Matilda-projektin jäsentelyä

 

Nyt tuntuu siltä, että pitää vähän jäsennellä asioita. Tähän se kirjoituspöydän saaminen siis johti; konkreettisiin toimiin. Ja siis tietysti aivan ekana kirjoituspöydän ’sisustamiseen’.

Yksi työhuonevuokralainen oli dyykannut kymmenittäin vanhoja tauluja, joista poimin yhden maalauksen kirjoituspöydän taustalle. En aio sitä kehystyttää, enkä ripustaa, koska se on juuri täydellinen noin. Kirjoja tuon tänne harkitusti; sellaisia joista on apua omassa projektissa ja sellaisia, joilla voi tuulettaa aivoja oman projektin ulkopuolella. Lyhyttä lukemista ja isompaa klassikkoa. Vanha puhelin kuuluu pöydän kulmalle! Laitoin johdon pistokkeeseen, mutta ei sieltä kuulunut mitään. Olin kyllä vähän toivonut, että jos linjoilla tuuttaa, niin soitan omaan 80-luvun kotinumerooni ja jos sieltä vastaa vaikka kuollut isoäitini tai kuollut äitini, niin en katkaise puhelua ikinä. No eipä vastannut. Puhelin on muuten uusvanha, ei mikään oikea luurankopuhelin.

Kasveja on pakko olla, yhtä varmasti kuin happea ja valoa ja ruokaa. Tämä kulkee geeneissä ja suostun aikuisena vastaanottamaan sen geenivaikutuksen iloisella mielellä, toisin kuin lapsena ja nuorena, jolloin en edes pitänyt kasveista erityisemmin. Liinojakin pitää olla. Muuten olisi samanlainen olo, kuin jos ei käyttäisi alusvaatteita, eli että jotain oleellista puuttuu. (Koska minusta alusvaatteita ei käytetä häveliäisyyden takia, vaan siksi, ettei varsinaiset vaatteet likaannu ja kulu sen vuoksi ennen aikojaan puhki.) Sitä paitsi liinat tuovat myös lämpöä ja pehmeyttä ja fiilistä koko huoneeseen. Pöytälampun ostin Tuurista keväällä, koska sen piti olla huokea, mutta ei ruma, vaan sellainen joka sopii kartanon konttoristille. Ja se olen minä. Epäröimättä.

Vallan rakastan tätä näkymää! Voisin vain istua huoneen toisella laidalla ja katsella kirjoituspöytääni. Huonekaverit ovat jo oppineet, että visuaalisuus on tärkeintä ja sitä hiotaan, kunnes näkymä on täydellinen - niissä puitteissa kun nyt suht köyhä vuokralainen voi itseltään vaatia. Koska visuaalisuudesta lähtee kaikki; fiilis, inspiraatio, hyvä mieli, keskittymiskyky, rauhallisuus, pään sisäinen järjestys ja kaikesta tästä johtuen jopa mielenterveyden tasapaino.

Nyt, kun aloitan kokonaisvaltaisesti Matilda-projektin tässä huoneessa, se tarkoittaa tätä; 

teen kaavion ja listan hänen elämästään ja hänen lähipiiristään, jokaisesta siihen kuuluvasta henkilöstä - mitä läheisempi, sen tarkempi listaus, 

mietin mikä kaikki projektiin kuuluu ja mistä kaikkialta voin saada lisätietoa ja inspiraatiota.

Selvitän sukukytköksiä ja sosiaalisia piirejä eri paikoissa.

Otan yhteyttä eri tahoihin.

Kerään valokuvia kaikesta mahdollisesta aiheeseen liittyvästä.

Selaan arkistoja loputtomasti. 

Teen muistiinpanoja.

Tietokone pääni sisällä raksuttaa koko ajan ongelmanratkaisukohdissa.

Väijyn tapahtumien loogisuuksia ja persoonien hahmotuksia.

Opiskelen 1800-lukua, luen vastaavia tai läheltä liippaavia tekstejä, harjoittelen kirjoitustyylejä.

