos tämän joku ihana ihminen remppaa yhtä kauniiksi kuin Milavida on rempattu, ja avaa tänne ravintolan, kahvilan, boutiguehotellin tai jotain, niin muutan heidän nurkkiin sitten uudestaan. Nyt vain toivotaan, ettei kaupunki peru lupaustaan ja aikaista myyntiä!

Yhteisöelämää

 

En ole koskaan aikasemmin ollu varsinaisesti missään yhteisössä mukana, ainakaan tällä tavalla kuin nyt ja tää on kuulkaa mielenkiintoista! Hirveän inspiroivaa ja innostavaa! Meitä on pari-kolmekymmentä ehkä, ja vanhimmat jäsenet on olleet yhteisössä vuoden verran ja uusia tulee alvariinsa. Taiteilijoita ja monenlaisia kulttuurintekijöitä. Tilaakin vielä on, muttei kovin paljon. Uusia tuulia on ilmassa. Kaikenlaista näkyvää ja näkymätöntä kuuluu yhteisöelämään.

Tepastelen ja hiippailen kartanossa aina villasukissa. Joskus nostan varpaat kohti kattoa joogasalissa ja toisinaan istun aloillani sohvalla kuin munkki. Yksi jos toinenkin saattaa istua takkahuoneen sohvalla, paraatiportaikon sohvalla, ala-aulan sohvalla tai kirjaston sohvalla. Jokainen tarvitsee välillä inspiraatiota, täysin oikeaa tunnelmaa tai keskittymisrauhaa. Omasta huoneesta on välillä päästävä poiskin.

Silloin tällöin kartanolle ilmestyy hauskaa vanhaa tavaraa. Joku hankkii ilmaisia juttuja tai ostaa pilkkahinnalla jotain kierrätyksestä, torista, roskalavaryhmästä ja kuka mistäkin. Ja sitten ne löytävät paikkansa pikku hiljaa tai niistä tehdään jotakin aivan uutta. Tämä taulu halusi ehdottomasti ruokailuhuoneen seinälle, ainakin aluksi ja pilke silmäkulmassa.

Kartanolla on useita vaihtuvia taidenäyttelyitä. Niiden luona on ihana seisahtua ja fiilistellä.  Paraatiportaikon ylätasanne suorastaan huusi sohvaa huomaansa koko kevään! Ja nyt eräs sohva saapui kartanoon ja päätyi tuohon ihanaan paikkaan! Luulenpa, että tulen asumaan tällä sohvalla kesällä, tai ainakin niinä hetkinä kun en ole jossakin ulkona hortoilemassa.

Viherkasveja on kanniskeltu edestakaisin sopiviin paikkoihin ja kohta niille kaikille on löydetty se juuri oikea ikkuna tai muu kolkka. Ja tietysti pitää olla kastelukannuja, jos kerran on kasvejakin. Eikä mikä tahansa käy, tietenkään. Lähes joka päivä pienet asiat etenee ja se tuntuu ihanalta!

Kesää kohti

 

Nämä keväiset aamut on niin ihania! Lehtien vihreys on vielä hyvin vienoa, valo on kirkasta ja innostunutta, ilmaa on helppo hengittää.

Kartanon lähialue Hiedanranta herää myös kesään pikku hiljaa. Tehtaan vieressä on Tehdasaukion sauna jonka yleisövuorot ilmoitetaan 15.5., Tehtaan terassi, joka näyttää heräämisen merkkejä parhaillaan myös ja uusi Pajan Katutaso-kauppa, joka on hyvin kiinnostava alueen käsityöläisten oma kauppa ja nyt jo auki to-su.