Ja hymyilen itsekseni joka viikko, kun joku kysyy oletko jo pitkällä, koska millä mittareilla tällaista edes mitataan? Joskus saatan sanoa, että olen tutkinut häntä 30 vuotta ja kaikki on ihan kesken, koska tässä näkökulma on täysin eri, ja vaatimustaso on täysin eri, kuin silloin jos vain riipii kokoon sukupuuta.

Mutta hitto miten inspiroivaa!

Mitä uutta työhuoneessa

 

Koko viime viikon odotin, että pääsen käsiksi muutokseen, joka työhuoneeseen oli tulossa. No, se toteutui vasta tällä viikolla ja nyt on mahtava fiilis!

Kiinnostaisi tietää moniko lukija on käynyt kartanolla ja millaiselta sisustus ja siisteys vaikutti kävijän silmin? Itse nimittäin en ole vieläkään läheskään tyytyväinen näihin asioihin.

Kun sain ekan syöpädiagnoosin kesällä -23, aloin lukea Eeva Kilven runoja. Stressi ja hysteerinen kuolemanpelko vaikutti kuitenkin keskittymiseen ja kirja jäi kesken noin sivun 30 kohdalle. Tällä viikolla otin kirjan uudelleen kätösiini ja nyt ollaan jo luettu yli 300 sivua. Näen runokokoelmassa jopa kaikuja Södergranista.

Ja sitten se uusi ihana juttu! Työpöytä, aivan ihana! Sopivan siro ja kauniin värinen. Nyt kelpaa asettua ja ryhtyä tekemään työpöytähommia. Fiilis huoneessa on nyt just oikeanlainen.

Helvetin esikartanostako olen vuokrannut huoneen?

 

Tulen työhuoneelle aikaisin, ensimmäisenä koko talossa. Rauha ja viileys, ah. Aamupäivän mittaan taloon tipahtelee enemmän ihmisiä, yksi kerrallaan. Iltapäivällä alkaa jyminä. En tiedä mitä se on, ehkä Pirkkalan kentältä on taas lähtenyt koneita tarkkailemaan drooneja tai tekemään sotaharjoituksia, sillä niitähän on nykyään aika paljon. Onko ilmassa ukkostakin? Aamulla satoi ja päivä on pilvinen ja tuulinen. Työhuoneen ikkunan alla kasvaa puu, jossa istuskelee kyyhkysiä.

Haen sopivaa paikka, jossa voisin lukea kaikessa rauhassa. Talvella sellainen onnistui lähes missä tahansa, nyt se ei onnistu enää juuri missään. Ja sitten se alkaa, jyminä voimistuu selväksi musiikiksi. Päässä vinkuu tinnitus, aamusta iltaan, taukoamatta ja se ei pidä kovista äänistä. Rauhallisessa paikassa en kiinnitä siihen huomiota, mutta muuten se ärsyyntyy metelistä, ihan kuin haluaisi ilmoittaa huutaen, että täällä minäkin olen kuuluuko?!

Avaan netin; Hiedanrannan tapahtumat, no niin siinähän se sitten on, syypää tähän infernaaliseen meteliin, joka vaan kovenee ja syvenee. Tehdasaukiolla järjestetään Ankea-festivaali. Siis noin 50 m päässä talosta. Sellaisia bändejä kuin God is an astronaut, This will destroy you ja Katatonia. On toki hienoa, että on tapahtumia ja taidetta ja kulttuuria. Mutta nyt tuntuu samalta kuin minä menisin jonkun säveltäjän korvan juureen huutamaan omia tekstejäni, oikein kailottaisin mitä Matilda milloinkin tekee ja sekoittaisin hänen aivonsa sekasotkuksi ja ajatuksensa rikkonaisiksi pätkiksi. Ja sitten sanoisin, että tämä on kuule kulttuuria, että olepa nyt vain iloinen siitä! Jessus, sanon vaan, koska olen alkanut suhtautua kaikkeen yhä enemmän kuin mummojen mummo ja ihmettelen taas kerran sitä, miksi musiikin on oltava niin kovalla. En yhtään ihmettele miksi niitä työhuoneita halutaan rauhallisista paikoista! Olisikohan Villa Lantessa tilaa…

Kartanokuulumisia

 

Onpas vierähtänyt muutama aika siitä, kun oon viimeks päivittäny kartanokuulumisia. Jotenkin musta tuntui pitkään siltä, etten muusta puhukaan kuin kartanosta ja aloin varta vasten tähyillä muihin aiheisiin.

Ensinnäkin tehtaan viereinen ratikkapysäkki näyttää nykyään varsin passelilta; piipussa on vanhoista muurauslastoista tehtyjä kukkia kunnianosoituksena entisajan muuraustaidolle, ratikkalinjan vierustalle on istutettu paljon erilaisia kukkia, tehtaan remppa etenee ja tehdasaukion toiminta valmistautuu kesään. Ravintola, jätskikioski ja sauna ovat näyttäneet merkkejä talviunilta heräämisestä. Tosin näillä keleillä vois tuommoisen heräämisen ajoittaa ihan vaan sään mukaan vähän aikaisemmaksikin, eikä aina se ’kun me avataan kalenterin mukaan kesäkuun eka päivä…’

Uusia huonekaluja ei olla hetkeen aikaan saatu kartanolle, mutta uusia vuokralaisia on tullut kyllä. Kovin paljon ei taida olla enää tilaakaan, ehkä kaksi vajaata huonetta. Mahdollisesti joku yhteiskäyttöhuone muutetaan jossain vaiheessa vuokrahuoneeksi, jolloin tilaa saadaan ehkä vähän vielä lisää.

Alakerran keittiö ja ruokailuhuone elävät elämäänsä jo vähän viihtyisämpään suuntaan. Tämä ruokailuhuone on jonkun kuningasideasta muutettu aikojen saatossa ihmeelliseksi barokkilinnaksi, joka ei yhtään sovi kartanon muuhun tyyliin. No, ehkä se on parempi kuin pelkkä kylmä toimistolook, joiden kaikuna katossa on edelleen loisteputket, kuten niin monessa muussakin tilassa, esim lähes kaikissa työhuoneissa. Ne riipii rumuudellaan ihan sieluun saakka. Huomatkaa hämyisen likainen ikkuna!

Meidän huoneen ikkunat on nyt pesty ja kasvit ja maljakot asetettu sievästi paikoilleen. Eipä niitä klaseja kukaan tullut pesemään, ihan itse oli tartuttava hommiin. Ostin ikkunanpesusetin, mutta kaupunki kieltäytyy hyvittämästä siitä mitään. He ei myöskään suostu pesettämään ikkunoita millään firmalla, koska kalliiksihan se tulee. Voi jestas. Pitääkö tässä kaikki itse tehdä, kysyn vaan? Aivan sairaan hirveää katella harmaita ikkunoita, joita ei ole kuulemma pesty viiteen vuoteen!

Tämähän menee silleen, että kaupunki vuokraa tilan ja ehtona on, ettei siihen mene rahaa heiltä yhtään. Ei siis panostusta mihinkään niin turhanpäiväiseen kuin viihtyisyys. Ja kyllä, jokainen ihan itse rakentaa sen oman työhuoneensa viihtyisäksi, mutta tarkoitan tässä nyt yhteisiä ja yleisiä tiloja. Suoraan sanottuna hävettää kartanon puolesta. Itse tekisin toisin, jos voisin päättää.

New York päätyi oman työhuoneen seinälle. Se on kaupunkikuva, jossa on vasta muutama pilvenpiirtäjä! Tosi ihana katella ja miettiä millaista sen ajan Nykkiin olisi mennä. Vähän muitakin suunnitelmia omaan työhuoneeseen on, mutta niistä enemmän varmaan ensi viikolla. Matilda-projektin kanssa olen jonkinlaisessa blokissa, jumissa, suossa. Se on kai ihan normaalia, joten en ehkä panikoidu ihan vielä.