Eilen kannoin Kierrätyskeskuksesta tämmöisen tuolin työhuoneeseen. Toistaiseksi se nököttää seinäruusuna, mutta vain siihen asti, kun löydän sille kaveriksi työpöydän. Kaipaan muuten työpöytää aika lailla, mutta sen pitää olla oikeanlainen, mikä tahansa ei tietenkään kelpaa! On ihana huomata, että täällä muillakin on samansuuntaisia ajatuksia; että ensin pitää rakentaa se oma pesä tänne ja saada aikaan viihtyisyyttä ja mukavaa fiilistä ja sitten vasta voi varsinaisesti ryhtyä hommiin. Ehkä me ollaan esteetikkoja ja vahvasti tunneihmisiä, herkkiäkin. Ollaan paettu avokonttoreita ja päädytty tänne kartanoon. Mahtava fiilis! Mitä tästä mahtaa vielä rakentuakaan?

Otan tästä kaiken irti…

 

…niin kauan kuin vain suinkin pystyn! Vaikka se tarkottaa sitä, että nyt revin itteeni kartanon, kodin ja lapsuudenkodin välillä. Viihdyn niissä kaikissa ja kaipaan niihin kaikkiin, silloin kun olen muualla.

Jollain tavalla tämä on kodikas paikka, siis että kun istun aamuteellä tai -kahvilla tuossa aulan sohvalla, niin tuntuu kuin asuisin siellä. Oon tosi kiinnostunut siitä mitä talossa tapahtuu, miten sitä hoidetaan, ettei sitä tuhota (enempää) ja myös siitä mikä on kaupungin aie kartanon suhteen. Toivon, että me saadaan jollain ihmeellä olla siellä nämä neljä vuotta, ennen kuin häätö tulee ja Tampereen kaupunki pistää tuulemaan. 

Jonkin verran taiteilijayhteisö pystyy itsekin tekemään pikkuasioita, kuten maalaamaan jotain seiniä, mutta heti vähänkin isommat tai virallisemmat jutut, kuten loisteputkien vaihto muihin lamppuihin ja tapetointi, niin ne pitää tietysti kierrättää kaupungin organisaatiomankelin läpi ja niin meillä kuin kaupungillakaan ei taida olla varaa sellaiseen. No, lamppujen vaihto voi olla just ja just mahdollista, mutta mä vähän luulen, ettei heillä ole kauheasti kiinnostusta panostaa tähän kohteeseen.

Ja nyt ihmiset myös suhtautuu tähän samoin kuin mihin tahansa avoimeen kohteeseen, että täällä voi järjestää vaikka mitä. Mä en näe, että tänne sopisi esimerkiksi reivit (kreivit kylläkin), etenkin kun tontin toiselle laidalle vanhaan tehtaaseen on tulossa tolkuton määrä tiloja kaikenlaiselle sellaisellekin toiminnalle. Must olis ihaninta, jos tää ois sellanen kohde, johon ihmiset sisään astuessaan huokaisee ihastuksesta, että ai jee miten ihana paikka! Että tämä on kuin museo, olematta museo. Täynnä aikaan sopivia huonekaluja, mutta niin, että niissä saisi istua ja niitä saisi koskettaa. Sellaisia puitteita ei monessa paikassa olekaan, kun taas niitä riekkumismestoja on Tampereellakin viljalti. Aika monta vanhaa tehdasta esimerkiksi; Finskulla, Takossa, Haarlassa, Suomen Trikoolla, Hatanpäällä (useita), Santalahdessa…

Äkkikäänne!

 

Vaihteeksi työhuoneasiaa. Tämä kaikki on tapahtunut ällistyttävän nopeasti, käytännössä yhdessä vuorokaudessa! Ja itsekin olen yllättynyt ja hämmentynyt, mutta hyvällä tavalla. Eli mun työhuone oli siis taiteilijayhteisön suurin vuokrattava huone, 45 neliöö. Kun tulin sinne vuokralle, siellä oli kaksi ennen mua ja mun jälkeen tuli vielä kolme, eli yhteensä meitä oli siis lopulta kuusi. Mutta tulevaisuudessa huoneeseen tarvitaan enemmän maksajia, enemmän porukkaa, jopa ehkä vielä viisi lisää. Introverttina se alkoi tuntua aika haastavalta.