Ja koska asia on muutenkin jo julkinen, niin voin kai sen täälläkin sanoa; kaupunki on laittanut kartanon poistolistalle. Kartano tarvitsee suuren perusrempan, eikä kaupunki aio sitä tehdä. Niinhän minä jo arvelinkin. Tämähän on vain väliaikaisratkaisu, kunnes tehtaan telliskivi valmistuu. Ei se kyllä ole yhtään sama, kuin upea kartano, mutta näillä mennään. Kartano menee siis tällä tietoa myyntiin 2030. Ryhdyn kai lottoamaan taas kerran, heh. Paljonkohan ne tästä haluis? Viis milliä? Vai yhden? Remppa maksaa miljoonia ehkä sekin. Ja ylläpito tonttivuokrineen voi olla ällistyttävä. Jos tämän joku ihana ihminen remppaa yhtä kauniiksi kuin Milavida on rempattu, ja avaa tänne ravintolan, kahvilan, boutiguehotellin tai jotain, niin muutan heidän nurkkiin sitten uudestaan. Nyt vain toivotaan, ettei kaupunki peru lupaustaan ja aikaista myyntiä!

Kesää kohti

 

Nämä keväiset aamut on niin ihania! Lehtien vihreys on vielä hyvin vienoa, valo on kirkasta ja innostunutta, ilmaa on helppo hengittää.

Kartanon lähialue Hiedanranta herää myös kesään pikku hiljaa. Tehtaan vieressä on Tehdasaukion sauna jonka yleisövuorot ilmoitetaan 15.5., Tehtaan terassi, joka näyttää heräämisen merkkejä parhaillaan myös ja uusi Pajan Katutaso-kauppa, joka on hyvin kiinnostava alueen käsityöläisten oma kauppa ja nyt jo auki to-su.

Eilen kannoin Kierrätyskeskuksesta tämmöisen tuolin työhuoneeseen. Toistaiseksi se nököttää seinäruusuna, mutta vain siihen asti, kun löydän sille kaveriksi työpöydän. Kaipaan muuten työpöytää aika lailla, mutta sen pitää olla oikeanlainen, mikä tahansa ei tietenkään kelpaa! On ihana huomata, että täällä muillakin on samansuuntaisia ajatuksia; että ensin pitää rakentaa se oma pesä tänne ja saada aikaan viihtyisyyttä ja mukavaa fiilistä ja sitten vasta voi varsinaisesti ryhtyä hommiin. Ehkä me ollaan esteetikkoja ja vahvasti tunneihmisiä, herkkiäkin. Ollaan paettu avokonttoreita ja päädytty tänne kartanoon. Mahtava fiilis! Mitä tästä mahtaa vielä rakentuakaan?

Aamuhetkiä ja iltapäiviä

 

Testailen tässä lähiaikoina sitä, että miten paljon kartanolla vietettyä aikaa on sopivasti. Että onko viisi päivää viikossa liikaa ja yksi päivä liian vähän? Kesän tullen viisi päivää on ehdottomasti liikaa, koska kotonakin on paljon kaikenlaista puuhaa. Mutta yksi viiden päivän viikko täytyy kuitenkin edes kokeilla.

Teehetket aamuisin ala-aulassa on ihania luksushetkiä, joista en aio luopua. Edes kerran viikossa sellainen täytyy kokea.

Ja muina aamuina sitten keittiöllä. Se ei mikään silmiä hivelevä paikka ole, mutta ehkä sitäkin saadaan parempaan kuosiin tässä pikku hiljaa.

Omassa työhuoneessa on kaikin puolin kiva olla! Tekstiilejä sinne pohditaan kavereiden kanssa hankittavaksi lisää, koska kaikuminen on vielä ongelma. Käytävästä ja viereisistä huoneista, ja jopa alakerrasta kuuluu puhe aika hyvin.

Mun oma nurkkaus/seinämä ei paljon ole muuttunut. Vielä en ole löytänyt työpöytää, mutta se on hakusessa. Tottakai kirjoittaminen on helpompaa kirjoituspöydän ääressä, mutta toistaiseksi kuitenkin teen lähinnä tutkimustyötä ja sitä voi tehdä sohvallakin.

Lämmin tunnelma, harmoniset sävyt, vanhat esineet; niitä tänne kartanolle kaivataan!

Herra Larssonkin pääsi seinälle. Iltapäivän aurinko kulkee hitaasti hänen ylitseen ja minä voin katsella sitä mukavasti sohvalla viipyillen.

Äkkikäänne!

 

Vaihteeksi työhuoneasiaa. Tämä kaikki on tapahtunut ällistyttävän nopeasti, käytännössä yhdessä vuorokaudessa! Ja itsekin olen yllättynyt ja hämmentynyt, mutta hyvällä tavalla. Eli mun työhuone oli siis taiteilijayhteisön suurin vuokrattava huone, 45 neliöö. Kun tulin sinne vuokralle, siellä oli kaksi ennen mua ja mun jälkeen tuli vielä kolme, eli yhteensä meitä oli siis lopulta kuusi. Mutta tulevaisuudessa huoneeseen tarvitaan enemmän maksajia, enemmän porukkaa, jopa ehkä vielä viisi lisää. Introverttina se alkoi tuntua aika haastavalta.

Myös huoneen kylmyys ja kolkkous alkoi olla jatkuvia negatiivisia puolia, sillä vaikka kesä on tulossa, on syksyllä yhtä varmasti myös kylmyys taas tulossa. Sellainen, joka tarvitsee tilaa tekemiselle, se tyhjä tila (josta kolkkous pitkälti varmaan johtuu) on tosi hyvä juttu, mutta minäpä en tarvii paljon tilaa ja tunnelma on iso asia mun viihtymiselle. Siispä kysyin yhteisön päättäjiltä, olisiko mahdollista vaihtaa johonkin pienempään huoneeseen. Sain vihreää valoa ja seuraavana päivänä jo kannoin sohvaani ja sohvapöytääni uuteen huoneeseen, jonka koko on kolmannes vanhan huoneen koosta!

Uudessa huoneessa mulla on kaksi huonetoveria ja sohvani mahtui sinne hyvin ja oli jopa oikein tervetullut. Tämä on tavallaan uusi alku kartanohengailulle ja tulevaisuus näyttää oikein mukavalta! Ihan alkuun en tarvitse työpöytää, mutta jostain sellainen nätti vanha ja pienikokoinen työpöytä pitäisi lähikuukausina kai löytää. Uskon sen tulevan vastaan, kun aika on kypsä.

Uusi hankinta työhuoneeseen

 

Mun mielestä sohva tarvi eteensä pöydän. Sattumoisin kävin yhellä kirpparilla ja törmäsin heti tuohon kaunokaiseen. En voinu olla ostamatta, vaikka järkevää olis ollu jättää se kauppaan. No, maksoin siitä pienen tinkimisen jälkeen vain 35€ ja onhan sillä ikääkin reilusti yli 100 vuotta. 

Samalla työhuonekaveri toi tänne kivan rottinkituolin, joka sopii huoneeseen myös hyvin.

Sitten tietysti ryhdyin kokeileen, että mitä siihen pöydälle tulis. Tuon Willow-kipon ostin kerran kierrätyskeskuksesta ehkä vitosella ja oon pitäny siinä hedelmiä. Maljakko on niin ikään kikestä ja heti käytössä. Huoneeseen tarvitaan kukkia!

Katsokaa nyt hänen hurmaavia jalkojaan!

Maljakon sijaan pöydälle päätyikin kilpipiilea.

Ja lopulta vielä liina! Nyt siinä voi kahvitella, lukea, jopa hiukan kirjoittaa. Ja mä niin tykkään siitä, miten aurinko osuu huoneessa eri kohtiin. Tämä on aamupäivän aurinko.

Rauhaa

 

Tämä kaikki kartanolla oleminen on samalla oppia itsestä. Se on herännyt vasta nyt ja sitä tunnustelen parhaillaan; mikä täällä on tärkeintä, miten usein täällä haluan olla, mikä on päivärutiini, mitä ehdottomasti vaadin ja mitä en siedä. 