Myös huoneen kylmyys ja kolkkous alkoi olla jatkuvia negatiivisia puolia, sillä vaikka kesä on tulossa, on syksyllä yhtä varmasti myös kylmyys taas tulossa. Sellainen, joka tarvitsee tilaa tekemiselle, se tyhjä tila (josta kolkkous pitkälti varmaan johtuu) on tosi hyvä juttu, mutta minäpä en tarvii paljon tilaa ja tunnelma on iso asia mun viihtymiselle. Siispä kysyin yhteisön päättäjiltä, olisiko mahdollista vaihtaa johonkin pienempään huoneeseen. Sain vihreää valoa ja seuraavana päivänä jo kannoin sohvaani ja sohvapöytääni uuteen huoneeseen, jonka koko on kolmannes vanhan huoneen koosta!

Uudessa huoneessa mulla on kaksi huonetoveria ja sohvani mahtui sinne hyvin ja oli jopa oikein tervetullut. Tämä on tavallaan uusi alku kartanohengailulle ja tulevaisuus näyttää oikein mukavalta! Ihan alkuun en tarvitse työpöytää, mutta jostain sellainen nätti vanha ja pienikokoinen työpöytä pitäisi lähikuukausina kai löytää. Uskon sen tulevan vastaan, kun aika on kypsä.

Uusi hankinta työhuoneeseen

 

Mun mielestä sohva tarvi eteensä pöydän. Sattumoisin kävin yhellä kirpparilla ja törmäsin heti tuohon kaunokaiseen. En voinu olla ostamatta, vaikka järkevää olis ollu jättää se kauppaan. No, maksoin siitä pienen tinkimisen jälkeen vain 35€ ja onhan sillä ikääkin reilusti yli 100 vuotta. 

Samalla työhuonekaveri toi tänne kivan rottinkituolin, joka sopii huoneeseen myös hyvin.

Sitten tietysti ryhdyin kokeileen, että mitä siihen pöydälle tulis. Tuon Willow-kipon ostin kerran kierrätyskeskuksesta ehkä vitosella ja oon pitäny siinä hedelmiä. Maljakko on niin ikään kikestä ja heti käytössä. Huoneeseen tarvitaan kukkia!

Katsokaa nyt hänen hurmaavia jalkojaan!

Maljakon sijaan pöydälle päätyikin kilpipiilea.

Ja lopulta vielä liina! Nyt siinä voi kahvitella, lukea, jopa hiukan kirjoittaa. Ja mä niin tykkään siitä, miten aurinko osuu huoneessa eri kohtiin. Tämä on aamupäivän aurinko.

Lyhäri kartanolla

 

En tiedä pitäiskö mun esitellä itseni jatkossa siihen tapaan, että ’Olen Thilda 1700-luvulta, päivää!’, koska  siltä se alkaa yhä vahvemmin tuntua! Esim se, että en ole meseä kummemmassa somessa (ja mesessähän on vaan muumiot), joka tarkoittaa käytännössä sitä, että minä oon se hankala ihminen, jolle pitää viestittää kaikki erikseen sähköpostilla. Ja jos se joskus unohtuu, niin käy niin kuin tänään, kun tulin kartanolle. Kummastelin heti alaovella, että mitä ihmeen jengiä täällä heiluu, vaikka kahvilakin on kiinni, että onko täällä uusia harjoittelijoita tai joku opastettava ryhmä vai mitä tapahtuu. Aina vaan oudommaksi meni, kun yritin työhuoneessa pistäytymisen jälkeen tepastella paraatiportaikon kautta keittiölle aamukahvilla ja portaissa törmäsin johonkin lamppuviritykseen. Kysyin, että mitäs täällä tapahtuu, kuvaattekos te jotain ja sain vastaukseksi että kyllä vaan, lyhäri on tekeillä.