Tärkeintä täällä mulle on rauha, visuaalisesti kaunis sekä miellyttävä ympäristö ja niiden rinnalla kaikenkattava fiilis, joka kumpuaa suuresti myös historiasta. Ne on aivan ehdottomia asioita. Jos ne ei toteudu, voin yhtä hyvin olla muualla. Rauha tarkoittaa hiljaisuutta sekä omissa oloissa olemista taikka hyvin pienessä porukassa olemista. Kaikenlainen tapahtuma kartanolla järkyttää tietysti tätä rauhaa. Pohdin, halutaanko tästä tapahtumakeskusta vai työtiloja yhteisölle, jossa on myös ajatustyön tekijöitä? Ne ovat hiukan ristiriidassa keskenään.

Miten usein haluan olla täällä? Sitä olen miettinyt viime aikoina jonkin verran. Usein tuntuu siltä, että viihtyisin täällä vaikka joka päivä, mutta toisaalta kyllä täältä on mukava kotiinkin lähteä. Joku fiksu keskiarvo pitäis ehkä keksiä. Olisko se kolme päivää viikossa? Vähintään! Pidän aamuista täällä. Mutta vuodenaikakin vaikuttaa; onko kesällä ihanampi kuin syysmyrskyllä? Tykkään katsella ikkunasta ja upota mietteisiin. Jokainen vuodenaika voi tuoda oman jännittävyytensä ja olla mielenkiintoinen!

Päivärutiini on oikeastaan jo hahmottunut. Aamulla ensin kahvittelu keittiöllä. Sitten kalenterin läpikäyminen, muistikirjan kirjoittaminen (pidän Matilda-projektista muistikirjaa), joko lukeminen tai nettiarkistojen penkominen, ruoka, fiilistely, jonkun ongelman miettiminen ja ratkaisuvaihtoehtojen pyörittäminen päässä, arkistojen penkomisen jatkaminen, päiväkahvi, muistiinpanojen tekeminen. Kutakuinkin näin. Ehkä välillä vähän eri järjestyksessä, tai painottaen jotain kohtaa. Ehdottomasti vaadin visuaalista inspiraatioita! Ja siinä olen edennyt hyvin! En siedä kovia ääniä tai jotain uskomatonta rumuutta, enkä myöskään jatkuvaa keskeyttämistä. Tuossa tämä kaikki oli oikeastaan pähkinänkuoressa. Eteenpäin eläminen tuo lisää asioita ja niitä odotan mielenkiinnolla.

Ja se on siinä!

 

Sinkoilin eilen ympäri taloa etsimässä vasaraa, jotta saan koukun seinään. Kun sen löytäminen osoittautui haasteellisemmaksi kuin arvasinkaan, niin otin kaapista vahvatekoisen juomalasin, jolla nuijin koukun kolme pikku piikkiä seinän sisään.

Edellisiltana olin selaillut opetustaulujani ja päätynyt tähän Saksalaiseen ritarilinnaan, koska kartanon rakennuttajasuvun, Nottbeckien, varhaiset juuret menee Lyypekkiin. Ja sattumoisin äitini isän yhdet juuret menee myös Lyypekkiin. Joten kaksinkertainen syy ripustaa muinaista Saksaa seinälle.

Ja onhan se kaunis, sopii väreihin ja miellyttää silmää suorastaan täydellisesti! Kävin myös nappaamassa kierrätyskeskuksesta pari tyynyä lisää sohvalle. Se mitä huoneeseen vielä tarvitaan, niin on nojatuoli, sohvapöytä, pikkupöytä joka voi olla esim matala kukkapöytä tai hieno jakkara, työpöydän tuoli, mattoja, verho, naulakko. Ja sitten kaikenlaista pikkusälää kuten kyniä, paperia ja sen semmoista. Kartanossa toki on tuoleja ja naulakoita, mutta ei vapaana ja jos joku onkin, niin ne on niin susirumia, ettei niitä voi hyväksyä. Joku voi ehkä ihmetellä että miten minulla on aikaa hössötellä tämmöisiä, mutta minä en tee tätä ansiotyökseni vaan harrastukseksi ja siksi fiilis on tässä kaikkein tärkeintä. Sen takia haluan ensin puitteet kuntoon ja työ etenee sen jälkeen omalla painollaan.