No, tein siinä paikassa uukkarin ja menin keittiölle sihteeriportaikon kautta (olen muuttanut portaikon nimen, sillä piikarappu se ei ole koskaan ollut, koska se on ilmeisesti rakennettu vasta Nottbeckien jälkeen tehtaan konttoristeille) ja haastattelin siellä yhtä projektin avainhenkilöä. Heillä oli tosiaankin lyhäri tekeillä ja vieläpä erittäin kiinnostava sellainen! Minä kun en tiennyt tästä mitään. Ilmeisesti meitä on infottu whatsapissa ja minä olen jäänyt johonkin kuolleeseen kulmaan könöttämään, sillä en pysty lataamaan sitä laitteilleni.

Mutta hienoa, että kartano pääsee elokuvaan! Ja hauskaa, kun huonekaluja on siirrelty ala-aulasta ja kirjastosta pois. Nyt alakäytävä ja ruokailuhuone ja asukastilat ja vielä monitoimihuonekin näyttävät kodikkaammilta, kun niissä on enemmän huonekaluja. Jos minä olisin kartanon sisustussuunnittelija, niin täällä näyttäisi vallan toiselta! Roudaisin kaiken uuden pois ja täyttäisin talon vanhoilla tai edes vanhan näköisillä huonekaluilla. Kuka on sanonut, että neukkarissa pitää olla uutta toimistokamaa? Miksi ei yksi paikka Tampereella voisi olla sellainen, että ihmiset henkäisisivät ihastuksesta ihan joka huoneessa, ilman että se olisi museo?

Josta tulikin mieleen, että kuulin, että elokuvantekijät olivat kysyneet tosi monesta paikasta lupaa tulla kuvaamaan, mutta vastaanotto oli ollut kielteistä, nuivaa, epävarmaa, kallista… paitsi täällä Lielahden kartanossa! Tampere haluaa vetovoimaa ja kulttuuria - mutta käytännössä se on monessa paikassa vain sanahelinää. Ihme juttu. Suomessa ollaan jotenkin tosi lukossa kaikenlaisen kielteisyyden kanssa. Me ei osata markkinointia juuri ollenkaan. Ite oon sitä mieltä, että kaikki on kiinni vaan mielikuvituksesta! Olen jo ideoinut kartanollekin vaikka mitä, mutta jotkut nuivat säädökset vesittää kaiken kivan tähän asti. Täytyy pinnistää mielikuvitusta vielä enemmän siis.

Työhuone ennen ja jälkeen

 

Lupasin laitella kuvia työhuoneesta ’ennen ja jälkeen’. Mä ylipäätään kuvaan elämässäni aika paljon (esim tän tabletin kuvakirjastossa on yli 30 000 kuvaa) ja niinpä olen myös näpsinyt kuvia työhuoneen joka vaiheesta. Eihän tämä nyt vielä tokikaan valmis huone ole, mutta aika hyvä kuitenkin.

Ihan alussa mun työpöytä oli pohjoisikkunan luona selkä ikkunaan päin. Aivan eka juttu, minkä tein, oli kääntää pöytä toisin päin, niin että näen ikkunasta ulos. Agentit ei istu selkä oveen päin, mutta siedin sitä vaihetta hetken. (Vaikka olenkin agentti.)

Sitten äkkiä huoneeseen oli ilmestynyt kaksi järkyttävää työpöytää! Ja tuoleja. Yök. Yhden kuvan olen jo kiinnittänyt seinälle, koska kolkkous hyökkää hyytävän pakkasen lailla kimppuun, jos mitään ei tee.

Ikkunaan nähden vasemmanpuoleinen seinä on oviseinä, jossa könöttää ihana kassakaappi. Se on vielä täynnä kaikkea ihme roskaa - rahaa ja obligaatioita ei valitettavasti yhtään. Punainen seinä pilkottaa ja hyökkää.

Kolkkoutta ja kylmyyttä, mutta tässä on potentiaalia! Pidän noista insinöörien ynnä muitten kuvista pylväässä.