Työhuone ennen ja jälkeen

 

Lupasin laitella kuvia työhuoneesta ’ennen ja jälkeen’. Mä ylipäätään kuvaan elämässäni aika paljon (esim tän tabletin kuvakirjastossa on yli 30 000 kuvaa) ja niinpä olen myös näpsinyt kuvia työhuoneen joka vaiheesta. Eihän tämä nyt vielä tokikaan valmis huone ole, mutta aika hyvä kuitenkin.

Ihan alussa mun työpöytä oli pohjoisikkunan luona selkä ikkunaan päin. Aivan eka juttu, minkä tein, oli kääntää pöytä toisin päin, niin että näen ikkunasta ulos. Agentit ei istu selkä oveen päin, mutta siedin sitä vaihetta hetken. (Vaikka olenkin agentti.)

Sitten äkkiä huoneeseen oli ilmestynyt kaksi järkyttävää työpöytää! Ja tuoleja. Yök. Yhden kuvan olen jo kiinnittänyt seinälle, koska kolkkous hyökkää hyytävän pakkasen lailla kimppuun, jos mitään ei tee.

Ikkunaan nähden vasemmanpuoleinen seinä on oviseinä, jossa könöttää ihana kassakaappi. Se on vielä täynnä kaikkea ihme roskaa - rahaa ja obligaatioita ei valitettavasti yhtään. Punainen seinä pilkottaa ja hyökkää.

Kolkkoutta ja kylmyyttä, mutta tässä on potentiaalia! Pidän noista insinöörien ynnä muitten kuvista pylväässä.

Sitten tuli se piste, kun käänsin pöydän sivusuuntaisesti ikkunaan nähden. Ja kiinnitin seinälle enemmän kuvia…

…ja roudasin työhuonekaverin kanssa ne pöydät varastoon! Muistilappuja sikiää seinälle nyt.

Sitten hankin maton; kartanomaisen, sillä ei kartanoon mitään räsymattoa voi tuoda! Sekä kukan. Voi kuinka se piristää!

Tämä seinä suorastaan huutaa jotain lämmikkeekseen.

…ja sitten vähän lisää kukkia!

Ja lopuksi ostin sohvan kierrätyskeskuksesta! Se on niin ihana, että haluaisin vaan halailla sitä. Puoli päivää se oli tuossa paraatiportaikon ylätasanteella, kunnes sain apua sen kantamiseen perille saakka. Tässä tosin virisi mieleen, että voi kuinka hyvin tuohon kohtaan sopisikaan sohva myös!

Siihen se sitten pesiytyi, kassakaapin viereen nätisti. Kassakaappi on siivottu, sinne on laitettu peitto ja istumatyynyjä. Katsotaan millaiseksi se muotoutuu!

Tyynyjä ja filttejä tarvitaan myös!

Sitten työhuoneeseen tuli kolme uutta ihmistä (meitä on nyt kuusi) ja työpöytääni piti vähän siirtää. Täytyy silti nähdä rustholli ikkunasta edelleen! Tämäkin on hyvä paikka ja aurinko paistaa toisesta ikkunasta kivasti aamupäivällä selkään.

Sohva on kyllä söpö! Ja siinä on istuttu jo paljon. Työhuone on kooltaan 45 neliöö, toiseksi suurin yläkerran huoneista. Edelleen on kolkkoutta, mutta koska huoneeseen pitäisi saada vielä neljä vuokralaista, niin kaikkea tyhjyyttä ei voi antiikilla täyttää. Kahden muun seinän kuvia en julkaise, koska niissä näkyy työhuonekavereitten omia juttuja. Mielenkiintoista on, mihin tämä muotoutuu vielä!