Sitten tuli se piste, kun käänsin pöydän sivusuuntaisesti ikkunaan nähden. Ja kiinnitin seinälle enemmän kuvia…

…ja roudasin työhuonekaverin kanssa ne pöydät varastoon! Muistilappuja sikiää seinälle nyt.

Sitten hankin maton; kartanomaisen, sillä ei kartanoon mitään räsymattoa voi tuoda! Sekä kukan. Voi kuinka se piristää!

Tämä seinä suorastaan huutaa jotain lämmikkeekseen.

…ja sitten vähän lisää kukkia!

Ja lopuksi ostin sohvan kierrätyskeskuksesta! Se on niin ihana, että haluaisin vaan halailla sitä. Puoli päivää se oli tuossa paraatiportaikon ylätasanteella, kunnes sain apua sen kantamiseen perille saakka. Tässä tosin virisi mieleen, että voi kuinka hyvin tuohon kohtaan sopisikaan sohva myös!

Siihen se sitten pesiytyi, kassakaapin viereen nätisti. Kassakaappi on siivottu, sinne on laitettu peitto ja istumatyynyjä. Katsotaan millaiseksi se muotoutuu!

Tyynyjä ja filttejä tarvitaan myös!

Sitten työhuoneeseen tuli kolme uutta ihmistä (meitä on nyt kuusi) ja työpöytääni piti vähän siirtää. Täytyy silti nähdä rustholli ikkunasta edelleen! Tämäkin on hyvä paikka ja aurinko paistaa toisesta ikkunasta kivasti aamupäivällä selkään.

Sohva on kyllä söpö! Ja siinä on istuttu jo paljon. Työhuone on kooltaan 45 neliöö, toiseksi suurin yläkerran huoneista. Edelleen on kolkkoutta, mutta koska huoneeseen pitäisi saada vielä neljä vuokralaista, niin kaikkea tyhjyyttä ei voi antiikilla täyttää. Kahden muun seinän kuvia en julkaise, koska niissä näkyy työhuonekavereitten omia juttuja. Mielenkiintoista on, mihin tämä muotoutuu vielä!

Aamu kartanolla

 

Maanantaisin kartanon kahvila ei ole auki, joten olin tänään ensimmäisenä paikalla. Ensimmäistä kertaa tuntui kotoisalta kävellä puukujaa kohti kartanoa, tuli sellainen tunne, että minä kuulun tuohon kartanoon. Olen luonut tänne paikkani ja viihdyn täällä!

Ensimmäisenä tarkastan miten kukat voivat ja siirrän lehtibegonian ikkunalta työpöydälle, sillä se roikottaa lehtiään. Mietin onko patteri ikkunan alla liikaa kukille. Sitten puen villasukat jalkaani ja lähden huoneesta kohti yläaulaa ja paraatiportaita.

Istahdan hetkeksi portaiden yläpäähän, mutta koska kuulen kolauksen, lähden katsomaan onko tänne jo huomaamatta tullut joku toinenkin. Ketään ei näy ja paikallaolotaulussa on vain oma nimi. Hmm.

Hassua kyllä, täällä ei pelota ollenkaan. Ensinnäkin, vaikka uskon henkiin ja kummituksiin, niin siihen en usko, että ne tekisivät meille eläville mitään pahaa. Kujeita ehkä, mutta ei muuta.

Pidän yksinolosta ja hiljaisuudesta. Pidän tähän kartanoon tutustumisesta. Olen oppinut näkemään missä on alkuperäisten kakluunien paikkoja ja mikä ovi on kenties myöhempi. On ihanaa opiskella kartanon aikajanaa havaintoja tekemällä!

Vaan nyt taidan lähteä keittelemään kahvia ja käpertyä kupposeni kanssa johonkin kivaan paikkaan herättelemään päivän ajatuksia Matildasta. Luulen, että tästä tulee hyvä viikko!